Kuka eurooppalainen ensimmäiseksi näki suuren eteläisen maan, josta
maantieteilijät olivat niin kauan haaveilleet? Vastaus jää olettamusten
hämärään. Collingridge de Torceyn mukaan esiintyy Australian läntinen
rannikko merikorteilla seitsemän vuotta ennen kuin Kolumbus löysi
Amerikan. Vielä nytkin on olemassa kartta vuodelta 1489, johon on
Australian kohdalle merkitty kaistale rannikkoa. Toinen kartta (n.s.
»Dauphin»kartta vuodelta 1536) esittää osan pohjoista rannikkoa ja
nimeää suurimmat niemet ja lahdet. Todennäköisesti eurooppalaiset
jo silloin tunsivat tuon eteläisen maanosan, jota he kuitenkin
kutsuivat »Suureksi Jaavaksi», erotukseksi Pienestä (nykyisestä)
Jaavasta. Arabialaisten, kiinalaisten ja malaijien arvellaan
myöskin käyneen Australiassa, vieläpä paljon ennen eurooppalaisten
ensimmäisiä käyntejä; heidän vierailuistaan ei ole kuitenkaan säilynyt
jälkipolville mitään varmoja todisteita.
Espanjalaiset, hollantilaiset ja portugalilaiset merenkulkijat
ovat kuitenkin ensimmäisiä, joiden retkistä näihin maihin historia
tietää varmasti jotakin kertoa. Hollantilaisen »Duyfkenin» miehet
ovat ensimmäisiä, joiden tiedetään astuneen uudelle mantereelle
heidän vuonna 1606 tutkiessaan Carpentaria-lahden itärannikkoa.
Alkuasukkaat surmasivat näistä uskalikoista yhdeksän, ja Keerweer
(Kotiinpaluu)-niemen kohdalla jäljelle jäänyt miehistö käänsi laivan
kotimatkalle.
Kun Alvaro de Mendana vuonna 1567 löysi Salomoninsaaret, luuli hän
löytäneensä eteläisen mantereen. Uusi espanjalainen retkikunta, joka
varustettiin matkalle Perusta käsin, päällikkönä Pedro Fernandez de
Quir (eli de Quiros, kansallisuudeltaan luultavasti portugalilainen),
pääsi onnellisesti aina Uusille Hebrideille saakka, missä de Quirin
itsensä komentaman laivan miehistö teki kapinan ja pakotti hänet
muuttamaan laivan kurssin kotiin päin. Hänen luutnanttinsa, Luis de
Torres, jatkoi kuitenkin matkaansa toisella laivalla ja osui Uuden
Guinean eteläiselle rannikolle. Kaksi kuukautta hän hapuili itselleen
tietä riuttojen ja saarien lomitse, Uuden Guinean ja Australian
välisestä salmesta, jolla nyt on hänen nimensä. Hän näki mantereen
koilliskärjen ja Yorkin niemen kukkulat, mutta luuli niitä saariksi.
Muutama viikko aikaisemmin de Quir puolestaan oli luullut, että
saari, jonka läheisyydessä hänen miehistönsä teki kapinan, olisi
ollut suuri eteläinen manner, ja antoi sille mahtavakaikuisen nimen,
»Tierra Austrialia del Espirita Santo»; sana »Austrialia» oli aiottu
kohteliaisuudeksi Espanjassa silloin hallitsevalle itävaltalaiselle
hallitsijasuvulle. [Itävalta on espanjaksi Austria.] Tyypillisiä
erehdyksiä senaikaiselle löytöretkeilylle olivat de Torresin ja de
Quirin löydöt: ensinmainittu löysi mantereen ja piti sitä saarena,
viimeksimainittu löysi saaren ja luuli sitä mantereeksi.
Hollantilainen Dirk Hartog osui vuonna 1616 luoteisrannikolle,
ja vielä saman sataluvun kuluessa useita hänen maanmiehiään kävi
tutkimassa sekä läntistä että eteläistä rannikkoa. Vuonna 1628 eräs
hollantilainen retkikunta aikoi kapteeni Franciscus Pelsartin johdolla
perustaa siirtolan lounaisrannikolle. Mutta Houtman's Abrolhos-saarten
[»Houtmanin mulkosilmät», jossakin aikaisemmassa portugalilaisessa
laivastossa palvelleen hollantilaisen merimiehen mukaan nimensä saaneet
saaret] läheisyydessä laivastoa kohdanneen haaksirikon sekä siitä
johtuneen miehistön kapinan vuoksi yritys meni myttyyn. Hollannin
Intian kuvernöörin Anton van Diemenin varustamana Abel Tasman purjehti
vuonna 1642 edeltäjiään pitemmälle ja löysi Tasmanian, jonka hän
nimitti Van Diemenin maaksi, ja luuli sitä Australiaan kuuluvaksi
niemimaaksi. Hän purjehti edelleen ja löysi Uuden Seelannin ja
jatkoi sieltä matkaansa pohjoiseen Ystävyys-saarille saakka, sieltä
edelleen koilliseen aina Uuden Guinean pohjoisrannikolle ja sitten
Kiinanmeren kautta takaisin Jaavaan. Seuraavana vuonna hän jatkoi
löytöretkeilyään purjehtien Uuden Guinean etelärannikkoa pitkin,
seuraten sitten Carpentaria-lahden rannikkoa ja edelleen kaartaen koko
Australian pohjoisen rannikon. Hyvällä syyllä voidaankin sanoa, että
hollantilaiset sekä löysivät että kartoittivat eteläisen mantereen.
Sitten seurasi englantilaisten vuoro. Jo vuonna 1622 oli englantilainen
»Trial» kärsinyt haaksirikon Dirk Hartog-saaren luona; se oli
todennäköisesti ensimmäinen englantilainen alus niillä vesillä. Sitten
seurasi kahden merenkulkijan ja löytöretkeilijän, William Dampierin ja
Jakob Cookin vuoro. Dampier oli kaappari — jyrkemmin sanoen merirosvo —
joka vuonna 1688 ja uudelleen 1699 tutki läntisen ja luoteisen rannan
ja oli vahvasti vakuutettu, että hänen löytämänsä maa oli »maailman
hedelmättömintä seutua». Hän kirjoitti kirjan retkistään maailman
kaikissa kolkissa, josta kirjasta Defoe sittemmin sai ainehistoa
kuolemattomaan »Robinson Crusoe»-teokseensa.
Itäinen rannikko oli vielä tutkimatta, vaikkakin sieltä löydetyt
espanjalaiset rahat, pyssyt ja miekat osoittavat eurooppalaisten
käyneen sielläkin de Torresin lyhyen ensivierailun jälkeen. Cookin
tehtäväksi jäi tämän rannikon tutkiminen, minkä työn hän suorittikin
silloisiin oloihin katsoen kiitettävän perinpohjaisesti. Vuonna 1770
hän purjehti »Endeavour»-laivallaan Everard-niemestä, Viktorian
kaakkoisimmasta kulmasta aina York-niemen kärkeen pohjoisrannikolla;
sieltä hän jatkoi matkaansa Torres-salmen kautta, ja Englannin
kuninkaan nimessä otti haltuunsa koko itäisen rannikon, kastaen
valtaamansa alueen »Uudeksi Etelä-Walesiksi» (New South Wales). Häntä
seurasi tällä tutkimusmatkalla kaksi kasvitieteilijää, Banks ja
Solander, jotka olivat kovin ihastuneita löytäessään odottamattoman
suuren määrän uusia kasveja. Kuuluisa ruotsalainen kasvitieteilijä
Linné ehdottikin, että uusi maa ristittäisiin »Banksiaksi». Cook
itse kertoi hyvin innostuneesti itäisen rannikon hedelmällisyydestä
ja ennusti sen nykyisen rikkauden mahdolliseksi maanviljelyksen ja
karjanhoidon kautta. Hänen viehättävä matkakertomuksensa on käännetty
monille kielille ja on se epäilemättä osaltaan myötä vaikuttanut
kaukaisen maan ripeään asutukseen.
Perusteellisen alun Australian asuttamiselle antoi kuitenkin Englannin
siirtoloissa Amerikassa puhjennut kapina. Ne amerikkalaiset,
jotka pysyivät lojaalisina Englannin hallitukselle, tunsivat
itsensä sorretuiksi uusissa oloissa, joten Englannin hallituksen
oli ryhdyttävä katselemaan heille uutta kotimaata. Suunnitelma,
jonka mukaan heidät olisi siirretty Uuteen Etelä-Walesiin, jäi
täyttämättä päiväjärjestykseen siirtyneen poliittisesti paljon
tärkeämmän kysymyksen vuoksi: minne sijoitettaisiin tästä lähtien
englantilaiset rangaistusvangit? Aikaisemmin oli rangaistusvangit
lähetetty Amerikkaan, missä tilanomistajat halusta ostivat niitä
pienipalkkaisiksi työmiehikseen. Amerikan itsenäistymisen vuoksi se ei
käynyt enää päinsä, ja Englannin vankilat alkoivat täyttyä. Silloin ei
ollut muuta neuvoa kuin lähettää vangit Cookin valtaamaan alusmaahan.
Lojalistit olivat sillä välin etsineet itselleen uudet tyyssijat
Nova-Skotiasta, Kanadasta ja Länsi-Intiasta.
Toukokuussa 1787 purjehti ensimmäinen vankeja kuljettava laivasto
Englannista. Laivasto käsitti kaksi sotalaivaa, kuusi alusta täynnä
vankeja ja kolme muonalla, työkaluilla ja tarvikkeilla lastattua
laivaa, yhteensä yksitoista alusta. Seuraavassa tammikuussa laivasto
saapui Cookin aikaisemmin tutkimaan Botany-lahteen, mutta retkikunnan
johtaja, kuvernööri Arthur Phillip ei pitänyt paikkaa sopivana, vaan
purjehti muutamia kilometrejä pohjoiseen, tullen Port Jackson-lahteen.
Tämä kaunis ja avara lahti — nykyinen Sydneyn satama — oli kuin
tehty satamaksi, ja sinne retkikunta tammikuun 26. päivänä vuonna
1788 pystyttikin Englannin lipun, luoden siten perustan Australian
valkoiselle asutukselle.
Siirtokunnan ensimmäiset vuodet olivat kamppailua vastoinkäymisten
kanssa: outo ja mahtava luonto, vaivaa ja kärsivällisyyttä kysyvä
raivaustyö, vankien rikollisten taipumusten hillitseminen ja nälkä.
Mutta niinpä olikin siirtokunta pantu kokoon epäonnistuneimmista
siirtolaisista, mitä ajatella saattaa: sotilaista ja vangeista!
Jos kohta maa olikin hedelmällistä, ei se kuitenkaan vielä pitkiin
aikoihin kyennyt elättämään näin suurta siirtokuntaa, joten muona
oli alkuvuosina tuotava Euroopasta. Senaikainen valtamertentakainen
laivaliikenne oli hyvin hidasta ja epävarmaa, joten kaukaisen
siirtokunnan asema ei ollut todellakaan kadehdittava.
Ensimmäiset kuvernöörit olivat todellisia itsevaltiaita; he voivat
syyllä sanoa: »Valtio olen minä.» Englannin hallitus pitikin heitä
enemmän vankilanjohtajina kuin jonkin uuden Englannin perustajina.
Vapaita siirtolaisia oli vähän eikä niitä kernaasti tahdottu
maahan laskeakaan. Tämä merkillinen yhteiskunta oli kokoonpantu
mitä kirjavimmista tyypeistäpä kansanluokista, siellä oli sekä
paatuneita rikollisia — varkaita, väärentäjiä ja murhaajia — että
verraten kunniallisia yksilöitä, jotka Englannin ja Irlannin
silloinen ankara rikoslaki oli tuominnut jostakin vähäpätöisestä
pikkusynnistä, kuten sunnuntairauhanrikkojia ja kananvarkaita;
konkurssirikollisia ja poliittisia juonittelijoita; sivistyneitä
ja kunniallisia skottlantilaisia, joiden ainoana rikoksena oli
osallistuminen johonkin monista senaikaisista vallankumousyrityksistä;
irlantilaisia ammattikapinoitsijoita, jotka olivat aina valmiit
järjestämään kapinan missä maassa tahansa. Varsinkin skottlantilaisten
lähettäminen rangaistussiirtolaan oli törkeätä oikeuden loukkausta,
sillä lakipykälä, jonka perusteella heidät tuomittiin, ei ollut
voimassa Skotlannissa. Irlannin hallitus tunnusti sitäpaitsi, että
suuri osa rangaistussiirtolaan lähetetyistä irlantilaisista oli vielä
tutkintovankeja. Mutta enemmistönä tässä kirjavassa kunnassa olivat
sittenkin rikolliset ja huonomaineiset yksilöt. Eräs heistä, taskuvaras
Barrington, oli oikeassa runoillessaan tunnetuksi tulleen säeparinsa:
»Todellisia patriootteja olemme — se oikein ymmärtäkää —
jotka isänmaan jätimme, jotta isänmaan hyvin kävisi.»
Vankien lähettämistä etelään jatkettiin yli viidenkymmenen vuoden
ajan, kunnes asiasta sukeutui kiivas poliittinen kysymys: Englannin
hallitus kallisti lopulta korvansa alusmaahan muuttaneiden vapaiden
siirtolaisten valituksille ja lakkasi lähettämästä vankiloidensa kuonaa
heidän joukkoonsa. Lähes 120 000 ihmistä oli näiden vuosien kuluessa
ehditty lähettää rangaistusvankeina Australiaan ja Van Diemenin maahan.
Kysymys vielä rangaistustaan suorittavien tai jo vapautettujen vankien
ja vapaiden siirtolaisten keskinäisestä suhtautumisesta toisiinsa
järjestyi vähitellen vuosien vieriessä itsestään, ja maasta tuli
vapaiden kansalaisten asuma yhteiskunta. (Mainitut 120 000 vankia
lienevät varmaan kuolleet lapsettomina, päättäen siitä, ettei kukaan
nykyjään elävä australialainen myönnä polveutuvansa heistä!)
Sydneyn eristetyn siirtokunnan nopea kasvaminen ja uusien laidunmaiden
tarve lisääntyville karjalaumoille kiinnitti asukkaiden huomion
siihen asti ratkaisematta jääneeseen pulmaan: kuinka päästä yli
mahtavan vuorijonon, joka 70 kilometrin etäisyydessä kaartaen esti
asukkaita tunkeutumasta syvemmälle sisämaahan? Vasta vuonna 1813,
kaksikymmentäviisi vuotta siirtolan perustamisesta, Blaxland onnistui
ensimmäisenä löytämään ylimenokohdan Sinisten Vuorten (1370 metriä)
sokkeloisella ja jyrkkäsärmäisellä harjulla. Samana vuonna maanmittaaja
Evans kulki yli vuorijonon vielä lähempänä Sydneytä ja jatkoi
etenemistään salaperäisten vuorten takaa auennutta vihreätä tasankoa
pitkin aina nykyisen Bathurstin kaupungin kohdalle. Tästä voidaan
laskea alkaneeksi mantereen sisäosien tutkimisen pitkä ja vaiherikas
historia. Australian historian sankarit eivät ole sotilaita eivätkä
poliitikkoja, vaan sisukkaita yksilöitä, joilla oli kylliksi intoa ja
kärsivällisyyttä uhmatakseen tämän merkillisen maan arvoituksellista
luontoa, katsoa vuoroin päin erämaan tylyjä kasvoja, vuoroin äkillisen
tulvan kiirivää vaaraa. Tässä heistä muistettavimmat: _John Oxley_,
joka löysi Murray-joen alkuhaarat ja retkeilyillään Queenslandissa
keksi ihanteellisen kaupunginpaikan nykyiselle Brisbanelle; _Hume_
ja _Hovell_, jotka vuorostaan löysivät Murray-joen pääuoman ja
tunkeutuivat aina nykyiseen Melbourneen saakka; _Allan Cunningham_,
jonka maine paitsi erämaantutkijana on säilynyt jälkipolville myöskin
arvokkaiden kasvitieteellisten löytöjen tekijänä; _Charles Sturt_,
joka laski veneellä tuhansien kilometrien mittaiset Murrumbidgee ja
Murray-joet aina Eteläiseen valtamereen saakka; hänen retkensä johtivat
muun muassa Adelaiden perustamiseen. Tästä retkestä selviydyttyään hän
suuntasi matkansa Adelaidesta sisämaahan ja pääsikin kovia kärsimyksiä
kestettyään aina Barcoo- eli Cooper-joelle saakka, mutta oli takaisin
ihmisten ilmoille palatessaan — sokea. Puolalainen tiedemies, kreivi
_Paul Strzelecki_ tutki Viktorian itäisen osan ja nimitti sen
Gippslanniksi; kohteliaisuudenosoitukseksi hänelle annettiin Australian
korkeimmalle vuorelle Puolan kansallissankarin nimi, Kosciusko.
_Eduard J. Eyre_ tutki Etelä-Australian sisäosan vuosina 1840—1841 ja
jatkoi sitten jalkapatikassa Australian Ison lahden rantaa kaartaen
Albanyhyn, mantereen lounaisimpaan kolkkaan; hän olisi kuollut tällä
matkalla janoon, ellei olisi saanut apua sattumalta rannikolle
osuneelta ranskalaiselta »Mississippi»-valaanpyyntilaivalta. Nuori
preussilainen tiedemies _Ludvik Leichhardt_ kulki v. 1844 Sydneystä
Port Essingtoniin Pohjois-Australiassa; hän saapui kumppaneineen
perille nälkiintyneenä ja aivan alasti; niukan ravintonsa he olivat
saaneet pyydystämällä niillä seuduin tavattavia suuria lepakkoja;
vettä he löysivät silloin tällöin seuraamalla niin sanottujen
pronssisiipisten kyyhkysten lentoa. Neljä vuotta myöhemmin Leichhardt
lähti yksin aikoen kulkea mantereen halki Brisbanesta länteen; hänen
tiedetään varmasti päässeen ainakin Cooper-joelle, sillä kaksikymmentä
vuotta myöhemmin löydettiin sieltä puu, johon oli kaiverrettu »L»;
mitään muuta hänen kohtalostaan ei tiedetä. _John Macdonall Stuart_
teki arvokkaita laidunmaalöytöjä sisämaasta ja onnistui kahden
epäonnistuneen yrityksen jälkeen v. 1862 taivaltamaan mantereen poikki
Adelaidesta pohjoisrannikolle. Samoihin aikoihin lähti Melbournesta
käsin liikkeelle surullisen kuuluisa _Burken_ ja _Willsin_ retkikunta
päämääränään Carpentaria-lahti. Muutaman päivän matkan päässä
rannikolta päätettiin, että retkikunnan pääjoukko jäisi lepäämään ja
vain molemmat johtajat kävisivät määränpäässä. Touhussa ja kiireessä
jäi odotusaika tarkoin määrittelemättä sillä seurauksella, että
johtajien vihdoin vaivalloisen matkan jälkeen palattua kohtauspaikalle
pääjoukko oli lähtenyt vain muutama tunti sitten. Ylenmäärin väsyneet
johtajat eivät jaksaneet tavoittaa tovereitaan, vaan kuolivat janoon
ja pettymykseen kohtalokkaan Barcoo-joen kuivuneen uoman ääreen.
Länsi-Australian kuuluisuus, _John Forrest_, etsi ensin kadonnutta
Leichhardtia ja teki sitten matkan Perthistä Adelaideen kulkien
melkein samaa reittiä kuin Eyre aikoinaan. _Ernest Giles_ teki 8 000
kilometrin kierroksen Adelaidesta Perthiin, sieltä Eyre-järvelle ja
takaisin Adelaideen; Gilesilla mahtoi olla kameelin kurkku, sillä hänen
kulkemansa taival oli kauttaaltaan asumatonta erämaata.
Meritutkimuksia jatkettiin niinikään ensimmäisen siirtokunnan tultua
perustetuksi. Kirurgi _Bass_ purjehti vuonna 1797 aivan pienellä
veneellä Sydneystä etelään pitkin rannikkoa; myöhemmin hän yhdessä
luutnantti _Flindersin_ kanssa kiersi Tasmanian ja todisti, ettei se
ollut osa Australian mannerta. Flinders purjehti myöhemmin ympäri
koko mantereen tavaten matkallaan eteläisellä rannalla ranskalaisen
»Géographe»-laivan, jonka kapteeni _Nikolai Baudin_ puolestaan suoritti
myöskin löytöretkeilyjä; Baudinin antamia ranskalaisia paikannimiä on
eteläisellä rannikolla vieläkin.