Australialaisella tarkoitetaan nykyjään tuon maan valkoihoista
asukasta, ei siis neekeriä. Euroopan sanomalehdissä saattaa tosin
joskus esiintyä uutisia Australian alkuasukasliiton parlamentille
tekemistä ehdotuksista, mutta ne on luettava pitkän matkan ja
tietämättömyyden syyksi, sillä Australian harvat mustaihoiset elävät
vieläkin luonnontilassa.
Australialainen, siis eurooppalaisperäinen, on luonteeltaan
vieraanvarainen, hyväsydäminen ja demokraattisen kohtelias.
Ensinmainittu ominaisuus ilmenee kenties koruttomimmassa muodossaan
harvaan asutulla maaseudulla, missä farmilta tai karja-asemalta
toiselle on päiväkausien matkat. Vierashuone annetaan heti tulijan
käytettäväksi, ateriat ovat samoin vapaat eikä niistä hyvien
tapojen mukaan sovi kiittää, sanotaan vain yksinkertaisesti, jos
tahdotaan olla kohteliaita, että ruoka oli maukasta. Eurooppalaisista
laivoista karanneet merimiehet ja muut siirtolaiset, jotka työnhaussa
kuljeskelevat harvaanasutuilla seuduilla, tietävät kertoa, kuinka
ohiajavat maalaiset melkein poikkeuksetta pysäyttävät fordinsa tai
kärrynsä ja tarjoavat väsyneille matkamiehille vapaakyydin.
Australian väestöstä on kokonaista kolme prosenttia sotainvaliideja,
joten ei ole yhtään ihme, vaikka sikäläisten suurkaupunkien kaduilla
näkeekin almunpyytäjiä soittovehkeineen tai kantaen taulua, jossa
asianomaisen vioittuma on julkipantu. Harvoin sivuuttaa hyväsydäminen,
varakkaampi australialainen kovaosaisen maanmiehensä almua antamatta.
Terveitä ammattikerjäläisiä — joita varsinkin Etelä-Euroopan
kaupungeissa vilisee niin viljalti — ei Australiassa juuri ole.
Kaupunkien suuret hospitaalit toimivat suureksi osaksi vapaaehtoisten
lahjoitusten ja aika ajoin järjestettävillä keräyspäivillä saatavien
rahojen varassa. Tällaisina keräyspäivinä myyvät lapset ja nuoret
neitoset kaduilla erikoisesti tarkoitusta varten valmistettuja
merkkejä, joista kertyvä voitto luovutetaan milloin minkin hospitaalin
hyväksi. Arpajaisia pannaan myöskin toimeen hospitaalien avustamiseksi.
Australialaista voidaan tuskin sanoa kohteliaaksi, jos mittapuuksi
otetaan esimerkiksi latinaisten kansojen liiallisuutta hipova
kohteliaisuus. Brittiläisyydestään huolimatta he kaikki ovat
siirtolaisia, niiden varhaisten maahanmuuttajien jälkeläisiä, joiden
tavat olivat enemmän tai vähemmän hiomattomia ja jotka tunnustivat
vain väkevämmän ja ensin tulleen oikeuden. Nyt vuosikymmenien kuluttua
ovat tavat ja käsitteet luonnollisesti muuttuneet, mutta ei vieläkään
voida puhua mistään erikoisesta kansallisesta sivistyksestä eikä
kansallistavoista.
Australiassa, kuten siirtomaissa yleensä viime sataluvulla,
piti jokaisen alkaa olemisensa alusta kutakuinkin yhtäläisillä
mahdollisuuksilla. Tästä johtuvasta yhdenvertaisuudentunteesta
seurasikin, että Australiasta tuli ilman suurta poliittista kiihoitusta
maailman kansanvaltaisin maa. Myöhäisempinä vuosina tulleilla
siirtolaisilla sen sijaan ei ollut enää yhtä suuria menestymisen
mahdollisuuksia: heidän toimintavapauttaan oli rajoittamassa ensin
tulleiden uranaukojien etuoikeudet. Viimeksimainituista kehittyikin
sitten vähitellen sekä rahan että maaomaisuuden aatelisto. Siitä
lähtien on myöskin ehdoton kansanvaltaisuus ollut vain määrätyn
poliittisen puolueen uskontona.
Noiden varhaisten vuosien peruna ovat kansan luonteeseen juurtuneet
monet tavat ja tottumukset. Niinpä esimerkiksi miehet eivät koskaan
tervehdi toisiaan hattua kohottamalla. Sellainen kunnia suodaan vain
naiselle, jota siellä, kuten kaikissa siirtomaissa, kunnioitetaan
ylenpalttisesti. Miehet tervehtivät toisiaan päännyökkäyksellä
lausuen kumpikin yht'aikaa: »_How do you do?_» (Kuinka voit?), johon
kysymykseen harvoin kumpikaan vastaa. Hyvin tavallinen tervehdyssana
on myöskin puhelinhuuto »_Ha-lou!_». Sama »How do you do?» lausutaan
molemminpuolisesti myöskin esiteltäessä. Hyvästelyseremoniat ovat
vielä yksinkertaisemmat: huudetaan jokin lapsellinen sana, niinkuin
»Ta-ta!» tai »Cheere-o!». Hyvin luvallista on myöskin häipyä seurasta
virkkamatta mitään kenellekään. Iltatervehdyksenä lausutaan, paitsi
yllämainittuja, aina sama »Good night!» (Hyvää yötä) riippumatta siitä,
tavataanko tuttava ensimmäistä kertaa sinä päivänä vai hyvästelläänkö
häntä, tullaanko taloon vai lähdetäänkö sieltä.
Yhtä yksinkertaiset eivät ole kuitenkaan tervehdysseremoniat Australian
naisten kesken. Naiset, jotka ovat vähänkin tuttuja keskenään,
suutelevat toisiaan niin tavatessaan kuin hyvästellessäänkin. Samoin
tekevät perheenjäsenet keskenään. Viimeksimainittujen kesken tämä
hellyydenosoitus tuskin onkaan liikaa maassa, missä perhesiteet
monestakin syystä ovat höllemmät kuin esimerkiksi pohjoismaissa.
Varhainen sukukypsyys ja siitä johtuva aikainen riippumattomuudentunne
lapsissa ja lauhkea ilmasto, joka sallii melkein keskeytymättömän
ulkoilmassa oleskelun, näyttävät olevan tärkeimpiä tekijöitä kodin
vaikutuksen väheksymisessä. Punttuuhan heiltä sellainenkin nautinto
kuin räiskyvän takkatulen ääressä istuminen — lukuunottamatta
mantereen eteläisimpiä osia — jonka muisteleminen pohjoismaalaisessa
talvi-iltoina herättää niin kiihkeän kaipuun kodin piiriin.
Australialaista naista ei juuri voida sanoa kauniiksi. Australialainen
mies on todella lähempänä Adonista kuin australiatar Venusta. Edellinen
on keskimittainen, vartaloltaan sopusuhtainen ja ulkonäöltään
terve ja voimakas, kun taas jälkimmäisellä, joka muuten on yleensä
lyhytkasvuinen, on epäsuhtainen vartalo, muodottoman paksut nilkat ja
sääret sekä kasvot veltot ja paksulti puuteroidut.
Mutta naisen ulkomuoto on kaikesta päättäen makuasia, sillä
australialainen ihailee ja varsinkin kunnioittaa »kauniimpaa
sukupuoltaan» enemmän kuin monien muiden kansallisuuksien ritarit.
Näyttää siltä kuin tämäkin tapa olisi peräisin varhaisilta maahanmuuton
ajoilta, jolloin naisia oli maassa huomattavasti vähemmän kuin
miehiä. Senaikaiset karkeakäytöksiset seikkailijat ja uudisasukkaat
kunnioittivat naista kuin puolijumalaa ja muuttuivat naisen
läsnäollessa kuin toisiksi olennoiksi. Sama naisenpalvonta on siellä
vallalla vielä nytkin — vaikka naisten lukumäärä onkin kasvanut melkein
yhtä suureksi kuin miesten — tosin hieman hiotummassa muodossa.
Nykypäivienkin australialainen, joka miehisten ystäviensä kesken
yleensä käyttää hyvin vahvasti voimasanoilla höystettyä kielisotkua,
muuttuu mitä säädyllisin, ritariksi naisen ilmaantuessa seuraan.
Heidän lakipykälänsä ja tuomioistuimensakin säätävät paljon ankaramman
rangaistut sen naisen kunnian loukkaamisesta kuin eurooppalaiset
lait, Englantia tietysti lukuunottamatta. Toinen tekijöistä muistaa
erään itsessään vähäpätöisen tapauksen, joka selvästi osoittaa
australialaisten turhantarkkuuden tällaisissa asioissa:
Rouvashenkilö tuli eräänä päivänä toimistoomme. Toverini otti hänet
vastaan etuhuoneessa, mutta kiiruhti kohta luokseni toiseen huoneeseen
virkkaen:
»Lainaapa minulle lyijykynääsi, ole hyvä!»
»Mutta onhan sinulla oma kynäsi korvan takana», vastasin.
»Mutta enhän minä voi tarjota tuommoista pätkää naiselle!»
* * * * *
Australialaisen naisen luonteessa on monia hyviä ominaisuuksia,
joukossa sellaisiakin, joista hänen eurooppalainen sisarensa ei
enää piittaa. Korkeankin opillisen sivistyksen saanut ja hyvinkin
hemmoiteltu australialainen nainen tietää aina, että hänen
velvollisuutensa on huolehtia kodin taloudesta. Palvelijattaria ei
pidetä läheskään niin paljon kuin eurooppalaisissa perheissä johtuen
osaksi siitä tosiasiasta, että niitä on vaikea saada, mutta vaikuttaa
palvelijattarien vähyyteen myöskin se seikka, että perheenemännät itse
eivät häpeä tehdä työtä. Ateriain ja vierailujen aikana australialaisen
perheenemännän hyvät puolet tulevatkin parhaiten esiin: silloin hän
on pelkkää huomaavaisuutta ja avuliaisuutta. Mutta valitettavasti
hän myöskin tuntee yhteiskunnallisen tärkeytensä ja antaa tämän
tuntemuksensa ilmetä kovin usein. Kaduilla ja raitiovaunuissa
esimerkiksi hän ei ole ensinkään kohtelias, vaan vaatii miehiltä
liian suurta huomaavaisuutta. Brittiläisen tavan mukaan mies ei saa
tervehtiä naista, ennenkuin tämä on päännyökkäyksellä osoittanut
tuntevansa miehen, vasta silloin on miehellä oikeus kohottaa hattuansa.
Korkeammissa seurapiireissä eivät naiset yleensä tarjoa kättään
puristettavaksi esitettäessä tai tervehdittäessä, vaan taivuttavat
tuskin huomattavasti vartaloaan vastaukseksi miehen kumarrukseen.
Missä tahansa Australiassa vierasmaalainen näkeekin lapsia, aina saa
hän niistä mieluisan vaikutelman. Sikäläiset lapset ovat yleensä
terveitä, hyvinpuettuja ja, sanoisimmeko, esiintymistaitoisia.
Pahankurisinkaan katupoika ei unohda tilanteen vaatiessa lausua
kohteliaasti: »Anteeksi!» tai »Kiitos!» Toinen vielä silmiinpistävämpi
piirre australialaisissa lapsissa hämmästyttää vierasmaalaista: lapset
vaikuttavat varhaiskypsiltä. On myönnettävä, että ilmasto näyttelee
tärkeätä osaa tässä, mutta kasvatuksellakin — josta enemmän edempänä —
täytyy olla vaikutuksensa ilmiössä.
* * * * *
Australialainen on puhtaiden tapojen ja epäsiistien tottumuksien
merkillinen sekoitus. Vaikka hän kylpee kerran päivässä, vaihtaa usein
alusvaatteita ja ajaa partansa joka aamu, näyttää hän kuitenkin olevan
täysin välinpitämätön jokapäiväisen leipänsä hygieenisyyden suhteen.
Mennessään ensimmäisen kerran ostoksille australialaiseen leipäkauppaan
saa vierasmaalainen kokea pieniä, epämiellyttäviä yllätyksiä. Ei niin,
etteivätkö leipomotuotteet olisi hyviä — valmistetaanhan ne puhtaasta
vehnästä. Näyteikkunassa ne ovat yhtä houkuttelevia kuin missä muussa
maassa tahansa. Mutta tapa, jolla niitä myytäessä käsitellään, on
omiansa karkoittamaan vasta heränneen ruokahalun. Ovikellon kilahdettua
kiiruhtaa myyjätär kauppaan asusta päättäen suoraan keittiöaskareista
— lausuu kysyvästi: »Yes?» ja saatuaan kuulla ostajan haluavan tusinan
leivoksia ottaa sormillaan näyteikkunakaapista lähimpänä olevan
leivoksen, näyttää sitä ostajalle kysyen:
»Pidättekö tästä lajista?»
Ostaja kiiruhtaa selittämään, että hän haluaa muutamia kermaleivoksia
ja muutamia kookosleivoksia, loput saa olla mitä hyvänsä. Kaksitoista
kertaa sormet tarttuvat pehmeän tahmaisiin leivoksiin, ja ostaja saa
leivospussinsa ja kaupantekiäisiksi kauniisti soinnahtavan:
»_Thank you!_»
Ellei ostaja tähän mennessä jo ole kadottanut ruoka- tai ostohaluaan,
vaan tahtoo vielä ostaa ravitsevannäköistä painon mukaan myytävää
rusinakaakkua, saa hän luvan karkoittaa mielestään kaikki tarpeettomat
ennakkoluulot, sillä ennenkuin hän ehtii päättää, montako naulaa sitä
pitäisi ostaa, on myyjä tarttunut suureen kaakkuun molemmin käsin
näytellen sitä kaikilta puolilta ja puhuen vakuuttavasti:
»Oikein ravitsevaa ja tuoretta, you know!»
* * * * *
Lähtiessään jonakin aamuna kuuden ja seitsemän välillä
esikaupunkiasunnostaan saa aamuvirkku vierasmaalainen nähdä toisen
australialaisia tapoja kuvaavan tyypillisen näytelmän maidonmyyjän.
Todellakin huvittava tyyppi — samoin kuin talosta taloon kulkeva
pullojenkerääjäkin! — kunhan ei vain olisi tavoiltaan niin kovin
likainen. Australialaisena maidonmyyjällä on tavallisesti pieni,
mutta virkku hevonen ja keveät kaksipyöräiset kärryt, joille hän
lastaa kolme, neljä suurta hinkkiä. Ajaessaan nopeasti aamurauhaisilla
kadoilla huutaa hän joka talon kohdalla joikuvalla äänellä pari,
kolme sanaa, joita ei kukaan ymmärrä, mutta jotka kaikki tuntevat
maidonmyyjän aamutervehdykseksi. Vielä aamupuvussa olevat emännät
raottavat oviaan sen verran, että saavat laskettua pienen hinkkinsä
tai tuoppinsa porraskivelle, ja kun maitomies sitten hyppää alas
kärryiltään kädessään muutaman litran vetoinen hinkki ja tuopinmitta,
emännät mainitsevat haluamansa määrän ja saatuaan maksavat sen.
Hevonen, joka jo hyvin tuntee piirinsä, on sillä välin hölkännyt
seuraavan tilaajan ovelle, joten miehen täytyy juosta perässä. Niin
sanottujen »apartment-talojen», joissa asuu useampia perheitä, portilla
saattaa nähdä tusinan verran jo illalla sinne pantuja ruukkuja ja
tuoppeja, joihin nuori ja hyvämuistinen maitomies nyt yksikseen mittaa,
mihin neljänneslitran, mihin puoli litraa. Australialaiset eivät näet
juo maitoa, vaikka karjanhoito onkin yksi heidän pääelinkeinojaan, vaan
tehdään suurin osa maitoa voiksi. Nämä aamutilaukset ovat vain teen
valkaisuksi ja lapsia varten.
Vastenmielinen puoli tässä aamuisessa näytelmässä on se huolimattomuus,
jolla maidonmyyjä suorittaa askareensa. Takitta ja hatutta mies juoksee
pitkin katua kanneton maitohinkki kädessä ja palava savuke suussa.
Tuoksuen vahvasti hevoselta — usein vielä lisäksi hevosenjätteitä
kengissä ja juoksun vuoksi hikoillen, hän mittailee reippain ottein
maitoa eikä paljoja piittaa, vaikka paksusta capstanista vähän varisee
tuhkaakin maidon sekaan. Ja ostajatkin näyttävät tyytyväisiltä —
brittiläisinä kai arvelevat, että kun niin on ollut, niin niin pitää
olla!
* * * * *
Ruokatavarakaupat ovat Australiassa samalla sekatavaramyymälöitä
mitä laajimmassa merkityksessä. Australialaisesta sekatavarakaupasta
voidaan todellakin ostaa melkein kaikkea, mitä taloudessa tarvitaan,
vaahtoviinistä lamppuöljyyn ja punaisesta etikasta inkivääriin saakka —
ja kaikkea tätä yhdestä ja samasta huoneesta. Brittiläiset itse sanovat
tällaista perinnäistapaista myymälää _grocery_ksi, ja ovat ne enemmän
tai vähemmän samannäköisiä kaikkialla laajassa brittein valtakunnassa.
Siellä täällä on sentään olemassa jokin erikoismyymäläkin, kuten liha-,
leipä-, hedelmä- ja vihanneskauppoja, joista viimeksimainituista
nykyaikaisimmat jo ripustavat seinilleen julisteita, joissa uuteen
ravintoainelakiin viitaten yleisöä kielletään koskettelemasta
ravintoaineita, joita ei osteta.
* * * * *
Australialaiset ovat suuria lihansyöjiä; siinä taidossa heille tuskin
vetävät vertoja muut kuin uusseelantilaiset. Monet heistä syövät lihaa
kolmekin kertaa päivässä. Päivän ensimmäinen ateria, joka syödään heti
noustua, on paistettua liikkiötä ja kaksi paistettua munaa. Se on
brittiläisten kansallisruoka, jota heidän pitää saada säännöllisesti
niin päiväntasaajan helteessä kuin napaseutujen pakkasessa. Sitten
seuraa lounas, jota australialaiset myöskin kutsuvat päivälliseksi
ja johon pitää välttämättä sisältyä lihaa (ellei satu olemaan
perjantai, katolinuskoisten paastopäivä). Sen jälkeen seuraa välipala,
iltapäivätee sandwich-voileipineen tai leivoksineen. Kello kuudelta
syödään päivän tärkein ateria, jota eurooppalaiset sanovat joko
päivälliseksi tai illalliseksi, mutta jota australialaiset jostakin
käsittämättömästä syystä kutsuvat »teeksi» (vaikka väkevä tee on
pöytäjuomana päivän muillakin aterioilla). Monet heistä syövät vielä
teatterista tultuaan illallisen, supper, kalaa, ostereita tai jotakin
muuta kevyttä. Samaa vahvaa ravintojärjestystä he noudattavat kautta
vuoden. Joulunakin, joka Australiassa on vuoden kuumimpia päiviä,
täytyy heidän saada perinnäiset »_roast beef_insä» ja »_pudding_insa».
* * * * *
Katuelämä australialaisessa kaupungissa ei eroa suurestikaan
eurooppalaisten suurkaupunkien elämästä, paitsi lounastunnilla,
kahdentoista ja yhden välillä. Ruokailuloma tehtaissa, myymälöissä
ja tavarataloissa on yleensä lyhyt, tavallisesti puoli tuntia tai
kolme neljännestä, harvoin täysitunti; ruokailulomat ovat näin lyhyet
sen vuoksi, että työväki saisi vapaan lauantain tai että toimipaikat
voitaisiin pitää suljettuina ainakin puoleltapäivin pyhän aattona.
Tämän keskipäivänhetken aikana on australialaisen suurkaupungin
kaduilla nähtävänä mitä hullunkurisimpia näytelmiä. Heti kun kello on
lyönyt kaksitoista, ryntäävät niin nuoret kuin aikuisetkin tehtaista
ja työpajoista lähimmälle katukäytävälle ja alkavat aukoa eväitään,
jotka ovat käärityt joko lautasliinaan tai vanhaan sanomalehteen
riippuen hygieenisestä tasosta asianomaisen kodissa. Joku asiapojista
tai nuorimmista oppipojista on etukäteen saanut tehtäväkseen keittää
öljykanisterista tekaistussa keittoastiassa teetä koko henkilökuntaa
varten, ja tästä yhteisestä varastosta kukin nyt ammentaa kuppiinsa
tai tuoppiinsa maidolla vaalennettua väkevää teetä australialaisten
kansallisjuomaa.
Voileivät on pian syöty, ja niukasta ajasta on vielä jäljellä
neljännestuntinen, joka olisi käytettävä mahdollisimman hyödyllisesti.
Pojat ottavat esille jalkapallon — tiiviiksi sullottu paperi- tai
räsytukko kelpaa näin tilapäistarkoitukseen — ja tuotapikaa on
käynnissä kiivas peli, jossa ei paljon välitetä ikkunoista eikä
ohikiitävistä ajoneuvoista. Tietysti ei näitä näytelmiä voida
esittää pääkaduilla, mutta eipä siellä ole tehtaitakaan. Muuten on
jalkapallohulluus niin australialaisten nuorukaisten veressä, etteivät
he voi olla potkaisematta mitä tahansa kohdalle sattuvaa tarpeeksi
kevyttä esinettä.
Miehet sensijaan ryhmittyvät jonkin lähellä olevan kulman taakse
ja ryhtyvät lyömään korttia, usein suurinkin panoksin tai pelaavat
australialaista »kruunaa ja klaavaa». Vanhemmat miehet taas jatkavat
aamulehtensä lukemista siitä, mihin aamuisen junamatkan päättyessä piti
keskeyttää. Tytöt ovat etsineet itselleen istuinpaikan pohjakerroksen
ikkunapienoilla tai sellaisten puutteessa katukäytävällä ja lukevat
ahmien romaanejaan. Sadepäivinä he kaikki sensijaan aterioivat
likaisissa ja pölyisissä työhuoneissa. Mitään lakipykälää tai säädöstä,
joka kieltäisi työhuoneissa aterioimisen, ei ole.
Koomillisinta osaa tässä sivukaupungin katuelämässä esittävät
kuormavaunujen ajajat. Heidän vaununsa ovat jykeviä, kantokyvyltään
useampia tonneja, ja niiden eteen saattaa olla valjastettuina
kuusikin suurikokoista hevosta. He liikkuvat tavallisesti kolmen,
neljän vaunuparin ryhmissä, ja missä tahansa he sattuvatkaan olemaan
kellon lyödessä kaksitoista, siihen he pysähtyvät leveimpien
sikäläisten katujen keskusta on varattu autojen ja muiden ajoneuvojen
seisahduttamista varten — ottavat esille teekanisterinsa ja kuivia
kalikoita ja, ellei lähistölle satu rakenteilla olevaa taloa tai
kadunkorjaajain leiriä, joilla teevalkea olisi jo palamassa, tekevät
ajurit tulen vaikka omiin vaunuihinsa. Kokoontuneina aterioimaan
samoihin vaunuihin jatkavat hekin murkinatuntiansa korttia lyöden.
Ohikulkijat ovat tottuneet näihin näytelmiin eikä poliisikaan mahda
miehille mitään, niin kauan kuin nämä eivät laskeudu kadulle pelaamaan.
* * * * *
Huolimatta kymmenistä eri uskonnoistaan ja tuhansista kirkoistaan
australialaiset eivät piittaa paljoakaan uskonnollisista
juhlapäivistä. Joulupäivä on ainoa juhlapäivä, joka on rinnastettu
tavallisten sunnuntaipäivien arvoiseksi. Juhlapäivät sellaiset kuin
uudenvuodenpäivä, pitkäperjantai ja pääsiäispäivä ovat tosin virallisia
vapaapäiviä, mutta suurin osa kansaa ei kunnioita niitä minään
juhlapäivinä: kaikki kapakat ovat avoinna ja täynnä väkeä, teatterit
ja elokuvat näyttelevät — ja kansa huvittelee. Sellaisista päivistä
kuin loppiainen, helatorstai, helluntai ja Johannes Kastajan päivä ei
tiedetä mitään. Mutta jos uskonnollisten juhlapäivien vietto lyödään
laimin, kunnioitetaan tavallisia sunnuntaipäiviä sitä hartaammin ja
niiden viettoa valvotaan mitä ankarimmin.
On vaikea kuvitella ja melkein mahdoton asutuilta seuduilta löytää
rauhallisempaa paikkaa kuin jonkin australialaisen suurkaupungin
keskusta sunnuntaisena aamupäivänä: ei elävää olentoa näkyvissä,
vain aurinko ja suuret kivitalot. Kauan kuljettuasi autioita katuja
voit nähdä kiinalaisen pesijän astelevan sunnuntaipukimissaan tai
matkailuauton kiitävän halki kaupungin aivan kuin peläten pysähtyä
jättiläisen kivimuurien väliin. Luonnon laajoissa ja koskemattomissa
temppeleissä hiljaisuus huojentaa ja rauhoittaa väsyneitä hermoja,
mutta täällä, missä jokainen kappale puhuu tekniikan kosketuksesta ja
ihmisen läsnäolosta, moinen täydellinen äänettömyys herättää ikävän ja
vastenmielisyyden tunteen. Vasta iltapäivällä ilmaantuu kaduille jonkin
verran elämää: jotkin harvat raitiotievaunut aloittavat vuoronsa,
kirkkokansaa ja museonkävijöitä alkaa näkyä. Teatterit, elokuvat ja
muut huvitilaisuudet ovat kuitenkin suljetut. Tupakkaa ei saa ostaa
mistään. Vain harvat kahvilat ja ravintolat ovat avoinna sunnuntaisin
— koroitetuin hinnoin nekin. Yhtä hiljaisia ne ovat kaikki: Sydney,
Melbourne, Brisbane, Adelaide, Perth, Hobart, puhumattakaan
maaseutukaupungeista. Kahdesta suurimmasta näyttää Melbournella olevan
ennätys tässä sunnuntaisessa puritaanisuudessa, Sydneyn osoittaessa
vilkkaampaa taipumusta nykyaikaisuuteen.
* * * * *
Kamppailu olemassaolosta ei ole Australiassa niin ankara kuin Euroopan
maissa. Palkat ovat korkeammat ja elintarpeet tuskin kalliimmat
kuin »vanhassa maailmassa». Suhteellisesti helppo elämä ei voi olla
vaikuttamatta kansan luonteeseen: pohjaltaan heikot luonteet ovat
vaarassa vaipua kevytmielisyyteen ja lujemmatkin luonteet tuntevat
kiusausta heittäytyä antaamennä-polkan pyörteisiin. Aika ei ole rahaa
Australiassa: niin miehet kuin naisetkin ovat kärkkäitä asiattomaan
lörpöttelyyn. Täsmällisyyttä ei harrasteta; australialaiset odottavat
ja odotuttavat näköjään mielellään toisiaan, sitä todistaa eräs heidän
mielilauseensakin: »_Oh, tons of time!_» (Aikaa on tonnittain.) Pieni
valaiseva esimerkki tästä lienee paikallaan:
Toisella tämän kirjan kirjoittajista oli kohtaus nuoren australiattaren
kanssa määrätyssä kadunkulmassa. Piti mennä yhdessä lounaalle. Odotin
kärsivällisesti viisitoista minuuttia ja päättelin, että neitoselle oli
tullut voittamaton este. Menin lähimpään ravintolaan ja nautin lounaani
yksin. Kun sitten runsaan puolen tunnin kuluttua palasin takaisin
samaa tietä, löysin hämmästyksekseni neitosen vuorostaan odottamassa
minua. Hän oli tullut kohtauspaikalle vain puoli tuntia liian
myöhään ja luullen minun myöhästyvän vieläkin enemmän oli ruvennut
vuorostaan odottamaan. Vastaukseksi ihmettelyyni selitti neitonen, että
australialaiset mielellään odottavat ihmistä, josta he pitävät.
Australialaisilla ei ole harvoja poikkeuksia lukuunottamatta
luovan mielen kunnianhimoa eikä innostusta suurtöihin, paitsi
urheilusaavutuksiin. Nuorukaisten kunnianhimo on ensin moottoripyörä
ja sitten auto; iän karttuessa ja tulojen lisääntyessä alkavat he
haaveilla matkaa maapallon ympäri ja sen suoritettuaan kertoilevat
mielellään epäileville kuulijoilleen muiden maiden ihmeistä. Siinä
tyypillisen australialaisen elämän ohjelma! Miksi ylenmäärin
ponnistella? Miksi tavoitella maailmanmainetta, kun kaikki jo on
parasta Australiassa!