»Työmiesten paratiisi! — Maailman paras maa!» komeilee useimmissa
propagandajulkaisuissa, joita julkaisevat sekä Australian Liittovaltion
että alusvaltioiden siirtolaisvirastot. Vaikka yllämainitunlaiset
lauseet ovatkin hyvässä tarkoituksessa vahvasti liioiteltuja —
australialaiset käyttävät mielellään superlatiiveja — on niissä
sentään osaksi tottakin. Siirtolaiset, jotka eivät lähde kotimaastaan
pikaisen rikastumisen toivein, vaan valmistautuvat vakavaan työhön ja
monivuotiseen maassaoloon, havaitsevat aikaa myöten Australian, ellei
nyt kaikkein parhaaksi, ainakin hyväksi maaksi. Voitaisiin esittää
satoja esimerkkejä yksilöistä, suomalaisistakin, jotka ovat astuneet
siellä maihin rahattomina ja ovat nyt varakkaita farmareita tai
teollisuusmiehiä.
Mutta millä ihmeen keinolla ensin pääsisi tuohon kaukaiseen
paratiisiin? Matka sinne on todellakin pitkä, laivamatka Lontoosta
Välimeren ja Suezin kanavan kautta kestää 30—45 päivää riippuen
määräsatamasta Australiassa. Ja mikä vielä ikävämpää, matkalippu maksaa
paljon! Sitäpaitsi pitää sinne nykyjään pyrkivällä siirtolaisella
olla maihinnousurahaa 40 puntaa. Lisäksi pitää pyrkijän olla luku- ja
kirjoitustaitoinen. Tätä viimeksimainittua pykälää voidaan tarpeen
tullen vastenmielisten (undesirable) siirtolaisten pyrkiessä maahan
tulkita siten, että siirtolaiselta vaaditaan minkä tahansa kielen —
esimerkiksi turkin ja japanin taito. Onpa tällaista tulkintaa joskus
sovellettukin vastenmielisiin kuuluisuuksiin.
Lukija saattanee jo ihmetellen kysyä, mitä hyötyä on sitten
siirtolaisuuspropagandasta, kun maahanpääsylle samanaikaisesti
asetetaan näin paljon vaikeuksia? Siihen kysymykseen saattaisi vastata:
monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut. Mutta tästä enemmän edempänä.
Liittovaltion hallitus ei sentään aseta yksinomaan esteitä
siirtolaisten tulolle, päinvastoin se koettaa auttaa vähävaraisten,
mutta kunnollisten siirtolaisten mahdollisuuksia maksaen puolet
heidän laivalipustaan. Tässäkin on kuitenkin pieni »mutta»: tällaista
siirtolaiskandidaattia pitää olla suosittelemassa joku Australiassa
asuva sukulainen tai tuttava, jonka sen lisäksi on taattava tulokkaalle
vuoden toimeentulo.
Suuria posti- ja matkustajalaivoja lähtee Englannista Australiaan
noin kolme kuukaudessa. Paitsi englantilaisten laivayhtiöiden komeita
kaksi- ja kolmiluokkaisia laivoja kulkee tällä linjalla myöskin
Australian Liittovaltion yksiluokkaisia laivoja, joissa matkustaminen
on verrattain mukavaa ja hinnat tuskin muiden laivojen kolmannen luokan
hintoja korkeammat. Sitäpaitsi lähettelevät ranskalaiset, saksalaiset,
italialaiset ja skandinavialaiset yhtiöt laivojaan Australiaan enemmän
tai vähemmän säännöllisesti. Ei ole siis puutetta linjoista eikä
laivoista jos vain kukkaro kestää tuon kuusiviikkoisen maailmanmatkan.
Yksilöille, jotka voivat kestää merimiehen ammatin vaikeudet
valtamerillä, esiintyy joskus tilaisuuksia ilmaiseen matkaan lastia
kuljettavissa höyry- ja purjelaivoissa; monet suomalaiset ovat viime
vuosina siirtyneet sillä tavoin Australiaan, joko tehden työtä matkansa
korvaukseksi tai — karaten sopivassa satamassa.
Mutta mitä toimeentulomahdollisuuksia siirtolaisella sitten on
päästyään moniviikkoisen matkan jälkeen tähän aurinkoiseen maahan?
Koettakaamme luoda suppea yleissilmäys eri valtioiden tarjoamiin
mahdollisuuksiin samassa järjestyksessä, missä jo olemme ne sekä
samoilleet halki että kiertäneet ympäri.
Länsi-Australian laaja ja harvaan asuttu maa tarjoaa tarmokkaalle ja
varakkaalle yksilölle suuret menestymisen mahdollisuudet. Tämän valtion
pääelinkeino on lampaanhoito. Tähän tarkoitukseen sopivaa maata, vähän
merenrannasta sisämaahan, saadaan sekä ostaa että vuokrata valtiolta
edullisin ehdoin. Varsinkin valtion pohjoisosassa, missä ilmasto
on subtroopillista ja sademäärä liian vähäinen maanviljelykselle,
mutta riittävä nostattamaan lampaiden tarvitseman ruohon ja missä
alkuasukkaita on paimeniksi ja työmiehiksi, sijaitsee useita laajoja
lammasasemia, joiden omistajat korjaavat saderikkaana vuonna
ruhtinaalliset tulot. Yhdellä tällaisella usein sadan kilometrin päässä
lähimmästä naapurista sijaitsevalla lammasasemalla voi olla 150 000
lammasta ja enemmänkin; tällaisen suuraseman ympäri ratsastaminen
saattaa olla hyvässä tapauksessa toista sataa kilometriä pitkä taival.
Kun lisäksi tiedämme, että australialainen merinovilla noteerataan
Euroopan villapörssissä korkeimpaan luokkaan, saamme jonkinlaisen
käsityksen lammasaseman omistajan vuosituloista. Mutta kuten sanottu,
tämä elinkeino kysyy huomattavaa alkupääomaa ja siirtolaiset ovat
enimmäkseen köyhää väkeä.
Käsityöläisille — lukuunottamatta kirvesmiehiä ja muurareita, joilla
on työnsaantimahdollisuuksia kaikkialla Australiassa — tarjoaa
harvaan asuttu läntinen valtio hyvin vähän tilaisuuksia. Mainittavin
mahdollisuus on jättiläispuiden kaadanta valtion lounaiskulmassa, missä
kasvaa useita kymmeniä eri eukalyptuslajeja. Se on tosin voimia kysyvää
työtä, mutta helpompia ansioita odotellessa on sekin tervetullutta.
Vielä voidaan tästä valtiosta mainita kaivostyöt kulta- ja
hiilikaivoksissa, hedelmänkorjuu omenaviljelyksillä ja elonkorjuutyöt.
Valtion luoteisrannikolla harjoitetaan kalastusta ja simpukanpyyntiä
varsin laajassa mittakaavassa; monista eri simpukkalajeista on
helmisimpukka siellä tärkein, muodostaen oman teollisuudenhaaran, jossa
menestys kuitenkin riippuu suuressa määrin onnesta.
Etelä-Australia, seuraava järjestyksessä, on tiheämmin asuttu kuin
läntinen valtio ja tarjoaa myöskin moninaisempia ansionmahdollisuuksia
siirtolaiselle. Maa on siellä hedelmällistä ja ilmasto eurooppalaisille
sovelias: siellä asuu mm. muutamia tuhansia saksalaisia. Se on
mantereen vehnävainio ja viinitarha ja tarjoaa myöskin runsaasti elon-
ja hedelmänkorjuutyötä.
Viktoria on mantereen tiheimmin asuttu valtio ja niin ollen
siirtolaisille edullisin työansioiden monipuolisuuden vuoksi. Sen
vaihteleva kasvillisuus ja monipuolinen teollisuus tarvitsee paljon
työväkeä. Gippslannissa, valtion kaakkoiskulmassa, harjoitetaan
vihannesten viljelyä laajassa mittakaavassa, ja pohjoisessa
taasen on nopeasti kehittyviä hedelmänviljelyskeskuksia, joista
tärkein on Mildura. Viktoria tyydyttää mm. melkein koko mantereen
jalkinetuotteiden kysynnän. Pääkaupungissa, Melbournessa, on
mahdollisuuksia ammattilaisillekin, vaikkakin siellä niin kuin maan
muissakin suurkaupungeissa sodanjälkeisinä vuosina on esiintynyt
työnpuutetta huomattavassa määrässä. Elinkustannukset ovat Melbournessa
hiukan halvemmat kuin itäisen rannikon suurkaupungeissa. Siellä
sijaitsee myöskin Suomen Merimieslähetyksen asema.
Päättäen siitä tosiasiasta, että Uusi Etelä-Wales on vetänyt
puoleensa suurimman määrän eurooppalaisia siirtolaisia Australiassa,
pitäisi tämän valtion myöskin olla soveliain heille. Se on vanhin
ja väkirikkain kaikista kuudesta valtiosta, jonka vuoksi sitä
kutsutaankin »emävaltioksi». Siellä kukoistavat monet eri teollisuudet.
Siellä on hopea- ynnä muita metallikaivoksia. Viljaa ja hedelmiä
viljellään myöskin runsaasti. Newcastlessa, lähellä Sydneytä,
sijaitsevat eteläisen pallonpuoliskon suurimmat hiilikaivokset.
Uudessa Etelä-Walesissa on myöskin enimmän siirtolaisille
soveliasta viljelyskelpoista maata saatavissa. Sen pääkaupungissa,
Sydneyssä, joka muuten on koko Australian suurin kaupunki, on tätä
kirjoitettaessa kokonaista 25 000 työtöntä. Työttömyyttä ei silti ole
havaittavissa maaseudulla, päinvastoin siellä on aika ajoin puutetta
maanviljelystyöväestä. Sydneyssä on myös Suomen konsulaatti.
Queensland, jota muiden valtioiden asukkaat leikillisesti kutsuvat
banaanimaaksi, on ilmastoltaan osaksi subtrooppinen, osaksi trooppinen.
Viime vuosina on Queensland alkanut vetää siirtolaisia puoleensa niin
runsaasti, että se nyt kilpailee maahan muuttavien lukumäärässä Uuden
Etelä-Walesin kanssa. Queenslandin kaivosteollisuus on monipuolista,
sieltä saadaan opaaleja, kultaa, hopeaa, kuparia, tinaa ja hiiliä.
Hedelmäinviljelys rajoittuu pääasiallisesti troopillisten hedelmäin,
banaanin, ananaksen, passion-hedelmän y.m., viljelykseen, mutta
sitä harjoitetaankin sitten laajassa mittakaavassa: junalla ajaessa
näkee radan varsilla kilometrien laajuisia banaanipensastoja ja
ananas-istutuksia. Metsänhakkuuta ja karjanhoitoa harjoitetaan siellä
myöskin suuressa määrässä: siellä on karjafarmeja laajoja kuin Euroopan
pienet ruhtinaskunnat, ja hurjapäisiä cowboy-ratsastajia aivankuin
Hollywoodin filmeissä.
Queenslandin tärkein maanviljelystuote on sokeriruoko, se käsittää
suurimman osan viljelykselle raivattua aluetta koko valtiossa,
laajentuen vuosi vuodelta pohjoiseen päin, niin että tuottoisimmat
sokeriruokokentät nykyjään sijaitsevat Cairnsin kaupungin seuduilla.
Siellä on useita suomalaisiakin sokerinleikkaaja-siirtokuntia,
eikä meikäläiset siellä sen pahemmin hikoile kuin brittiläiset tai
italialaisetkaan. »Valkoinen Australia»-politiikan vuoksi siellä ei
ole saatu käyttää värillistä työvoimaa enää vuosikausiin, kuten muissa
troopillisissa maissa. Sellainen suurteollisuus kuin sokeriruoko
tarvitsee kuitenkin suuret määrät työväkeä, jolle troopillisen
ilmaston vuoksi on vielä maksettava hyvä palkka. Sokerinleikkaajat
työskentelevät enimmäkseen urakkapalkalla ja ansaitsevat usein
yhdessä päivässä enemmän kuin kotimaassaan kokonaisessa viikossa.
Eipä siis ihme jos moiset mahdollisuudet ovatkin houkutelleet sinne
siirtolaisia tuhansittain kaikista Euroopan kolkista, jopa siihen
määrään, että sielläkin jo havaitaan työnpuutetta, varsinkin niinä
vuodenaikoina, jolloin sokerinleikkuutyötä ei ole... Yleensä ovat
palkat Queenslandissa vähän paremmat kuin Australian muissa valtioissa.
Tasmanian saarivaltio on Australian valtioista vähimmän tärkein
siirtolaisuudessa. Ne harvat siirtolaiset, jotka sinne siirtyvät, ovat
pääasiallisesti brittiläisiä. Tärkeimmät saaren teollisuuksista ovat
mineraalit ja omenanviljelys.
Mainitsematta on vielä Pohjois-Australia, Papua, Uuden Guinean
mandaattialue ja joukko Liittovaltiolle kuuluvia saaria — kaikki
seutuja, joita kokemattoman ja varattoman siirtolaisen on paras välttää.
Työmiehen elintaso on Australiassa edullisempi kuin missään Euroopan
maassa: ruoka, vaatteet ja vuokra ovat tuskin kalliimmat kuin meillä
Suomessa, ja palkat ovat sentään 30 — 70 prosenttia korkeammat.
Perheetön käsityöläinen esimerkiksi voi säästää puolet palkastaan ja
silti elää varsin mukavasti. Tulovero jättää työmiehen palkan melkein
koskemattomaksi.
Mutta moinen riippumaton hyvinvointi edellyttää vakinaista työpaikkaa,
jonka vain harvat ulkomaalaiset onnistuvat heti saamaan. Useimmilta
menevät ensimmäiset vuodet »paremman paikan» etsimisessä ja
sesonkityöstä toiseen muuttelemisessa.
Työnsaantimahdollisuuksista Australiassa puhuttaessa ei ole unohdettava
lakkoja. Ammattiyhdistykset ovat hyvin voimakkaita tekijöitä maan
teollisuuselämän säännöstelemisessä ja on niihin liittyminen pakollista
jokaiselle, joka tahtoo ansaita leipänsä toisen palveluksessa niillä
ammattialoilla, jotka ammattiyhdistys on ottanut suojelukseensa. Pieni
väärinkäsitys ammattiyhdistyksen jäsenen ja työnjohtajan välillä tai
jokin muu mitätön seikka saattaa johtaa pitkäaikaiseen lakkoon, jonka
tehokkuutta ammattiyhdistys sitten valvoo mitä ankarimmin. Lakkoja
sattuu useimmin satamatyöväen ammattiosastoissa; lakkojen vuoksi ovat
suurien valtamerilaivojenkin lähtöajat aina hieman epävarmat, sillä
rikkureita ei ole helppo saada. Tilaston mukaan hukataan Australiassa
lakkojen vuoksi noin kolme miljoonaa työpäivää vuosittain.
Mistä johtuu sitten työttömyys maassa, jossa on maata —
viljelyskelpoistakin — miltei rajattomiin ja joka voisi nykyisen kuuden
miljoonan sijasta asuttaa 200 000 000 ihmistä? Se näyttää olevan
yksi tämänpäiväisen ja kenties huomisenkin Australian probleemeja.
Jos onnistuttaisiin keksimään keino tämän harvaan asutun mantereen
taajaväkiseksi asuttamiseksi, seuraisi siitä paitsi Australian ripeää
kukoistusta, hyötyä myöskin monille Euroopan maille, jotka nyt kärsivät
liikakansoituksen haittoja. Mutta — ja tässä piilee probleeman solmu
— vaikka sellainen menetelmä keksittäisiinkin, on tuskin luultavaa,
että Australian Liittovaltio suostuisi sitä soveltamaan. Liittovaltion
samoinkuin väestönkin todellinen kanta on, katsoen maan erikoiseen
asemaan, lievimmin sanoen itsekäs: he tahtovat pysyttää Australian
australialaisena tai ainakin brittiläisenä. Toisin sanoen, hallitus ja
parlamentti tahtoisivat tuottaa maahan brittiläisiä siirtolaisia niin
paljon kuin mahdollista ja ei-brittiläisiä niin vähän kuin suinkin,
mutta työväenpuolue ei tahtoisi laskea maahan yhtään uutta siirtolaista
mistään maasta. Vastapainoksi näille isänmaallisille ja itsekkäille
kannanilmaisuille on mainittava, että työnantajat yleensä ja eritoten
maanviljelijät antavat usein etusijan eurooppalaiselle työmiehelle
australialaisen rinnalla. Suomalaiset ovat useilla seuduilla päässeet
hyvään maineeseen.
Tämä ensi silmäyksellä liian itsekkäältä näyttävä siirtolaispolitiikka
tuntuu kuitenkin jossakin määrin oikeutetultakin, jos asiaa katsotaan
kansantaloudelliselta näkökulmalta. Vieraisiin kansallisuuksiin
kuuluvat siirtolaiset tulevat alusmaihin useimmiten sellaisin
ajatuksin, että he elävät jonkin vuoden säästäväisesti, keräävät
pienen omaisuuden ja palaavat sitten takaisin kotimaahansa. Tämä
päämäärä silmäin edessä he elävät yksinkertaisemmin ja vähäisemmin
mukavuusvaatimuksin kuin maan omat kansalaiset, suostuvatpa usein
työskentelemään pienemmällä palkallakin kuin viimemainitut.
Australiassa ovat ainakin eteläeurooppalaiset tehneet itsensä
huomatuiksi tässä suhteessa. Lisäksi heidän käyttäytymis- ja
elintapansa eroavat aina jonkin verran maan omien kansalaisten tavoista.
Eteläeurooppalaisia siirtolaisia kohtaan ilmenevään vastenmielisyyteen
on vielä muitakin syitä: yritteliäät eteläitalialaiset nimittäin
vallitsevat melkein koko maan hedelmäkaupan vähittäismyyntiä, ja
nokkelat kreikkalaiset ottavat vähitellen haltuunsa kaupunkien
kahvilat ja perustavat uusia, missä vain luulevat niiden kannattavan.
Niin hedelmäinmyynti kuin kahvilanpito ovat kumpikin kannattavia
yrityksiä. Tätä pitävät australialaiset sopimattomana tungetteluna:
heidän mielestään olisi ulkomaalaisten raivattava metsiä ja asutettava
aroja eikä pyrittävä täyteen ahdettuihin kaupunkeihin. Minkäänlaista
ulkomaalaisten boikottia ei kuitenkaan ole havaittavissa; niin
voimakas ei australialaisen kansallistunne sentään ole: hän rakastaa
mukavuutta ja ostaa kauppiaalta, jonka myymälä on lähimpänä, ja
aterioi kahvilassa, jossa pihvi paistetaan ja vanukas höyrytetään
juuri niinkuin hän tahtoo. Yhteinen haukkumanimi vain on keksitty
eteläeurooppalaisille — »deiko».
Asumattomien alueiden viljelyskelpoisiksi raivaaminen ei edisty
Australiassa rinnan siirtolaistulvan kanssa. Kaikki tuppautuvat
harvoihin suurkaupunkeihin. Siinä toinen probleema. Kotimaiset
työttömät eivät tahdo lähteä maaseudulle työnhakuun (maalla on
kapakkoja harvassa) ja uudet siirtolaiset huomaavat maanviljelyksen
alullepanemisen useinkin aivan ylivoimaiseksi tehtäväksi.
Propagandajulkaisujen lupauksiin luottanut tulokas pettyy pahasti.
Suurtilalliset ja yhtiöt ovat vallanneet parhaat maa-alueet, ja
suurin osa valtioiden omistamasta viljelyskelpoisesta maasta on
jaettu palkkioina sodasta palanneille sotilaille. Valtiot myyvät
maata todellakin halvalla ja erikoisen edullisin ehdoin — mutta
minkälaista maata! Kaikkein ensin on alue raivattava, mikä onkin
luonnollista. Mutta pahinta on, että nämä luovutettavat maat
sijaitsevat miltei pääsemättömissä ja tiettömissä seuduissa,
puhumattakaan rautatiestä. Yhdysvalloissa ja Kanadassa rakennetaan
ensin rautateitä asumattomille seuduille, ja siirtolaiset tulevat
perässä ilman erikoista propagandaa. Australiassa saavat uudisasukkaat
raivata itselleen tiet, rautatie rakennetaan sitten joskus vuosien
kuluttua, kun ensin on parlamentissa tarpeeksi kauan siitä riidelty.
Lisäksi ovat rahtimaksut rautateillä yleensä suhteettoman korkeat.
Mitä kauempana farmi sijaitsee kulutuskeskuksista, sitä pienemmän
voiton maanviljelijä saa tuotteistaan. Tästä syystä ei kannata perustaa
farmia mihinkään eristettyyn seutuun, ei ainakaan hedelmätarhaa, sillä
ensinnäkin hedelmät on saatava nopeasti markkinoille ja toiseksi niiden
tukkuhinnoista ei liikene paljoa kalliisiin rahtikuluihin.
Maksaako sitten vaivan lähteä kauas houkuttelevaan etelätuulen maahan
mittelemään voimiaan näin monien vastuksien kanssa, vastuksien, joiden
voittamiseen tarvittavalla tarmolla siirtolainen voisi nousta hyvään
asemaan kotimaassaankin? Kyllä ja ei. Monet yksilöt tarvitsevat, niin
sanoaksemme, kunnostautumispakkoja: kotona ja kotimaassa on aina joku
neuvomassa ja tukemassa, mutta kaukana maailmanrannalla vieraan kielen
ja outojen tapojen ympäröimänä ihminen huomaa olevansa yksin, vailla
sukulaisten ja ystävien tukea. Hänen maailmankatsomuksensa avartuu ja
havaintokykynsä terästyy; hän oppii tuntemaan elämää ja ihmisiä. Siellä
hän saa laskea menestyksensä oman luonteensa ja tarmonsa ansioksi.
Mutta on myöskin yksilöitä, joille uusi ympäristö, oudot kanssaihmiset,
elintavat ja vieras kieli, ovat liian raskas kuorma.