Australia on demokraattinen maa, mikä erään epäilijän mukaan merkitsee
sitä, että jokainen uskoo olevansa kanssaihmistensä yläpuolella. Varmaa
ainakin on, että poliittiset johtajat eivät siellä ole erikoisemmin
kunnioitettuja — sen huomaa jo äänenpainosta, millä sana »poliitikko»
lausutaan. Parlamentin jäsenyys on useimpien kansalaisten mielestä
pelkkä hyvin palkattu toimi, jonka asianomaiset koettavat pysyttää
itsellään mahdollisimman kauan. Valtiomuotoa voidaan lyhyesti sanoa
perustuslailliseksi federatiivimonarkiaksi, jossa on seitsemän
parlamenttia, seitsemän ministeriötä niihin kuuluvine virkoineen
ja seitsemän oppositiota, joiden päämääränä ovat nämä virat. Sekä
liittovaltion että kunkin kuuden alusvaltion parlamentin jäsenet
valitaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Äänestys on pakollinen
liittovaltion sekä muutamien alusvaltioidenkin parlamenttivaaleissa.
Eipä ihme, jos kansa onkin kyllästynyt politiikkaan.
Valtiollisesta kehityksestä ja liittovaltion synnystä luemme lähemmin
historiaa käsittelevässä luvussa. Huomaamme, että näillä kuudella
valtiolla ei ole ollut suurtakaan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja että
liittoutumisaatteen ajajien on pitänyt tarkoin harkita ja tahdikkaasti
esittää ehdotuksensa. Siksipä tämä federatiivinen liitto ei olekaan
niin mahtava kuin monissa muissa maissa — valtiot ovat näet pidättäneet
itselleen määräämisvallan monissa asioissa, niin että liittovaltion
hallituksen mahti on tarkoin rajoitettu. Liittovaltio ja alusvaltio
ovat kumpikin suvereenisia ja toisistaan riippumattomia. Tällainen
järjestelmä voi tuntua oudolta ja epäkäytännölliseltä niistä, jotka
ovat tottuneet yksivaltaiseen hallitusmuotoon; mutta pienoiskoossa
sillä kuitenkin on rinnastuksensa minkä tahansa kaupungin hallinnossa,
jonka asukkaiden ylimpänä käskijänä on valtio, mutta jonka oma hallitus
— maistraatti — itsenäisenä ja valtiosta riippumattomana järjestää
ja hoitaa kaupungin omat laitokset, kuten vesijohdon, likaviemärin,
valaistuksen, raitiotiet sataman, poliisin, koulut, terveydenhoidon...
josta kaikesta se myöskin verottaa kaupunkilaisia. Federatiivisen
hallintomuodon tunnettuja esimerkkejä ovat Saksa, Sveitsi, Kanada,
Brasilia ja Yhdysvallat.
Australian Liittovaltion hallituksen huolehdittavina ovat
puolustuslaitos (armeija ja laivasto), posti, lennätin, puhelin,
tulli, kulutusvero, karanteeni, majakat ja luotsilaitos sekä suhteet
ei-brittiläisten maiden kanssa, Valtiosääntö myöntää liittovaltiolle
sitäpaitsi vielä joitakin muitakin hallintaoikeuksia (esimerkiksi
oikeuden alusvaltion rautateihin), joihin se ei vielä ole ehtinyt
puuttua. Alusvaltiot eivät ole kuitenkaan luovuttaneet rautateitään
lukuunottamatta joitakin kannattamattomia ratoja; liittovaltio on
sensijaan itse rakentanut ja rakentaa parhaillaan valtioiden välisiä
ratoja.
Liittovaltion (Commonwealth) vallanalaisissa asioissa ovat valtioiden
omat lait voimassa, kunnes liittovaltio laatii uuden lain, joka sitten
on pätevä kaikille valloille.
Liittovaltion hallitukseen kuuluu: kenraalikuvernööri, jonka Englannin
kuningas määrää, tavallisesti kolmesta kuuteen vuoteen kerrallaan,
pääministeri ja ministeristö (kabinetti), joka on kokoonpantu
alahuoneessa enemmistönä olevan puolueen jäsenistä, ja parlamentti,
johon kuuluu ylähuone (senaatti) ja alahuone (edustajakamari).
Jokaisella täysi-ikäisellä, s.o. kaksikymmentäyksi vuotta täyttäneellä
miehellä ja naisella on äänioikeus molemmissa kamareissa. Ylähuoneeseen
kuuluu kolmekymmentäkuusi senaattoria, jotka valitaan äänestyksellä
kuusi kustakin valtiosta; puolet heistä eroaa joka kolmen vuoden
kuluttua. Heidän vaaliaan varten muodostaa kukin valtio yhden
äänestysalueen.
Alahuoneeseen kuuluu lähes kaksi kertaa niin paljon jäseniä kuin
senaattiin. Ne jakautuvat eri valtioiden kesken suhteellisesti
asukasluvun mukaan. Alahuoneen jäsenten vaali toimitetaan siten,
että valtiot jaetaan äänestysalueisiin, joista kukin valitsee yhden
edustajan. Edustajat ovat parlamentissa kolme vuotta kerrallaan, ellei
kenraalikuvernööri sillä välin syystä tai toisesta hajoita alahuonetta.
Ministeristöön kuuluu seitsemän, joskus yhdeksänkin jäsentä
kummastakin kamarista ja on se elinvoimainen niin kauan kuin sillä
on alahuoneen enemmistön kannatus. Kenraalikuvernööri toimii melkein
poikkeuksetta ministeristön ehdotusten mukaan. Hänen hyväksymisensä
on välttämätön, ennenkuin parlamentin laatima laki astuu voimaan,
hyvin harvoin sattuu, että hän itse kieltäytyy hyväksymästä jotakin
lakiehdotusta, vaan lähettää sen sellaisessa tapauksessa Lontooseen
kuninkaan ratkaistavaksi. Joskus voi sattua, ettei kuningaskaan
alusmaaministerinsä neuvoa seuraten hyväksy ehdotusta, joka silloin
raukeaa.
Senaattorit ja alahuoneen jäsenet saavat palkkaa 1.000 puntaa vuodessa
(lähes 200 000 Suomen markkaa). Ministeristön yhteinen vuosipalkka
on 13 500 puntaa. Niin naiset kuin miehetkin voivat olla sekä
liittovaltion että alusvaltion parlamentin jäseniä; mutta tähänastisten
naispuolisten jäsenten lukumäärä on hyvin vähäinen.
On luonnollista, että kahtaalle jakautuneen valtajärjestelmän
vallitessa voi syntyä erimielisyyksiä vallan rajoista. Valtiosäännön
tulkintaa ja valtaryhmien välillä syntyneiden kiistojen selvittelyä
varten onkin olemassa ylin tuomioistuin, Australian Korkein Oikeus.
Samaan korkeimpaan oikeuteen voidaan myöskin valittaa alempien
oikeuslaitosten tekemistä päätöksistä, ja siitä voidaan vielä vedota
kuninkaan Salaiseen Neuvoskuntaan Lontoossa.
Kunkin alusvaltion valtiomuoto on pääpiirteissään samanlainen kuin itse
liittovaltion. Kenraalikuvernööristä täysin riippumaton kuvernööri —
kuninkaan määräämä hänkin ja tavallisesti joko tunnettu poliitikko
tai arvohenkilö — hallitsee yhtäläisillä valtuuksilla lakiehdotusten
hyväksymiseksi tai hylkäämiseksi ja parlamentin hajoittamiseksi kuin
kenraalikuvernööri. Kenraalikuvernööri ja kuvernöörit eivät yleensä
ole erikoisemmin kansanomaisia; heidän työnsä on »kulissientakaista»
eikä suuri yleisö kiinnitä heihin huomiota. Viime vuosina on useampaan
kertaan esitetty vaatimus, että kuvernöörien virat täytettäisiin
australialaisilla ja että vain kenraalikuvernööri olisi Englannista.
Vaatimuksesta ei ole kuitenkaan vielä kehittynyt poliittista
päivänkysymystä.
Jokaisessa alusvaltiossa, Queenslandia lukuunottamatta, on
kaksikamarinen parlamentti: alahuone, jonka kansa yhteisesti valitsee,
ja ylähuone, jonka kaikissa muissa valtioissa paitsi Uudessa
Etelä-Walesissa valitsevat tilalliset ja kiinteimistönomistajat.
Uudessa Etelä-Walesissa ylähuoneen jäsenet ovat kuvernöörin valitsemia
ja elinikäisiä; tämän kamarin poistaminen onkin siellä todellisena
päivänkysymyksenä. Queenslandissa on samanlainen ylähuone poistettu jo
useita vuosia sitten.
Paitsi kuutta alusvaltiota liittovaltiolla on myöskin kuusi
»alusmaata», jotka ovat täysin riippuvaisia siitä: Pohjoinen Territorio
eli Pohjois-Australia, kuten mantereen pohjoisosaa nyttemmin
nimitetään, Papua (entinen Brittiläinen Uusi-Guinea), Uusi-Guinea
(entinen Saksan Uusi-Guinea), Norfolk ja Lord-Howe-saaret sekä
Federatiivinen Territorio, jonne on hiljattain pystytetty liittovaltion
uusi pääkaupunki Canberra. Pohjois-Australialla ja Papualla on
kummallakin paikallinen neuvoskuntansa ja on ensinmainitulla sitäpaitsi
oikeus lähettää parlamenttiin edustajakin, jolla ei kuitenkaan ole
äänestysoikeutta, vaan ainoastaan puhevapaus. Mutta sekä Uuden Guinean
mandaattialue että Federatiivinen Territorio elävät täydellisen
itsevaltiuden alaisina: niiden täytyy osallistua veronmaksuihin, mutta
ne eivät saa lähettää edustajia parlamenttiin.
Kansanäänestyksiäkin pannaan joskus toimeen, mutta tavallisesti
kansa hylkää kysymyksessä olevan lakiehdotuksen. Äänestysoikeus ei
näet ole silloin sen korkeammassa kurssissa kuin parlamentinjäsenten
vaaleissakaan: pakollista valtamerentakaista asepalvelusta
koskevan lakiehdotuksen johdosta toimeenpannussa ensimmäisessä
kansanäänestyksessä vain 85 prosenttia äänioikeutetuista käytti
oikeuttaan huolimatta siitä, että kysymyksessä oli kriitillisin
poliittinen kiista koko Australian historiassa.
Käytännössä Australia elää Englannista riippumattomana vieläpä
se verottaa emämaasta tuotettuja teollisuustuotteitakin. Tätä
ulkonaista riippumattomuutta yhä korostaa Australialle myönnetty
edustajapaikka Kansainliitossa, josta viimemainitusta seikasta on
näyttänyt kehittyneen yksi pähkinä lisää kansainvälisen oikeuden
asiantuntijoille. Täydellisestä riippumattomuudenkaipuusta voidaan
tuskin puhua. Englannin side on niin väljä, että sitä tuskin tunnetaan
eikä siinä suhteessa yleensä ajatella mitään muutosta. Jonkinlaista
Englannin halveksumista on kuitenkin havaittavissa eräissä piireissä,
sen syntymiseen ovat vaikuttaneet osaksi maailmansodasta palanneet
sotilaat, osaksi yleinen tietämättömyys emämaan niinkuin muidenkin
vieraiden maiden oloista. Pakollisesta oppivelvollisuudesta huolimatta
väestöllä ei ole mitään halua kansallisen sivistystason parantamiseen
eikä yleensä omaa ahdasta piiriä ulommaksi avartuvaa tiedonhalua.
Jokaisessa suuressa poliittisessa kiistassa näyttelee uskonnollinen eli
oikeammin tekouskonnollinen tunne tärkeätä osaa. Erimielisyyksiä syntyy
pääasiallisesti katolilaisten ja protestanttien välillä. Puolueet
syyttävät tavallisesti toisiaan, että vastustaja muka sotkee aina
uskonnon politiikkaan sillä johtaakseen yksinkertaisia valitsijoita
harhaan, ja että se-ja-se uskonnollinen järjestö tukee salaisesti
puoluetta. Puhtaasti uskonnollisia puolueita ei maassa kuitenkaan ole.
Tärkeimmät puolueet ovat työväenpuolue ja — porvaripuolueet. Viime
vuosina tärkeäksi kasvanut agraaripuolue ajaa pääasiallisesti
maatalousväestön etuja. Muut pienemmät puolueet ovat kaikki
porvarillisia, mutta on niiden ohjelmassa paljon pieneläjienkin
olojen parantamista tarkoittavia pykäliä, kuten yhä useampien
teollisuus- ja tuotantoalojen siirtäminen joko osittain tai kokonaan
valtion huostaan. Liittovaltiolla ja alusvaltioilla on nyt jo mitä
moninaisimpia yrityksiä huolehdittavanaan: posti, lennätin, puhelin,
rautatiet, raitiotiet, kansanopetus, ilmailu, kalastus, karjankasvatus,
lihanmyynti, matkailuliikenne, vakuutus, radiolähetys, veturi-, vaunu-
ja konepajoja, kauppalaivoja, hotelleja, pankkeja... ja vielä monia
muita pienempiä yrityksiä. Maa on verraten pieni asukasluvultaan,
joten siellä on helppo kokeilla sellaisillakin uudistuslaeilla ja
yhteiskuntajärjestelyillä, joiden yrittäminen suuressa maassa olisi
hyvinkin uskallettua.
Ja hallituksilla on täällä niinkuin muuallakin maailmassa palava
halu lainlaadintaan... lakikokoelmat lisääntyvät vuosittain paksulla
niteellä... yksilöllinen vapaus vähenee vuosittain samassa suhteessa.