Sydneyn siirtokunnan vuonna 1788 tultua perustetuksi syntyi
pian uusia siitä riippuvia siirtoloita. Noin kuukausi Sydneyn
perustamisesta kuvernööri Phillip lähetti pienen joukon upseereja ja
vankeja yksinäiselle Norfolk-saarelle (Tyynessä Valtameressä, 1 500
kilometriä itään); nämä uudisasukkaat mahtoivat olla kaikki todellisia
seikkailijoita, koskapa saaren myöhäisempi historia sisältää yksinomaan
kapinoita, merirosvousta ja haaksirikkoja.
Vuosina 1803—1804 perustettiin Tasmaniaan samanaikaisesti kaksi
siirtokuntaa, toinen Derwent-joen rannalle etelään ja toinen Tamar-joen
lähistölle pohjoisessa. Seuraavana vuonna syntyi Wellington-vuoren ja
Derwent-joen väliseen laaksoon Hobart, pitkän aikaa maailman eteläisin
kaupunki.
Vuonna 1824 pieni siirtokunta perusti Brisbanen samannimisen joen
rannalle, Moreton-lahden pohjukkaan.
Vuonna 1826 joukko sotilaita ja vankeja perusti Albanyn kaupungin
Länsi-Australian lounaiskulmaan, ja kolme vuotta myöhemmin joukko
Englannista tulleita vapaita siirtolaisia perusti valtion pääkaupungin
Perthin; myöhemmin siirtolaisten tarvitessa työväkeä lähetettiin
sinnekin vankeja.
Viktorian ensimmäiset uudisasukkaat olivat Henty-veljekset, jotka
raivasivat itselleen viljelystilan Portlannissa vuonna 1834.
Seuraavana vuonna John Batman, Launcestonista (kaupunki Tamar-joen
rannalla Tasmaniassa), perusti yhtiön, jonka tarkoituksena oli
ostaa viljelykseen soveltuvia suuria maa-aloja Port Phillip-lahden
rantamilta. Yhtiö ostikin alkuasukaspäälliköiltä maata lähes 2 000
neliökilometriä; alkuasukkaat panivat puumerkkinsä kauppakirjoihin,
joiden mukaan heidän piti saada vuosittain määrätty määrä villahuiveja,
peilejä, veitsiä, saksia ja — nenäliinoja, vaikk'ei poloisilla
maanomistajilla ollut edes vaatteita, taskuista puhumattakaan.
Batmanilla oli aikomus myöskin maksaa maa-alueensa, vaikka valkoihoiset
siihen aikaan yleensä jättivät sellaiset seikat huomioonottamatta
alkuasukkaiden kanssa tekemisiin joutuessaan; mutta Sydneyn hallitus
ei vahvistanut kauppakirjaa, jossa toisella asiapuolella ei ollut
minkäänlaista käsitystä yksityisomaisuudesta puhumattakaan kauppakirjan
ymmärtämisestä. Batman nousi jonkin matkaa ylemmäksi Yarra-joen rantaa
ja merkitsi päiväkirjaansa: »Tässä on oiva kylänpaikka.» Paikalle onkin
kasvanut kylä — Melbournen miljoonakaupunki.
Viimeksi perustettu Etelä-Australia on ainoa Australian valtioista,
jonne rangaistusvankeja ei lähetetty. Erään Wakefieldin
asuttamisteorian kannustamina lähti Englannista vuonna 1836 kokonaista
kahdeksan laivallista siirtolaisia, jotka perustivat Adelaiden
kaupungin, silloin hyvinkin uudenaikaisen asemakaavan mukaan.
Niin syntyivät nykyisen Australian Liittovaltion kuusi jäsenvaltiota;
myöskin Uusi Seelanti oli puolen vuosisadan ajan Australian
»alusmaana». Siirtokuntien kehitys oli pitkän aikaa hidasta ja
vaivalloista, kukin koetti ponnistella yksin ja omin voimin. Joistakin
tärkeimmistä kysymyksistä, kuten esimerkiksi vankien siirrosta,
muutamat siirtokunnat neuvottelivat yhdessä; mutta varsinainen
yhteenliittyminen, liittovaltion muodostaminen, oli vielä etäällä.
Sydneyn ympäristöön, meren ja vuorten väliselle rantakaistaleelle
kasvoi ensimmäisinä siirtolaisuusvuosina useita uusia kyliä. Eräs
näistä, Camden, tuli huomatuksi sen vuoksi, kun kapteeni John
Macarthur ryhtyi siellä kasvattamaan lampaita huolimatta kuuluisan
kasvitieteilijä Banksin sanoista, ettei muka sikäläinen maaperä
eikä ruohokaan soveltuisi lampaanhoidolle. Kapteeni aloitti
intialaisilla ja eteläafrikkalaisilla lampailla, mutta hyvästä alusta
rohkaistuneena hän pian täydensi lammaskatraansa myöskin kuuluisilla
merinolampailla. Merinolampaiden vienti Espanjasta oli niihin aikoihin
ankarasti kielletty; mutta Espanjan kuningas oli vähäistä aikaisemmin
lahjoittanut Englannin kuninkaalle parven näitä harvinaisia eläimiä ja
tältä Macarthur sitten sai vuorostaan muutamia. Näiden jälkeläisiä,
oikeita lampaiden aristokraatteja, elää vielä erillisenä katraana
Macarthurin tilalla. Macarthurin nimi oli jo tunnettu hänen v. 1803
käydessään Englannissa, ja villatehtailijat alkoivat pitää Australiaa
tulevaisuuden tärkeänä villantuottajana. Siitä lähtien on lampaanhoito
Australiassa edistynyt jättiläisaskelin, niin että siellä nykyjään on
yli 100 000 000 lammasta, ja vuosittain ulkomaille vietävän villan
keskiarvo yli 63 000 000 puntaa (noin 12 miljardia markkaa).
Kulkutien keksiminen vuorten yli ja sitä seurannut laajojen
laidunmaiden löytö oli omiaan viemään lampaanhoitoa eteenpäin, samalla
kuin se maanvaltauksen yhteydessä sai aikaan problemeeja, joita kaikkia
ei ole vieläkään voitu ratkaista. Voimattoman hallituksen kielloista
huolimatta asukkaat valtasivat itselleen suuria maa-alueita. Lain
mukaan he siis olivat rikollisia, mutta käytännössä voidaan heitä
paremminkin pitää yritteliäinä yksilöinä, jotka ymmärsivät ruveta
viljelemään joutilaana olevaa maata. Näitä valtaajia sanottiin
_squatters_eiksi. mutta heidän jälkeläisiään voidaan syystä sanoa
nykyisen Australian aristokraateiksi. Niin suuria olivat ja ovat
vielä heidän tilansa, että yhä lisääntyvien uusien siirtolaisten on
jo vaikea löytää joutilasta viljelyskelpoista maata. Karjanhoito-
ja maanviljelystuotteiden luomien teollisuusalojen yhä lisääntyvä
koneellistuminen, samoinkuin järkiperäisen kastelujärjestelmän
osittainen käytäntöönotto — kaikki ne korostavat tähänastista
tehokkaampien viljelysmenetelmien välttämättömyyttä, samalla kuin ne
osoittavat, kuinka monien suurtilojen laajat, mutta harvaankarjoitetut
laidunmaat voitaisiin käyttää monin verroin hyödyllisemmin kunnolliseen
pienviljelykseen. Oikeudenmukaisemman maanjaon aikaansaamiseksi on
tehty useita lakiehdotuksia, mutta ne ovat kaikki olleet joko liian
radikaalisia tai muuten epäonnistuneita, joten tilanne on pysynyt
melkein entisellään.
Ensimmäiset sikäläiset kultalöydöt ovat peräisin historian
aikaisimmilta vuosilta. Ensimmäinen tieteellinen tutkimus Australian
maaperän kultapitoisuudesta tehtiin v. 1839, jolloin tiedemiehet
totesivat kreivi Paul Strzeleckin kaivamien liuskekivien geologisesti
muistuttavan Ural-vuorten kultapitoista kvartsia. Hallitus koetti
parhaansa pitääkseen kultalöydöt salassa peläten kultakuumeen tarttuvan
kansaan, varsinkin vankeihin. Mutta sellaiset asiat eivät pysy kauan
salassa. Vuonna 1850 Eduard Hargreaves havaittuaan samannäköisyyttä
Kalifornian kaivoksissa ja Bathurstin maaperässä Uudessa Etelä-Walesissa
ryhtyi kaivamaan. Hän löysikin kultaa ja antoi samalla alkusysäyksen
ryntäyksille, jotka painoivat niin selvän leiman 1850—1860 välisen
vuosikymmenen talouselämään ja jolloin kultakaupunkien nimet —
Bathurst, Ballarat, Sandhurst (Bendigo), Clunes, Mount Alexander
(Castlemaine) — olivat kaikkien huulilla.
Suuri osa asukkaita jätti toimensa ja ryhtyi etsimään kultaa.
Teollisuus ja kauppa unohdettiin. Sensatsioniuutisia helposti
saavutettavasta rikkaudesta levisi ympäri maailman, ja maahan alkoi
virrata siirtolaisia kaikista mahdollisista maista — seikkailijoita,
onnenonkijoita ja vallankumouksellisia Ranskasta, Saksasta,
Belgiasta, Unkarista, Puolasta, Espanjasta, Italiasta, Englannista
ja Irlannista. Ja monet rikastuivatkin äkkiä. Eräs bathurstilainen
löysi alkuasukastyömiehen opastamana kultarakeita yhdestä paikasta
4.000 punnan arvosta (yli 3/4 milj. markkaa). Ballaratissa toinen
_digger_ (kullankaivaja) poimi kuopastaan 1.800 punnan arvosta kultaa
yhtenä päivänä. Eräs kymmenen miehen ryhmä »lapioi» lauantaiaamun ja
maanantai-illan välisenä aikana 10 000 punnan (n. 2 milj. markkaa)
kasan aivan läheltä maanpintaa. Yksi ainoa kultamöhkäle painoi 68 kiloa
ja sai nimekseen »Tervetullut»; toinen vielä komeampi, »Tervetullut
tulokas», painoi 71 kiloa; kummankin möhkäleen arvo oli noin 8 000
puntaa. Pienempiä kultakimpaleita sanotaan olleen viljalti kuin
pikkukiviä merenrannalla. Australian koko tähänastinen kultatuotanto
nousee 600 000 000 puntaan (lähes 120 miljardia markkaa). Tällaisten
rikkauksien kansantaloudellinen hyöty ei ole kuitenkaan läheskään
niin tuntuva kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää, vaikka kullan
demoralisoiva vaikutus jätettäisiinkin huomioonottamatta, sillä useissa
tapauksissa kohoavat tuotantokustannukset tuotteen markkina-arvoa
korkeammalle.
Ballaratin lähistöllä v. 1854 tapahtunut kapina (_The Eureka Stockade_
= Eurekan paalulinnoitus) johtui kullankaivajille määrätyistä
kohtuuttomista veroista ja muista rasituksista. Poliisi saattoi
millä vuorokaudentunnilla tahansa vaatia kullankaivajaa näyttämään
toimilupatodistuksensa, josta toimiluvasta kullankaivajan täytyi maksaa
30 shillinkiä kuukaudessa. Ellei kullankaivaja voinut vaadittaessa
näyttää lupatodistusta, sai hän maksaa tuntuvan sakon. Kullankaivajat
nousivat vastarintaan, pitivät julkisen kokouksen, jossa he polttivat
koko toimilupapaperinsa ja vaativat verotusten huojentamista. Lopulta
kapinalliset, johtajinaan irlantilainen Peter Lalor, saksalaiset
Vern ja Thonen ja italialainen Raffael, menivät niin pitkälle, että
rakensivat linnoituksen ja nostivat sen harjalle »Viktorian Tasavallan»
lipun. Kaksisataaseitsemänkymmentä sotilasta ja poliisia lähetettiin
kapinaa kukistamaan sillä seurauksella, että kapinalliset antautuivat
tehtyään vastarintaa kahdenkymmenen minuutin ajan. Sotilaita kuoli
viisi ja kapinallisia kolmisenkymmentä, ja niin päättyi ainoa taistelu
Australian mantereella. Kapinanjohtaja, Lalor, menetti kahakassa
oikean kätensä, mutta pääsi rangaistuksetta. Muita kapinallisia
vastaan nostettiin syyte, mutta heitäkään ei rangaistu. Vuosia
myöhemmin Lalorista tuli parlamentinjäsen, vieläpä sen kunnioitettu
puheenjohtajakin. Se hyöty kapinasta oli, että kullankaivajien veroja
huojennettiin. Siitä lähtien kullankaivuu jatkui rauhallisissa
merkeissä, kunnes sekin vähitellen muuttui järjestelmälliseksi
suurteollisuudeksi. Kullankaivajaromantiikan ajat olivat samalla
menneet.
Eureka-kapinan välitön vaikutus maan poliittiseen kehitykseen oli
tuskin huomattava, sillä parlamenttaarinen järjestelmä oli otettu
käytäntöön jo v. 1850. Englannin parlamentti oli nimittäin sinä
vuonna julistanut Viktorian erilliseksi alusmaaksi ja antanut myöskin
kaikkien neljän alusmaan, Viktorian, Länsi-Australian, Etelä-Australian
ja Tasmanian lakiasäätäville komiteoille oikeuden laatia itselleen
täydellinen perustuslaki. Viisi vuotta myöhemmin kolmella niistä,
Viktorialla, Etelä-Australialla ja Tasmanialla sekä myöskin Uudella
Etelä-Walesilla, oli jo täydellinen parlamenttaarinen hallitus
englantilaisen kaksikamarijärjestelmän mukaan käsittäen alahuoneen
ja siitä riippuvan ministeristön ja ylähuoneen, jonka nimitti joko
kuvernööri tai erityinen valitsijajoukko. Queenslandin valtiossa,
joka perustettiin v. 1859, otettiin heti käytäntöön täydellinen
parlamenttaarinen hallitusmuoto. Länsi-Australiassa kehitys ei
kulkenut yhtä nopeasti, osaksi siitä syystä, että sinne lähetettiin
rangaistusvankeja aina vuoteen 1868 saakka; vasta v. 1890 tämä valtio
saavutti itsenäisen alusmaan oikeudet.
Australiaa pidetään yleensä yhtenä maailman kansanvaltaisimpana
maana. Omituista kuitenkin, että juuri sinä ajankohtana, jolloin
alusmaille myönnettiin autonomia, puolueiden johtajat vakuuttivat
pyhästi, ettei heillä ollut vähäisintäkään aikomusta »kylvää tulevan
demokratian siementä». Aivan kuin se olisi ollut pahinta mitä tapahtua
saattoi! Mutta se seikka, että samalla kuin perustuslait myönnettiin
valtioille, annettiin myöskin oikeus muutella niitä mielinmäärin, oli
omiaan piankin heijastamaan ajan poliittiset virtaukset niin itse
valtiomuodossa kuin sen soveltamisessakin.
Työväenliike sai alkunsa jokseenkin samoihin aikoihin kuin
parlamenttaarinen järjestelmä. Jo niin varhain kuin vuonna 1879
pidettiin valtioidenvälisiä syndikaattien (nyk. ammattiyhdistys)
kongresseja, siis neljä vuotta aikaisemmin kuin ensimmäinen
valtioidenvälinen ministerineuvottelu tapahtui. Näiden syndikaattien
tärkeimpänä ohjelmanumerona oli kahdeksan tunnin työaikalaki ja
palkkion maksaminen parlamentinjäsenille, viimeksimainittu vaatimus
sen vuoksi, että myöskin työmiehet voisivat edustaa puoluettaan.
Aktiivisemman ja samalla koko Australian sisäpolitiikkaan
tuntuvasti vaikuttavan luonteen työväenliike sai vasta v.
1890 syntyneen merimiesten ja lampaankeritsijäin suurlakon
jälkeen. Työväenpuolueen miehiä valittiin pääministereiksi niin
jäsenvaltioiden kuin itse Liittovaltionkin hallitukseen; työmiehen
aseman kohottamiseksi säädettiin monia uusia lakeja, perustettiin
monimutkaisia sovittelulautakuntia ja tuomioistuimia, joiden huoleksi
annettiin työehtojen määrääminen, lakkojen estäminen ja suurten
teollisuusyritysten toiminnan valvominen sikäli, ettei niissä voitaisi
koota kovin suuria rikkauksia yksiin käsiin.
Työväenpuolue, joka oli aina vastustanut uusien siirtolaisten
maahantuloa, ryhtyi nyt toimenpiteisiin myöskin Queenslandin
sokeriplantaaseilla käytetyn mustan työvoiman poistamiseksi. Näitä
mustia työmiehiä (kanakkeja) oli tuotettu Tyynenmeren saarilta niin
kutsutun indenture-järjestelmän nojalla. Tämä järjestelmä, joka
itse asiassa tuskin erosi Afrikassa harjoitetusta orjakaupasta,
lakkautettiin Queenslandissa tämän vuosisadan alussa ja kanakit
lähetettiin takaisin kotisaarilleen, — mikäli niistä saatiin selvä.
Työväenpuolue pääsi tarkoitustansa perille: uudella siirtolaislailla
evättiin maahanpääsy kaikilta värillisiltä siirtolaisilta. Tämän
ratkaisevan askelen ottamiseen vaikuttivat hyvin paljon myöskin
poliittiset seikat: pelättiin nimittäin täyteen kansoittuneiden Aasian
maiden vähitellen vakaavan maan teollisuuden, jos heille myönnettäisiin
esteetön maahanpääsy.
Tämä yhteisen vaaran pelko lopulta sitten johtikin Australian
Liittovaltion (_Commonwealth of Australia_) perustamiseen. Tämän kuuden
valtion yhteenliittymän muodostivat viisi mannermaalla olevaa valtiota,
nimittäin Queensland, Uusi Etelä-Wales, Viktoria, Etelä-Australia
ja Länsi-Australia sekä Tasmanian saarivaltio. Liittoutumisaatteen
toteuttaminen oli kuitenkin vaatinut paljon aikaa ja vaivoja. Jo v.
1850, kun valtioille myönnettiin perustuslait, kreivi Grey ehdotti
eräänlaista valtioidenkeskeistä parlamenttien edustajain neuvostoa.
Mutta siihen aikaan pyrittiin mieluimmin eristäytymään kuin liittymään
yhteen, joten ehdotus sai raueta. Valtiot pysyivät pitkän aikaa aivan
kuin erillisinä, toisilleen vihamielisinä kansoina — vain aseistusta
vailla. Yhtenäisyyden henki kasvoi hitaasti. Saksalaisten valtaukset
Uuden Guinean pohjoisrannikolla ja Bismarckin saaristossa sitä
vähän jouduttivat. Uudesta valtiomuotoehdotuksesta keskusteltiin ja
väiteltiin niin virallisissa kuin epävirallisissa konferensseissa.
Eri valtioiden poliittiset »kuuluisuudet» pelkäsivät menettävänsä
valta-asemansa keskushallinnon tultua pystytetyksi. Tosiasiallisesti
uusi valtiomuoto vähensi jäsenvaltioiden suvereenisia oikeuksia tuskin
nimeksikään; liittovaltion hallituksen päätehtävät olivat nimittäin
huolehtiminen maanpuolustuksesta ja tulli- ja postilaitoksista.
Uuden Etelä-Walesin ja Länsi-Australian liittyminen oli pitkän
aikaa kysymyksenalaisena. Vihdoin oli suunnitelma valmis; Englannin
parlamentti hyväksyn sen pienin muutoksin: ja vuonna 1901 Yorkin
herttua (nykyinen kuningas Yrjö V) saapui Australiaan ja juhlallisesti
julisti ensimmäisen Suur-Australian parlamentin avatuksi. Australia oli
nyt poliittisesti yksi kansa.
Liittoutumisen jälkeinen historia oli myöskin vaiherikas: useita
silloin vireille pantuja asioita pohditaan vieläkin sanomalehtien
palstoilla. Työväenpuolueen kehitys ja poliittinen valtaanastuminen
ovat jo tulleet mainituiksi. Kotimaisen teollisuuden suojelemiseksi
on asetettu korkeat tullit, mikä toimenpide ei ollenkaan miellyttänyt
Uuden Etelä-Walesin asukkaita, jotka ennen liittoutumista olivat
tottuneet vapaakauppaan. Vuonna 1905 liittovaltio otti omiin käsiinsä
siihen asti Queenslandilla olleen Brittiläisen Uuden Guinean (Papua)
hallinnon sekä samoin v. 1910 Etelä-Australialta laajan Pohjoisen
Territorion. Pitkien väittelyjen jälkeen valittiin vihdoin v.
1908 Australian tulevan pääkaupungin paikaksi Sydneystä 300 km
lounaaseen sijaitseva Canberran alue. Ja v. 1927 liittovaltion
hallitus ja parlamentti lopultakin muuttivat Melbournesta uuteen,
vasta valmistuneeseen kotiinsa. Vv. 1914—1918 käytyyn maailmansotaan
Australia lähetti 360 000 sotilasta, joista kuoli kokonaista 60 000
— siis enemmän kuin Yhdysvaltain kaksimiljoonaisesta armeijasta.
Pakollisen mertentakaisen asevelvollisuuden puolesta toimitettiin
kansanäänestys kahteen eri otteeseen, vahvasti kielteisin tuloksin
kummallakin kerralla. V. 1914 australialainen maihinnousujoukko valtasi
Saksalaisen Uuden Guinean, jota Australia siitä lähtien onkin hallinnut
Kansainliiton mandaatilla.