Parikymmentä minuuttia ennen kuutta seuraavana iltana vierivät vaunut
Palazzo Rosicorellin kivitetylle pihamaalle, ja Copleyn perhe nousi
niistä palaten kotiin kolmenkymmenen mailin pituiselta ajomatkaltaan
Villa Vivalantiin. Vaikka ulkona vielä oli valoisaa, vallitsi
sisällä palatsissa, johon valoa tuli raskailla uutimilla verhottujen
ikkunasyvennysten kautta, jo melkein pimeä. He astuivat avaraan
saliin, jota valaisi vain teepöydälle asetettu seitsenhaarainen
kynttiläjalka. Pöydän ääressä, leikkauksin koristetussa Savonarolan
aikuisessa tuolissaan istui pieni Gerald puettuna valkoiseen
merimiespukuun polvet paljaina, juhlallisen näköisenä. Kuullessaan
heidän saapuvan hän laskeutui nopeasti lattialle ja syöksyi Mrs.
Copleya vastaan.
"Äiti kulta! Sybert tuli teelle, ja minä tarjoilin sitä hänelle; ja
hän sanoi, että se oli paljon parempaa kuin Marcian tee, ja hän joi
sitä seitsemän kuppia ja minä join neljä."
Naurettiin yhteen ääneen ja nojatuolin syvyydestä kuului laimea ääni:
"Sanoinhan sinulle, Gerald, että et saa kertoa niin kauheita asioita,
muuten ei äitisi uskalla enää koskaan jättää minua yksinäni teepöydän
ääreen." Puhuja kohottautui tuolistaan ja astui tervehtimään
vastatulleita.
Laurence Sybertin lähestyessä talon emäntää, lankesi hänestä pitkä
kapea varjo seinälle. Hänellä oli laihat, tummat, paljaaksi ajellut
kasvot, syvämietteisine, vakavine silmineen; hän oli tyypillinen
kosmopoliitti, ensi silmäyksellä ei olisi voinut määrätä hänen
kansallisuuttaan. Mutta jos hänen kasvojensa ilme oli italialaisen
tai itämaalaisen, tai minkä muun hyvänsä, oli hänen ryhtinsä
kuitenkin epäilemättä anglosaksin. Kauemmin tarkastellessa ilmaisi
jonkinlainen liikkeiden joustavuus jokaiselle, joka tuntee arojen
vapaat ratsastajat, että hän oli selvästi amerikkalainen.
"Teidän poikanne panettelee minua, Mrs. Copley", sanoi hän
ojentaessaan kätensä, "vakuutan kunniani kautta, että join vain kuusi
kupillista."
"Hoi, Sybert! Onko Roomassa tapahtunut mitään tänään? Mitä uutta
tietää Rialto?" näin tervehti Mr. Copley.
Marcia katsahti häntä nauraen vetäessään hansikkaita kädestään ja
sytyttäessään lampun.
"Olemme nyt olleet poissa kello yhdeksästä aamulla, ja nyt jo setä
Howard on uutisten janoinen! Mitä hän tekeekään sitten, kun todella
lähdemme kaupungista, en osaa sitä kuvitellakaan."
"No, hyväksyittekö siis huvilan?"
Marcia nyökkäsi.
"Teidän pitäisi nähdä se! Se on komea kuin paavin palatsi.
Ensimmäisen kerran ruhtinas Vivalanti suostuu vuokraamaan sen
ulkomaalaisille, se on hänen virallinen asuntonsa."
"Siinä hän tekee tavattoman armollisesti", nauroi nuori mies,
"oletteko myös vastuunalaisia hänelle paikasta."
"Sen nykyisen hoitajan puheista päättäen ei ruhtinas Vivalanti
paljonkaan välitä siitä."
"Se on kylläkin totta."
"Tunnetteko hänet?"
"Vain kuulopuheista. Tunnen kylän; sen kurjempaa paikkaa tuskin voisi
löytää koko Sabine-vuoristosta. Väestö ei rakasta ruhtinastaan,
sillä tämä ei harrasta mitään parannuksia, joita siellä kipeästi
kaivattaisiin."
"Ne näyttivät sangen köyhiltä", myönsi Marcia; "mutta ne ovat
erinomaisen viehättäviä. Minusta jokainen heistä on sennäköinen, kuin
olisi astunut esiin jostain vesivärimaalauksesta. Setä Howardkin oli
ihastunut ja hän kuitenkin on elänyt täällä niin kauan, että kohta
kadottaa innostumiskykynsä".
"Se on sangen sievä paikka", myönsi Copley, "vaikka minulla on
salainen pelko, että se on sittenkin liian kaukana. Mutta toiset
perheenjäsenet pitivät siitä ja minun tarkoitukseni elämässä --"
"Loruja, setä Howard! Sinähän olit aivan haltioissasi. Sinä kirjoitit
vuokrasopimuksen alle vastaansanomatta. Eikö totta, täti Katherine?"
"Minä allekirjoitin vuokrasopimuksen ladatun pistoolin edessä."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Te uskottelitte, että jos menemme peninkulmaakaan -- luulen että
sanoitte tuumaakaan -- lähemmäksi Roomaa, pitäisitte kutsut joka
ilta; ja jollei se ole kuin ladattu pistooli minunlaiselleni
rasittuneelle miesparalle, en tosiaan tiedä mikä sitten on."
"Näyttää tosiaan siltä", myönsi Sybert. Kääntyen Marcian puoleen hän
lisäsi: "Pelkään että hallitsette hyvin itsevaltiaasti, Miss Marcia."
Marcian silmäkulmat rypistyivät tuskin huomattavasti, mutta hän
vastasi nauraen: "En sentään, Mr. Sybert; olette erehtynyt. En minä,
vaan Gerald on itsevaltias Copleyn talossa."
Samassa ilmestyi Mrs. Copleyn englantilainen palvelustyttö Granton
ovelle. "Marietta odottaa master Geraldia illalliselle", ilmoitti hän.
Gerald pakeni äitinsä turviin itkien.
"Äiti kulta, anna minun syödä tänä iltana teidän kanssanne."
Hetkisen näytti Mrs. Copley myöntyväiseltä, mutta huomatessaan
Grantonin taipumattomat kasvot hän vastasi: "Ei, rakkaani, sinä olet
jo tarpeeksi juhlinut tämän illan osalle. Juo nyt teetä ja mene
sitten nukkumaan kilttinä pikku poikana."
Gerald jätti äitinsä ja piiloutui Sybertin taakse. "Kun Sybert on
täällä ja minä pidän niin Sybertistä", pitkitti hän epätoivoisena.
Mutta Granton teki tyhjäksi tämänkin yrityksen. "Tulkaa master
Gerald; illallinen jäähtyy", sanoi hän laskien päättävästi kätensä
hänen olkapäälleen ja vieden hänet pois.
"Tuossa on oikea itsevaltias", nauroi Copley. "Minunkin täytyy
vapista Grantonin edessä."
Pietro saapui samassa tuoden lautasellisen paahdettuja teeleipiä ja
iltapostin. Mr. Copley istuutui korituoliin asettaen kirjepinkan
viereensä oikealle käsinojalle; silmäiltyään kirjeet järjestään, repi
hän ne palasiksi tehden uuden kasan vasemmalle puolelleen. Useimmat
niistä olivat kerjuukirjeitä. Hän sai niitä joukoittain ja tähän
tapaan hän tavallisesti vastasi niihin; ei siksi että hän olisi
ollut saita, vaan hän ei periaatteesta tahtonut tätä tietä hankkia
itselleen jalomielisen mainetta.
Repiessään näin päättävällä kädellä kirjekuoren toisensa jälkeen
palasiksi näkyi Copleyn kasvoilla sarja vaihtelevia ilmeitä:
vuoroin vakavuutta ja leikkiä; tunteellisuutta ja ankaruutta --
voimakkaan toimintatarmon tunnetta, ja sen vastavaikutuksena taas
halua kohauttaa olkapäitä ja antaa kaiken mennä menojaan. Useimmille
ystävilleen Copley oli arvoitus, toisinaan omalle vaimolleenkin;
mutta tämä luuli omituisuuden johtuvan hänen rikkaudestaan, ja vaikka
hän ei aina ymmärtänytkään miehensä toimia ja niiden vaikuttimia,
hän antoi kuitenkin tämän olla rauhassa. Useimmille ihmisille
tuottaa rikkaus siunausta. Copleylle se oli pikemminkin kirouksena.
Hän olisi voinut saavuttaa mitä hyvänsä, mihin olisi vaadittu
hänen omaa tarmoansa; mutta ensinnäkään häntä ei miellyttänyt se
työ, mitä rikkaat miehet Amerikassa harrastavat, nimittäin astua
kilpakentälle ja koettaa joka tavalla lisätä omaisuuttaan, eikä
Copleyllä ollut siihen taipumustakaan. Tässä hän erosi vanhemmasta
veljestään. Ja toisessakin suhteessa veljekset olivat erilaisia.
Vaikka heidän isänsä oli ollut lainkuuliainen ja rehellinen mies, oli
hänen kauttansa kilpailussa moni sortunut, ja nuoremmassa veljessä
oli jo varhain vakiintunut mielipide, että sen vuoksi rikkaus ei
ole oikeutettua. Hänellä oli halu -- mitä veli piti hulluutena
-- käyttää omaa osaansa rikkaudesta niin paljon kuin mahdollista
yleishyödyllisiin tarkoituksiin.
Howard Copleyn ensimmäinen koe tuottaa siunausta ihmiskunnalle oli
ollut yritys ratkaista neekerikysymystä; mutta neekerit olivat
hidasveristä rotua ja Copley sai kärsimättömänä odottaa tuloksia
työstään. Lopuksi hän jätti heidät rauhassa kehittymään ja antautui
kiihkeästi ajamaan itämaiden politiikkaa. Kyllästyttyään siihenkin
ja joutuessaan syrjäytetyksi eräässä vaalissa, hän etsi turhaan
uutta sisältöä elämälleen. Silloin sattui Mrs. Copley ehdottamaan,
että perhe muuttaisi vuodeksi Pariisiin, jotta Gerald oppisi
ranskaa; lapsi oli vasta neljän vuoden vanha, mutta Mrs. Copley
korosti nimenomaan sitä seikkaa, ettei kieliopintoja koskaan voinut
aloittaa liian aikaiseen. Hänen miehensä suostui vastaansanomatta
ja niin he astuivat laivaan lähteäkseen Pariisiin. He valitsivat
kiertotien Välimeren kautta, poikkesivat Napoliin ja pysähtyivät
sinne. Mr. Copleylle oli täällä tarjona viehättävä ajanviete -- hän
antautui omalta osaltaan auttamaan, kun tässä Yhdistyneen Italian
alati levottomassa osassa yritettiin saada aikaan hyvä hallinto.
Vuoden kuluttua perhe siirtyi Roomaan asettuen asumaan Palazzo
Rosicorelliin aikoen jäädä sinne pysyväisesti. Copley ainakin oli
täysin tyytyväinen; hänellä ei ollut mitään rotuennakkoluuloja, ja
Rooma oli aivan yhtä kiitollinen työmaa uudistuksille kuin New York
ja lisäksi paljon hauskempi. Vaikkakaan italialaiset eivät aina häntä
ymmärtäneet, ottivat he vastaan hänen palveluksensa vilpittömän
kiitollisina.
Mitä taas Mrs. Copleyin tulee, ei hän mitenkään ollut aikonut
vakinaisesti asettua asumaan ulkomaille. Mutta hän tuumi mielessään,
että hänen miestään täytyi jollain tavoin huvittaa, ja tuo
työskentely Italian olojen järjestämiseksi oli vaarattominta,
mitä tämä oli voinut keksiä. Hän itse puolestaan antautui
hyvin tyytyväisenä seurustelemaan pääkaupungin jotakuinkin
kirjavan ulkomaalaisen seurapiirin kanssa, muistaen vain harvoin
new-yorkilaisia ystäviään ja Geraldin ranskan oppimista.
Nojautuen tuolinsa selkään Marcia huomasi setänsä silminnähtävästi
hyvillään lopettavan kirjeittensä lukemisen. Mr. Copleylla oli
kapeat, hermostuneen näköiset, jo hiukan ryppyiset kasvot, terävä
leuka ja suu, joka helposti vetäytyi hymyyn. Mutta tänä iltana
murtaessaan auki kuoren toisensa jälkeen hän rypisti otsaansa
useammin kuin hymyili; ja äkkiä avatessaan erään kirjeen häneltä
pääsi vihainen huudahdus.
"Lue tämä", hän lausui lyhyesti, ojentaen kirjeen Sybertille.
Tämä luki sen ilmettään muuttamatta ja kumartuen eteenpäin heitti hän
sen avonaiseen takkaan.
Marcia nauroi ääneensä. "Eihän postisi näykään olevan mieluinen, setä
Howard."
"Suurin osa on nimettömiä kirjeitä eivätkä ne juuri ole kohteliaita."
"Sitähän sinä voit odottaakin, kun kiusaat nuo kerjäläisparat ihan
kuoliaiksi."
Molemmat miehet katsoivat toisiinsa puoleksi huvitettuina, puoleksi
suuttuneina. Kysymyksessä olevalla kirjeellä ei ollut mitään
tekemistä kerjäläisten kanssa, mutta Mr. Copleya ei haluttanut ruveta
väittelemään sen sisällyksestä veljentyttärensä kanssa.
"Luulenpa että hyväntekeväisyyden tavallinen palkka tässä maailmassa
on nimetön kirje", huomautti hän pudistaen nämä mietteet päältään ja
asettuen mukavasti nauttimaan teetä.
Vieras ei tahtonut ottaa hänelle tarjottua kuppia.
"En uskalla", hän selitti, "Geraldin ilmiannon jälkeen."
"Sivumennen sanoen, Sybert", lausui Copley, "olen kuullut sinusta
tänään pahoja juttuja. Veljentyttäreni ei pidä siitä, että minä
seurustelen kanssasi."
Marcia katsahti avuttomana setäänsä; kun tämä kerran alkoi
kiusoitella, ei siitä tullut koskaan loppua.
"Olen pahoillani", lausui Sybert nöyrästi. "Mikä on hätänä?"
"Hän on huomannut sinut anarkistiksi."
Molemmat miehet nauroivat ja Marcia punastui keveästi.
"Hyvä Miss Marcia", pyysi Sybert, "antakaa minulle sen verran aikaa,
että ehdin poistua maasta, ennenkuin annatte minut ilmi poliisille."
"Ei ole mitään syytä pelätä", tyttö vastasi. "Minä en uskonut
kertomusta, koska arvasin, ettei teillä voi olla kylliksi tarmoa
juostaksenne pakoon pommin tieltä, vielä vähemmän kykenisitte sitä
itse heittämään. Siksi minua ihmetytti, että toiset saattoivat uskoa
sen todeksi."
"Useimmilla ihmisillä onkin minusta parempi käsitys kuin teillä",
muistutti hän.
"Eipä niinkään, Mr. Sybert; päinvastoin minulla on teistä parempi
käsitys kuin toisilla, minähän todella pidän teitä viattomana."
Nuori mies nauroi ja kumarsi kiitokseksi, kääntyen sitten Mrs.
Copleyn puoleen.
"Toivottavasti Villa Vivalanti on onnistuneempi kuin huvilanne
Napolissa."
Mrs. Copley katsoi häneen moittivasti. "Se kauhea mies! Aina kun
häntä ajattelen, toivon että olisimme kunnialla jälleen Amerikassa."
"Älä sitten ajattele häntä ensinkään", lausui hänen miehensä. "Hän on
sellaisessa paikassa, josta hän ei vast'edes tule sinua vaivaamaan."
"Mikä mies?" kysyi Marcia havahtuen äänettömyydestään.
"Onko mahdollista että Miss Marcia ei ole koskaan kuullut tatuoidusta
miehestä?" kysyi Sybert totisena.
"Tatuoidusta miehestä! Mitä te oikein puhutte?"
"Sillä on hiukan teatterimainen kaiku", myönsi Mr. Copley.
"Se ei ollut niinkään vähäpätöistä", sanoi hänen vaimonsa. "On ihme,
että pelastuimme hengissä. Kolme vuotta sitten ollessamme Napolissa",
hän lisäsi veljentyttärelleen, "sinun setäsi, uhkarohkeana kuten
aina, sekaantui erään salaliiton asioihin. Huvilamme oli kaupungin
ulkopuolella Posilipoon päin, ja muutamana iltapäivänä minä ajoin
hämärissä kotiin oltuani kaupungissa ostoksilla, ja silloin, juuri
kun saavuimme autioon kohtaan tiellä, kahden korkean kallioseinämän
väliin --"
Mr. Copley keskeytti hänet: -- "hyökkäsi tielle naamioitu mies
asestettuna kiireestä kantapäähän ja hirveästi sadatellen."
"Ihanko totta!" huudahti Marcia nojautuen eteenpäin ihastuksissaan.
"Täti Katherine, hyökkäsikö naamioitu mies --"
"Ei hän ollut naamioitu, mutta olisin toivonut, että hän olisi ollut;
hän olisi näyttänyt vähemmän julmalta. Hän tuli suoraan vaunujen luo
ja ottaen hatun päästään hyvin kohteliaasti kumartaen sanoi, että
jollemme poistuisi Napolista kolmen päivän kuluessa, ei setäsi henki
olisi turvattu. Hänen paitansa oli kaulasta auki ja rinnassa näkyi
tatuoitu risti. Voit kuvitella miten raaka hänen täytyi olla --
täällä Italiassa kun kaikki ihmiset ovat niin uskonnollisia."
Molemmat miehet nauroivat viimeiselle johtopäätökselle.
"Mitä sinä teit?" kysyi Marcia.
"Olin liian järkytetty voidakseni puhua ja Gerald, lapsi parka, huusi
koko loppumatkan."
"Lähdittekö sitten kaupungista?"
"Jotenkuten pääsimme lähtemään", puuttui setä puheeseen, "mutta
viivyimme vielä niin kauan, että ehdin saada roiston kiinni ja
kahleisiin."
"Saatte olla kiitolliset, että he olivat kyllin säädyllisiä
varoittaakseen teitä edeltäkäsin", huomautti Sybert.
"Sehän on aivan kuin jossain kirjassa!" huokasi Marcia. "Murhaajia ja
varoituksia ja tatuoituja miehiä ja salaliittoja! Miksi et lähettänyt
hakemaan minua, setä Howard?"
"Katsos, enhän tiennyt, että sinusta oli kasvanut niin ihastuttava
olento -- vaikka enpä tiedä olisiko se auttanut. Minulla oli
tarpeeksi puuhaa pitäessäni huolta yhdestäkin naisesta."
"Siinäpä ollaan", valitti tyttö. "Juuri siksi, että on tyttö, täytyy
vain istua kotona aina kun jotain jännittävää tapahtuu."
"Jos pidätte niin kovin verenvuodatuksesta", lausui Sybert, "saatte
mahdollisesti tilaisuuden nähdä sitä tänä keväänä."
"Tänä keväänäkö? Hankkiiko Camorra taas levottomuuksia?"
"Oh ei, ei Camorra. Mutta jolleivät merkit petä, on vireillä hyvin
jännittäviä kapinahankkeita."
"Todellako? Täällä Roomassako?"
"Ei aivan; luultavasti ei sentään Roomassa, täällä on liian paljon
sotaväkeä. Todennäköisemmin Napolin puolella. Olen pahoillani",
lisäsi hän, "ettemme voi luvata teille kapinaa oman kotinne
edustalla, vaikka teistä se on niin hauskaa; mutta rohkenen sanoa,
että kun asiat ovat kärjistyneet niin pitkälle, on teistä vielä
Napolikin tarpeeksi lähellä."
"Hälyytän sinut ajoissa, setä Howard", lausui tyttö. "Jos Napolissa
tulee kapina, aion mennä sinne katsomaan. Mikä niillä on hätänä?
Miksi ne kapinoivat?"
"Jos siellä on kapinahankkeita", sanoi setä "silloin sinä, rakas
nuori neitoseni, huvittelet parhaasi mukaan Villa Vivalantissa,
kunnes se on ohi", ja tämän sanottuaan hän vaihtoi äkkiä
puheenainetta.
Keskustelu kääntyi taas huvilaan. Mrs. Copley selitti sitä vieraalle
yksityiskohtia myöten.
"Siellä on yhdeksäntoista makuuhuonetta lukuunottamatta palvelijoiden
suojia, ja tallissa on tilaa kolmellekymmenelle hevoselle!" hän
lopetti.
"Vivalantin ruhtinaat ovat varmaankin pitäneet suurenmoista hovia,
ennenkuin asettuivat Rivieralle."
"Eivätköhän olekin", yhtyi Marcia innostuen. Uudesta huvilasta
tuli odottamattoman rauhoittava puheenaihe. "Mekin hankimme suuren
hovin", hän jatkoi. "Me pidämme perhekutsuja, kun Roystonit palaavat
Pariisista, ja -- minäpä tiedän mitä teemme! Pidämme tanssiaiset
minun syntymäpäivänäni -- suostuthan, setä Howard? Kutsumme kaikki
ystävämme Roomasta ja sitten koristetaan laakerilehdot kirjavilla
lyhdyillä!"
"Sitä ei tehdä, jos minulla on mitään sananvaltaa", sanoi Mr. Copley.
"Mutta eihän sinulla ole", väitti Marcia.
"Ainoa seikka, jonka tähden suostuin vuokraamaan huvilan", lausui
setä Howard, "oli, että luulin sen olevan kyllin kaukana päästäksemme
joksikin aikaa irti ainaisista kutsuista. Sanoit --"
"Sanoin, että jos asetumme lähemmäksi Roomaa, pidämme kutsut _joka_
ilta, kun taas tässä tapauksessa suunnittelen yhtä ainoata kutsuiltaa
koko kolmen kuukauden ajalla."
"Sybert ja minä emme tule silloin", nurisi hän.
"Ehkäpä teitä ei kutsutakaan."
"Mistä muualta voit löytää kaksi niin ihastuttavaa miestä?" kysyi
Mrs. Copley.
"Rooma on niitä täynnä", vastasi Marcia kylmäverisesti.
"Ketä ovat Roystonit, Miss Marcia?" kysyi Sybert.
"Tutustuin heihin viime syksynä laivamatkalla. Tehän tunnette Mr.
Dessartin?"
"Taiteilijanko? Kyllä tunnen hänet."
"Mrs. Royston on hänen tätinsä ja hänellä on kaksi tytärtä, jotka --"
"-- ovat hänen serkkujaan", täydensi Mr. Copley.
"Aivan oikein; he ovat hyvin miellyttäviä tyttöjä. He viettävät
suuren osan ajastaan täällä, ainakin Mrs. Royston ja Eleanor,
Margaret on vielä ollut koulussa."
"Entä Mr. Royston", kysyi Copley, "Onko hän Amerikassa hoitamassa
liikeasioitaan?"
"On, ja Mrs. Royston menee Eleanorin kanssa hyvin usein häntä
tervehtimään, jotta ei hän tuntisi oloaan yksinäiseksi."
"Hehän ovat kovin jalomielisiä", nauroi Sybert.
"He ovat viettäneet talvia Kairossa ja Wienissä ja Pariisissa ja
monessa muussa paikassa", jatkoi Marcia. "Eleanor", lisäsi hän
miettivästi, "on yhdeksän vuotta ottanut osaa seuraelämään ja hänellä
on jo paljon kokemuksia."
"Voi sinua, kultaseni!" sanoi setä; "ja sinä panet koko Rooman
alttiiksi --"
"Hän on hyvin miellyttävä", sanoi Marcia ja katsoi nauraen Sybertiin.
"Entä jos hän esimerkiksi sattuisi mieltymään teihin, Mr. Sybert!"
Nuori mies nousi ja etsi hattuaan. "Hyvänen aika!" mumisi hän, "mitä
te tarkoitatte?"
"Eihän sitä voi tietää." Marcia katsoi häneen tutkiva ilme silmissään.
"Nuori nainen, joka on ollut seuraelämässä yhdeksän vuotta, mahtaa
olla jonkun verran perehtynyt asioihin", myönsi Copley. "Ehkäpä
sittenkin olisi parasta, Sybert, ettemme ensinkään tutustuisi häneen."
Sybert löysi hattunsa ja pysähtyi hetkeksi.
"Ette voi peloittaa minua tuolla tavoin, Miss Marcia", sanoi hän
pudistaen päätään. "Minähän olen itse ollut seuraelämässä jo
kolmetoista vuotta."