Yllä sininen taivas ja pohjana hiekkaisia nummia − − niin ajattelee
matkamies, joka ensimmäistä kertaa saapuu Australiaan tavallisinta
reittiä Suezin kanavan kautta.
Joen suussa on parin, kolmen kadun kaupunki satamineen. Se on
Fremantle, Länsi-Australian portti ja neljänkymmenen minuutin
junamatkan päässä sijaitsevan pääkaupungin, Perthin, satamakaupunki.
Juna kiidättää matkailijaa esikaupunkirykelmien halki: pitkiä rivejä
pieniä puutaloja, kaikilla oma pieni puutarhansa, joko sitten
pieneläjän vaatimaton vihannestarha tai varakkaamman kaupunkilaisen
kukkatarha nurmilavoineen. Talojen punaiset tiilikatot ja
harmaanvihreät eukalyptukset muodostavat miellyttävän värisoinnun.
Perth on verrattain siisti kaupunki suorine katuineen ja monine tiili-
ja kivirakennuksineen. Kaupungin yllä lepää viihtyisyyden leima.
Ruohokenttien kaartaman joensuvannon toisella rannalla on idyllisen
vehreä esikaupunki ja taempana kohoaa ruohoinen kukkula, luonnonpuisto,
kiemurtelevine teineen ja ikivanhoine eukalyptuksineen.
Sellaisin vaikutelmin — pitävät muuten suurin piirtein paikkansa koko
mantereeseen nähden — ottaa vastaan tulijan aurinkoinen etelätuulen maa
— Australia.
Toisia vaikutelmia tarjoavat kuitenkin mantereen muut valtaportit.
Jatkettaessa matkaa Leeuwin-niemen vihaisilla vesillä ja Australian
Isonlahden aina antarktisilta seuduilta saakka vierivillä
jättiläisaalloilla saavutaan Etelä-Australian pääkaupungin Adelaiden
satamaan. Täältä uskoo tulija löytäneensä tyypillisen australialaisen
maiseman: ei ole näkyvissä mitään muuta kuin satamarakennukset ja
niiden takaa avartuva rannaton hiekkatasanko. Aurinko paistaa, kärpäset
surisevat ilmassa, tiellä vyöryvät ajopelit nostattavat hienon
pölypilven. Juna kiidättää meitä kanervikkoa muistuttavan tasangon yli
ja vaatimattomien esikaupunkien halki, pörhältää puistovyöhykkeeseen
ja jättää meidät asemalle Adelaiden laitaan. Kaupunki on puhdas ja
tasamaastoinen; bulevardit ja kadut ovat suorakulmaisia ja leveitä,
melkeinpä liiankin leveitä jalankulkijan ylimentäväksi. Katuja
harhaillessa jäävät kaupat ja liiketalot pian jälkeen, ja eteen
ilmestyy yksitoikkoisia asuintalorivejä. Talot ovat muodoltaan
vaihtelevia yksi- tai kaksikerroksisia tiili- tai kivitaloja, mutta
kadut ovat ikävän samanlaisia.
Monien katujen päistä osuu silmiin jono kukkuloita, joiden rinteillä
versoo hedelmäpuumetsiä ja viinitarhoja. Kukkulat, puistovyöhyke ja
yleiset ja yksityiset pienet puistot itse kaupungissa muodostavat
silmää hivelevän vihreän kokonaisuuden.
* * * * *
Kahden päivän jatketun merimatkan jälkeen tullaan laajan Port
Phillip-lahden kapealle portille Viktorian valtiossa. Rannat
katoavat jälleen näkyvistä, kunnes silmä kahden, kolmen tunnin
kuluttua erottaa majakan ja rykelmän ensimmäisiä tiheään sullottuja
merenranta-esikaupunkeja. Lähestytään Melbournea, Viktorian
pääkaupunkia ja Australian Liittovaltion tähänastista hallituskaupunkia.
Valtamerentakaiset matkustajalaivat laituroivat ulkosatamassa, Port
Melbournessa, josta sähköjuna kiidättää matkustajan kymmenessä
minuutissa pääkaupungin labyrinttimaiseen asemarakennukseen,
suurkaupungin kuumeisesti sykkivän valtasuonen varrelle.
Muut laivat nousevat hiljalleen ylös Yarra-jokea, jonka laakeiden,
autioiden rantojen yli metropolin tornit ja korkeimmat rakennukset
siintävät kirkkaina päivinä.
Melbournessa on sekä leveitä että kapeita katuja, mutta ne ovat yleensä
liian kaukana toisistaan. Käytävät kuhisevat liikkuvasta ihmismerestä,
josta osa tahtoo väistää vastaantulijoita vasemmalle, osa oikealle;
naiset eivät halusta väistä ketään. Viertoteillä vyöryy loppumaton jono
ajoneuvoja ja autoja, joiden toitotukset sekoittuvat raitiotievaunujen
kellojen kalkatukseen ja sanomalehtimyyjien kimeihin huutoihin.
Monisointuisen melun ja hälinän seasta erottaa korva Melbournen
kaduille ominaisen keskeytymättömän humisevan äänen, joka nousee
raitiotievaunujen maanalaisen kaapelin uurnasta. [Kaapeliraitiotiet
häviävät Melbournestakin vähitellen käytännöllisemmän sähkövoiman
tieltä.] Keskikaupungin suuret myymälät muhkeine näyteikkunoineen
houkuttelevat ohikulkijoita pysähtymään. Vielä täälläkin tapaamme
suorakulmaisia katuja, vaikka niiden maasto paikka paikoin kohoaakin
liian mäkiseksi vilkkaaseen liikenteeseen soveltuakseen, pahimpien
mäkien kohdat ovatkin melkein autiot.
Puuskiva tuuli nostattaa ärsyttävää pölyä, jonka lyhytaikaiset, usein
toistuvat sadekuurot kuitenkin painavat takaisin maahan. Jalankulkijat
jatkavat kuitenkin matkaansa suojassa sateelta keskikaupungin
katukäytäviä peittävien katosten alla. Hämärtyy. Ihmismeri laajenee yhä
sankemmaksi ja autot vyöryvät rinta rinnan. Melbournelaiset kiiruhtavat
päivätyön päätyttyä esikaupunkikoteihinsa. Kadut tyhjenevät nopeasti
kuin taikaluudan lakaisemina, jäljelle jää vain raitiotiekaapelien
yksitoikkoinen humina. Vaunujen punaiset ja vihreät merkkivalot
heijastuvat sadunomaisina värileikkeinä autioiden asfalttikatujen
sateiselta pinnalta. Tunnin, parin kuluttua elämä kaduilla vilkastuu
jälleen: melbournelaiset palaavat takaisin cityyn huvittelemaan
teattereihin ja elokuviin.
Keskikaupungilta puuttuu puistoja ja aukioita, vähän syrjemmällä on
joitakin bulevardimaisia katuja. Pari kaunista puistoa sijaitsee
kaupungin välittömässä läheisyydessä, ja Yarra-joen rantoja kaartaa
italialaisen arkkitehdin rakentama lehtokuja, joka erehdyttävästi
muistuttaa Firenzen Long'-Arnoa. Joen toiselta rannalta alkaa myöskin
St. Kiidän merikylpylä- ja huvittelukaupunkiin johtava leveä, jalavain
ja ruoho- ja kukkalavojen reunustama viertotie.
Australian suurkaupungit ovat pinta-alaltaan varsin laajoja. Pohjoisen
esikaupungin asukas saa hyvässä tapauksessa ajaa suorinta tietä 35
kilometriä lähtiessään vierailulle eteläisessä esikaupungissa asuvan
tuttavansa luokse. Melbournessa tällaiset matkat tapahtuvat verrattain
nopeasti laajan sähkörautatieverkon mukavissa junissa. Kun melkein
jokaisella perheellä on englantilaisen perintätavan mukaan oma talonsa
omalla maatilkulla ja kun esikaupunkitalot lisäksi ovat suurimmaksi
osaksi yksikerroksisia, on selvä, että miljoonan ihmisen asuttaminen
vaatii paljon tilaa.
* * * * *
Melbournesta lähtee laiva joka päivä Tasmanian saarivaltioon. 15
tunnin merimatkan jälkeen useimmiten hyvin myrskyisessä salmessa
saavutaan vihreäpeitteisten kukkulain reunustamalle joelle. Kolme
tuntia laiva lipuu joen sokkeloisissa suvannoissa. Siinä sivuutetaan
pari, kolme rauhallista ja ainakin matkan päästä miellyttävää
pikkukaupunkia, loivilla rinteillä versovia hedelmäpuutarhoja ja
neitseellisiä eukalyptusmetsikköjä, kunnes tullaan Launcestoniin,
pohjoisen Tasmanian tärkeimpään kaupunkiin. Viiden tunnin junamatka
etelään halki hymyilevän vihreän saaren tuo meidät toiselle suurelle
joelle, jonka rannalta kohoavan korkean vuoren ensimmäisillä rinteillä
sijaitsee saaren pääkaupunki. Hobart ei ole suuri kaupunki, mutta
sillä on pääkaupungin leima ja lisäksi satama, joka tunnetaan
valtamerentakaisessakin kauppa- ja meriliikenteessä.
* * * * *
Matkaa uudelleen Melbournesta jatkettaessa laiva purjehtii kaksi päivää
ensin hyvin läheltä eteläistä rantaa ja sitten itäistä rannikkoa
Tyynenmeren puolella Sydneyhin, Uuden Etelä-Walesin (New South Wales)
valtion pääkaupunkiin.
Lähestytään kallioista rannikkoa, laiva ui kahden vuorijyrkäleen
välisestä kapeasta salmesta, ja eteen avautuu kuvankaunis näköala —
moniahtaalle haarautuva satama lahtineen ja vihreän kasvillisuuden ja
talojen peittämine niemineen. Lauttoja ja rannikko- ja valtamerilaivoja
tulee ja menee. Niemekkeillä ja saarilla on rauhallisia huviloita
puutarhoineen ja ruoholavoineen. Laiva kääntyy, vihreä idylli katoaa,
suurkaupungin levottomat piirteet paljastuvat — olemme keskellä
maailmankaupungin sataman melua ja savua. Niin satama kuin kaupunkikin
vaikuttavat ensi silmäyksellä sekavilta, labyrinttimaisilta.
Kapeat, mutkittelevat ja ikäänkuin sattumalta syntyneet kadut ovat
huomattavana vastakohtana Adelaiden ja Melbournen itsetietoiselle
suorakulmaisuudelle. Tiheään sullotuissa talorykelmissä on
arkkitehtonisesti vaikuttavia, jopa kauniitakin rakennuksia, mutta
kapeat kadut eivät myönnä niille esiintymisen mahdollisuutta.
Lämmin, kostea ilma väsyttää ja vähentää mielenkiintoa. Nousemme
johonkin monista kaupungin ja lähisaarten väliä kulkevista lautoista ja
nautimme vilpoisasta tuulenvireestä yläkannella. Paluumatkalla alkaa
hämärtää, särmät pyöristyvät, valopisteitä sukeltaa esiin hämystä...
laivojen merkkilyhtyjen ja salonkilamppujen, rannoilla olevien
merkkiloistojen ja tuhansien ikkunoiden valot heijastuvat monivärisinä
katkenneina viiruina satamalahden tyynestä pinnasta... kunnes lautta ui
altaaseensa laiturin sokaisevassa valomeressä.
* * * * *
Vielä kaksi päivää jatketaan matkaa pitkin itärannikkoa. Mannerta
kaartanut, merelle saakka näkyvä vuorijono alkaa vähitellen, sitä
mukaa kuin tullaan pohjoisempaan, vetäytyä vihreiden tasankojen ja
hiekkarantojen tieltä syvemmälle sisämaahan. Kapean salmen kautta
tullaan suurelle lahdelle, aivan kuin Melbournen edustalla, ja
jatketaan matkaa lounaaseen. Manglopuiden peittämät rannat vetäytyvät
vähitellen lähemmäksi toisiaan kaventaen lahden poukaman lopulta
joeksi. Rannoille ilmestyy laitureita, tavarasuojia ja tehtaita.
Etäämmällä on erillisiä kukkuloita, joiden huippuja ja rinteitä
peittävät varakkaiden kaupunkilaisten punakattoiset huvilat ja
väriloistoiset puutarhat. Talot ovat rakennetut noin metrin korkuisten
pölkkyjen päälle ja ympäröidyt leveillä, valkoisiksi maalatuilla
kuistikoilla. Kivitalot ovat harvinaisia, samoin savupiiput, mutta
nytpä ollaankin tropiikin rajamailla.
Vasen ranta taloineen ja puutarhoineen on jo vähän ylävämpää, oikea
sitävastoin pysyy yhä matalana. Laiva laituroi, ja me jatkamme
matkaa parin kilometrin verran läpi tiheään asuttujen ja jonkin
verran epäsiistiltä vaikuttavien esikaupunkien, kunnes eräältä
mäenharjanteelta avautuu eteemme varsinainen kaupunki. Suurimmat
rakennukset ovat rakennetut jostakin kellertävästä kivilajista, kadut
näyttävät säännöllisiltä, äsken jättämämme joki kiemurtelee täällä
halki kaupungin ja taustalla siintävät metsäiset vuoret.
Liikenne kaupungin keskustassa ei ole niin vilkasta, kuin mitä
olisi odottanut. Varsinaiset liikekorttelit näet sijaitsevat äsken
sivuuttamassamme esikaupungissa. Ihmiset liikkuvat tyynesti, tekisi
melkein mieli sanoa laiskasti ja puhuvat pehmeällä äänellä — niinkuin
subtropiikissa sopiikin. Täällä on aina lämmintä. Kesäkuussakin, etelän
talvisimpana kuukautena, voi vielä iltamyöhällä istua avonaisissa
ajopeleissä ilman päällystakkia.
Nyt nähtyämme Brisbanen, laajan ja rikkaan Queenslandin portin,
olemmekin käväisseet mantereen kaikissa pääkaupungeissa.
* * * * *
Australialla on vielä muita ja kauniimpia sisäänpääsyteitä. Aasiasta
tulevat laivat laskevat maihin tavallisesti Torstai-saarella (Thursday
Island), mantereen koilliskärjessä. Parinkymmenen neliökilometrin saari
— yksi monista samanlaisista — ja siinä puinen pieni kaupunki parin
matalan kunnaan välissä. Monet rodut ovat edustettuina: englantilaiset
ja heidän jälkeläisensä, joita melkein yksinomaan olemme tähän saakka
tavanneet, ovat täällä kalpeita ja laihavartaloisia; kiinalaisia,
laihoja ja uutteroita, tai lihavia ja hyvinvoipia liikemiehiä;
kohteliaita ja hillittyjä japanilaisia; harvapuheisia malaijeja;
kiharatukkaisia papualaisia Uudesta Guineasta; filippiiniläisiä
komealta kalskahtelevine espanjalaisine nimineen; australialaisia
alkuasukkaita, mustia, laiskoja, haluttomia; saaristolaisia
Torres-salmesta, kaikkia eri rotuvivahduksia australialaisesta
papualaiseen; ja lopuksi kaikkien yllämainittujen rotujen sekoituksia.
Helmenpyynti ja kalastus, johon jälkimmäiseen sisältyy kiinalaisten
suuresti suosiman jättiläistoukan eli merimakkaran (_trepang_ tai
_beche de mer_) pyynti — siinä tämän eristetyn siirtokunnan elinkeinot,
joista helmenpyynti kuitenkin on aina etualalla. Helmenpyytäjien
valkopurjeisia kuunareita risteilee siellä kuin lokkeja taivaalla.
Mantereen pohjoisrannalla, kauniin sataman punakallioisilla
jyrkänteillä sijaitsee Darwin (aikaisemmin Port Darwin eli Palmerston),
laajan, tuskin viljellyn ja melkein asumattoman territorion
hallituskeskus. Vuorovesi nousee ja laskee täällä päivittäin kahdeksan
metriä, mutta niinpä onkin laivalaituri rakennettu kokonaan teräksestä.
Unelias, harvaan asuttu kaupunki. Osa rakennuksia on vanhoja
ruskeankeltaisia kivi- ja punaisia tiilitaloja, osa pienempiä puu- ja
aaltopeltitaloja.
Kadut ovat leveitä ja tyhjiä. Kävely väsyttää. Kaupunki viettää
asteittain matalaan eukalyptusmetsikköön — joita jo olemme tavanneet
Australian kaikissa osissa. Täällä tropiikissa ne vain ovat matalampia
ja kitukasvuisempia kuin etelässä.
Täälläkin ovat monet eri rodut edustettuina, kuten Torstaisaarella,
vain papualaisia ja saaristolaisia näyttää puuttuvan. Australialaisiin
alkuasukkaisiin näyttää sekoittuneen hiukan malaijiverta.
Kaupungin ulkopuolella peittävät Vesteyn lihasäilykeliikkeen neljä-,
viisikerroksiset tiilirakennukset kokonaisen neliökilometrin laajuisen
alueen. Sinne ajetaan laajoilla tasangoilla paimennetut karjalaumat
ja sieltä ne kuljetetaan edelleen miljoonissa peltirasioissa avaraan
maailmaan.
* * * * *
Hollannin Intiasta Australiaan tultaessa lasketaan tavallisesti ensin
maihin mantereen luoteisrannalla sijaitsevassa Broomessa, jonka
matalapensaiset nummet muistuttavat hyvin paljon Fremantlen seutuja.
Pieni satama, täynnä helmenpyyntikuunareita, ja vielä pienempi kaupunki
viheliäisine puutaloineen ja pölyisine hiekkakatuineen muodostavat
ikävän vastakohdan Jaavan ylelliselle vehreydelle ja hollantilaiselle
järjestykselle.
Täälläkin ovat rodut monikirjavat ja valkoihoisia näyttää olevan
vähän. Broomessa ei ole onnistuttu soveltamaan jyrkkää Australian
lakimääräystä, joka kieltää maihinpääsyn uusilta värillisiltä
siirtolaisilta. Kaduilla näkyy paljon arvostaan tietoisia, tyytyväisiä
japanilaisia. Helmensukeltajina he ovat edelleen voittamattomia.
Eurooppalaisilla sukeltajilla on kokeiltu moneen otteeseen, mutta
tässä rasittavassa ammatissa he eivät pysty läheskään yhtä hyviin
suorituksiin kuin Idän hintelät keltanaamat. Ja japanilaisia tulee
maahan lakimääräyksistä huolimatta.
* * * * *
Australian valtaovet olemme jo nähneet. Katsokaamme nyt, mitä niiden
takana piilee.