Australian alkuasukasluku ei ole koskaan ollut kovin suuri. Kapteeni
Cookin noustessa maihin Botany-lahden rannalla arveltiin alkuasukkaita
olevan koko mantereella puoli miljoonaa.
Tiedemiehet pitävät Australian neekereitä maailman alhaisimpana rotuna.
Mutta niinpä ne elävätkin eristetyimmillä seuduilla vielä tänäpäivänä
siinä tilassa, jossa meidän esi-isämme elivät vuosituhansia sitten.
Ellei valkoinen mies olisi tullut, eläisivät ne todennäköisesti vielä
nytkin alkuihmisen tasolla. On kuitenkin muistettava, että Australia
on eläin- ja kasvikuntansa vuoksi aina eronnut muista mantereista:
siellä ei ole ollut suuria petoeläimiä, joita vastaan olisi pitänyt
taistella, eikä liioin kotieläimiksi sopivia. Maan ainutlaatuinen
luonto tarjosi yhtä vähäiset elämisen mahdollisuudet luonnontilassa
elävälle alkuasukkaalle kuin Pohjois-Lapin hedelmättömät kanervikot.
Mutta vaikka maassa olisi ollutkin ihmisen palvelukseen soveltuvia
eläimiä, on tuskin luultavaa, että australialainen olisi osannut
käyttää niitä hyödykseen. Hänen ravintonaan ovat suurimmaksi osaksi
juuret ja siemenet, mutta kuitenkaan hänen päähänsä ei ole koskaan
pälkähtänyt kylvää siementä maahan ja siten taata itselleen varma
ravinto. Hänellä ei ollut aavistustakaan siemenen ja kasvin välisestä
suhteesta, vaan hän yksinkertaisesti uskoi, että taimi kasvaa hänen
oman maagillisen voimansa ansiosta. Ennen eurooppalaisten tuloa
hänen ei ollut koskaan tarvinnut taistella muita rotuja vastaan
eikä niinollen ollut taisteluissa karaistunut ja vastoinkäymisistä
viisastunut, kuten monet muut kansat. Jos voidaan puhua maasta, jonka
valloittamiseen valkoihoisilla on mustien saamattomuuden vuoksi ollut
siveellinen oikeus, niin tämä maa on Australia.
Australialaiset ovat keskimittaisia; miesten keskimääräinen
pituus on 170 sm ja naisten 160 sm. Otsa on taaksepäin kalteva,
kulmakarvat tiheät ja runsaat ja nenä leveä. Vastasyntyneen
ihonväri on kuparinruskea, mikä kuitenkin pian tummuu, vaihdellen
täysinkasvaneilla suklaanruskeasta nokimustaan. Tukka vaihtelee
melkein suortuvaisesta melkein kiharaan, ollen kuitenkin useimmilla
aaltomainen. Naisten tukka leikattiin muutaman tuuman mittaiseksi;
tapa ei johtunut turhamaisuudesta eikä polkkatukkamuodista, vaan
yksinomaan käytännöllisistä syistä: naisten piti nimittäin punoa
hiuksistaan nuoraa ja köyttä. Australialaisella on harvinaisen pienet
kädet; valkoisen miehen käsi ei mahdu heidän kilpiensä kannatinreiästä.
Niin naisten kuin miestenkin iho on täynnä koristelutarkoituksessa
viillettyjen haavojen arpeutumia.
Australialaisella ei ollut aavistustakaan arkkitehtuurista; kylmän
ja sateisen sään aikana hän latoi parin seipään varaan puunkuorista
viistokatoksen, saaden siten suojan pahinta tuulta vastaan. Hän ei
tuntenut liioin mitään metallia. Hän varusti keihäänsä kalanhampailla,
eläinten luilla ja piikiven siruilla. Hänen älynsä ei kyennyt keksimään
jousta ja nuolta, mutta se keksi jotakin muuta: omituisenmuotoisen
vipusimen, jolla hän voi lingota keihäänsä paljon pitemmälle kuin
pelkällä lihasvoimalla heittäen. Yksinkertaisia olivat australialaisen
taisteluaseet: alkuperäinen keihäs, heittovipusin ja puunuija,
_nulla_. Tyypillinen riistanhankinnassa käytetty ase oli bumerangi
(_boomerang_), omituinen käyrä puukalikka, joka teki ilmassa voltin ja
palasi takaisin taitavan heittäjänsä jalkoihin, ellei osunut maaliin;
täten alkuasukas välttyi turhan päiten juoksemasta aseensa perästä.
Bumerangi osoittaa muuten harvinaisen suurta asiantuntemusta lentävän
esineen fysiikassa ja on todisteena siitä, että australialaiset
alhaisesta sivistystasostaan huolimatta olivat jossakin suhteessa
käytännöllisiä, jopa taitaviakin.
Australian alkuasukkaat jakautuivat heimoihin. Kun ravintoa oli
runsaasti, huvittelivat heimot keskinäisellä sodankäynnillä. Mikäli
tiedetään, nämä sodat eivät kuitenkaan olleet perin vakavaluontoisia.
Niissä oli enemmän sotahuutoja ja -tansseja kuin verenvuodatusta.
Eri heimojen urhot varustautuivat taisteluun maalaamalla ruumiinsa
punaisella, keltaisella ja valkoisella savella ja esittivät sitten
sotatansseja vihollisheimon leirin edustalla; moiset mielenosoitukset,
joita vielä molemmin puolin höystettiin mitä kauheimmilla uhkauksilla,
johtivatkin usein tappeluun ja todelliseen sodankäyntiin, jossa aseina
käytettiin sekä keihäitä että nuijia. Keihäät saattoivat raadella
uhriansa pahastikin, sillä niiden kärkipuoleen kiinnitettiin luunsiruja
tai kalanhampaita. Mutta Australian neekerin iho parantui ihmeen
nopeasti. Haavaan, joka olisi riittänyt tappamaan kenen eurooppalaisen
tahansa, neekeri mätkäsi kourallisen savea eikä piitannut siitä sen
enempää.
Kaksintaistelut alkuasukasten kesken eivät olleet lainkaan harvinaisia,
ratkaisivatpa naisetkin joskus riitansa tällä alkuperäisellä tavalla.
Tavallisimmin käytetty ase näissä tappeluissa oli _nulla_. Toinen
tappelijoista asettui seisomaan vastustajansa eteen ja antoi tämän
lyödä itseään nuijalla päähän: sitten toinen sai vuorostaan tehdä
samoin, ja tätä jatkettiin, kunnes jompikumpi kaatui maahan. Se oli
paremmin kestävyys- ja kärsivällisyyskoe kuin tappelutaidon näyte.
Australian neekerit eivät kohdelleet naisiaan sen paremmin kuin
muidenkaan maanosien alkuasukkaat: majapaikkaa muutettaessa
naisten piti sälyttää hartioilleen heimon koko irtain omaisuus, ja
leirissä oltaessa he saivat niinikään suorittaa kaikki raskaimmat
työt. Aterioilla he saivat tyytyä istumaan rivissä miesten takana.
Metsänriista, kuten kenguru esimerkiksi, paistettiin leiritulella
turkkeineen päivineen. Miehet söivät ensin parhaat palat ja heittivät
loput olkansa yli takana odottaville naisille.
Australian alkuasukkaiden henkinen elämä liikkui taikauskon rajoissa,
kuten muidenkin luonnonkansojen. He uskoivat sielunvaellukseen:
jokainen lapsi oli jonkun esi-isän uusi ilmiöitymä, esi-isän, jonka
heimon vanhimmat vielä muistivat. He eivät käsittäneet, että lapset
syntyvät parittelun kautta, vaan uskoivat yksinkertaisesti, että jokin
salaperäinen olio työntää sikiön naiseen. Jotkut heimot uskoivat
vahvasti, että lapsi ei voi syntyä, ellei isä ole nähnyt siitä
unta. Jos vaimo synnytti lapsen, josta isä ei ollut nähnyt unta,
mies ei tunnustanut lasta omakseen. Jos mies taas oli ollut muiden
heimojen luona vuosikausia, mutta nähnyt sillä välin vain kerrankin
unta lapsesta ja kotiin palatessaan saanut vaimoltaan tuliaisiksi
perillisen, oli kaikki niinkuin olla pitääkin, ja mies tunnusti
empimättä lapsen omakseen huolimatta siitä, kuinka kauan hän oli ollut
erossa vaimostaan.
Jos inhimillisen elämän synty oli hämärä asia Australian neekereille,
oli kuolema ja sitä seuraava kausi — salaperäiset tosin muillekin
kansoille — heille vielä käsittämättömämpi ja pelottavampi. Yleinen
luulo oli, että kuoleman aiheuttaa pahahenki, joka hyökkää yksilön
kimppuun milloin milläkin tavalla. Joidenkin heimojen keskuudessa oli
tapana, että yksilö, joka uskoi pahan hengen hyökänneen kimppuunsa,
jätti kansansa ja meni metsään kuolemaan. Ja niin vuorenvankka oli
alkuasukkaan usko, että hän yksinkertaisesti kuoli luonnollisen
kuoleman pelkällä uskonsa voimalla. Jotkut heimot hautasivat kuolleensa
karkeassa, yhdestä puusta hakatussa kaukalossa, toiset taasen kalvoivat
vain maahan kuopan ja laskivat vainajan sinne kyykkyasentoon.
Muutamilla heimoilla oli tapana asettaa ruumis ylös puiden oksille
rakennetulle lavalle, missä se sai olla, kunnes siitä oli jäljellä
vain pelkät kuivat luut; nämä luut haudattiin sitten, paitsi toista
käsivarsiluuta, joka annettiin kuolleen äidille.
He uskoivat myöskin korkeimpien olentojen olemassaoloon; kullakin
heimolla näyttää olleen hyvän ja korkean ruumiillistumana joku
kunnioitettava, hyväsydäminen heimopäällikkö, joka oli itse
täydellisyys niin hyveissä kuin haluissakin ja joka tunsi ja hallitsi
kaikkia heimolle välttämättömiä maagillisia voimia.
Useat tiedemiehet vakuuttavat, että Australian neekeri ei ollut
ihmissyöjä luonnostaan eikä vaistojensa yllytyksestä, vaan että hän
söi vihollisensa ainoastaan silloin, kun hänellä ei ollut muuta
ravintoa saatavissa. Tunnettu australialainen tutkimusmatkailija,
kapteeni Wilkins, joka muutamia vuosia sitten uskaltautui aivan yksin
kaukana sisämaassa, Pohjois-Australiassa elävien tuntemattomien
alkuasukasheimojen leiriin, kertoo pari tapausta, jolloin alkuasukkaat
muun ravinnon puutteessa paistoivat ja söivät kaksi ihmistä; toinen
niistä oli vastakuollut lapsi ja toinen kaksintaistelussa kaatunut
mies. Näihin aterioihin osallistuneiden joukossa oli myöskin
alkuasukkaita, jotka olivat käyneet lähetysasemalla ja saaneet kuulla
Kristuksesta.
Australia löydettiin verrattain myöhään, mutta kun ajattelee
kohtelua, minkä alaiseksi maan alkuasukkaat noin sata vuotta sitten
joutuivat, melkein toivoo, että tämä löytö olisi tapahtunut vieläkin
myöhäisemmällä ajalla. Ensimmäisten kävijäin tiedonantojen mukaan
Australian alkuasukkaat käyttäytyivät yleensä rauhallisesti valkoisia
tulokkaita kohtaan, kun heitä lähestyttiin hyvin aikomuksin. He
sallivat valkoihoisten vallata itselleen alueita mielinmäärin.
Heillä ei ollut silloin vielä minkäänlaista käsitystä yksityisestä
omistusoikeudesta. Mutta sitä mukaa kuin eurooppalaisten paalutetut
alueet laajenivat merenrannalta sisämaahan, alkuasukkaiden
metsästysmaille, alkoivat selkkaukset ja yhteenotot alkuasukkaiden ja
uudisasukkaiden välillä olla jokapäiväisiä ilmiöitä.
Juuri tämä alkuasukkaiden tietämättömyys oli pääasiallisimpana syynä
väärinkäsitysten syntymiseen heidän ja uusien maanomistajien välillä.
Alkuasukkaat, ollen luonnostaan nomaadeja ja metsästäjiä, tahtoivat
kulkea paikasta toiseen ja pyytää riistansa, mistä heitä huvitti. Usein
sattui, että neekeriparvi pystytti leirinsä eurooppalaisen maa-alueelle
ja kaatoi hänen karjaansa ravinnokseen. Silloin maanomistajat
aloittivat säälimättömän sissisodan alkuasukkaita vastaan. Useissa
valtioissa näitä yhdeksännentoista vuosisadan sivistykselle
alentavia joukkovainoja pantiin toimeen yksinvaltiaiden kuvernöörien
suostumuksella. Queenslandin kuvernööri antoi määräyksen ampua vangiksi
otetut alkuasukkaat yhdessä parvessa; joissakin toisissa valtioissa
sekoitettiin alkuasukkaille jaettaviin jauhoannoksiin arsenikkia
ja myrkytettiin ne harvat lähteet, joista neekeriparat ammensivat
juomavetensä.
Epäinhimillisimpään asteeseen tämä rotuvaino kehittyi Van
Diemeninmaassa — nykyisessä Tasmaniassa — missä puolen vuosisadan
kuluessa hävitettiin sukupuuttoon kokonainen ihmisrotu: _homo
Tasmanianus_. Tämän joukkoteurastuksen toimittamiseen kiihoitti ja
ainakin sitä helpotti saaren suhteellisen pieni koko verrattuna itse
mantereeseen ja myöskin se seikka, että alkuasukkaat eivät päässeet
pakenemaan aavan meren ympäröimällä saarelta. Van Diemeninmaan
alkuasukkaat erosivat mantereen alkuasukkaista monessa suhteessa.
Esihistoriallisella ajalla on saari ollut niemenkaulalla yhdistettynä
Australiaan. Joskus myöhäisemmällä ajalla niemi on painunut veden
alle ja laskenut valtameren vyörymään mantereen ja entisen niemimaan
välille, jättäen samalla niemen asukkaat eristetyiksi ja osattomiksi
niistä rotusekoituksista, jotka vuosisatojen kuluessa muokkasivat
mantereen kansaa.
Englantilaiset ja ranskalaiset tutkijat, jotka varhaisina vuosina
kävivät Van Diemeninmaassa, totesivat sikäläiset alkuasukkaat
rauhaarakastavaksi kansaksi. Jos heitä olisi kohdeltu hyvin, he eivät
todennäköisesti olisi antaneet aihetta mihinkään vakavaan rettelöön.
Mutta niin tilanomistajat itse kuin heidän rangaistusvankityömiehensä
kohtelivat alkuasukkaita raa’asti ja epäinhimillisesti. Väkivallanteot
ja miestapot olivat jokapäiväisiä tapahtumia. Yksi valkoihoisten
harjoittamia barbaarisia kostokeinoja oli alkuasukkaiden lasten
ryöstäminen. Valkoihoisten joukossa oli joitakin täysin paatuneitakin
rikollisia, jotka eivät voineet aloittaa säädyllistä elämää
uudessakaan maassa, vaan vajosivat ennemmin tai myöhemmin yhteiskunnan
hylkiöiksi ja kanssaihmistensä omaisuuden ja hengen ryövääjiksi. Nämä
maantierosvot, _bushrangers_, olivat myöskin avuttomien alkuasukkaiden
pahimpana kirouksena. Pienestä aineellisesta edusta ja usein pelkästä
pahanilkisyydestä nämä eurooppalaiset henkipatot olivat valmiit
kiduttamaan uhrejansa mitä kauheimmilla fyysillisillä kärsimyksillä.
Oli vain luonnollista, että alkuasukkaat vuorostaan tahtoivat nousta
valkoisia sortajiaan vastaan. Tämän he tekivätkin vuonna 1824,
samoihin aikoihin, jolloin Arthur tuli saaren kuvernööriksi. Ainoa
tulos tästä kostohyökkäyksestä oli heidän valkoisten vihollistensa
lisääntyminen. Mustat vihasivat valkoisia ja valkoiset tahtoivat
raivata mustat pois tieltään. Mutta valkoisilla oli tehokkaammat
aseet. Nuijilla ja keihäillä ei paljoa voitu musketteja vastaan...
Valkoihoiset asettuivat väijyksiin joen äyräälle, missä tiesivät
neekerien kylpevän, ja ampuivat avuttomat viimeiseen mieheen.
John West, jonka tiedot ovat silminnäkijäin kertomia, kirjoittaa
Tasmanian historiassaan: »Haavoittuneiden pääkallot murskattiin;
lapsia heitettiin elävänä liekkeihin; kuolonkourissa vääntelehtiviä
onnettomia keihästettiin raa'asti pistimillä; leirivalkea, jonka
ääreen neekeriparat kerääntyivät illalla nukkumaan, saattoi ennen
päivänkoittoa valaista viluisia vainajia.» Kuvernööri oli tietoinen
alkuasukkaita kohtaan harjoitetusta sorrosta ja koetti parhaansa
estääkseen sitä. Mutta vastuuvelvollisena hallitsijana hän ei liioin
voinut sallia suoranaiseksi anarkiaksi kehittyneen olotilan jatkuvan.
Mustat eivät enää tehneet mitään erotusta ystävien ja vihannesten
välillä; he tappoivat jokaisen valkoihoisen, joka vain tuli heidän
keihäittensä heittomatkan päähän. Voidakseen tiedoittaa alkuasukkaille
hallituksen myötätuntoisuudesta heitä kohtaan Arthur lupasi palkkion
jokaisesta vangitusta alkuasukkaasta, jota ei oltu haavoitettu,
aikuisesta viisi puntaa ja lapsesta kaksi puntaa. Palkkion kannustamana
valkoiset muodostivat pyydystäjäryhmiä, jotka saalistivat alkuasukkaita
kuin metsänpetoja. Mutta tulokset olivat laihoja. Kun tästä ei ollut
apua, kuvernööri järjesti suuren neekerimetsästyksen, joka ulotettiin
yli koko saaren. Sotilaista, poliiseista ja aseistetuista työmiehistä
kokoonpantu ketju levittäytyi yli saaren. Tällä viidentuhannen miehen
armeijalla, jota kuvernööri itse komensi, oli mukanaan runsaasti
ampumatarpeita ja lisäksi suuri määrä käsirautoja. Aikomuksena
oli karkoittaa neekerit saaren kaakkoiskulmassa sijaitsevaan
Tasman-niemeen, ja jokainen ketjuun liittynyt kansalainen uskoi
täyttävänsä siunauksellista tehtävää isänmaan puolesta. Mutta kun
ketju muutaman viikon kestäneen marssin jälkeen suljettiin, huomattiin
oletetun suuren saaliin supistuneen yhdeksi mieheksi ja pojaksi. Muut
olivat varkain pujahtaneet ketjun ulkopuolelle. Arthurin ketju maksoi
30 000 puntaa ja oli yhtä tuloksellinen kuin hölmöläisten yritys
vangita päivänvaloa säkkiin.
Tätä kuvernöörin epäonnistunutta toimenpidettä seurasi erään
metodistilahkoon kuuluvan muurari Robinsonin hieman toisenlainen
yritys. Robinson, joka alkuasukkaihin tuntemansa mielenkiinnon
ansiosta oli jo oppinut heidän kieltäänkin, tarjoutui lähtemään yksin
ja aseettomana mustien luokse selittämään näille, että huolimatta
joidenkin yksilöiden barbaarimaisista teoista hallituksen tarkoituksena
oli parantaa alkuasukkaiden asemaa ja tehdä heidän elämänsä
siedettäväksi. Robinsonille ja hänen suunnitelmalleen naurettiin ja
miestä pidettiin heikkopäisenä. Mutta pieni muurari teki ihmeitä:
aseettomana hän käveli keihäät ojossa odottavaa alkuasukasjoukkoa
vastaan ja — tarjosi heille kättä. Kaikkialla, missä tämä pieni mies
liikkui, vallitsi rauha eurooppalaisten ja alkuasukkaiden välillä;
mutta hän ei voinut olla joka paikassa yhtäaikaa. Siksi annettiinkin
hänelle toimeksi vuonna 1835 kerätä alkuasukaskansan rippeet
Flinders-saarelle ja siellä valvoa heidän hoitoaan. Vain 203 yksilöä
oli monituhantisesta kansasta jäänyt jäljelle vuosikausia kestäneen
vainon ja metsästyksen päätyttyä eikä näitä rippeitäkään onnistuttu
kauan pitämään elossa. Kovia kokeneet alkuasukasparat sairastuivat,
kuihtuivat ja kuolivat. Viimeinen homo Tasmanianus kuoli vuonna 1860.
Sattui myöskin usein, että mustat tahallaan ärsyttivät valkoihoisia
ja koettelivat näiden kärsivällisyyttä. Länsi-Australian erämaissa,
suurilla kultakentillä, missä vettä oli niukalti, eurooppalaiset
soveltivat keinoa, joka oli tosin tepsivä, mutta samalla äärimmäisen
julma. Seudun alkuasukkaat eivät olleet ensinkään halukkaita opastamaan
valkoihoisia harvoille vesikuopilleen. Vettä oli, kuten sanottu,
niukalti, ja he olivat jo huomanneet, että valkoiset tuhlasivat
vettä aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet sen arvoa. Mutta kun
janoiset kullankaivajat tapasivat yksinäisen alkuasukkaan erämaassa,
täyttivät he miesparan suun suolalla ja antoivat hänen maata sidottuna
auringonpaisteessa, kunnes janontuskat pakottivat onnettoman opastamaan
kiusanhenkensä salaiselle lähteelle.
Jos Australian uudisraivaajien menettely alkuasukkaita kohtaan oli
julmaa ja epäinhimillistä, on nykyisen polven mustille osoittama
kohtelu sitä inhimillisempää. Hallitukset ovat antaneet ankaroita
määräyksiä alkuasukkaiden kanssa kosketuksiin joutuville virkamiehille
siitä, että mustia on kohdeltava inhimillisesti; jokaista ilmisaatua
rikkomusta seuraa rangaistus. Jokainen valtio on varannut eristetyn
leirialueen mustille ja hallitukset huolehtivat isällisellä hellyydellä
heidän ravinnostaan ja toimeentulostaan, siten koettaen sovittaa
isiensä pahat teot.
Yleinen piirre Australian nykypolven alkuasukkaassa on sivistyksen
aiheuttama rappeutuminen. Hän oppii helposti käyttämään vaatteita,
mutta ei opi samalla käsittämään, että vaatteet eivät ole tarkoitetut
pesemättä öin-päivin käytettäviksi. Hän on erikoisen mieltynyt
silkkihattuun, valkoisten sivistyksen arvomerkkiin. Jos hänelle
lahjoitetaan kulunut silkkihattu, ei hän ota sitä koskaan pois
päästään. Liian pian hän oppii tupakoimaan ja nauttimaan alkoholia,
vieläpä opiumiakin, kiinalaisten kanssa kosketuksiin joutuessaan.
Hänestä ei ole järjestelmälliseen työntekoon teollisuuslaitoksissa,
mutta saattaa eurooppalainen silti saada hänestä hyvinkin uskollisen
henkilökohtaisen palvelijan. Päivällä hän on rohkea ja hymyilevä, mutta
pimeän tullen arka kuin lapsi.
Australian alkuasukkaiden tulevaisuus ei näytä perin valoisalta.
Heidän lukumääränsä, joka siirtolaisuuden alkaessa arvioitiin
puoleksi miljoonaksi, on nyt runsaan vuosisadan kuluessa supistunut
viiteenkymmeneentuhanteen. Heidän rotunsa näyttää olevan
kuolemaantuomittu. Heidän elämäänsä voidaan kenties helpottaa ja
pidentääkin, mutta koskaan heistä ei saada kansaa, joka ottaisi
jollakin tavoin osaa sen maan kehityksen eteenpäin viemiseen, joka
kerran kuului heille itselleen.