Se oli Permin asemalla kun ensi kerran näin joukon saksalaisia
sotavankeja, nuoria kauniita miehiä. Sittemmin näin heitä paljon,
tutustuin moneen ja kuulin paljon kuvauksia heidän vaiheistaan ja
elämästään. Varmaankin ajallaan on ilmestyvä kokonainen kirjallisuus
sotavankien vaiheista, mutta kerron tässä kumminkin yhtä ja toista
kuulemaani.
Sotaa on kestänyt kauvan ja äärettömillä armeijoilla on sotaa käyty,
sotavankien lukumäärä on sen vuoksi hyvin suuri. Se varmaan on kohonnut
miljooniin. Joku arveli että Siperiassa oli ehkä 700,000 saksalaista ja
itävaltalaisunkarilaista sotavankia. Semmoisen määrän sijoittaminen ei
voinut olla helppoa. Niitä ripoteltiin ympäri laajan Venäjän.
Siperiassa alettiin Uraalin vuoristosta ja lopetettiin Tyyneen
valtamereen. Perustettiin suuria vankileirejä, joissa saattoi olla
tuhansia sotavankeja. Kuulin kertomuksia ja kuvauksia Irkutskin,
Verhneudinskin, Tchitan läheisyydessä olevista vankileireistä. Kaikkein
suurimpia kuului olleen Habarofskissa, joka on kaupunki Amurjoen
polvekkeessa. Sanottiin siellä olleen 40,000. Minun tuttavani asuivat
tai olivat asuneet Beresofkan ja Antipihan kylissä ja Tchitan
kaupungissa.
Eihän liene hauska koskaan joutua sotavangiksi, mutta kun sitten
lähdetään viemään tuohon kauhujen maahan Siperiaan. Sanoivat sen
tuntuneen aivan epätoivoiselta, viikkoja, kuukausia kuljettiin
eteenpäin, aina vaan itään, yhä kauvemmas ja kauvemmas. Muudan, joka
oli joutunut vangiksi aivan sodan alussa, sanoi ajatelleensa: "mitä ne
meistä vievät näin kauas, kohtahan sota loppuu ja sitten on suuri vaiva
viedessä takaisin". Mutta sota ei loppunutkaan niin pian, hän oli jo
kolmatta vuotta Antipihassa.
Tavallisesti sotavangilla ei ole muuta varustusta kuin se mikä sattuu
päällä olemaan, ei vaatteita ei rahaa. Monasti saa hän lähteä ohuissa
kesävaatteissa Siperian talvea kokemaan. Ja kuukausia, välistä vuosia
kestää ennenkuin hän saa yhteyden solmituksi kotinsa kanssa.
Beresofkassa oli suuren suuria vajoja, barakkeja, joissa asui aina 700
mieheen yhdessä ainoassa vajassa. Makuulaveria oli vieretysten seinästä
seinään ja monet kerrokset päällekkäin. Oli miehiä, joilla ei ollut
muuta kuin alusvaatteet, toisilla oli täysi puku, mutta ei
päällystakkia, toisilla ohut päällystakki. Sanoivat, että moni ei
moneen kuukauteen yhtään kertaa käynyt vajasta ulkona talven
pakkasimpana aikana. Siitä jo arvaa minkälainen ilma siellä oli. Kukin
koetti kuluttaa aikaa parhaansa mukaan. Tekivät niitä töitä, joita
osasivat ja joita siellä voivat tehdä. Suurimpana esteenä oli
työkalujen puute. Yhdessä nurkassa oli parturinliike ja siinä mies
aamusta iltaan leikkaa tukkaa ja ajaa partaa. Monenlaista
taideteollisuutta harjoitetaan, valmistetaan pikkuesineitä
loppumattomiin. Vaskea taotaan, puuta vuollaan ja leikataan, paperia
käännellään. Suuri osa ei tee juuri mitään. Korttia pelataan
loppumattomiin. Kun yöllä viimeiset lopettavat pelin, alkavat
ensimäiset. Vajassa ei ole koskaan hiljaista. Toiset laulavat ja toiset
soittavat. Ja kun ei ole oikeita soittokoneita, valmistetaan niitä mitä
omituisimmista esineistä.
Olo on enimmäkseen hyvin raskasta. Ilma on huono, likaisuus tavaton ja
syöpäläisiä vastaan ei mikään jaksa taistella. Mielet masentuvat ja
synkistyvät. Mutta joukossa on iloisiakin. Ne huvittavat toisia,
tekevät jos minkälaisia kepposia. Yleensä kestävät sotamiehet vankeuden
rasituksia paremmin kuin upseerit. Heillä on vahvemmat hermot. Mutta
kyllä moni sotamieskin sortuu. Muudan mies tuli hulluksi. Koko yön hän
kulki miehestä mieheen. Tarttui jalasta kiinni ja pudisti sitä.
"Nouse ylös kengittämään minun hevoseni, minä tahdon ratsastaa kotiin."
"En minä ole seppä, tuo tuossa on seppä", ja hän osoittaa viereistä
miestä.
Samat sanat uudistuvat ja mies kulkee miehestä mieheen koko yön seppää
etsimässä. Eikä hän tee sitä yhtenä yönä, vaan monena.
Vajoissa asuville toimitettiin valmista ruokaa. Upseerit saivat kuussa
50 ruplaa ruokarahaa ja saivat mielensä mukaan järjestää taloutensa. He
paikkasivat yhteisiä palvelijoita jonkun upseerin ollessa
isännöitsijänä. Monesti näin Tchitan torilla sotavankiupseerin
vartijain saattamana käyvän torilla ostoksilla.
Venäläisten toimittama ruoka on huonoa tai "wenigstens für uns
Deutschen ungeniessbar" tai ainakin meille saksalaisille nautittavaksi
sopimatonta. Mutta sekin asia järjestyy aikaa myöten. Sotavangit ovat
vähitellen onnistuneet saamaan rahaa sekä työllään että kotimaastaan.
He järjestävät ruokahommansa siten, että ruoka keitetään uudestaan,
pannaan toimeen n.k. "Verbesserung" -- parannus. Keittoihin pannaan
lisää sianlihaa tai muuta lihaa, vihanneksia, puuroon voita tai maitoa.
Ruoka maustetaan heidän makunsa mukaan. Tämän kaiken toimittavat heidän
omat kokkinsa. Heidän keskuudessaanhan ovat kaikki mahdolliset maailman
ammatit edustettuina. Vangit muodostavat kolme eri ruokailukuntaa.
Ensimäiseen kuuluu suuri enemmistö. Toiseen sairaat, jotka heidän omien
lääkäriensä määräysten mukaan saavat sopivaa ruokaa. Kolmannessa ne,
joilla sattuu olemaan varoja, syövät hiukan parempaa ruokaa.
"Verbesserungia" hankitaan monella tavalla, välistä vähän
luvattomallakin. Kerran oli saatu hankituksi ja teurastetuksi suuri
sika. Mutta se oli myös toimitettava leiriin ja siinä oli vaikeus.
Keino kumminkin keksittiin. Sanottiin, että eräs tovereista äkkiä oli
sairastunut pilkkukuumeeseen. Haettiin paarit ja vuode. Siihen pantiin
teurastettu sika lakanain väliin peitteen alle, pää tyynylle huivilla
katettuna. Surullisina ja varovaisesti kantoivat miehet sairasta
leiriin. Vartijalle selitetään, että siinä on heikko sairas,
vaarallista, tarttuvaa pilkkukuumetta sairastava. Vartija päästää
heidät häiritsemättä ohi. Leirissä syntyy suuri ilo. Täytyi "Thränen
lachen" -- nauraa kyyneliin, sanoi tohtori K., kertoessaan tästä
minulle.
Sotavanki, pastori H. meni kerran vankileiriin. Metsikössä seisoo
sotavanki ja katselee sikaa. "Kenen sikoja nuo ovat", kysyy H.
"Das kann Niemand wissen" -- sitä ei kukaan voi tietää, vastaa mies
äärettömän hölmön näköisenä.
"Eikö niitä ole joku kadonnut leiriin?"
"On", vastaa mies ja silmäkulmaan ilmaantuu pieni värinä.
"Mitä sinä siitä sait?"
"Viisi päivää arestia, mutta mitä on viisi päivää arestia yhtä sikaa
vastaan."
Välistä kuului kokonainen hevonen kadonneen leiriin.
Verhneudinskin kaupungissa puheli kadulla kerran sotavanki, tohtori K.
ja kauppias B. keskenään, he kertoivat molemmat siitä minulle. Siihen
tulee muudan sotavanki, hieroo tyytyväisenä käsiään ja kysyy:
"Eivätkö herrat tahdo ostaa makkaraa? Minähän olen makkaramaakari. Minä
olen onnistunut saamaan hyvää lihaa. Minä voin valmistaa erilaisia
makkaroita."
"Varmaankin se on koiranlihasta", kuiskasi K. kauppiaalle.
Ja aivan oikein, koirat alkoivat kaupungista kadota. Jonkun ajan
perästä ei ollut koko kaupungissa monta koiraa jälellä. Kerran näki H.
erään miehen tunnustelevan komendantin koiraa.
"Mitä te siitä koettelette?"
"Se on yhä vieläkin liian laiha!"
Antipihan vankileirin läheisyydessä oli kiinalaisella pieni mökki ja
perunamaa. Sotavangit kävivät silloin tällöin kiinalaisen perunamaata
vähän verottamassa. Kiinalainen siitä suuttui. Asettui yöksi vahtiin ja
kun taas tuli kaksi miestä perunamaata kaivamaan, ampui hän heistä
toisen kuoliaaksi. Toinen, nimeltä Walter, pääsi pakenemaan. Aamulla
Walter kutsui kaikki toverinsa koolle ja kertoi mitä yöllä oli
tapahtunut. Suuri suuttumus valtasi sotavangit. Eihän ole oikein käydä
perunoita näpistelemässä, mutta ei sellaisen vuoksi saa kuitenkaan
ihmistä tappaa. Vangit hyökkäsivät äkkiä ulos leiristään, hajoittivat
maan tasalle kiinalaisen mökin, niin ettei sanan kirjaimellisessa
merkityksessä jäänyt kiveä kiven päälle eikä hirttä hirren. Ja sitten
he palasivat kaikki paikoilleen.
Vartijat hätyyttivät kasakoita ja ne tulla kiidättivät, mutta silloin
oli kaikki hiljaista ja rauhallista. Walter pantiin vankeuteen.
Joku aika sen jälkeen tuli Tchitahan ylhäinen saksalainen nainen,
sairaanhoitajatar, joka oli saanut virallisen luvan käydä saksalaisista
sotavangeista huolehtimassa. Hän sai heti kuulla Walterista ja kävi
puhumassa hänestä vankileirin päällikön kanssa. Tämä lupasi vapauttaa
Walterin, mutta viikon perästä hän yhä istui kiinni, jota vastoin
kiinalainen, joka oli hänen toverinsa ampunut, ei ollut saanut
mitään rangaistusta. Silloin meni saksalainen neiti uudestaan
vankilanpäällikön puheille.
"Minä en tunne venäläisiä tapoja", hän sanoi. "Saksassa on kumminkin
niin, että jos saksalainen upseeri on jotain luvannut, minä
ehdottomasti voin luottaa siihen, että hän pitää sanansa. Venäjällä
taitaa olla toisin."
Upseeri vakuutteli, että Walter pääsee vapaaksi. Illalla myöhään, kun
neiti oli huoneessaan hotellissa, kolkutetaan ovea. Sisään tulee mies,
joka sanoo olevansa Walter ja tulleensa näyttäytymään, että hän oli
vapaa. Kun neiti muutaman viikon perästä palasi Habarofskista takaisin,
kysyi hän ensimäiseksi Walterin asiaa. W. oli vapaa ja kiinalainen
istui putkassa. Sieltä hän kumminkin pääsi jotensakin pian pois.
Aluksi oli sotavangeilla hyvin suuri puute kirjoista, mutta vähitellen
se kohta korjautui. Ystävälliset venäläiset hakivat varastoistaan
tarkoitukseen sopivia kirjoja ja kotimaastakin niitä alkoi saapua.
Aluksi kesti kauvan, ennenkuin kirjeyhteys omaisten ja kodin kanssa
tuli solmituksi. Mutta sitten saattoi kirjeitä tulla runsaasti.
Tuttavani tohtori K. sai monesti toista kymmentä kirjekorttia päivässä.
Ne olivat säännöllisesti viipyneet matkalla kuukausia, välistä puoli
vuotta. Perille ne kumminkin kaikki lopulta tulivat. Sen hän huomasi
siitä, että kirjeet olivat numeroidut. Viipyminen oli tahallista.
Mahdotonta oli sensuroida kirjeitä niin, ettei niissä olisi ollut
salaisia tietoja. Kerrottiin, että sinne oli tuotu saksalainen upseeri,
joka esimiestensä käskystä oli antautunut vangiksi. Kun häh kirjoitti
kotiin: lähettäkää minulle kaksi paitaa ja kolmet alushousut, merkitsi
se jotain aivan muuta. Sensuroimisesta ei siis ollut apua, sen tiesivät
viranomaiset. Mutta jos viivytteli kirjettä pari kuukautta, olivat
mahdollisesti kirjeeseen kätketyt salaiset tiedonannot joka tapauksessa
vanhettuneet.
Sotavankeja kohdeltiin eri aikoina eri lailla, osittain sen mukaan
miten Saksassa venäläisiä sotavankeja kohdeltiin. Kerrankin tuli
määräys, että sotavangit saisivat viettää joulua ja uuttavuotta uuden
luvun mukaan sekä keisari Wilhelmin nimipäiviä. Sillä venäläiset olivat
Saksassa saaneet viettää samoja juhlia vanhan luvun mukaan ja Nikolain
päiviä. Pahaksi onneksi olivat kumminkin sinä vuonna joulu, uusivuosi
ja Wilhelmin päivät jo menneet.
Jotkut vankileirin päälliköt olivat häjyjä ja kavalia. Sitä osoittaa
muun muassa seuraava tapaus.
Pastori S., joka oli Venäjän alamainen ja luterilaisen seurakunnan
laillinen pappi, lähetettiin vankileiriin jumalanpalvelusta pitämään.
Eversti sanoi hänelle: "kun te rukoilette, niin rukoilkaa saksalaisen
isänmaan puolesta ja Saksan keisarin puolesta".
"Ei, sitä minä en tee."
"No, mutta miksi ette? Sitähän sotavangit kumminkin ajattelevat."
"Minä en sekoita uskontoa ja politiikkaa toisiinsa", sanoi pastori.
Perästäpäin hän kysyi: "kuinka minun olisi käynyt, jos minä olisin
tehnyt, niinkuin te käskitte?"
"Jakutskiin", vastasi eversti.
Saman everstin sitten hänen omat sotamiehensä ampuivat.
Yleensä ovat venäläiset hyväntahtoisia ja ystävällisiä ja monet
osoittivat sitä myös sotavangeille. Ensi aikoina saivat he vapaammin
liikkua. Sattui monesti Irkutskissa, että joku kadulla kulkija
nähdessään vilusta värisevän ohuissa vaatteissa kulkevan sotavangin,
pyysi kohteliaasti muukalaista kotiinsa lämmittelemään, tarjosi hänelle
kahvia tai ruokaa mitä sattui olemaan.
Minun nuoret ystäväni Midja ja Valja olivat venäläisiä patriootteja jos
kutka, mutta he hellivät hyvin sotavankeja ja olivat heille avuliaita,
milloin se vaan oli mahdollista.
Vähitellen järjestyi asia niin, että sotavankeja saattoi tilata
kaikenlaisiin töihin, maatöihin, metsätöihin, kaikenlaisiin
ammatteihin. Sähkötöissä, maalareina, puutarhureina, räätäleinä,
pihamiehinä, hevosmiehinä näin heitä.
Useampana päivänä kuljin erään maalarin ohi, hän ei näyttänyt ollenkaan
venäläiseltä. Huvin vuoksi puhuttelin häntä kerran venäjäksi. -- "Nee
poni", vastasi mies. Suuren kivitalon Tchitassa olivat sotavangit
melkein kokonaan rakentaneet ja sisustaneet. Tavallisesti toivat
vartijat saksalaiset aamulla työpaikkaansa ja hakivat illalla pois.
Mutta saattoi ne pitää asumassakin luonaan, tietysti tilaajan
edesvastuulla. Ne vaan eivät saaneet kadulla liikkua. Tchitassa oli
suuri monihaarainen taideteollisuuskoulu. Siellä kävi pari saksalaista
säännöllisesti opettamassa.
Paraimpia lajissaan oli seuraava tapaus. Vallankumouksen jälkeen tuli
muuan nuori mies, entinen kirjuri poliisipäälliköksi, natshalnik
militsii, niinkuin poliisimestaria silloin kutsuttiin. Tunsin hänet
satunnaisesti. Kaikesta päättäen koetti hän saada aikaan hyvän
järjestyksen hoidettavassaan kaupungissa, puuhasi parhaansa mukaan yötä
ja päivää. Muun muassa päätti hän hommata kaupungille hyvät
poliisiasetukset ja säädökset. Mutta työ oli vaikea eikä hän siihen
pystynyt eikä hänellä ollut siihen aikaa. Silloin hän keksi oivan
keinon. Hän meni vankileiriin ja tiedusteli, oliko siellä
poliisivirkamiestä. Ja tietysti siellä oli, sillä kaikki mahdolliset
ammatit ja toimialat olivat edustettuina. Ja sitten kävi niin
omituisesti, että saksalainen sotavanki valmisti Tchitan kaupungille
uuden poliisijärjestyksen. Suuren yleisön tietoon sitä ei kumminkaan
saatettu.
Saksalaiset ovat yleensä musikaalisia. Siperiassa he muodostivat monia
soittokuntia. Vankileireissä voi saada kuulla orkesterikonsertteja,
jotka vetivät vertoja maailman paraimmille. Tohtori B. ehdotti, että
Irkutskin suuressa puistossa annettaisiin vankien pitää konsertteja
pari kertaa viikossa. "Pankaa vaikka kaksinkertainen vartiaketju heidän
ympärilleen. Sekä meillä että heillä on siitä huvia." -- Mutta
ehdotukseen eivät viranomaiset suostuneet.
Toisin kävi pienessä Blagovetshenskin kaupungissa. Siellä aie
toteutettiin. Pari kertaa viikossa saivat kaukaisen maailman kolkan
asukkaat kuunnella oivallisia konsertteja, joissa suuri etevä orkesteri
ja taitavat solistit esittivät ensiluokkaista musiikkia. Sellaista
musiikkia saa muuten kuulla vaan maailman keskuspaikoissa.
Tchitassa oli kaksi suurta kolmikerroksista rakennusta muodostettu
upseerivankiloiksi. Toisessa oli vanhempia miehiä varsinaisia
upseereja, toisessa "nuoria herroja", vapaaehtoisia, "yksivuotisia",
sijaisupseereja. Nuorten herrain elämä sujui helpommin. He jaksoivat
välistä olla iloisiakin ja puuhasivat mitä ikinä keksivät. Siellä
toimitettiin m.m. sanomalehteä. Oli hankittu kaikkia venäläisiä ja
ulkomaalaisia sanomalehtiä, jotka vaan olivat saatavissa. Eri henkilöt
lukivat eri lehtiä, tekivät lyhennysotteita tai käänsivät kirjoituksia
saksankieleen. Näin saadut kirjoitukset vielä tarkastettiin ja
seulottiin. Sitten ne hektografeerattiin. Täten saatu sanomalehti oli
varmaankin paraimpia mitä olla saattoi. Jos jostakin maailman
tapahtumasta tahdottiin saada luotettavia tietoja, tiedusteltiin mitä
nuoret herrat siitä sanoivat.
Heidän joukossaan sattui olemaan historian tutkija. Hänet valittiin
sotavankien historioitsijaksi. Uupumatta kokosi hän kaikkea
mikä sattui valaisemaan sotavankien elämää ja sotaa yleensä:
sanomalehtikirjoituksia, valokuvia, piirustuksia, säädöksiä,
määräyksiä, kuvauksia, sotavankien käsitöitä j.n.e. Kaikesta koottiin
kaksi kappaletta, jotka pantiin eri kirstuihin. Rauhan tullessa
aiottiin toinen kirstu ottaa mukaan ja toinen jättää Tchitahan
turvalliseen paikkaan kaiken varalta. -- Oli myös taidemaalareita,
jotka kävivät kaupungillakin muotokuvia maalaamassa.
Soittotaiteilijoita oli kaikenlaatuisia.
Vanhoille herroille oli elämä kaikkein raskainta. Heidän oli vaikea
mukautua uusiin oloihin. He hermostuivat äärimmilleen. Ja eihän ihme.
Vuosikausia kestävä vankeus, perheistä erillään, niukkoja tietoja kotoa
ja nekin vanhettuneita, välistä ei niitäkään, toimettomuus, hyvin
rajoitettu liikkumisvapaus. Monesti oli pakoitettu asumaan vuosia
samassa pienessä huoneessa parin muun kanssa, joiden kanssa kauvan
sitten oli puhunut kaikki puhuttavansa, joita vähitellen rupesi
inhoamaan. Monet kävivät ärttyisiksi ja riitaisiksi. Pitivät
kaikenlaisia joutavia asioita persoonallisina loukkauksina. Kun
unkarilaisten kansallislaulua soitettiin, hyökkäsivät itävaltalaiset
ulos ja päinvastoin. Tätä ärttyisyyttä kuvaa myös kunnianloukkausjutut,
joita upseerit kävivät keskenään. Päivät pitkät istuivat kunniaoikeudet
ja pöytäkirjoja kertyi suuret pinkat.
Sotavankien keskuudessa syntyi uusi tauti, jolle annettiin nimi
splenitis, englantilaisesta sanasta spleen. Sen oireita ovat
ärttyisyys, hermostuneisuus, muistamattomuus, monet unohtivat läheisten
omaisten nimet, väsymys, tukan lähteminen j.n.e.
Erinomainen keino ajan kuluttamiseen oli opiskeleminen. Sitä
harjoittivat sekä vanhemmat että nuoremmat, ylemmät ja alemmat.
Kaikilla ei kumminkaan ollut siihen tarpeeksi tarmoa eikä halua eikä
kykyä. Opiskeleminen pitää mielen virkeänä ja terveenä ja aika kuluu
siten nopeasti. Hyvin moni opiskeli jotain uutta kieltä: venäjää,
englannin kieltä, unkarin kieltä, turkin kieltä y.m. Jotkut lukivat
lakitiedettä, toiset filosofiaa, toiset kansantaloutta j.n.e. Joku
harjoitti tieteellisiä opinnoita ja varmaan sodan jälkeen julkaistaan
monta Siperiassa kirjoitettua tieteellistä teosta.
Eräs sotavankina ollut kertoi kuinka he muodostivat pienen klubin.
Heillä oli tarkat säännöt, joita tarkoin noudatettiin. Määrätunteina ei
saanut puhua sanaakaan. Jokaisen piti valmistaa esitelmä omalta
alaltaan. Ja esitelmiä pidettiin kaksi kolme kertaa viikossa. Sitten
päättivät he ruveta kirjoittamaan konversatsionisanakirjaa. Kukin sai
kirjoittaa omalta alaltaan. Kertoja oli päässyt P:hen, muuan juristi
R:ään. Sodan jälkeen aikovat sen julaista. Heidän piirissään oli
vallinnut niin hyvä toveruus, työ oli sujunut niin hyvin, että hän
vieläkin vankeudesta päästyään kaihoten muisteli vankeusaikojaan.
Monelle tuotti sotavankeus hyvin suuria kärsimyksiä. Tohtori B. tapasi
Irkutskin vankeudessa saksalaisen upseerin. Hänellä olivat parta, tukka
ja kynnet luonnottoman pitkät. Hän ei muuta pyytänyt, kun että saisi ne
leikatuiksi. B. meni vankilan tirehtöörin luo ja pyysi saada lähettää
parturin hänen luokseen. Sen hän sai. Toisena päivänä vanki
kyynelsilmin kiitti häntä siitä.
Eräässä vankilassa oli kaksikymmentäneljä upseeria samassa pienessä
huoneessa. Makuulaveria oli kaksi riviä päällekkäin, vuoteella täytyi
virua, tuskin mahtui istumaan. Käytävän kummassakin päässä oli tynnöri
kaikkia tarpeita varten. Lattialla mahtui vaan viisi miestä kerrallaan
seisomaan. He vuorottelivat, sillä ainaisen virumisen välillä oli
seisominen suuri virkistys.
Osoitteeksi kuinka tuskallisiksi syöpäläiset saattoivat käydä
mainittakoon seuraava tapaus, jonka kuulin kahdelta silminnäkijältä,
jotka toisistaan tietämättä sen minulle kertoivat. On rautatieasema
aivan Baikaljärven rannalla. Sotavankeja kuljettava juna tuli sinne
kerran joulukuussa. Pakkasta oli 40 astetta, mutta Baikal oli vielä
auki. Muutamat syöpäläisiin kyllästyneet pistäytyivät uimassa toivoen
siten pääsevänsä niistä vapaiksi. -- "Mitä kansallisuutta sellaiset
miehet ovat", kysyin. -- "Tyrolilaisia. Eivät mitkään muut sitä olisi
kestäneet."
Kerran tuli taaskin vankijuna pienelle Olovjannajan asemalle. Ystäväni
Midja on asemalla tarjoomassa pieniä palveluksiaan. Junassa on paljon
sairaita. Avonaisessa täpötäydessä tavaravaunussa seisoo kolkon
näköinen mies. Midja kysyy: "voinko auttaa teitä jollakin?".
"En minä tarvitse mitään apua", vastaa hän tylysti.
"Älkää olko turhan ylpeä. Minä mielelläni tahtoisin palvella teitä jos
voisin."
"Katsokaa", sanoo hän, "tuossa viruu pilkkukuumetta sairastava mies
lattialla. Minä vaan odotan, että hän kuolisi ja että hänet
potkittaisiin pois vaunusta. Sitten minä saisin käydä siihen virumaan.
Minä en enää jaksa seista."
Tohtori B:n luo tuodaan sotavanki, jolla on 40° kuumetta. Mies
valittelee, mutta vartija sanoo: yyh, kestä vaan, sinun täytyy kärsiä.
B. sanoo, että hänet on vietävä vuoteeseen, häntä on hoidettava hyvin.
Kun vartija vielä epäröi, sanoo B.: "katso, tuossa on ohjesääntöjen
neljäs pykälä. Siinä seisoo: isänmaan puolustajaa on aina kohdeltava
hyvin ja inhimillisesti."
Paljon sotavankeja kuoli vieraaseen kaukaiseen maahan. Etenkin
pilkkukuume tuhosi heitä yhteen aikaan hyvin paljon.
Taas tulee sotavankeja kuljettava juna pienelle Olovjannajan asemalle.
Tohtori L. rouvineen on asemalla. Hän menee vaunusta vaunuun ja
kyselee: "Onko täällä ketään lääkäriä? Minä olen itse lääkäri." Pian
sellainen löytyikin.
"Juna seisoo tässä 15 minuuttia, tulkaa meille kahvia juomaan." Mutta
eihän se kahvi niin pian ollut valmista, juna ehti lähteä, vaikka oli
kiirettä pidetty ja sotavanki-lääkäri jäi asemasillalle. Silloin meni
L. asemasantarmi-päällikön luo ja selitti, että syy oli kokonaan hänen
ja kysyi neuvoa mitä nyt oli tehtävä.
"Ei se mitään tee", sanoi santarmiratsumestari. "Huomenna tähän aikaan
lähtee täältä pikajuna. Minä panen santarmin häntä saattamaan. Helposti
tuo juna saadaan kiinni. Se kulkee niin hitaasti."
Niin saivat L:t pitää tohtoria kokonaisen vuorokauden. Ja ajatelkaapa
sitä päivää vangin elämässä. Se oli kuin ihana keidas erämaassa.
Viikkoja oli kuljettu ja kuljettu, asemilla seistu pitkät ajat ja taas
kuljettu. Saksan rintamalta oli tultu Mantshurian rajoille ja yhä
kuljettiin eteenpäin. Jo se yksistään synnytti äärettömän painostavan
tunteen. Ja sitten likaisuus, kuukausiin ei ollut saanut muuttaa
vaatteita. Ne olivat likaisia, täynnä syöpäläisiä. Ja alusvaatteet
rikki, päällysvaatteet rikki ja päällystakkia ei ollut ollenkaan. Huono
ruoka, huono kohtelu. Ja kaiken yli sotavangin raskas tunnelma.
Epätietoisuus ja toivottomuus.
Hänet viedään kiireesti kotiin. Ensiksi pistetään mies kuumaan
ammeeseen. Siitä noustuaan saa hän isännän vaatteita päällensä. Hänen
alusvaatteensa pestään ja korjataan. Hänen päällysvaatteensa pannaan
ensinnä kuumaan leivinuuniin syöpäläisistä puhdistumaan. Sitten ne
puhdistetaan ja korjataan. Hänelle etsitään sopiva päällystakki. Häntä
syötetään ja juotetaan parhaimman mukaan. Makuutetaan paraimmassa
vuoteessa. Seuraavana päivänä hänet lähetetään hyvin varustettuna
matkalle. Rouva on leiponut kaakkuja, paistanut paisteja. Hänellä on
niin raskas eväskori, että hän tuskin jaksaa sitä kantaa. Hän saa
mukaansa lääketieteellisiä teoksia ja muuta hauskaa luettavaa.
"Mitä hän sanoi teille lähtiessään", kysyin minä, kun L. oli minulle
kertonut kaiken tämän.
"Hän ei sanonut ollenkaan mitään. Hän vaan itki", sanoi L.
Virallisesti piti huolta sotavangeista Ruotsi. Tukholmassa oli
erityinen komitea muodostettu sitä varten. Sen puheenjohtaja oli
kruununprinsessa. Sillä oli erityinen toimisto Omskissa. Sen lähetit
matkustivat kaikkialla vankeja katsomassa. Tutustuin yhteen näistä
läheteistä, E.H. nimeltä. Olin viikon päivät hänen seurassaan. Kuulin
häneltä paljon sotavankien elämästä. Ruotsalaiset olivat suureksi
siunaukseksi sotavangeille. Minun tuttavallani lähetillä oli valtakirja
käydä kaikissa Venäjän vankiloissa tapaamassa ketä vaan tahtoi. Ja
saattoi hän välistä auttaa venäläisiäkin vankeja. Hän toi tullessaan
kokonaisen vaununlastin rakkauden lahjoja ruotsalaisilta naisilta. Hän
toi myös rahaa suuret summat. Olin tilaisuudessa omin silmin näkemään,
kun hän jätti suuria summia sotavankien luottamusmiehille. Hän hankki
kirjallisuutta, toimitti asioita, välitti virastojen kanssa, kävi
kuvernöörien ja muiden suurien herrojen puheilla, toimitti tuhansia
asioita sotavankien hyväksi, koettaen tehdä heidän elämäänsä
siedettävämmäksi. Niin hän muun muassa toimitti Tchitahan sekä nuorien
että vanhojen herrojen kasarmien pihamaihin joukon voimistelutelineitä.
Ja aina ohikulkiessa saikin nähdä voimistelijoita kiipeämistangoilla,
rekeillä ja muilla.
Erinomainen muisti hänellä piti olla ja paljon asioita hän sai
toimittaakseen. Tohtori K:lla oli vangiksi joutuessaan puolen vuoden
vanha tytär. Nyt hän oli kolme vuotta. Isä ei ollut häntä nähnyt sen
koommin. Hän oli kumminkin saanut 60 valokuvaa tytöstään, miten hän
nauroi ja itki ja leikki ja kylpi ja söi j.n.e, -- E.H. sai nyt
toimittaakseen ensimäisen nuken isältä tyttärelle.
Sotavangit rakastivat ja kunnioittivat E.H:ta suuresti. Jo hänen
ruotsalaisella laulavalla tavalla lausuttu, muuten kyllä virheetön
saksankielensä soi heidän korvissaan niin kauniilta.
Myöskin ruotsalaisia sairaanhoitajattaria matkusteli Siperiassa
sotavangeista huolehtimassa. Niistä oli huomattavin Ruotsin lähettilään
kenraali Brändströmin tytär.
Ainoat, joista ei kukaan huolehtinut, olivat turkkilaiset sotavangit.
Heidän tilansa kuuluu usein olleen hyvin tukala.
Hankalimpia seikkoja sotavangeilla oli rahan saanti. En malta olla
kertomatta seuraavaa tapausta, koska se luullakseni on kuvaava. K. oli
saanut kotoaan 1000 ruplaa, mutta pankki ei suostunut maksamaan niitä
ulos. Ei mikään auttanut. Kun hän harmissaan näitä asioita ajatellen
astuu kadulla, tulee häntä satunnaisesti venäläinen aliupseeri vastaan.
Silloin juolahtaa hänelle ajatus mieleen. Hän vie aliupseerin syrjään
ja selittää tilanteen ja kysyy voisiko hän auttaa häntä.
"Se käy mainiosti päinsä, tulkaa vaan mukaan."
He menevät pankkiin ja aliupseeri esiintyy ikäänkuin olisi ollut K:n
vartija. Tiukasti sanoo hän pankkivirkamiehille: "Eversti käski
antamaan tälle herralle hänen rahansa". -- Rahat annettiin. Aliupseeri
sai 30 ruplaa vaivoistaan. Ja molemmat olivat tyytyväisiä.
Välistä kuuli kerrottavan sieviäkin juttuja. Nykyisessä sodassa, jossa
rintamat ovat niin äärettömän pitkät, eivät yksityiset tiedä miten
milloinkin käy. Muudan saksalainen joukkokunta luuli, että he olivat
päässeet voitolle. Heidän päällikkönsä husaariluutnantti ratsasti
lähimpään venäläiseen joukkoon ja esitti, että he antautuisivat, sillä
oli turha jatkaa. Mutta venäläiset sanoivat asianlaidan olevan aivan
toisen ja heidän olevankin voitolla. "Ja te olette meidän vankimme,
ettekä enää pääse pois." Sille tielle hän jäi. Kun häntä kuljetettiin
rintaman takana, sattui vastaan tulemaan venäläinen husaariupseeri.
Nähdessään saksalaisen husaariupseerin vankina, tuli hän hänen
luokseen.
"Toveri, teidän on käynyt huonosti. Teidät varmaan viedään Siperiaan.
Onko teillä yhtään rahaa mukana?"
"Ei, en osannut arvata varustautua."
"Sallitteko, tässä olisi kaksi tuhatta ruplaa."
Samainen saksalainen husaariupseeri oli Tchitassa. -- Kun tämä tarina
kerrottiin Midjalle ja Valjalle, säteilivät heidän silmänsä ilosta, kun
saksalainen oli kertonut hyvää venäläisistä.
Tohtori K. oli kemisti, oli ollut suuren tehtaan hoitaja. Hän oli vielä
nuori mies. Hän oli kokenut hyvin merkillisiä vaiheita, nähnyt paljon
kauheata ja surullista. Minä kysyin häneltä millä hän kuluttaa
aikaansa.
"Minä koetan maata niin paljon kuin mahdollista."
"Teidän pitää kirjoittaa kirja kokemuksistanne", sanoin.
"Minä koetan unohtaa sen kaiken."
"Mutta teidän omaisenne ja tuttavanne panevat teitä kertomaan
vaiheistanne."
"Minä en heille kerro. He eivät kumminkaan uskoisi. Luulisivat minun
valehtelevan ja liioittelevan. Olen kokenut niin outoja ja uskomattomia
vaiheita."
"Kohta loppuu sota, sitten pääsette taas kotiinne ja työhönne", koetin
häntä lohduttaa.
"Mutta kuka antaa minulle minun kolme vuottani takaisin. Ne ovat pois
pudonneet minun elämästäni."
Ja hyvin monelle sotavangille ovat vankeusvuodet elämästä pois
pudonneita vuosia.