Jos lähdet kaupungista Porta Maggioren luona ja kuljet
Sabine-vuoristoon vievää Via Praenestinaa, jää vasemmalle
puolellesi noin kolmenkymmenenkuuden kilometrin päässä Roomasta
harmaarakennuksinen kylä kukkulan rinteellä. Se on Palestrina, jota
vanhan Rooman aikoina sanottiin Praenestiksi; hiukan edempänä --
samoin vasemmalla -- poikkeaa suorasta Rooman valtatiestä äkkijyrkkä
vuoristotie, joka lopuksi tehtyään monet mutkat vie Castel Madamaan
ja Tivoliin.
Kuljettuasi tätä tietä useita kilometrejä näet alastomalla
kallionkielekkeellä yläpuolellasi pienen, kivestä rakennetun kyläsen,
jota ympäröi vanhan keskiakaisen linnoituksen rauniot. Kaupunki,
nimeltään Castel Vivalanti, rakennettiin niihin aikoihin, jolloin
mieluummin asuttiin turvassa vuoristossa kuin vesien lähistöllä,
ja siitä aikain ovat sen asukkaat vanhan tavan mukaan tai ehkä
suorastaan välttämättömyyden pakottamina aina aamuisin menneet
työhönsä laaksoon palaten illalla takaisin vuoristoonsa. Kaupunki
on rakennettu niin jyrkälle paikalle, että toisen rakennuksen
sisäänkäytävä on viereisen talon katon tasalla, ja sen kapeat
kivikadut nousevat jyrkkinä kuin portaat. Kaupunkiin pääsee vain
edestäpäin, pitkin kiemurtelevaa tietä, joka lopulta vie Porta della
Lunalle, jonka läpi kaikki liikenne kaupungin ja ulkomaailman välillä
tapahtuu. Porttia koristaa Vivalantin vaakuna, liekeistä kohoava
feeniks-lintu, paistava täysikuu kummallakin puolellaan, ja yläosa on
varustettu ampumarei'illä, joista entisaikoina heiteltiin kiviä ja
kaadettiin kiehuvaa öljyä kutsumattomien vieraiden niskaan.
Kaupunki on kuin pieni taulu, voisi tuskin löytää toista paikkaa,
joka sopisi niin hyvin maalattavaksi, mutta kuten kaikki
Sabine-vuoriston kylät, on tämäkin surkean köyhä. Vuosisatojen
kuluessa se on ränstynyt ja kadottanut merkityksensä; sitä
katsellessa voisi tuskin uneksia, että kirkkaina päivinä kohoaa
näköpiirissä nykyajan Rooman muurit ja tornit. Tälläkin eristetyllä
pikku kaupungilla on oma historiansa. Se on rohkeana uhmannut sekä
ryöväriparooneja että paavien sotaväkeä. Sitä on piiritetty, se on
valloitettu, onpa sen oma ruhtinas sen häpeällisesti kavaltanutkin.
Kahdesti se on hävitetty maan tasalle, kahdesti uudelleen rakennettu.
Olkoon miten on, se on säilynyt halki vuosisatojen ja vielä tänä
päivänä se seisoo harmaana ja hylättynä omissa, oloissaan muuriensa
keskellä.
Keskiajasta alkain on muuan roomalainen ruhtinassuku johtanut
nimensä Castel Vivalantista. Vivalanti-suku oli aikoinaan mahtava ja
Kirkkovaltion historiassa esiintyy usein sen ruhtinaita, vaikkakaan
ei edullisessa valossa. He olivat useammin riidassa kuin sovussa
paavinistuimen kanssa, ja kerrotaanpa eräästä paavista, joka vietti
neljä raskasta kuukautta katsellen maisemaa hyvin kapeasta ikkunasta
Vivalantin linnasta. Mutta huolimatta jumalattomasta riitaisuudestaan
olivat ruhtinaat taas ajoittain hyvinkin hurskaita, ja kahdesti on
tässä suvussa kannettu kardinaalin hattua. Viime vuosina on sekä
sen rikkaus että merkitys jossain määrin vähentynyt, mutta siitä
huolimatta mainitaan Vivalanti-nimeä yhä vieläkin kunnioituksella
Rooman vanhojen aatelisnimien joukossa.
Sen kukkulan alemmat penkereet, jolla kaupunki sijaitsee, ovat
metsäisiä ja vihreiden sypressien ja pinjojen, oliivi- ja
viinitarhojen peittämiä. Tänne rakensivat ruhtinaat huviloitaan,
kun sodat paavien kanssa olivat onnellisesti päättyneet ja he
uskalsivat laskeutua alas turvapaikoistaan vuorelta. Vanha huvila
rakennettiin noin mailin päähän kaupungista alaspäin ja sen puutarha
sijoitettiin penkereittäin pitkin rinnettä. Jo kauan se on ollut
raunioina, mutta sen perustukset ovat yhä pystyssä ja puutarhan
alkuperäisen suunnitelman eroittaa selvästi. Tien vasemmalla puolen
näet sisäänkäytävän, suunnattoman suuren kiviportin sammalen
peittämine uurnineen ja kartionmuotoisten sypressien reunustaman
kujan, joka kerran on ollut komea, mutta nyt on aivan rikkaruohojen
peittämä. Jos pysähdyt hetkeksi -- etkä voikaan olla sitä tekemättä
-- näet porttiholvien välistä kujan päässä muutamia rappeutuneita
holvikaaria, ja jos sinulla on hyvät silmät, voit erottaa
suihkukaivonkin.
Jokainen, jonka tapaat tiellä, voisi kertoa tarinan vanhasta
Vivalantin huvilasta ja "Pahasta Ruhtinaasta", joka, Jumalan
kiitos, sai surmansa parisataa vuotta sitten. Sinulle kerrotaan
Italiassa hyvin tavallinen tarina täpötäysistä vilja-aitoista,
talonpoikien nääntyessä nälkään, ja siitä miten eräänä kuutamoisena
yönä ruhtinaan kävellessä pengermällä tyytyväisenä mietiskellen
ilkeyksiään eräs talonpoika hänen omasta vuoristokylästään hiipien
takaapäin hiljaa kuin kissa pisti hänet kuoliaaksi ja upotti ruumiin
suihkukaivoon. Sain kuulla, että palavan huvilan liekit näkyivät aina
Rocca di Papalle asti Alban vuoristoon; ja kertoja lisää hymyillen
ja olkapäitään kohauttaen, että toiset sanovat vanhan ruhtinaan
täysikuun aikana palaavan suihkulähteen reunalle ajattelemaan
syntejään, mutta kertoja puolestaan pitää sitä vanhojen ämmien
juttuna. Sen sanottuaan hän katsahtaa nopeasti taakseen sypressien
synkkiin varjoihin tehden salaa ristinmerkin toivottaessaan sinulle
_a revederla_.
Et voi ihmetellä sitä, että nuori ruhtinas (kaksi vuosisataa sitten)
ei rakentanut uutta huvilaansa entisen paikalle; sillä vaikka ei hän,
kuten ei urhoollinen talonpoikakaan välittänyt lainkaan aaveista, ei
paikka kuitenkaan tuntunut mitenkään pyhitetyltä, eikä rakastavaisia
haluttanut kävellä suihkulähteen ympärillä. Sen vuoksi sinun täytyy
kulkea jonkun matkaa eteenpäin samaa tietä, ennenkuin saavut uudelle
huvilalle, joka rakennettiin anno Domini 1693, Hänen Pyhyytensä paavi
Innocentius XII:nnen hallituksen aikana. Täällä ei tapaa mitään
synkkiä sypressejä: sisäänkäytävää reunustaa lehtevät vaahterat. Itse
huvila on säännötön ja vaikkakin hiukan ajan kuluttama, se on vielä
hyvin käyttökelpoinen useine siipirakennuksineen, parvekkeineen,
makuusuojineen ja marmoripengermineen.
Uudesta huvilasta -- siksi sitä voi sanoa -- on näköala länteen ja
pohjoiseen päin. Lännessä näkee yli oliivi- ja viinitarhojen Rooman
Campagnalle asti, taustalla Pyhän Pietarin kirkon valkoisena pilkkuna
ja sen takana kapean, kimaltelevan kaistaleen merta. Pohjoista kohti
näkee Sabine-vuoristoon, jossa Soracten huippu kohoaa kuin saari
näköpiirissä. Muutoin huvilaa ympäröi laakeri- ja paatsamalehdot
pitkine varjoisine käytävineen ja vilpoisine lehtimajoineen,
suihkulähteineen, vesiputouksineen ja särkyneine kuvapatsaineen,
kaikki seitsemännentoista vuosisadan ylhäisen kaavamaista tyyliä.
Mutta puut eivät ole enää niin huolellisesti hoidettuja kuin
ne olivat sata vuotta sitten; auringon säteet pääsevät vaivoin
tunkeutumaan vihreisiin lehtokujiin, ja satakieli laulaa kaiket
päivät. Kaikkina vuodenaikoina, mutta erittäinkin keväisin, puutarha
on väriloiston peittämä. Ruusupensasaidat, oleanderit, kullanväriset
laburnumit, tulipunaiset granaattiomenan kukkaset, punaiset ja
valkeat kameliat, päivänkukat ja liljat ja purppuranväriset
kurjenmiekat, kaikki kukkivat samaan aikaan häikäisevin värein.
Kahdesti vuodessa, keväisin ja syksyisin peittää huvilan matalia
keltaisia muureja lavendeli ja vaaleanpunainen köynnösruusu ja
jokainen tuulenhenki tuo niiden tuoksun tullessaan.
Tällä paikalla voi hyvin uneksia vanhasta Italiasta, kardinaaleista,
paaveista, komeiden hoviherrojen ja kauniiden naisten
loistavapukuisista palvelijoista, Romeon ja Julian lemmenkohtauksista
marmoripengermällä Italian kuutamossa. Mutta jos Vivalantien
joukossa on rakastajia, niinkuin epäilemättä tiedämme olevan, niin
tapaammepa heissä vihankin valtaamia henkilöitä, ja usean ruhtinaan
kerrotaan saaneen väkivaltaisen lopun, joka ei aina tapahtunut omien
talonpoikien kätten kautta. Uuden huvilan muurit ovat kahdensadan
elinvuotensa aikana nähneet monet murhenäytelmät ja Vivalantin
aikakirjat ovat kaameata luettavaa.
Ja nyt, seurattuasi Vivalantien historiaa näin pitkälle, tunnet
luultavasti pettyväsi, kun kuulet, ettei kertomuksellamme olekaan
mitään tekemistä heidän kanssaan. Mutta jos haluat tietää enemmän
tästä suvusta, voit tavata Hänen Ylhäisyytensä Anastasio di
Vivalantin, nykyisen ruhtinaan ja haaransa viimeisen, Monte Carlon
kasinossa. Hän on hoikka, nuori mies, jolla on tummat, kellahtavat
kasvot ja silmien alla joukko hienoja vakoja.
Miksi sitten, jos kerran emme joudu tekemisiin Vivalantien kanssa,
olemme niin kauan viipyneet heidän puutarhassaan, kysynet? Niin
näetkös, puutarha kyllä koskee meitä, vaikkakaan emme välitä nuoresta
ruhtinaasta, ja sinun täytyy tunnustaa, että puutarha on paikka,
jossa mielellään viipyy. Ja henkilöt, joihin saamme tutustua, ovat
(sanon sen epäröiden, pelosta että särjen lumouksen) amerikkalaisia.
Niin, on parasta tunnustaa suoraan, amerikkalaisia miljonäärejä. Nyt
se on sanottu -- pahin siis tiedetään. Mutta, saan minä vuorostani
kysyä, onko niin ehdottomasti ikävystyttävää ajatella amerikkalaista
miljonääriperhettä viettämässä kesää Sabine-vuoristossa,
italialaisessa huvilassa, joka on peräisin seitsemänneltätoista
vuosisadalta, -- erittäinkin kun oikea perillinen mieluummin
elostelee Monte Carlossa? Turmelevatko he ehdottomasti romantiikan?
Hekin ovat ihmisiä ja heillä on intohimonsa kuten kaikilla meillä; ja
ainakin yksi heistä on nuori ja miehet ovat sanoneet häntä kauniiksi
-- vieläpä tässä samassa puutarhassa.