Oli myöhäinen ilta ja taiteilijan työhuone oli jo sangen täynnä
väkeä, kun kaksi uutta tulijaa ohjattiin huoneeseen. Toinen
oli nainen, vielä jotenkin nuori ja yhä, olletikin edullisessa
valaistuksessa kaunis; toinen tyttö, jonka säihkyvä nuoruus
toistaiseksi himmensi muut ominaisuudet, jotka vastaisuudessa
painaisivat leimansa häneen. Äkkinäinen, melkein pahaenteinen
äänettömyys täytti huoneen heidän astuessaan kynnyksen yli ja
tervehtiessään isäntää. Eräässä ryhmässä oven luona muuan nuori mies
pysähtyi keskellä lausettaan huudahtaen: "Kas, Vehnäprinsessa!"
Puhuja oli Laurence Sybert, Amerikan lähetystön ensimmäinen sihteeri.
"Ole varuillasi, Sybert! Hän voi kuulla", huomautti harmaahapsinen
pääkonsuli hänen vieressään.
Sybert vastasi naurahtaen ja kohauttaen hiukan olkapäitään; mutta
hänen sanansa, vaikkakin hiljaa lausutut, olivat kuuluneet, ja
tyttö vilkaisi sinne päin ruskeilla, vilkkailla silmillään puoleksi
hämmästyneen, puoleksi kysyvän näköisenä aivan kuin olisi kuullut
sanat, mutta ei käsittänyt niitä. Hänen epävarma ilmeensä kirkastui
samassa, ja hän nyökkäsi molemmille valtiomiehille, kääntyessään
tervehtimään muutamia nuoria luutnantteja, jotka upeilivat kirkkaan
sinisissä, kultakoristeisissa univormuissaan ja kiiltävissä
saappaissaan.
"Kuka hän on?" kysäisi eräs toinen joukosta korjaten silmälasejaan
ja kääntyen tarkastelemaan amerikkalaista tyttöä. Tämän saattoi
heti huomata amerikkalaiseksi, alkaen puvun silmiinpistävistä
yksityiskohdista aina siihen käskevään tapaan, jolla hän kohteli
neljää nuorukaista.
"Ettekö tiedä?" Sybertin äänessä oli ivallinen sävy. "Miss Marcia
Copley, amerikkalaisen vehnäkuninkaan tytär, luultavasti olette
nähneet sen nimen sanomalehdissä!"
"Olen kyllä! Vai niin, tuossa on siis Williard Copleyn tytär?" Hän
korjasi uudelleen silmälasejaan ja tarkasteli taas tyttöä tältä
uudelta näkökulmalta. "Hän ei ole hullumman näköinen", hän päätteli
"Vehnäprinsessa!" Hän kertasi nimen naurahtaen. "Hän on kai tullut
meren yli naimaan italialaisen prinssin tehdäkseen totta nimestään?"
Nimen lausuja kohautti taas olkapäitään, osoittaen että hänestä oli
samantekevää kenen kanssa Miss Marcia Copley meni naimisiin.
"Entä kuka sitten on tuo nainen hänen seurassaan?"
"Hänen tätinsä, Mrs. Howard Copley. He asuvat Palazzo
Rosicorellissa", vastasi pääkonsuli Melville.
"Ah, tottakin! Niin, niin tiedänhän ketä he ovat. Hänen puolisonsahan
on uudistusten harrastaja tai ihmisystävä tai jotain sinnepäin,
eikö niin? Olen nähnyt hänet kokouksissa. Katsokaas", hän lisäsi
kunnioittavasti, "on tosiaan hyvä tapa, jolla veljekset ovat
toistensa vastapainona, ihmisystävä ja vehnäkuningas!"
Muuan samassa ryhmässä oleva englantilainen tyttö kääntyi ja
tutkisteli amerikatarta hetkisen arvostelevan tarkasti. Marcia
Copleyn käytös oli sievä ja puoleensavetävä. Hänen hattunsa ja
turkiksensa olivat kiiltävän ruskeat ja aivan hänen tukkansa
väriset; pieninkin osa hänen puvussaan oli tarkasti huoliteltu.
Koko hänen käytöksensä, hänen luonnollinen sulonsa todisti, että
hän koko elämänsä oli saanut nauttia rikkauden tuottamia etuja.
Hänen olemuksessaan oli käskevä piirre, hän näytti tahtovan hallita
koko maailmaa. Englantilainen neitonen pani sen merkille tuntien
mielessään naisellista kateutta.
"Tosiaan", hän lausui, "en siedä nähdä, miten häikäilemättömästi hän
kohtelee ihmisiä ympärillään. Minun mielestäni hänen pitäisi tuntea
pistos sydämessään jokaisesta kerjäläisestä, jonka kohtaa kadulla."
"Italiassa on ollut kerjäläisiä jo kauan ennenkuin Williard Copley
korjasi vehnäsatojaan", vastasi Melville.
"Jos on totta se, mitä _Tribune_ kirjoittaa", puuttui taas joku
puheeseen, "kuuluu Howard Copley olevan yhtä paljon asiaan
sekaantunut kuin hänen veljensä."
"Voimmepa sanoa", hymyili muuan, "että miljonääri-ihmisystävä ottaa
vasemmalla kädellään takaisin sen, mitä oikea on antanut."
Sybert oli kuunnellut puoleksi välinpitämättömänä arvosteluja
veljentyttärestä, mutta vastaukseksi sedästä lausuttuun huomautukseen
hän pudisti innokkaasti päätään.
"Howard Copleylla ei ole jutussa enempää osaa kuin minullakaan",
selitti hän. "Viimeisten kymmenen vuoden kuluessa ei veljeksillä
ole ollut mitään yhteyttä keskenään. Hänen ihmisystävällisyytensä
on vilpitöntä, ja hänen rahansa on niin rehellisesti ansaittua kuin
kenen muun hyvänsä."
Nämä sanat eivät olleet tuulesta temmattuja. Sybert tunnettiin
yleisesti Howard Copleyn ystäväksi; hänen tiedettiin sitäpaitsi
innokkaasti ajavan erinäisiä aatteita, mutta siihen, mikä oli hänen
harrastustensa ulkopuolella, hän suhtautui välinpitämättömyydellä,
joka oli sangen omituista nousevan valtiomiehen taholta.
Sybert ja pääkonsuli kumarsivat ryhmälle vetäytyen ovelle päin.
Sihteeri aikoi poistua niin aikaisin kuin mahdollista. Teekutsut
kuuluivat hänen jokapäiväiseen elämäänsä, mutta saapumalla niihin
myöhään ja lähtemällä niistä aikaisin oli hän keksinyt yksinkertaisen
keinon, jota noudattamalla vältti suuren osan niiden väsyttävää
yksitoikkoisuutta. Sybert oli lähetystön sihteeri ja lähettilään
veljenpoika, ja tätä jälkimmäistä hän piti rasittavampana taakkana
kuin edellistä. Hänen Ylhäisyydellänsä oli ikävä tapa sälyttää
seurusteluvelvollisuudet nuoremman miehen vastahakoisille hartioille.
He pysähtyivät Mrs. Copleyn kohdalla, joka tervehti heitä ojennetuin
käsin, ja erinomaisen sydämellisesti, kun taas veljentytär vain
nopeasti nyökäytti päätään; hän oli ilmeisesti liiaksi syventynyt
upseereihinsa, jotta hänen huomionsa olisi riittänyt muuhun.
"Missä teidän miehenne on?" kysyi Sybert.
Lady kohotti silmäkulmiaan teennäisen tapaan.
"Kerjäläiset", hän huoahti, "niille on taas jotakin tapahtunut."
Mr. Copleyn viimeinen ihmisystävällinen yritys oli "Kerjäämistä
vastustava Yhdistys". Leipäkortteja hankittiin, kerjäläisiä etsittiin
ja heille toimitettiin työtä ja seurauksena tästä oli, että Copleyn
nimeä kirottiin kautta Rooman toisesta päästä toiseen.
Miehet mumisivat hymyillen surkuttelunsa.
"Entä mitä te molemmat valtiomiehet täällä toimitatte?" kysyi
Mrs. Copley. "Luulin Mr. Dessartin kutsuvan vain taiteilijoita
teeiltoihinsa."
Sybertin synkkä ulkomuoto hänen silmäillessään ovelle oli vastauksena
kysymykseen. Melville puolestaan lausui: "Oh, mehän olemme taiteen
ihailijoita, vaikkakaan emme käytännössä sitä harjoita. Sitäpaitsi
olemme Mr. Dessart ja minä vanhoja ystäviä. Tutustuimme toisiimme
Pittsburgissa, kun hän oli vielä poika, ja minä olin koko joukon
nuorempi kuin nyt."
Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi talon isäntään, joka seisoi
hilpeässä piirissä Miss Copleyn ympärillä. Hän oli hyvin taiteellisen
näköinen nuori olento, jolla oli tavalliset taiteilijan tuntomerkit,
samettinuttu, liehuva kaulahuivi, pitkä ruskeahtava tukka, joka
aina pyrki silmille ja pakotti hänet puhuessaan pudistamaan
kärsimättömästi päätään. Kasvot olivat avomielisen ja rehellisen
näköiset, sinisilmät veitikkamaiset ja hänen olentonsa verraton
iloisuus todisti, että hän rakasti elämää.
Kun keskustelu näytti käyvän yleiseksi, jättivät upseerit kumartaen
mutta silminnähtävän vastenmielisesti paikkansa äsken tulleille. Nyt
sai tyttö aikaa ojentaa sydämellisesti kätensä Melvillelle, kun taas
sihteeri sai osakseen sangen huolimattomasti lausutun: "Hyvää iltaa,
Mr Sybert."
Jos Miss Marcian peittelemätön käytös ilmaisi jotain pahempaa
kuin välinpitämättömyyttä, niin osoitti ainakin Sybert huvitettuna
hymyillen hänelle puhuessaan, että tytön tarkoitettu epäystävällisyys
ei suinkaan loukannut, ja että hän oli liian nuori voidakseen
kiinnittää valtiomiehen huomiota.
"Onko totta, mitä olen kuullut, että muutatte keväällä jonnekin
huvilaan?" hän tiedusteli kääntyen Mrs. Copleyn puoleen.
"Olemme kyllä ajatelleet, mutta sitä ei ole vielä päätetty."
"Puuttuu vain setä Howardin suostumus", puuttui puheeseen tyttö.
"Aluksi hän ensimmäisenä kannatti huvilaa, mutta nyt, kun meillä
tosiaan on tiedossa sellainen, pelkäämme kovin, että hän paneekin
vastaan."
"Se ei saa tapahtua, Miss Marcia", sanoi Melville. "Teidän täytyy
vedota hänen omiin sanoihinsa."
"Huomenna aiomme mennä tarkastamaan sitä, ja jos se miellyttää
täti Katherinea ja minua, niin --" Hän keskeytti lauseensa sirolla
liikkeellä, johon sisältyi paljon.
Sybert nauroi. "Setä Howard parka!" mumisi hän.
Uusien vieraiden saapuminen pakoitti isännän poistumaan ja Mrs.
Copleyn ja Melvillen kääntyessä tervehtimään joitakin tuttujaan Miss
Copley jäi hetkeksi kahden kesken Sybertin kanssa. Tämä otti jotenkin
pintapuolisesti osaa keskusteluun, kun taas tyttö puolestaan salli
pienen vastenmielisyyden piirteen pistää esiin vilkkaasta puheestaan.
"Missä huvila sitten tulee sijaitsemaan, Miss Marcia -- Frascatissa
arvatenkin?"
"Kauempana kuin Frascati; Castel Vivalantissa."
"Castel Vivalantissa!"
"Sabine-vuoristossa, Palestrinan ja Tivolin välillä."
"Tiedän kyllä missä se on; muistan eräänä kuumana päivänä kavunneeni
rinnettä ylös. Olin suuresti ihastunut paikkaan, se on jotakuinkin
syrjäinen, eikö totta?"
"Sen paras etu onkin juuri, että se on syrjässä. Meidän vuoristoon
muuttomme tarkoituksena on päästä irti alituisista vieraista, ja jos
jäämme Frascatiin, ei asia ole autettu."
Ei ollut juuri kohteliasta puhua perheen tavallisimmalle vieraalle
tähän tapaan, ja huvitettuna Sybert veti suunsa hymyyn.
Nähtävästi huomaten mitä oli sanonut, lisäsi tyttö melkein
liioitellun ystävällisesti: "En toki tarkoita teitä, Mr. Sybert.
Tehän käytte meillä niin usein, että pidän teitä aivan perheen
jäsenenä."
Sihteeri aikoi vastata hiukan terävästi, mutta katsoi kuitenkin
paremmaksi vaieta. Äänettömyyden kestäessä isäntä lähestyi heitä
esitellen muutamia vastatulleita, erään ladyn, jonka nimestä Miss
Copley ei saanut selvää, mutta josta huomautettiin, että hän
kirjailee, sekä joukon nuoria miehiä, jotka kaulahuiveistaan päättäen
olivat myös taiteilijoita. Puhe kääntyi taas huvilaan ja Miss Copleya
pyydettiin kertomaan siitä.
"En ole itse nähnyt sitä", hän vastasi, "mutta hovimestarin
kertomuksista päättäen se on Italian komeimpia. Siellä on
laakerilehto ja kuja, parvekkeita, suihkulähteitä, marmoripengermä,
näkötorni, vieläpä kummituskin."
"Kummitusko?" virkkoi Dessart epäillen. "Minä olen luullut niiden jo
hävinneen, rautatiet ja matkailijat ovat ajaneet ne kaikki takaisin
hautoihinsa."
"Eivät kuitenkaan 'Pahan Ruhtinaan' haamua; olemme vuokranneet sen
huvilan mukana -- ja se onkin hauskempi haamu, kuin mitä voitte
uneksiakaan! Ruhtinas kokosi eläessään vehnää varastoaittoihinsa
talonpoikain nääntyessä nälkään, ja ne murhasivat hänet kaksisataa
vuotta sitten." Hän kertoi tarinan matkien verrattomalla tavalla
Ruhtinas Vivalantin hovimestarin liikkeitä ja murteista englantia.
Hiukan odottamaton hiljaisuus syntyi, kun kertomus oli päättynyt, ja
kuuntelijat katsahtivat toisiinsa koettaen peittää hämmästystään.
Heidän mielessään nousi kysymys oliko tyttö tietämättömyydessään
vaiko pelkästä kerskailuhalusta kertonut noin yksityislaatuisen
tarinan. Sitä ei olisi häneltä voinut odottaa. Yksin Laurence
Sybert huomasi, ettei tyttö tiennyt, miten vaarallista aihetta hän
käsitteli, ja hän korjasi asian naurahtaen hyväksyvästi.
"Sangen sattuva tarina, Miss Copley. Ukko sai ansaitun palkkansa."
Marcia Copley yhtyi häneen hymyillen ja kirjailijatar johti
keskustelun taitavasti äänettömyyden yli.
"Mr. Dessart, te valititte eräänä päivänä, että ulkomaalaiset tekevät
Italian liian nykyaikaiseksi. Miksi ette vangitse kummitusta? Se on
ainakin tosi vanhanaikainen."
"Mutta minä en ole impressionisti", hän väitti.
"Kuka vastustaa impressionisteja?" kysäisi muuan nuori mies
murteellisella englannilla pysähtyessään toisten joukkoon.
"Ei kukaan", vastasi Dessart, "minä vain tunnustin, etten ole perillä
heistä ja heidän tavoistaan. Miss Copley, sallikaa minun esitellä
Monsieur Benoit, Rooman viimeinen kuuluisuus -- hän voi kyllä maalata
teidän kummituksenne. Hän on impressionisti eikä harrasta mitään
muuta."
"Luulen että teillä on tarpeeksi kummituksia Villa Medicissä
tarvitsematta etsiä niitä Sabine-vuoristosta."
"Oi kyllä, mademoiselle, Villa Medicissä on monenlaisia kummituksia
-- esimerkiksi kuolleiden toiveiden ja haihtuneen kunnianhimon
haamuja."
"Voisiko impressionistikaan kuvata kuolleen kunnianhimon haamua?"
kysyi Miss Copley.
"Ehkäpä impressionisti onkin paremmin perehtynyt niihin kuin
mihinkään muuhun", lausui Dessart hiukan pisteliäästi.
"Ei ainakaan jos hän on nuori ja Rooman kuuluisuus", hymyili
kirjailijatar.
Toisella puolen huonetta Mrs. Copley viittasi veljentyttärelleen,
ja tämä lähti kumartaen seurasta ja poistui. Kirjailijatar katsahti
hänen jälkeensä hämmästyneen huvitettuna.
"Eikö Miss Copley ensinkään lue sanomalehtiä?" huomautti hän
lempeästi.
"Ilmeisesti hän ei lue", vastasi Sybert hymyillen samalla kun lausui
hyvästit ja poistui.
* * * * *
Puoli tuntia myöhemmin Marcia Copley tehtyään kierroksen huoneessa
teetarjoilun aikana huomasi taas olevansa uuden tuttavansa
läheisyydessä. Hän istuutui hänen viereensä leposohvalle tuntien
hiukan vapautuksen tunnetta, kun pääsi hetkeksi rauhaan. Hänen
seurakumppaninsa oli vilkas, pieni, noin keski-ikäinen nainen;
vaikka hän puhui virheetöntä englantia, lausui hän sanansa niin
täsmällisesti, että saattoi luulla häntä ulkomaalaiseksi. Hänen
keskustelunsa oli huvittavaa, se todisti että hän omisti laajat
tiedot, samalla kun hän oli kovin innostunut toisten ihmisten
asioihin. Hänen keskustelualansa oli hyvin avara. Huomaamatta
siirryttiin arvostelemasta joitakin Augustuksen aikuisia
taideteoksia, joita hiljattain oli kaivettu esiin Porta Pian
ulkopuolelta, vertailemaan ranskalaisia ja italialaisia räätäleitä
toisiinsa ja ennustamaan kuka kardinaaleista ensi kerralla
valittaisiin paaviksi.
Pienellä pöydällä heidän vieressään oli luonnosvihko, jota
kirjailijatar nyt rupesi selailemaan. "Katsokaammepa millä tuo nuori
mies nykyään huvitteleiksen!" hän lausui.
Siinä oli puolisen tusinaa vesivärimaalauksia ja pari punaisella
liidulla piirrettyä muotokuvaluonnosta. Niistä ei ainoakaan ollut
valmis; mutta pikainenkin silmäys niihin ilmaisi katsojalle
niissä piilevän huomattavaa kykyä, ja aiheet olivat ainakin
omintakeisia. Siellä ei näkynyt mitään St. Angelon linnaa
joku kalastajavenhe etualalla, eikä mitään Vestan temppeliä
papittarineen. Eräs liitupiirustus kuvasi ruskeapukuista naista
kumartuneena hiilivalkeansa yli; toisessa nähtiin vahtiupseeri San
Giovannin porttiholvissa tutkimassa teräsmiekallaan aasivankkurien
sisältöä. Siellä oli sypressien varjostamia muurinnurkkauksia,
rakennustaiteellisia koristuksia, nopeasti piirretty luonnos Villa
Madaman jäkälänpeittämästä suihkulähde-elefantista. Kaikki ne
olivat, vaikkakin kevyesti piirrettyjä, jossain määrin erikoisia, ja
osoittivat roomalaisen ilmapiirin vaikutusta. Marcia tarkasteli niitä
huvitettuna.
"Ne ovat erinomaisen hyviä", hän lausui laskiessaan viimeisen
kädestään.
"Niin ovat", myönsi hänen seuralaisensa; "ne ovat niin hyviä, että
niiden sietäisi tulla paremmiksi, mitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tunnen Paul Dessartin tarpeeksi hyvin tietääkseni, ettei häneltä
milloinkaan synny maalausta. Hänellä on lahjoja, hänellä on kykyä,
mutta hän hajoittaa voimansa liiaksi. Ei todellisella työntekijällä
ole aikaa tuhlata seurusteluun. Olkoon miten oli", sanoi hän lopuksi,
"ei ole meidän asiamme moittia häntä. Jos hän alkaisi todenperään
työskennellä, ei hän enää pitäisi teekutsuja ja se olisi vahinko,
eikö totta?"
"Olisi tietysti", myönsi Miss Copley. "Miten hauskalta näyttääkään
työhuone tänä iltana! Olen nähnyt sen vain päivänvalossa ja kuten
yleensä kaikki, on sekin edullisemman näköinen kynttilöiden valossa."
Hänen katseensa kiersi ympäri suuren huoneen tarkastellen sen
vanhoja verhoja ja antiikkisia leikkauksin koristettuja tuoleja.
Raskaat uutimet oli osaksi vedetty ikkunoiden eteen ja siten oli
saatu huoneeseen miellyttävä hämärä. Ilman täytti liinaöljyn ja
tupakansavun voimakas katku orvokkien raikkaaseen tuoksuun sekaantuen.
Paul Dessart, "Rooman kuuluisuuden" ja erään nuoren, lupaavan
englantilaisen kuvanveistäjän seuraamana, liittyi nyt naisten
seuraan; puhe kääntyi Rooman politiikkaan -- aiheeseen, jonka
suhteen taiteilijat yhdestä suusta vakuuttivat olevansa kokonaan
tietämättömiä ja välinpitämättömiä.
"Oh, minua aluksi innostutti heidän kinailunsa", lausui
englantilainen; "mutta huomasin ajoissa, että minun oli valittava sen
ja kuvanveiston välillä; minulla ei ollut aikaa molempiin."
"Minä en tiedä edes kuka on pääministeri", pisti Dessart väliin.
"Tuohan on aivan häpeällistä harrastuksen puutetta!" väitti
amerikkalainen tyttö. "Minä olen ollut Roomassa vain kaksi kuukautta
ja olen jo täydelleen perillä kolmiliitosta ja Abessinian sodasta;
tiedän mihin Cavour tähtäsi toimintansa ja mitä Crispi on saanut
aikaan."
"Tuo ei ole oikein rehellistä peliä, Miss Copley," huomautti Dessart.
"Te olette käynyt lähetystössä ja siellä saa tietoja toisten
puheista. Mutta minä varoitan teitä, se ei ole oikein luotettava
harrastuksen esine; siitä voi sairastua kuten opiumin käytöstä."
"Hän ei poikkea paljonkaan totuudesta", myönsi kuvanveistäjä.
"Keskustelin tänään erään Sybert-nimisen henkilön kanssa, joka --
ehkä tunnette hänet, Miss Copley?"
"Kyllä, mitä hänestä?"
"Hm -- ei mitään siinä tapauksessa."
"Olkaa hyvä ja panetelkaa vain Mr. Sybertiä, jos teitä haluttaa --
voin luvata, etten kerro mitään. Hän on setäni ystävä, ei minun."
"En tosiaan aikonut häntä panetella", huomautti nuori mies hiukan
ujosti. "Ainoa, mikä minulla on Sybertiä vastaan, on se, että
keskusteluni ikävystyttää häntä."
Marcia nauroi sydämellisen myötätuntoisesti.
"Sanokaa mitä vain haluatte", toisti hän herttaisesti. "Minunkin
keskusteluni ikävystyttää häntä."
"No, aioin sanoa, että hän harrastaa aina sitä puoluetta,
josta hänellä on hyötyä. Jollei hän pidä varaansa, hän on pian
pääsemättömissä."
"Pääsemättömissä?" epäili Marcia.
Dessart jatkoi samaa aihetta pahansuopa sävy äänessään. Laurence
Sybert ei näyttänyt olevan niin suosittu henkilö, kuin valtiomiehen
pitäisi olla.
"Hän on asunut Roomassa jo monet vuodet, ja ihmiset alkavat
ihmetellä, mitä hänellä oikein on mielessään. Lähetystö on sopiva
paikka sellaiselle, jolla on luottamusta siihen, mutta hänelle se ei
merkitse enempää kuin Tammany Hallin toiminta New Yorkissa. Sybert
harrastaa vain Italian sisäpolitiikkaa ja useat arvelevat, että
hän tietää siitä hyvän joukon enemmän kuin olisi suotavaa. Hän on
selvillä kirkkopuolueesta ja hallituksesta, -- on hyvä ystävä ensin
oikeistolaisten, sitten vasemmistolaisten kanssa."
"Monsieur Sybert koettelee kaikkea ja pitää parhaimman", huomautti
Benoit.
"En ole varma siitä", väitti Dessart synkännäköisenä. "Hän harrastaa
muitakin puolueita kuin Vatikaania ja Quirinaalia. On olemassa
joitakin pieniä vallankumouksellisia yhdistyksiä Roomassa ja olen
kuullut kuiskailtavan --"
"Ette suinkaan tarkoita" -- kysyi Marcia silmät selkoselällään
hämmästyksestä.
Kirjailijatar pudisti nauraen päätään: "Luulen, että syy Mr. Sybertin
pitkäaikaiseen oleskeluun Roomassa voidaan lausua aivan lyhyessä
muodossa. Oli hyvin viisas se henkilö, joka ensiksi lausui sanat:
'cherchez la femme', etsikää nainen!"
"Tosiaanko?" lausui Marcia osoittaen uutta mielenkiintoa. Laurence
Sybert oli mies, jonka hän aina oli uskonut kokonaan tunteettomaksi,
päinvastainen ajatus tuli hänelle yllätyksenä.
"Huhu kertoo hänen vieläkin kiinnittävän sangen paljon huomiota
pieneen somaan kreivitär Torrenieriin. Varmasti ainakin tiedän,
että yhdeksän, kymmenen vuotta sitten, kun tämä vielä oli
nimeltään Margarita Caretti, Mr. Sybert lukeutui julkisesti hänen
ihailijoittensa joukkoon; mutta luonnollisesti valitsi tyttö kreivin
-- tai ainakin hänen vanhempansa sen tekivät, mikä Italiassa
määrääkin asian."
Tytön silmät aukenivat vieläkin suuremmiksi. Kreivitär Torrenieri oli
myös tavallinen vieras palatsissa. Mutta Dessart suhtautui juttuun
hyvin epäilevästi hymyillen.
"Luuletteko sitten todella, että hän vain odottaa, kunnes aika on
täytetty ja vanha kreivi Torrenieri menee samaa tietä kuin kaikki
muutkin kreivit? Olen valmis tunnustamaan, madame, että tiedätte
paljon asioita, mutta siitä huolimatta epäilen suuresti, tokko tämä
on Laurence Sybertillä huolena."
"Ette kai toden teolla tarkoita, että hän on anarkisti?" kysyi Marcia.
"Lakkaan puhumasta hänestä, Miss Copley." Nuori mies kohautti
olkapäitään ja levitteli käsiään italialaiseen tapaan.
"Puhutteko politiikasta?" kysyi Mrs. Copley yhtyessään seuraan Mr. ja
Mrs. Melvillen kanssa.
"Aina politiikkaa", nauroi veljentytär -- "taikka tällä kertaa on
aiheena Mr. Sybert."
"Ne vuorottelevat", virkkoi Dessart. "Sanoitteko häntä anarkistiksi,
Miss Marcia?" kysyi Melville.
Tyttö puolustelihe nauraen. "Pelkäänpä, että Mr. Dessart on siihen
syyllinen."
"No, no, se ei käy päinsä! Sybert on minun erikoinen ystäväni. En
salli että häntä syytetään mistään senkaltaisesta."
"Vähäinen, käytännöllinen anarkia on aivan paikallaan", väitti nuori
mies. "Minäkin puolestani tunnen kiusausta käyttää hiukan dynamiittia
nähdessäni miten nykyinen erinomainen hallitus hävittää kaikki Viktor
Emmanuelin kuvapatsaat koko maasta."
"Jos palaatte politiikkaan", lausui Mrs. Copley nousten seisomaan,
"pelkään, että meidän siinä tapauksessa on lähdettävä kotiin. Tiedän
kokemuksesta, että se on pitkäveteinen puheenaine."
Mrs. Copley veljentyttärineen lähti vaunuillensa, Dessartin ja
ranskalaisen saattamina. Jäljelle jääneet istuutuivat takaisin
paikoilleen. Kirjailijatar kuunteli hetken iloista puhetta ja naurua,
joka kuului avonaisen oven kautta, ja lausui sitten: "Mr. Dessartin
tyttö on hyvin miellyttävä."
"Mr. Dessartin?" kysyi Melville.
"Siitä on ehkä vielä liian aikaista puhua", myönsi hän, "mutta niin
tulee käymään, sen uskallan ennustaa."
"Hyvä lady", lausui Mrs. Melville painokkaasti, "te ette tunne Mrs.
Copleya. Hänen veljentyttärensä menee paljon mieluummin naimisiin
italialaisen prinssin kanssa kuin nuoren vasta-alkavan taiteilijan."
"Yhtä mielellään hän nai jonkun etelä-Afrikkalaisen neekeripäällikön
kuin italialaisen prinssin", vakuutti hänen miehensä. "Miss Marcia
on nuori nainen, joka nai juuri sen, jonka tahtoo -- vaikkakin",
lisäsi hän miettivästi, "en ole ensinkään varma että se on oleva Paul
Dessart."
"Hän voisi kyllä valita huonomminkin", sanoi Mrs. Melville. "Paulhan
on hauska poika."
"Niinpä kyllä, mutta hän voi valita paremminkin. Voin pilkulleen
sanoa sinulle kuka tuo tuleva on", lisäsi hän innostuen, "se on
Laurence Sybert."
Naiset hymyilivät huvitettuina väitteelle ja kuvanveistäjä kohautti
olkapäitään.
"James rakkaani", lausui Mrs. Melville, "sinä lienet etevä
liikeasioissa, mutta naittajaksi et pysty. Se on sinun selvintä
jättää naisväen huoleksi. Mitä taas tulee ystävääsi Laurence
Sybertiin, niin hän ei ole onnen suosikki, eikä hän sitä haluakaan."
"Epäilen, että hänellä on nykyään toiset tuumat mielessään",
huomautti kuvanveistäjä.
"Sybert on kunnon mies", lausui Melville lämpimästi.
Kirjailijatar nousi hymyillen. "On mielenkiintoista nähdä, miten
käy", hän sanoi; "mutta pankaa mieleen minun sanani, että isäntämme
saa tytön."