Liioittelemisen vaaratta voidaan sanoa, että urheilu käsittää
viisikymmentä prosenttia useimpien australialaisten mentaalisesta
maailmasta. Koko ilmakehä on siellä urheilun kyllästämä; ajatellaan
ja puhutaan urheilusta; urheilu täyttää useita sivuja suurissa
päivälehdissä. Niinpä australialainen sanomalehtimyyjä ei mainostakaan
lehtiään jotakin vakavaa poliittista kriisiä tai pankkiryöstöä
toitottaen, vaan vakuuttaa kurkku käheänä innostuksesta lehtensä
sisältävän päivän tuoreimmat urheilutiedot — ja niin tapahtuu joka
arkipäivä kautta vuoden.
Taitava nyrkkeilijä on Australiassa aina kansanomaisempi ja myöskin
kunnioitetumpi kuin esimerkiksi etevä taidemaalari. Kilpahevonen,
jota muuten mainitaan asemosanalla »hän», voi myöskin olla hyvin
kansanomainen ja ihailtu.
Ei se sentään lopultakaan ole niin ihmeellistä, kun muistetaan, että
on puhe aurinkoisesta Australiasta. Ensinnäkin on urheilunhalu veressä
kaikilla brittiläisillä ja toiseksi sikäläinen luonto ja ilmasto
suoraan sanoen yllyttävät urheilemaan. Tilaisuus ulkoilmaurheiluun on
aina kautta vuoden. Jokaisella kunnalla on omat urheilukerhonsa ja
-seuransa, samoin varaa jokainen nuori kunta laajat alueet vastaisia
urheilu- ja kävelykenttiä varten, usein aivan kaupungin keskustasta tai
muuten arvokkailta paikoilta. Merenrantakaupungeissa ovat niinikään
kauneimmat rannat varatut vapaiksi kylpyrannoiksi.
Lauantai on urheilun suuri päivä. Tehtaat, virastot ja myymälät
suljetaan puoleltapäivin. Useat tehtaat pidetään suljettuina koko
lauantaipäivän: työmiehet työskentelevät mieluimmin useampia tunteja
muina päivinä saadakseen kokonaan vapaan urheilupäivän. Joka lauantai
järjestetään eri esikaupunkien urheilukentillä monia kilpailuja.
Tärkeimmille linjoille varataan ylimääräisiä junia ja raitiovaunuja.
Sanaa »urheilu» käytetään Australiassa aivan liian laveassa
merkityksessä. Uhkapelit, esimerkiksi, ovat kaikki urheilua.
Kansanomaisin näistä »urheilulajeista» on _two up_ (kaksi ylös); peli
on täysin onnenpeliä eikä kysy mitään taitavuutta: kolme, neljä tai
useampiakin osanottajia seisoo piirissä ja kukin heittää vuoron perään
kaksi kuparilanttia ilmaan; katselijat lyövät kukin esillepanemansa
summan vetoa, että molemmat tai ainakin toinen rahoista putoo maahan
»kruuna» tai »klaava» ylöspäin. Huolimatta siitä — tai ehkä juuri
senvuoksi — että peli on laissa kielletty, pelataan sitä kaikkialla:
tehtaissa aamiaistunneilla pienistä summista ja salaisissa kerhoissa,
paksuilla matoilla verhotuissa huoneissa satojen puntien suuruisin
panoksin. Sanaa »urheilu» käytetään myöskin laatusanana luonnetta
kuvattaessa; esimerkiksi jos mies on rohkea ja hieman tuhlaavainen,
mutta muuten käytökseltään moitteeton, kutsutaan häntä »hyväksi
urheilijaksi» (good sport).
Kansanomaisimpia todellisia urheilulajeja on jalkapallopeli, jota
pelataan kolmen eri järjestelmän mukaan: kahta näistä pelataan
pyöreällä pallolla, kuten Euroopassa, ja sanotaan toista niistä
Socceriksi ja toista »_British Association_iksi»; suosituin muutamissa
valtioissa on kuitenkin kolmas, _Rugby_-niminen peli, jonka soikeata
palloa on lupa käsinkin koskettaa. Jalkapalloa pelataan Australiassa
talvella. Joka lauantai-iltapäiväksi järjestetään kilpailuja eri
esikaupunkien kesken. Kymmeniä tuhansia katsojia saapuu pelikentille;
erikoisia jalkapallolehtiä julkaistaan; huudetaan ja lyödään vetoa
pisteistä.
Kriketti on, jos mahdollista, vielä suositumpi kuin jalkapallo. Syystä
voidaan krikettiä sanoa Australian kansallisimmaksi urheiluleikiksi.
Kaikki Australian »toivot» kasvavat kuvaannollisesti puhuen
krikettimaila kädessä. Jokaisella koululla on oma krikettijoukkueensa,
kullakin kaupungilla krikettikerhonsa ja joka valtiolla oma
krikettiliittonsa, jotka liitot sitten yhteisesti valitsevat
vuosittain valiojoukon taitavimpia pelaajia edustamaan koko maata
otteluissa Englantia, Etelä-Afrikkaa tai Uutta Seelantia vastaan.
Näiden kansainvälisten kilpailujen aikana on Australiassa sähköä
ilmassa: sadat tuhannet kokoontuvat silloin stadionille hartaina ja
jännittyneinä seuraamaan pelin kulkua ja tuntevat itsensä syvästi
loukatuiksi, jos pelaajista joku sattuu tekemään virheen. Jo viikkoja
ennen maaottelua kriketti on yleisenä puheenaiheena kautta maan,
kilpailujen jälkeen riittää siitä vielä puhetta ja arvostelua pitkiksi
ajoiksi, puhumattakaan itse kilpailuviikosta, jolloin kriketti
ja pisteet ovat jokaisen kielenpäässä; ventovieraiden ihmisten
kesken sukeutuu mielipiteiden vaihtoa kummankin pelaajapuolen
mahdollisuuksista; kaduilla ja raitiovaunuissa kysyvät ohikulkijat
ilman muuta: »Kuinka on pisteiden laita tällä hetkellä?»
Iäkkäämmät australialaiset taasen ovat innostuneita golfinpelaajia
ja keilaajia; kaikissa vähänkin taajaan asutuissa yhteiskunnissa on
näidenkin urheilulajien harrastajilla omat kerhonsa ja ratansa, joiden
toiminta on varsin vilkasta kesäiseen aikaan. Tennistä sensijaan
pelataan kautta vuoden, ja melkein jokaisella varakkaalla perheellä
onkin oma tenniskenttänsä.
Australian kaikkien kuuden valtion pääkaupungit sijaitsevat
merenrannalla. Eipä siis ihme jos »vesiurheilu» onkin siellä hyvin
edustettuna. — Purjehdus on suuressa suosiossa, yksin Sydneyn satamassa
on satoja kuttereita ankkurissa. — Soutua harrastetaan myöskin;
Melbournessa vietetään vuosittain jokikarnevaaleja »Henley-on-Yarra»,
jolloin korkeakoulujen ja soutukerhojen parhaat venekunnat ottelevat
mestaruudesta, Yarra-joen reunojen ja rantojen ollessa kirjavinaan
loistavin värein ja kukin koristettuja veneitä ja katsojia.
Tuskin missään muussa maassa on uintiharrastus niin yleistä kuin
Australiassa, missä merivesi on useimmilla seuduilla uintilämmintä läpi
vuoden ja missä suuret merikylpylät, laajat hiekkarannat ja aamusta
iltaan paahtava aurinko tekevät tämän urheilun harrastamisen kaikille
niin mieluisaksi. Aukeilla rannoilla, missä valtameren hyökyharjat
pääsevät eheinä rantaveteen, on aaltoratsastus varsinkin poikien
mieliurheilua.
Kalastusta ja metsästystä harjoitetaan myöskin. Valtameret kätkevät
monia merkillisiä ja eurooppalaiselle outoja, mutta silti hyvänmakuisia
kaloja; lohia ja taimenia on sitäpaitsi istutettu järviin ja jokiin. —
Metsästys on Australiassa kuitenkin pääasiallisesti rikkaiden urheilua,
ellei oteta lukuun Australian maanvaivan, miljooniin sikiytyneen
kaniinin metsästystä. Jäniksiä ja kettuja on myöskin jonkin verran.
Harvoista petoeläimistä on _dingo_, villikoira, mainittavin. Kengurun
metsästys asutuilla seuduilla kuuluu jo menneisyyteen, jossakin
asumattomilla aroilla saattaa vielä tavata vapaana tämän Australian
tunnusmerkillisimmän eläimen.
* * * * *
Autoilusta uhkaa pian tulla toinen kansallisurheilu − ensimmäisen
esitämme kohta. Koko maassa on 640 000 kilometriä tietä, josta suurin
osa on makadamoitua ja hyvin hoidettua. Autojen korkean tullin vuoksi
tämä urheilulaji ei ole vielä päässyt kehittymään niin kansanomaiseksi
kuin Amerikassa, ollen Australia kuitenkin jo nytkin järjestyksessä
kuudes maailman autorikkaimpia maita. Viime vuosina ovat useatkin
uskalikot siellä taivaltaneet autoillaan mantereen halki ja poikki,
kaikkiin neljään suuntaan.
_Picnic_, retkeily, on hyvin yleinen sana ja paljon noudatettu käsite
Australiassa. Varhain sunnuntaiaamuisin, jolloin kaikenlainen muu
liikenne on keskeytetty, lähtee kaupungista erikoisia picnic-junia
maaseudulle. Junat ovat tupaten täynnä iloista ja äänekästä
nuorisoa, kaikilla eväslaukku ja jollakin retkueen jäsenistä
_bili-can_, teekanisteri — australialaisen tärkein matkavaruste —
mukanaan. Seuraa parin tunnin junamatka jollekin auringonpaahteessa
uinuvalle maaseutuasemalle ja sieltä usein monenkin tunnin kävely
— australialaiset pitävät kovin kävelystä — johonkin jokilaaksoon,
missä tiedetään olevan sen verran vettä, että voidaan keittää kovasti
kaivattua teetä. Siellä sitten kulutetaan päivä seuraleikkejä hyppien
tai metsässä käyskennellen. Autoilijat sensijaan ajavat muita teitä
omilla ajoneuvoillaan; toiset purjehtivat kuttereillaan tai matkustavat
saaristolaivoissa. Mutta kaikilla näyttää olevan yksi yhteinen
päämäärä: pois kaupungista sunnuntaiksi.
* * * * *
Kuulostanee hieman oudolta puhua talviurheilusta Australiassa.
Tilaisuutta talviurheiluunkin tässä »ikuisen kesän» maassa kuitenkin
on, ja pidetään sitä siellä, kuten arvata sopii, suuressa arvossa.
Paitsi Tasmanian vuoristojärviä, jotka ovat jäässä useamman kuukauden
ajan ja jonne varakkaat luistelun harrastajat matkustavat vaihtelua
etsimään, on kummassakin suurkaupungissa, sekä Melbournessa että
Sydneyssä talvikuukausina avara keinotekoisesti valmistettu luistinrata
jonne luistelunhaluinen nuoriso iltaisin rientää. Hieman kallista huvia
kuitenkin, sillä kertapiletti ja luistimien vuokra tekevät noin 60
markkaa.
Urheilulajit, joissa lumi on välttämätön, eivät ole niin käsien
ulottuvilla kuin keinotekoisella jäällä tapahtuva urheilu, paitsi
tietysti Tasmaniassa, missä lumi kestää vuoristossa lähes neljä
kuukautta. Lunta on kuitenkin itse mantereellakin: Mount Buffalo
Viktoriassa ja Mount Kosciusko Uudessa Etelä-Walesissa ovat
mantereen lumirikkaimmat vuoristot. Molemmat ovat tunnettuja
talviurheilupaikkoja. Varsinkin Mount Buffalo, joka sijaitsee vain
muutaman tunnin automatkan päässä Melbournesta, on hyvin suosittu
talvioleskelupaikka. Vuorelle rakennettu suuri hotelli tarjoaa asunnon
ja mukavuuden kesän lapsille, jotka haluavat muutaman viikon ajan
hengittää raitista talvi-ilmaa. Hotellin urheilunopettajat antavat
opetusta hiihdossa ja mäenlaskussa, ja kun urheilijat sitten palaavat
koteihinsa ja virastoihinsa, on heillä kertomaista pitkiksi ajoiksi.
Atleettisia ja olympiaadi-urheilulajeja, kuten juoksuja, hyppyjä,
heittoja y.m., australialaiset eivät erikoisemmin harrasta. Vain
urheiluseurojen innokkaimpien jäsenten joukosta löytää joitakin näiden
lajien edustajia. Painia tosin harrastetaan jonkin verran. Nyrkkeily
sensijaan on hyvin kansanomaista, kuten kaikissa brittiläisissä maissa:
amerikkalaisia, filippiiniläisiä ja neekerinyrkkeilijöitä kutsutaan
usein vierailemaan, jotta Australian nyrkkeilynhaluiset nuoret miehet
saisivat tilaisuuden näytellä taitoaan.
* * * * *
Australialaisten todellinen kansallisurheilu on kuitenkin —
_hevoskilpailut_. Liioittelemisen vaaratta voidaan väittää, ettei
tämä »urheilu» ole missään muussa maassa levinnyt niin yleiseksi
kuin Australiassa. Miltei jokainen australialainen myötävaikuttaa
jollakin tavoin tässä kansallisurheilussa, ja tuhansien toimeentulo on
siitä kokonaan riippuvainen; se on luonut erikoisia kansanluokkia ja
pystyttänyt uusia ammattialoja ja teollisuudenhaaroja.
Kilpahevoset, niiden omistajat ja harjoittajat, ratsastajat
(_jockeys_), vedonhyväksyjät (_bookmakers_), ammattimaiset ja
satunnaiset vedonlyöjät (_punters_), virkailijat ja tyhjäntoimittajat —
siinä australialaisten kilpa-ajojen pääosien näyttelijät. Esitelkäämme
ne tässä arvojärjestyksessä:
Australian ilmasto on hyvin soveliasta rotuhevosten kasvattamiselle;
niinpä siellä onkin kasvatettu useita kuuluisuuksia, jotka ovat
aikoinaan olleet tunnetut hevosmiespiireissä kautta maailman. Suurimpia
hevoskuuluisuuksia kunnioitetaan vielä niiden kuolemankin jälkeen
— niiden luurangot nimittäin säilytetään kotikaupungin museossa.
Kaikki kilpa-ajot ovat tasoitusajoja (_handicap_), joissa kunkin
hevosen kantamaa satulapainoa lisätään sen aikaisemmissa ajoissa
saavuttamien tulosten perusteella, mikä maallikosta tuntuu hyvin
epäoikeudenmukaiselta hevosia kohtaan. Mutta ilman sitä ei koko
kilpa-ajojen tärkein tarkoitus, vedonlyönti, olisi mahdollinenkaan.
Hevosenomistajaksi kelpaa kuka tahansa, jolla vain on tarpeeksi
rahaa. Harjoittajat ovat »hevosmaisia» yksilöitä, jotka pitävät
väkevistä sikareista ja loistavanvärisistä liiveistä.— Seuraavat
tärkeydessä ovat ratsastajat, hennot, pienikasvuiset miehet, jotka
tarkkaavainen katselija niin helposti erottaa muista suurenkin
kaupungin katuvilinässä: hehän ovat syntyneet ammattiansa varten!
Vähän työtä ja hyvä palkka. Tärkein tehtävä ajojen väliaikoina: maata
turkkilaissaunassa ja laihdutella ruumistaan.
Vedonhyväksyjät ovat myöskin kiintoisia ja tärkeitä tekijöitä. Heitä
on paljon, suuria ja pieniä; suuret toimivat viranomaisten luvalla ja
ovat tavattavissa joko kojuissaan radalla tai kaupunkitoimistoissaan;
pienillä ei ole viranomaisten lupaa, vaan he toimivat joko julkisesti
vedonhyväksyjäin apulaisina tai salassa itsenäisesti ja ovat
muuten tavattavissa kaikkialla. Vedonhyväksyjät arvioivat kunkin
hevosen mahdollisuudet sen jälkeen, kun virkailijat ovat määränneet
tasoituspainot. Nämä vedonhyväksyjät eivät ole erikoisesti suuren
yleisön suosiossa, mutta he ansaitsevat hyvin.
Ammattimaisilla vedonlyöjillä ei yleensä ole yhtäläisiä rikastumisen
mahdollisuuksia kuin vedonhyväksyjillä. Ensinmainitut ovat suurimmalta
osalta laiskoja tyhjäntoimittajia, jotka ovat joko perinnön kautta
tai muuten ansiottomasti saaneet jonkin verran alkupääomaa ja sitten
havainneet ammattimaisen vedonlyönnin mukavimmaksi elintavaksi.
He käyvät kaikissa kilpa-ajoissa, laskevat ja koettelevat eri
järjestelmiä ja päätyvät useimmiten köyhyyteen. — Tilapäinen vedonlyöjä
taasen voi olla kuka tahansa, jolla vain on muutama shillinki
tuhlattavaksi. Satunnaisten vedonlyöjäin ei suinkaan tarvitse lähteä
varta vasten radalle saadakseen tilaisuuden päästä rahoistaan, sillä
vedonhyväksyjäin asiamiehiä on kaikkialla, virastoissa, työhuoneissa ja
tehtaissa.
Virkailijat, joiden tehtävänä on mitata ja punnita sekä hevoset
että ratsastajat, huolehtivat myöskin valtionsa monisatapäisen
juoksijalauman kirjaamisesta ja pitävät vaarin, ettei hevosia
salakuljeteta kilpailuihin väärillä nimillä.
Siis kaikin puolin hyvin tärkeä laitos.
Suurissa metropoleissa, kuten Melbournessa ja Sydneyssä, järjestetään
kilpa-ajoja melkein kaikkina arkipäivinä. Lauantaina tapahtuvat
kuitenkin viikon tärkeimmät ajot. Jo aamupäivällä ilmaantuu
vilkkaimpien katujen risteyksiin huonosti pukeutuneita olioita, jotka
tarjoavat kaupaksi kilpa-ajojen ohjelmia ja varta vasten julkaistuja
lehtiä, joissa annetaan tärkeimmät tiedot osallistuvista hevosista
ja ratsastajista sekä vihjauksia »todennäköisistä» voittajista ja
sijoittautumisista. Muualla maailmassa — paitsi tietysti Englannissa —
vanhanaikaisiksi käyneitä, korkeita kuomukärryjä seisoo katuvierillä
pitkissä riveissä rinnan nykyaikaisten linja-autojen kanssa, ja
sekä ajajat että kuljettajat huutavat käheällä äänellä jotakin
käsittämätöntä, jonka pitäisi merkitä niin ja niin monta shillinkiä
sille ja sille ajoradalle. Naiset, jotka ovat katsojien suurena ja
tärkeänä osana kilpa-ajoissa, valmistautuvat viimeisen muodin poimuihin
pukeutuen näihin lauantai-iltapäivän kilpailuihin. Pariksi, kolmeksi
tunniksi jää kaupunki melkein autioksi, kunnes kansanjoukot hämärän
tullen palaavat kilpa-ajoista, ja samaan aikaan ilmaantuvat kaduille
sanomalehtimyyjätkin huutaen »viimeisiä tuloksia».
Suurten, ajanmukaisten hippodromien rakentamiseen uhrataan Australiassa
miljoonia puntia, sillä jokaisella kaupungilla pitää olla oma
ratansa. Niinkin eristetyssä paikassa kuin Uuden Britannian saarella,
Australian Uudessa Guineassa, jonka ainoassa kaupungissa asuu 500
eurooppalaista, kilpa-ajoradan rakentaminen oli australialaisten
ensimmäisiä tehtäviä heidän saatuaan maan haltuunsa. Koko Australian
suurenmoisin kilpa-ajorata on Viktoriassa, lähellä Melbournea
sijaitseva Flemingtonin rata, missä muun muassa kuuluisat »Melbourne
Cup»-kilpa-ajot pannaan toimeen joka vuosi marraskuussa. Nämä
kilpailut, joihin osallistuvat maan parhaat rotuhevoset — lähetetäänpä
niihin juoksijoita aina Uudesta Seelannista ja Intiasta saakka —
houkuttelevat liikkeelle pariinsataantuhanteen nousevan katsojajoukon.
Päivä, joka on aina marraskuun ensimmäinen tiistai, on juhlapäivä
Melbournessa. Voittajahevosen palkinto on noin 2 miljoonaa Suomen
markkaa, mutta saattaa hevosen omistaja hyvässä tapauksessa voittaa
vielä suurempia summia vedonlyönnillä. Satumaiset summat vaihtavat
sinä päivänä omistajia, sillä jokainen läsnäolija tahtoo lyödä vetoa
voittajaksi uskomansa hevosen puolesta.
Tämä tavaton innostus kilpa-ajoihin ei johdu suinkaan yksinomaan
hevosurheilun harrastuksesta, vaan suurimmalta osalta itsekkäistä
syistä. Suurin osa australialaisia lyö vetoa vähintään kerran viikossa
jonkin suosikkihevosen puolesta. Tämä kuumeinen vedonlyönninhimo
on synnyttänyt tuhansia viikoittain järjestettäviä laittomia
kilvanajoarpajaisia, joissa kaikissa arvat myydään aina loppuun.
Tasmania on ainoa valtio, joka sallii tällaisten arpajaisten pidon:
siellä onkin jo viidettäkymmentä vuotta järjestetty kerran tai kahdesti
kuussa suurimpien mannermaalla tapahtuvien kilpa-ajojen yhteyteen
maailmankuuluja _Tattersall's Sweep_-arpajaisia. Nämä arpajaiset,
joissa ensimmäisenä palkintona on 5 000 puntaa eli noin miljoona
markkaa, ovat ankarasti sakonalaiset mannermaalla: posti esimerkiksi ei
toimita perille arpajaistoimistolle osoitettuja kirjeitä — jonka vuoksi
toimistolla on satoja asiamiehiä Tasmaniassa — voivatpa kansalaiset
muutamissa valtioissa saada sakkoakin, jos sattuvat voittamaan
näissä arpajaisissa. Mutta kaikista asetuksista huolimatta myydään
Tattersallin satatuhatta arpaa loppuun jo aikoja ennen vetopäivää.
Australialainen ei nähtävästi voi luonnolleen mitään, hänen täytyy
silloin tällöin lyödä vetoa. Kaksi australialaista ei yleensä väittele
pitkiä aikoja eri mieltä ollessaan, he yksinkertaisesti lyövät vetoa.
Kuvaava esimerkki tästä vedonlyönti-intohimosta: Kaksi metsätyömiestä
on joutunut kaukaiseen ja eristettyyn metsäseutuun, missä ei ole
kilpa-ajoja eikä tapahdu mitään muutakaan, mistä kannattaisi lyödä
vetoa; elämä on yksitoikkoista kertausta päivästä toiseen. Eräänä
unettomana yönä kuulevat metsämiehet yölinnun piipittävän: »Ti, ti,
ti-ti!» milloin kerran, milloin kahdesti lyhyin väliajoin. Silloin
kajahtaa yöhön kahdesta suusta:
»Eläköön! Vihdoinkin jotakin, josta voi lyödä vetoa!»