Matka Australian mantereen halki Perthistä Brisbaneen ei ole mikään
pikkuasia. Matka kestää kuusi päivää ja junaa täytyy matkustajan sillä
välin vaihtaa kokonaista kymmenen kertaa.
Länsi-Australian rautateiden kapeat ja matalat vaunut ja vihaisena
puhiseva piskuinen veturi eivät herätä eurooppalaisessa erikoisen
suuria toiveita pitkän matkan onnistumisesta. Junan mataluuteen
vaikuttaa osaltaan myöskin sekin seikka, että asemalaituri on täällä,
kuten kaikkialla Australiassa vaunujen lattian tasalla. Astumme
kuitenkin muiden mukana luottavaisena junaan. Kättenpuristuksia
ja suudelmia: tuskin yksikään kanssamatkustajistamme lähtee tälle
pitkälle matkalle suutelematta vähintään yhtä saattajistaan. Juna
lähtee kuitenkin ilman enempiä seremonioita. Matkustajat alkavat
varovasti katsella toisiaan ja yrittävät keskustelua ilmoista
ja tuoreimmista urheilukilpailuista. Toiset etsivät laukuistaan
amerikkalaisia magasineja tai romaaneja ja valmistautuvat muutaman
tunnin istumiseen. Juna kulkee tasaisemmin kuin mitä olisi voinut
odottaa, aika ajoin nopeastikin. Näin kapealla radalla (1.07 m) ei
keskinopeus kuitenkaan voi nousta yli 40 kilometrin tunnissa. Rata
kulkee halki esikaupunkien, jollaisia jo olemme nähneet niin paljon
matkallamme mantereen ympäri. Joen suvantopaikat vilahtelevat siellä
täällä ohitse, kunnes rata katkaisee joen kapeasta kohdasta ja alkaa
nousta Darling-vuoristoon. Täälläkin kasvaa noita Australian rumia
universaalipuita, eukalyptuksia, joiden ainoa säännöllisyys on niiden
epäsäännöllisyys. Vuoristo ei ole laaja eikä mahtava, mutta kuitenkin
avautuu junasta matkustajan silmäin eteen kauniita tummanvihreitä
laaksoja ja sinertäviä vuorenhuippuja.
Vuorijonon läpäistyämme olemme nousseet noin 300 metriä merenpinnan
yläpuolella olevalle keskitasangolle, joka ulottautuu mannermaan
koko läntisen puolen yli. Olemme samalla tulleet niin sanottuun
farmivyöhykkeeseen: rannattomia, kullankeltaisina aaltoilevia
vehnäkenttiä, farmarien yksinkertaisia asuntoja ja karkeista riu'uista
ja paksuista pölkyistä pystytettyjä aitoja, harvaan rakennettuja kyliä
aaltopeltikattoisine puurakennuksineen. Aaltopellistä ovat katot, monin
paikoin seinätkin, vesisäiliöt ja aidat. Sen sinisenharmaa väri näyttää
sulautuvan hyvin eukalyptuksien vihreänharmaaseen väriin.
Kolmen, neljän tunnin kuluttua saavutaan Southern Cross (Etelänristi)
nimiseen kaupunkiin, joka ei suurestikaan eroa aikaisemmin
nähdyistä kylistä muussa kuin laajuudessa. Olemme nyt tulleet
kaivosseudulle, vaikka kauttamatkustaja ei itse kaupungissa huomaa
siitä mitään merkkiä. Mutta kaupungin ulkopuolella törröttävät rumat,
pyramiidimaiset tornit kaivosaukkojen suulla. Tornit ovat joko
puusta tai teräksestä, niiden toisella puolella sijaitsee konehuone
ja toisella puolella röykkiöitä, jopa aivan vuoria, maan uumenista
ammennettua soraa. Useimmat matkustajista lähtevät juomaan kahvia
tai jotakin väkevämpää. Australiassa juodaan yleensä huonoa kahvia:
puoliksi keitettyä maitoa ja puoliksi sikurivettä. Vain kahdella
radalla on ravintolavaunu junissa, eikä tämä ole kumpikaan niistä.
Palaamme vaunun osastoomme, vilkaisemme hieman yliolkaisesti uusiin
matkustajiin, ja juna vierii eteenpäin.
Vieras hämmästyy matkustaessaan junassa Australiassa ja kuullessaan
ensimmäisen kerran jollakin harvaan asutulla taipaleella radan varrella
seisovien ihmisten viittovan ja huutavan terävällä, epätoivoiselta
kuuluvalla äänellä: »_Pe-i-per! Pe-i-per!_» Maalaiset lapsineen ja
radan rakennusmiehet siellä pyytävät luettavaa. Matkustajat, jotka
tuntevat maan tavat, heittävät ulos ikkunasta lukemiansa sanomalehtiä
ja magasiineja, vieläpä romaanejakin. Jos katsoo taakseen junan
ikkunasta, näkee äskeisten huutajien innokkaina keräävän tiedonjyviä
maasta tai — ellei mitään ole heitetty — vilkkaasti paheksuvan
matkustajien kitsautta.
Olemme erämaan rajalla. Erämaasta on kuitenkin puhuttava varovasti
Australiassa. Ei kukaan kunnon australialainen myönnä sellaista
paikkaa olevan maassaan. Totta onkin, että monet alueet, jotka ennen
merkittiin kartalla sillä sanalla, ovat nyt aaltoilevina vehnävainioina
tai karjalaitumina. Käsitys, että Australia olisi vain suuri erämaa,
jota kaartaa kapea, viljelyskelpoinen rantakaistale, on osoittautunut
vääräksi. Mutta yhä vielä on siellä laajoja alueita, joissa vuotuinen
sademäärä jää alle 250 millimetrin ja joita ei vielä voida käyttää
hyödyksi. Paitsi kullan etsinnässä.
Kullan avulla ja kullan vuoksi alkaa erämaakin kukkia. Satumaisin
esimerkki erämaan asuttamisesta on kuuluisa Kalgoorlien kultakaupunki
keskellä erämaata. Se on todellinen inhimillisen arkkitehtuurin
luoma keidas erämaassa vihantine puistoineen ja lammikkoineen. Tämä
niinkuin toisetkin läheiset kaupungit saa kaiken tarvitsemansa veden
Darling-vuoristosta, jonka ylitse junamme kulki 600 kilometriä
sitten. Veden matka lähtöpaikastaan Kalgoorlien kaupunkiin kestää
80-senttimetristä, maan päällä olevaa putkea myöten kokonaista
kahdeksan vuorokautta, huolimatta siitä, että välillä on yhdeksän
pumppuasemaa. Tämän suurenmoisen vesijohtojärjestelmän luoja
ja rakennustöiden alkuunpanija oli kuuluisa löytöretkeilijä ja
Länsi-Australian pääministeri, Sir John Forrest, sittemmin lordi
Forrest. Häntä sanottiin haaveilijaksi, jopa heikkopäiseksikin
tämän sekä trans-Australian rautatiesuunnitelman vuoksi, sillä
viimeksimainitun hankkeen hän myöskin pani alulle. Mutta suunnitelmat
toteutuivat, ja entiset pilkkaajat saavat nyt kylpeä runsaassa vedessä,
nauttia hyvin kasteltujen puistojen siimeksistä ja matkustaa mukavasti
junassa halki mantereen.
Kalgoorlie oli aikoinaan taikasana, nopean rikastumisen vertauskuva,
vaikk'ei tosin ainoa sellainen. Lähellä sijaitsevassa Coolgardiessa
esimerkiksi vuonna 1892, kun se vielä oli pelkkä alkuasukkaiden
juomapaikka, kaksi kullanetsijää löysi rikkaan kultasuonen ja jyrsi
siitä vasaralla iltaan mennessä kokonaista 15 kiloa kultaa, arvoltaan
lähes puoli miljoonaa Suomen markkaa. Seuraavana vuonna toiset kaksi
kullankaivajaa etsiessään lähdettä erämaasta löysivätkin kolme
kiloa kultaa. Samalla paikalla, kuuluisalla »kultaisella mädillä»
sijaitsee nyt Kalgoorlien kaupunki, yksi maailman rikkaimpia seutuja,
josta jo on ammennettu miljoonia kiloja kultapitoista kvartsia.
Kaivostorneja, pyöreitä rautaisia savupiippuja, avaroita aaltopelti-
ja puurakennuksia, joista kuuluu yhtämittainen kohina — tuhannet
konevasarat siellä murskaavat kultapitoista kvartsia, — soraläjiä,
työmiesten asuntoja, soraläjien lomissa kiemurtelevia rautateitä,
koneiden huminaa, uusien soramäärien mätkähtelyä yhä kasvaviin
soravuoriin, ja kaiken yllä vasaroiden sorahteleva kohina... sellainen
on »kultainen maili».
Kalgoorlie oli kerran telttaleiri. Mutta se aika on jo unohdettu.
Nyt siellä asuu 20,000 ihmistä, jotka muodostavat hyvin järjestetyn
porvarillisen yhteiskunnan. Romanttinen kullanetsintä on muuttunut
yksitoikkoiseksi teollisuudeksi, ihmiset käyvät pukeutuneina niinkuin
muissakin kaupungeissa eivätkä ammu toisiaan heti ensimmäisen pienen
kinan sattuessa — niinkuin Hollywoodin elokuvissa kaivoskaupunkien
elämää esitetään. Kapakkoja tosin on laajassa — mutta täytyyhän
erämaassa olla keitaitakin. Yleinen järjestys ja turvallisuus on
kuitenkin yhtä moitteetonta kuin esimerkiksi Perthissä tai Melbournessa.
Täällä me jätämme hyvästit Länsi-Australian valtion rautatielle ja
astumme liittovaltion omistaman trans-Australian rautatien avarampiin
ja ylellisempiin vaunuihin. Olemme etukäteen tilanneet paikkamme,
aivan kuin laivassa, aterioineen ja makuupaikkoineen. Kaksi päivää ja
kolme yötä saamme vuoroin istua ja maata, kylpeä ja syödä, tupakoida
ja lukea yksitoikkoisen aavikon kiitäessä ohitsemme ja hienon pölyn
tunkeutuessa vähitellen kaikkialle vaunuun. Rata on 1.44 metriä leveä
ja kulku paljon vakavampaa kuin Kalgoorliessa jättämämme junan, mutta
vauhti ei vieläkään nouse yli 48 kilometrin tunnissa. Pari pienempää
kaivoskaupunkia sivuutettuamme aukenee eteemme asumaton aavikko.
Pieniä ryhmiä eukalyptus- ja akaasiapuita siellä täällä, onpa joukossa
joitakin santaalipuitakin, joita kuljetetaan niiden hienon tuoksun
vuoksi vientitavarana Kiinaan. Kevätsateiden jälkeen koko seutu on
lyhyen aikaa väririkkaiden kukkien peittämä, joista mainittavin on
pieni päivänkakkaraa muistuttava _Everlasting_ (iätikestävä), jonka ei
pitäisi koskaan kuihtua.
Vähitellen puut pienenevät, kunnes olemme lopulta aivan puuttomalla
hiekkatasangolla, missä kasvaa vain puolen metrin korkuista pensaikkoa.
Seutua kutsutaan Nullarbortasangoksi (_nullarbor = nullaarbor_, ei
yhtään puuta). Rata kulkee täällä yli 450 kilometriä viivasuoraan.
Aurinko paahtaa kuumasti, lämpömittari näyttää joskus jopa 50
astetta Celsiusta. Mutta yöllä tulee äkkiä kylmä, talvella eivät
pakkasetkaan ole harvinaisia. Väliin sattuu lujia hiekkamyrskyjä:
kauas taivaanrannalle ilmestyy ruskehtavia pilviä, hyvin sadepilvien
näköisiä, ja kohta peittää lentävä, kaikkialle tunkeutuva pöly koko
avaruuden. Joskus sattuu oikea pyörremyrskykin, jolloin saattaa nähdä
monen metrin korkuisten hiekkapilvien kohoavan ilmaan ja kiitävän yli
aavikon. Vähäisen vesimäärän, minkä täällä vuosittain sataa, imee
hiekkakerroksen alla oleva kalkkikivipohja nopeasti sisäänsä. Päättäen
lukuisista löydetyistä merieläinten kivettymistä on seutu ollut joskus
merenpohjana. Monia maanalaisia onkalolta on myöskin paljastettu —
väitetäänpä joidenkin niistä olevan yhteydessä meren kanssa, päättäen
niiden ilmarei’istä huokuvasta merikasvien hajusta.
Tällä taipaleella ei ole yhtään kaupunkia. Juna pysähtyy pitkien
tovien jälkeen parin, kolmen puuhökkelin kohdalle — siinä erämaan
asutus. Mutta täällä näkee matkustaja ensimmäisen ja kenties
viimeisenkin kerran maan alkuasukkaita: keskikasvuisia, hiilenmustia,
kiharatukkaisia, eurooppalaisten vanhoihin vaatteihin pukeutuneita
murjaaneja, joista muutamilla on partakin.
Rata kulkee nyt kapean hiekkavuorivyöhykkeen poikki. Samaiset
hiekkavuoret olivat aikoinaan kiusallisena vastuksena
ratainsinööreille. Nyt niiden rinteillä kasvaa eukalyptuksia ja soreita
kasuarinoja. [Mäntyä muistuttava Australian puu, jossa on neulamaiset
lehdet ja riippuvat, hevosenhäntää muistuttavat oksat. Tummanpunaisen
värinsä vuoksi sitä käytetään paljon huonekalujen valmistukseen.]
Maasto viettää huomattavasti alaspäin, ja pian olemme taas tasangolla,
joka ei kuitenkaan täällä enää ole pelkkää puutonta hiekkaa. Tasangon
peittää nimittäin silmänkantamattomiin tummanvihreä, paikoitellen
neljän metrin korkuiseksi kohoava mulga-pensasto [Australian akaasia].
Sivuutamme pienen, epäsiistin ja kuivannäköisen kaivoskaupungin ja
tulemme niinsanotulle järvialueelle.
Kartalle on näille kohdin merkitty monia suuria järviä, mutta
todellisuudessa ne eivät ole mitään tavallisia järviä, vaan on niiden
sisältö puhdasta suolaa. Suurin osa näiden järvien pinnasta on kuin
hiukan likaisen lumen peittämä, tummempia kohtia on siellä täällä,
missä suola ei ole vielä kuivunut, näkyypä paikoitellen vettäkin
aaltoilevan. Aika ajoin järvien suola »jäätyy» tykkänään, muuttuen
silloin väriltään punertavan harmaaksi. Lähiseutujen asukkaat keräävät
silloin suolaa myytäväksi.
Maisema on muuttunut. Maasto on punertava ja kasvaa tammia ja
eukalyptuksia. Karja- ja lammaslaumoja käy laitumella. Erämaasta
ei ole enää merkkiäkään. Port Augustassa, Spencer-lahden kärjessä,
jätämme liittovaltion rautatien ja astumme Etelä-Australian valtion
rautatien kapeaan vaunuun. Juna halkoo useiden tuntien ajan
laajoja, punahiekkaisten teiden lohkomia vehnävainioita. Kyliä ja
pikkukaupunkeja vilisee kuin saaria aaltoilevassa vehnämeressä.
Muutamia jokia katkaistaan — jos sattuu olemaan kesä, ovat ne vain
kuivia uomia. Matalahkoja vuoria ilmestyy näköpiiriin, mutta juna ei
lähesty niitä. Lopulta tullaan tyypilliseen esikaupunkiin ja kohta sen
jälkeen Adelaiden asemalle.
Olemme jälleen vaihtaneet junaa — monennenko kerran? — ja ajamme nyt
avaroissa, koko mukavissa ja tasaisesti kulkevissa vaunuissa 1.60
metriä leveällä radalla, jota jatkuu Melbourneen saakka ja siitä
edelleen Uuden Etelä-Walesin rajalle.
Jätämme Adelaiden ja alamme kohta kiivetä monien tunnelien kautta
jyrkkään ja metsäiseen vuoristoon, josta aukenee kaunis näköala yli
kaupungin, läheisen maaseudun ja meren. Rata kiemurtelee viinitarhojen
ja oliivilehtojen lomitse. Siellä täällä vilahtaa ohitse idyllinen
yksikerroksinen tiilirakennus värisointuisine puutarhoineen. Ylänkö
näköaloineen on kuvankaunis, vahinko, että juna kulkee sen poikki niin
pian, ja rata alkaa viettää loivasti. Laskeutumista jatkuu Murray
Bridge-nimiseen kaupunkiin saakka. Kaupungin ohitse virtaa 200 metriä
leveä Murray-joki, Australian Volga, likaisen keltaisine vesineen ja
jyrkkine ruohoisine äyräineen.
Vuoret ovat jälleen takanamme. Juna kulkee monta tuntia
kalkkikivitasankoa, vaalea kalkkikivipohja on paikoitellen
näkyvissäkin, mutta toisin paikoin kasvaa _mallee_-nimisiä
kääpiöeukalyptuksia. Mallee-vyöhyke ulottuu yli naapurivaltion,
Viktorian, rajojen. Sitä pidettiin kauan aikaa arvottomana erämaana,
mutta nyt on suuri osa siitä raivattu vehnävainioiksi ja yhdistetty
rautatieverkolla liikekeskuksiin. Nummen raivaaminen tapahtuu siten,
että pensaat survotaan ensin suurella metallisella kolmiolla, joka on
tavallisimmin ratakiskoa; sitten kaivetaan ylös pahkuraiset juuret,
joista saadaan hyvää polttopuuta; ja lopulta perusteellinen syväkyntö
tekee erämaasta hedelmällisen viljakentän.
Tasanko muuttuu vähitellen aaltoilevaksi maisemaksi sinisine
vuoritaustoineen, lampaita juoksentelee rata-aidan vieressä, lehmät
tuijottavat raukean velttoina ohipuskuavaa junaa, asemalaiturilla
seisoo odottamassa suuria metallisia maitohinkkejä, joita junamiehet
suurella jyrinällä kuljettavat tavaravaunuun. Siellä täällä
ilmaantuu näköpiiriin parrupyramiideja, kaivosalueen tunnusmerkkejä.
Sivuutamme läheltä pari, kolme autiota kaivoskenttää sammaltuneine
kaivosaukkoineen ja soraläjineen. Ne ovat muistoja alkeellisen
kullankaivuun ajoilta ennen suurten yhtiöiden ja nykyaikaisten
kaivoskoneiden tuloa. Tämän seudun paikannimillä on yhä vieläkin kullan
lumo ja helähtävä kaiku — Stawell, Ararat (tietysti samannimisen
vuoren juurella!), Ballarat, Daylesford, Bendigo, Maryborough ja monia
kuolleita kaupunkeja, joista keltainen metalli on loppunut vähiin.
Monista miljoonista kultakiloista, joita Australiassa on nostettu
maan uumenista, ainakin puolet on peräisin näistä rauhallisista
kaupungeista, joiden väestön pääelinkeino nyttemmin on maanviljelys.
Ballarat esimerkiksi on tunnettu bulevardeistaan, ylellisistä
puistoistaan ja veistokuvakokoelmistaan. Historiallisesti se on
kuuluisa kullankaivajien kapinasta. Kapinoitsijat näet julistivat
mahtipontisesti »Viktorian tasavallan» perustetuksi; järjestystä
palauttamaan kutsuttu sotaväenosasto tosin lopetti uuden tasavallan
kahdessakymmenessä minuutissa. Leveällä esplanaadi-pääkadulla sijaitsee
nykyjään yhden kapinanjohtajan muistopatsas. Kapinoitsijasta tuli näet
myöhemmin lainkuuliainen kansalainen ja parlamentin puheenjohtaja.
Parin tunnin kuluttua rata tekee laajan puoliympyrän ja laskeutuu 300
metriä korkealta ylätasangolta alas merenrantatasangolle. Vehreitä
peltoja lampaineen, näkyypä yhdessä kohdin lauma kauriitakin pyöreistä
kivistä rakennetussa aitauksessa. Savupilviä leijailee etäisyydessä.
Taloja ja pari kupoolia häämöittää näköpiirissä, ja kohta pysähtyy
junamme Spencer-kadun asemalle Melbournessa.
Melbournesta jatkamme matkaa samalta asemalta, samanlaisissa mukavissa
vaunuissa ja Australian nopeimmassa junassa. Lähin päämäärämme on nyt
Sydney, jonka 940 kilometriä pitkän taipalen ajamme 18 tunnissa. Rata
suuntautuu kohta pohjoiseen ja koilliseen, halkoen vuoroin kukkuloita,
vuoroin laidunkenttiä ja jokia, joiden viimemainittujen rannat ovat
keväisin ja kesäisin niin paksulti keltaisten akaasiapensaiden,
_wattle_, peitossa, ettei juuri muuta väriä näykään. Yhä vielä pari
hylättyä kaivoskenttää, jälleen näköpiirissä oikealla korkeita vuoria
— talvisin niillä sataa lunta — ja taas yhdymme Murray-jokeen, joka
täälläkin, Alburyn kaupungin kohdalla kaukana laskupaikaltaan, on aika
leveä. Talvisin tulvien aikana Murray-joella on useita sivuhaaroja.
Vaihdamme jälleen junaa ja astumme nyt Uuden Etelä-Walesin valtion
rautatien (leveys 1.44 m) vaatimattomampiin vaunuihin ja jatkamme
matkaa pimeään yöhön. Yöstä huolimatta emme kuitenkaan menetä
mitään näkemisen arvoista: sama yksitoikkoinen maisema laitumineen,
vehnävainioineen, viinitarhoineen ja puutaloisine pikkukaupunkeineen.
Varhain aamulla sivuutamme Yassin, josta 60 kilometrin matkan päässä
sijaitsee Australian liittovaltion uusi pääkaupunki, Canberra.
Vähän myöhemmin juna kulkee _Razorback_ (partaveitsenselkä)-nimisen
vuorenharjanteen yli ja alkaa laskeutua vihreärinteistä,
eukalyptuksia kasvavaa vuoristoa, jota se viimeisten tuntien aikana
on huomaamattomasti noussut, ja pysähtyy viileässä aamutuimassa
Coulburnin taajaväkiseen kaupunkiin. Juomme taas tunnettua huonoa
kahvia ja jatkamme matkaa kukkulaisessa maastossa, kunnes parin tunnin
kuluttua saavumme Moss Vale-nimiseen turistipaikkaan. Siellä meitä
odottaa aamiainen, hyvin tervetullut tässä ruokahalua kiihoittavassa
vuoristoilmassa. Seuraava mainittavin paikka nyt on Camdenin tasanko
— Australian ensimmäinen laidunmaa. Kohta sen jälkeen sivuutamme
Australian vanhimmat kaupungit (ikää niillä on kokonaista sata vuotta)
ja saavumme Sydneyn esikaupunkeihin, joiden tiheään rakennettuja
asunto- ja tehdaskortteleita jatkuukin keskeytymättömänä rykelmärivinä,
kunnes junamme pysähtyy Sydneyn vilkasliikkeiselle ja ainoalle asemalle.
Sitten edelleen Brisbaneen! Kaksikymmentäkahdeksan tuntia kaarrellen
ja kiemurrellen rata nousee aina 1 400 metriä korkeiden vuorten yli
pysytellen kuitenkin kaiken aikaa lähellä rannikkoa.
Taas samoja esikaupunkirykelmiä, täällä ne kuitenkin ovat
silminnähtävästi vanhempia kuin Melbournessa — mutta niinpä Sydney
onkin 50 vuotta historiallisempi. Esikaupungeista selviydyttyämme
huristamme taas pohjoiseen yli Hawkesburyjoen jyrkkien rantojen.
Hawkesburyn seutu on tunnettu pitkästä rautasillastaan ja huomattavan
korkeakasvuisista asukkaistaan. Luonto on kaunis kuin Sydneyn
satamassa, ympäröivien vuorijonojen vuoksi jopa suurenmoisempikin.
Sitten seuraa hedelmällisempää ja rikkaampaa seutua. Rikkaus ei ole
tällä kertaa kuitenkaan kultaa, vaan hiiltä. Vihreä ja musta ovat tämän
seudun päävärit: vehreitä ruohikkoja ja mustia hiilikasoja, minne
vain katse kiintyykään. Sitten seuraa sarja kaivosmiesten kaupunkeja
tiheine rautatieverkkoineen ja kilometrinpituisine hiilijunineen. 160
kilometrin etäisyydessä Sydneystä sijaitsee hiilialueen keskus ja
samalla koko Australian suurin hiilisatama, Newcastle, jonka 70 000
asukkaan ainoana vallitsevana ajatuksena on — hiili.
Täällä rata jättää merenrannan ja lähtee kiemurtelemaan kohti
Brisbanea. Parhaillaan rakennetaan uutta rataa, joka tulee kulkemaan
pitkin rannikkoa ja lyhentää matkaa viidellä tunnilla ja yhdellä
junanmuutolla. Meidän tiemme kulkee kuitenkin Hunter-joen laaksoa,
halki kauniiden maissivainioiden ja mailasruohoa kasvavien kenttien.
Viljavainioita ja laidunmaita vuorotellen tunti tunnin perään, kunnes
rata alkaa hiljalleen kohota Armidaleen, matkan korkeimpaan kohtaan,
missä talvisin on kylmää kuin Suomessa. Täältä itään on tavattoman
jyrkänteistä vuoristoseutua maalauksellisine vesiputouksineen ja
kanjooneineen. Radan pysytellessä yhä ylätasangolla saavumme 17 tunnin
kuluttua lähdöstämme Sydneystä Uuden Etelä-Walesin rajalle ja muutamme
Queenslandin valtion rautatien pieniin vaunuihin. Radan leveys on vain
1.07 metriä. Koko päivän ajamme yhä jatkuvaa vuoristoa, sivuutamme
joitakin kaupunkeja ja kukkivan viljelyskeskuksen, Toowoomban. Täällä
rata laskeutuu vuorensoliin ja syviin, eukalyptusmetsikköä kasvaviin
laaksoihin. Pysähdymme hetkeksi Ipswichin hiilikeskukseen, junamme
vierii Brisbane-joen pitkän sillan yli, parin kauniin kukkulaisen
esikaupungin halki, kunnes lopulta olemme Brisbanen kaupungissa.
Meluisan tunnelin kautta tulemme keskusasemalle. Perthistä lähdettyämme
olemme nyt taivaltaneet yhteensä 5 560 kilometriä ja käyneet kaikissa
mannermaan pääkaupungeissa.
Ellei junamatkustus jo ala tympäistä, voimme vielä jatkaa 1 600
kilometriä pohjoiseen rannikkoa myöten sokeriruokovyöhykkeiden halki,
Kaprikornus-linjan yli, kultakenttien ja laajojen laidunmaiden
poikki yhä monipuolisemmaksi käyvässä kasvillisuudessa aina Cairnsin
turisti- ja kaivoskaupunkiin saakka, josta on enää vain lyhyt matka
kuuluisille Barron-putouksille. Mutta kenties laivamatka Great Barrier
Reef (iso salpausriutta) -nimisen saari- ja riuttarivin suojaamassa
rannikkomeressä olisi houkuttelevampi. Mainittu riuttarivi ulottuu
tropiikin rajalta 2 500 kilometriä pitkänä ketjuna aina mantereen
äärimmäiseen pohjoiskärkeen. Entä junamatka länteen? Kolme eri
rataa kulkee Queenslandin mineraaleista rikkaan eteläosan halki 600
kilometriä sisämaahan, kautta loputtomien tasankojen, joiden melkein
ainoina asukkaina ovat miljoonat lampaat. Siellä oppii muukalainen
tuntemaan Australian... teollisuuden, yksitoikkoisen työn, karaistujen
ja käytännöllisten miesten maan... maan, missä tilat ovat laajoja
kuin herttuakunnat ja tilanomistajat vieraanvaraisempia kuin missään
muualla... mutta myöskin maan, joka ei sovi turisteille!