Siperian asutushistoria on hyvin monivaiheinen. Siperiaan on Venäjältä
käsin tullut siirtolaisia, kolonisteja vapaaehtoisesti, komennettuina
tai houkuteltuina. Mutta ne ovat kumminkin olleet vapaita, jotka ovat
nauttineet hallituksen myötätuntoa ja kannatusta. Siirtolaisia sinne on
vielä tullut melkein kaikista Euroopan maista seikkailun halusta,
rikastumaan, ansaitsemaan. Ja Aasian muista osista on sinne tulvinut
ihmisiä työnansioille. Mutta sitten on sinne tullut äärettömät määrät
ihmisiä pakosta, vasten tahtoaan. Ja siten Siperiasta on tullut
karkoitettujen, tuomittujen, onnettomien maa, se maa "jonka paljas nimi
jo hirvittää".
Siperian karkoitushistoria on vanha, laaja ja moninainen. Sen
tutkiminen vaatisi vuosia ja siitä voisi kirjoittaa laajoja teoksia. Ja
vielä laajempia teoksia voisi kirjoittaa karkoitettujen tuskista,
kärsimyksistä ja mielen kaihosta. Seuraavassa vain muutamia hajanaisia
piirteitä siitä, mitä itse tulin näkemään ja ensi kädessä kuulemaan.
Melkoinen osa Siperian valistuneempaa väkeä on jollain tavalla
karkotettuja tai elleivät he, niin heidän isänsä tai isoisänsä. Jos
sanot olevasi karkotettu, ei se millään tavalla herätä huomiota.
Karkotuksessa on hyvin monta astetta ja muotoa. Korkein muoto on
seuraava. On korkea virkamies, hän on jollain tavalla epämukava. Häntä
ei moitita mistään, ei syytetä, ei tuomita. Kaukana siitä, hän saa
kunniamerkkejä, kiitoskirjeitä ja hyvän viran, ehkä entistä paremman.
Mutta tämän hyvän viran saa hän Siperiassa, paikkakunnalla, jonne hän
ei tahtoisi mennä ja josta hän ei omin lupinsa pääse pois. Jo aikoinaan
lähetettiin Suomen historiassa tunnettu Speranski korkeaan virkaan
Siperiaan -- vasten tahtoaan. -- Irkutskissa oli kenraalikuvernööri von
Piltz. Hän oli keisarin persoonallinen ystävä, hoviherra. Mutta hän oli
luterilainen, saksalaista alkuperää, von, oli mukavaa saksalaissodan
aikana lähettää sellainen herra vähän kauvemmas, jotta hänestä vähemmän
kuulisi, ja hänestä tehtiin Irkutskin kenraalikuvernööri. Hän oli
muuten lajissaan venäläisen ylhäisen virkamiehen perikuva. Muudan
alempi virkamies oli saanut tehtäväkseen valmistaa mietinnön jostakin.
Hän pani siihen paljon työtä, harjoitti perinpohjaisia tutkimuksia ja
kirjoitti laajan, etevän esityksen. Saatuaan sen valmiiksi meni hän
kenraalikuvernöörin luo. Kun hän oli jonkun aikaa lukenut sitä
kenraalikuvernöörille, sanoi tämä: "te ette näy vielä olevan oikein
perillä asiassa, kun te tarvitsette noin kauhean paljon sanoja asianne
esittämiseksi. Miettikää sitä vielä yksi kuukausi ja tulkaa sitten
minun luokseni."
Samaan aikaan kuin v. Piltz tuli Irkutskiin oli Tchitassa kuvernöörinä
kansan suosima kenraali Kiaschko; hän oli toisenlaatuinen mies, suora,
rohkea ja itsenäinen. Piltz lähti kerran Tchitahan tarkastusmatkalle.
K. sai siitä sähkösanomalla tiedon, hän otti mukaansa virastonsa
osastopäälliköt ja matkusti äärettömän lääninsä toiseen reunaan hänkin
tarkastusmatkalle. P. odotettuaan muutamia päiviä Tchitassa palasi
tyhjin toimin Irkutskiin. Mutta joku aika sen jälkeen sai Kiaschko
entistä paremman paikan Kasanissa.
Samaan aikaan kuin Piltz oli kenraalikuvernööri, oli kuvernöörinä
Jugan. Hän oli myös luterilainen ja synnyltään virolainen.
Tämä on hienoin ja korkein muoto karkoitusta.
Minun ystäväni tohtori Bergman, tuo herttainen mies, oli Siperian
etevin lääkäri, monipuolisesti kykenevä ja käytetty mies. Hän oli ollut
Irkutskissa muistaakseni 17 vuotta, hänellä oli siellä suuri oma
sairashuone. Mutta hänen nimensä oli von Bergman, hän oli kuuluisan
saksalaisen lääkärin veljenpoika, hän oli Irkutskin luterilaisen,
saksalaisen seurakunnan esimies, "presidentti". Joku ilmiantoi hänet.
Häntä ei mistään syytetty, vielä vähemmän tutkittu. Hänelle annettiin
kenraalin arvo ja univormu, mutta hänet lähetettiin Tchitahan hyvään
ylilääkärin virkaan. Eikä hän päässyt sieltä pois ennenkuin
vallankumouksen jälkeen. "Minun, jonka paikka olisi rintamalla, joka
tahtoisin ja osaisin tehdä leikkauksia ja hoitaa haavoitettuja, täytyy
istua täällä ja kirjoittaa zetteln -- kaavakkeita", sanoi hän minulle.
Tohtori Schwalbe oli nuori kiltti lääkäri Tartosta. Vähän ennen
sodan alkamista oli hän tullut lääkäriksi johonkin rykmenttiin
ltämerenmaakunnissa. Kun sota alkoi lähetettiin rykmentti sotaan, mutta
S. lähetettiin virkaan Siperiaan. Ja aina puolen vuoden perästä hänet
siirrettiin uuteen paikkaan. Siten hän oli jo ehtinyt kiertää Siperiaa
aika lailla kun minä häneen tutustuin.
Sitten tulee varsinaisten karkotettujen suuri joukko. On suuri
erotus karkoitetun, administratiivisen ja poliittisen välillä,
administratiivisen ja tuomitun. Administratiivinen on virallisesti
määrätty asumaan jossakin määrätyssä läänissä, kaupungissa, kylässä.
Useimmiten joku kuvernööri saa mielensä mukaan määrätä, missä
karkoitetun pitää olla. Tavallisesti häntä ei ole tutkittu eikä
tuomittu. Paraimmassa tapauksessa hän saa itse lähteä, tavallisesti
hänet viedään. Ja hän on kokonaan mielivallasta riippuvainen.
Kuvernööri saa hänen suhteensa tehdä mitä hän tahtoo. Yhtä hän
kumminkaan ei saa tehdä, kuvernööri ei saa olla liian laimea, liian
hyvä hänelle, sillä kuvernöörikin on urkkijain ympäröimä.
Administratiivista seuraa virastosta virastoon syytösvihko, mutta
useimmissa tapauksissa hän ei saa koskaan tietää, mitä siinä on. Kun
sain paluuluvan, näin "natshalnik militsiin" käsissä oman
syytösvihkoni, oli siinä suurta ja pientä paperia, mitä niissä seisoi,
siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Perästä päin olen kumminkin
saanut siitä jonkunverran tietää toisia merkillisiä teitä.
Tavallisesti karkoitettu saa matkustaa etapin kanssa. Semmoisesta
matkasta on suomalainen lukija ollut tilaisuudessa muualta lukemaan.
Minä siitä säästyin lähinnä vaimoni ja parooni Bruunin ponnistusten
kautta.
Perille tultuaan saa karkoitettu vapaasti elää, mutta on poliisin
valvonnan alla. Hänen on määräpäivinä käytävä näyttäytymässä ja hänen
elämäänsä seurataan muutenkin. Useissa tapauksissa hänelle määrätään
pieni päiväraha. Jos hän ansaitsee työllään hiukankin runsaammin,
otetaan häneltä päiväraha pois. Hyvin monet arvelevatkin: "hullu tässä
työtä tehköön". Mutta toisekseen monen on mahdoton työtä saada.
Syrjäisissä kylissä ja pikkukaupungeissa on usein hyvin vaikea tulla
toimeen pienellä päivärahalla. Lopultakin saavat hyväntahtoiset kylän
asukkaat elättää heitä, sillä eihän voi antaa heidän kuolla nälkään.
Lisäksi on tässä monta häjyyden temppua. Saattaa olla, että
karkoitetulla on varakkaita omaisia, mutta ne eivät saa antaa kuin
rajoitetun määrän kuukaudessa. Eräälle sai antaa 15 ruplaa kuussa,
eräälle 25 ruplaa. Muudan perhe, joka eli Irkutskissa, sai 50 ruplaa
kuussa. Elämä täten käy äärettömän tukalaksi. Se sitä kumminkin
lievensi, että Venäjällä lahjomalla voi saada paljon aikaan. Tosin
eivät kaikki ottaneet lahjoja vastaan, mutta ei kukaan loukkaannu
siitä, että hänelle lahjuksia tarjottiin, niin sanottiin.
Sodan aikana lähetettiin Siperiaan administratiivisesti äärettömät
määrät ihmisiä. Kaikki mikä vain haiskahti saksalaiselta. Kuka tahansa
voi toimittaa vihamiehensä Siperiaan, ilmiantamalla hänet spiooniksi.
Minulle kerrottiin, että Itämerenmaakunnista oli sodan aikana
karkoitettu Siperiaan 40,000 henkeä. Siellä olivat kaikki tunnustetut
aatelissuvut edustettuina, kreivit ja paroonit. Ja enin osa papeista
oli siellä. Yksistään Irkutskin lähikylissä oli kaksikymmentäviisi
luterilaista balttilaista pastoria, sen kuulin täysin luotettavalta
taholta.
Syytökset karkoitettuja kohtaan ovat usein aivan joutavia, monesti
selviä erehdyksiä, sukulaissuhteista johtuvia ja muita sellaisia.
Kuulin karkotettujen tarinoita suuret määrät, kerron vaan muutamia.
Parooni H.H. asui kartanossaan lähellä rintamaa. Talossa oli kerrassaan
kielletty kaikki tulenpito pimeän tultua. Kerran väittivät nähneensä
talossa illalla tulta, se oli varmaankin merkinantoa saksalaisille.
Parooni tuomittiin kuolemaan. Mutta onnistui näyttämään syyttömyytensä.
Kohta tuomittiin hänet kuolemaan uudestaan samasta syystä. Vieläkin hän
pelastui, mutta pyysi suurena armona lupaa asettua asumaan Irkutskiin.
Oli Tartossa muistaakseni pappi Hahn, hän oli 80-vuotias. Hänet
vangittiin ja lähdettiin etapin kanssa viemään Siperiaan. Vaimo ja
tyttäret seurasivat mukana, mutta eivät saaneet häntä nähdäkään. Matkan
rasituksista kuoli vanhus. Ei edes ruumista annettu omaisille
haudattavaksi. Mutta silloin tuleekin äkkiä viesti. Oli tapahtunut
erehdys. Olikin tarkoitettu toista samannimistä.
Toisen pastori Hahnin tytär oli naimisissa parooni Stackelbergin
kanssa. Ja kun parooni lähetettiin Jeniseiskiin, sai appi lähteä sinne
myös.
Toiset osasivat käyttää aikaansa hyvin. Kreivi Kamphausen harjoitti
kansatieteellisiä tutkimuksia ja julkaissee ajallaan tutkimustensa
tulokset.
Samaran saksalaisen seurakunnan pastori Laetius karkotettiin kahdeksi
vuodeksi Irkutskin kuvernementtiin. Kuvernööri lähetti hänet Kirenskin
kaupunkiin, jonne oli hevosmatkaa 800 km. Vasta karkoitusaikansa
loppukuukausiksi sai hän palata Irkutskiin. Hän oli mukaansa varannut
suuritöisen tilastollisen tutkimuksen, johon tarvittiin paljon aikaa ja
kärsivällisyyttä kysyviä laskuja. Joka majatalossa matkalla ja sitten
Kirenskissä pastori ahkeraan laski ja vertaili ja piirsi numeroita
sarakkeisiin. Ajallaan toivoi hän ansaitsevansa hyvät rahat
tutkimuksellaan.
Jossakin rykmentissä rintaman läheisyydessä palveli Stanislain
ritarimerkillä varustettu sotilas apteekkari Alfred Jürgens. Eräänä
päivänä läksi hän kävelemään ulkopuolelle sitä kaupunkia, johon he
olivat sijoitetut. Kun hän ei paikkakuntaa tuntenut eksyi hän. Äkkiä
tapaa hän etuvartijan ja kysyy tietä kaupunkiin. Sotamies on yhtä outo
kuin hänkin. Kun hän menee sotamiehen neuvomaan suuntaan sattuu hän
toisen vartijan kohdalle ja sitten kolmannen ja silloin hän onkin aivan
rintaman ääressä. Siellä tapaa hän upseerin ja selittää tälle miten
hänen on käynyt. Upseeri sanoo, että ei se mitään tee, hänellä on
automobiili ja hän on juuri lähdössä kaupunkiin, apteekkari saa tulla
hänen mukanaan sinne. Mutta matkalle lähtiessä esittää apteekkari
itsensä.
"Mitä, teidän nimenne on Jürgens. Saksalainen nimi. Miten te olette
tänne tulleet? Miten te olette päässeet vartijain sivu? Mikä on
tunnussana? Tämä näyttää pahalta."
"Johan minä olen selittänyt teille, että minä olen eksynyt."
Jürgens vangitaan. Hänen esimiehensä koettaa häntä puolustaa. Kaikki on
turhaa. Hänen upseeriarvonsa otetaan häneltä pois, hänet alennetaan
välskäriksi ja hänet karkotetaan Siperiaan. Häntä kuljetetaan paikasta
paikkaan, kunnes hän joutuu Tchitahan. Hän huomauttaa, että hänellä on
Stanislain ritarimerkki ja sitä ei anneta muille kuin upseereille,
ottakoot sen pois. -- Sitä ei sovi ottaa. Siellä hän käveli Tchitan
kaduilla, eikä kukaan tiennyt, mitä hänelle oli tehtävä. Ei hän ollut
mitään tehnyt, ei häntä oltu mistään syytetty eikä tuomittu ja loppujen
lopuksi hänellä oli Stanislai.
Oli muudan neiti Urban. Hänen kotinsa oli aivan Saksan rajalla ja
joutui pian Saksan puolelle. Hän oli tullut Tchitahan vähän ennen sotaa
elättääkseen itseään antamalla saksankielen tunteja. Kun sota syttyi,
ei kukaan halunnut ottaa saksankielen tunteja ja hänen oli vaikea tulla
toimeen. Hän halusi palata kotiinsa, mutta se häneltä kiellettiin.
Hiljalleen elellen oli hän jo oleskellut Tchitassa kolme vuotta.
Silloin heräsi hänessä halu pyrkiä Kiinaan toivoen sieltä jollain
tavalla pääsevänsä pois. Kiina ei näet silloin vielä ollut sodassa
mukana eikä Yhdysvallatkaan. Hän meni poliisikamariin ja pyysi
passia. Sitä ei hänelle luvattu. Mutta kun hän kerran taas tulee
poliisimestarin puheilta, sanoo muudan pristavi hänelle: "neiti on niin
kovin surullisen näköinen tänään, miksi te olette niin surullinen?"
Neiti U. joutui siitä kovin hämilleen, mutta ei tiennyt mitä vastata.
Sitten meni hän erään minun tuttavani X:n luo ja kysyi tältä, mitähän
se pristavi tarkoitti. Tämä sanoi, että oli parasta mennä häneltä
itseltään kysymään. Ja neiti U. meni ja sanoi, että jos hän voisi
auttaa häntä saamaan passin, hän kyllä palkitsisi hänen vaivansa. --
Passi tulikin ja vaivat palkittiin 60 ruplalla.
Kohta sen jälkeen katosi neiti U. Pari viikkoa myöhemmin ilmaantui outo
nainen X:n pihaan ja katseli etsivästi ympärilleen. X. meni häntä
puhuttelemaan. Hän sanoi terveisiä neiti U:lta ja toi Harbinissa
kirjoitetun kirjelipun.
Mainittakoon vielä tuomari G:n vaiheet. Hän oli suuri tilanomistaja
Libaun seuduilta. Hänen linnansa ruokasaliin mahtui 150 henkeä
istuallaan syömään, hänellä oli 30 hevosta ja 200 lehmää. Hän joutui
käräjiin valtion kanssa. Hän kadotti maatilansa. Häneltä otettiin
hyvätuloinen tuomarin virka pois ja hänet siirrettiin pienempituloiseen
Altaivuoristossa. Hän oli innokas urheilija ja metsästäjä ja viihtyi
siellä verrattain hyvin, ampui karhuja, erilaisia kauriita ja hirviä ja
muflonia, villilampaita ja ratsasteli. Sieltä hänet siirrettiin
Jeniseiskiin, taas pienempituloiseen virkaan. Siellä hän seurusteli
innokkaasti sinne karkotettujen balttilaisten kanssa. Ja vielä kerran
hänet siirrettiin pienempituloiseen virkaan Tchitahan. Siellä he elivät
taloudellisesti ahtaissa oloissa, lapset kasvoivat ja kävivät koulua,
rouva ikävöi pois sivistyneisiin oloihin, mutta tuomari sanoi: "ich bin
ein alter Kerl, und hab' den Humör nicht verloren". -- Minä olen vanha
veikko, enkä ole iloisuuttani kadottanut.
Näitä juttuja kuulin kerrottavan vaikka kuinka paljon. Karkotettuja,
administratiivisia oli kaikista kansankerroksista. Monet karkotetut
saivat istua pitkät ajat vankeudessa, josta vasta vallankumous heidät
vapautti.
Eräässä etelävenäläisessä keskikokoisessa kaupungissa oli
naishammaslääkäri. Samalla paikkakunnalla oli häjy tuomari, joka otti
lahjoja vastaan ja muutenkin harjoitti vääryyttä. Viimein
paikkakuntalaisten kärsivällisyys loppui ja he kirjoittivat yhteisen
valituskirjan tuomaria vastaan. Valituskirjan alle pani myös
naishammaslääkäri nimensä, olematta kuitenkaan valituksen varsinaisia
hommaajia. Tuomarille ei valituskirjeestä mitään pahaa tullut, mutta
hän kosti sen hommaajille. Hammaslääkärin hän ilmiantoi spiooniksi ja
hänet vangittiin, kuljetettiin etapin kanssa Siperiaan Tchitahan, jossa
hän sai istua vankeudessa pitkät ajat.
Vallankumouksen jälkeen hänet vapautettiin, vaikka hän ei aluksi vielä
saanut lupaa matkustaa kotiin. Eräs perhe minun tuttavistani otti hänet
luokseen asumaan. Siellä hänet varustettiin vaatteilla ja häntä
hoidettiin hyvin. Siellä minäkin häneen tutustuin.
Samalla kertaa kuin häntä etapin kanssa kuljetettiin, tuotiin Siperiaan
kolmattakymmentä henkeä, naisia ja lapsia, joita kaikkia syytettiin
spiooneiksi. Lapsista olivat muutamat niin nuoria, että oli mahdoton
ymmärtää, kuinka he olisivat voineet olla vakoilijoita. Muudan
talonpoikais-nainen oli kysynyt: "sanokaa minulle, mitä merkitsee sana
shpioon, minä en tiedä mitä se on ja he syyttävät minua shpiooniksi".
Vankilassa sai hän kokea paljon kovaa, likaisuutta, syöpäläisiä,
ahtautta, huonoa ruokaa, tylyä kohtelua, ja "paljon sellaista, jota
minun ei sovi näin seurassa kertoa".
Kun minä kävin samaisessa perheessä, jossa hän asui, jäähyväisillä,
pyysi hän nähdä sitä passia, jonka minä olin saanut. Siinä seisoi, että
minä, administratiivinen, sain mennä mihin halusin ja oleskella missä
halusin koko Venäjän valtakunnassa. Minun passini herätti hänessä
ääretöntä ihastusta. Ilmeikkääseen venäläiseen tapaansa hän siunaili ja
uudestaan siunaili sitä lukiessaan "booshe moi, booshe moi", pani
kätensä ristiin, heilutteli päätään silmät suurina, katse ylös luotuna.
Kolmeen kertaan hän uudestaan pyysi katsella minun passiani. "Onko
todellakin Venäjällä tullut se aika, jolloin administratiivinen,
ajatelkaa ad-mi-nis-tra-tii-vi-nen saa matkustaa minne tahtoo ja
oleskella missä tahtoo."
Sitten hänkin sai passinsa kuntoon ja me matkustimme samassa junassa
pois Siperiasta ja Aasiasta kohti uusia tietymättömiä kohtaloita.
_Poliittisiksi_ sanotaan sellaisia, joita on syytetty jostain
poliittisesta rikoksesta ja sitten tuomittu: vankeuteen tai
karkoitettaviksi johonkin syrjäiseen paikkaan, määrävuosiksi tai
elinajaksi. Poliittiset itse pitävät itseään hienompana ja korkeampana
luokkana. Heidän joukossaan on monenlaisia ja kovia kärsimyksiä ovat
useimmat heistä saaneet kokea. Monet heistä ovat sortuneet henkisesti
ja ruumiillisesti. Mutta toiset ovat kovimmissakin kohtaloissa
jaksaneet säilyttää äärettömän uskon ihanteisiinsa.
Kaukana Jenisein varrella lähellä Jäämerta eli poliittinen karkoitettu
pienessä laudoista, risuista ja turpeista tehdyssä mökissä
sivistymättömän naisen kanssa. Vuosikausiin hän ei saanut sanomalehtiä,
tuskin mitään viestiä maailmasta. Ja kuitenkin paloi hänen silmissään
tuli, jota eivät mitkään kärsimykset olleet voineet sammuttaa. Hän
uskoi ja odotti sitä suurta venäläistä vallankumousta.
Minä en joutunut suoranaiseen yhteyteen poliittisten kanssa, mutta
kyllä "entisten poliittisten" ja heidän jälkeläistensä. Useimmat
Siperian paraimmista ovatkin entisten poliittisten jälkeläisiä.
Sanotaankin, että Siperialla täytyy olla loistava tulevaisuus edessä
sivistysmaana, sillä sinne on kätketty niin paljon intelligenssia.
Kuulin paljon heistä puhuttavan.
Irkutskissa illan hämärissä tuli tuttavaan taloon rouva, talon
seurustelupiiristä.
"Täällä on kolme nuorta neitosta, sivistyneitä naisia. He ovat istuneet
muutamia kuukausia vankilassa Irkutskissa ja nyt heidät on määrätty
matkustamaan Jakutskiin 3000 virstaa, kauheassa pakkasessa
hevoskyydillä etapin kanssa. Heillä on ohuet kesävaatteet, ei
päällyskenkiä, ei kunnollisia päällysvaatteita. Meiltä saadaan yksi
turkki, olisiko teillä jotain antaa, vaikka joku villaröijy." -- Ja
niin varustivat rouvat hiljaisuudessa ja suurella kiireellä tyttöparat
kamalalle matkalle. Eivätkä ne tytöt olleet ainoat, joita piti
varustaa.
Kuulin sekä Irkutskissa että Tchitassa mainittavan neiti Nelsonin
nimen. Ihmiset tulivat totisiksi kun se nimi mainittiin, alkoivat
kuiskailla keskenään. En koskaan päässyt perille, mitä hän oli tehnyt
ja miten hänen oli käynyt. Sen vaan käsitin, että Jakutskiin hänet oli
lähetetty ja sieltä vielä kauvemmas.
Näitä tällaisia juttuja on Venäjällä kerrottu miespolvia. Kuvaavaa on,
että venäläiset siinä ovat saavuttaneet omituisen taidon: he kertovat
objektiivisesti tapahtuman, kauheimpiakin asioita, lausumatta
pienintäkään arvostelua tai moitteen sanaa. Korkeintaan on kertojan
silmissä arka katse.
Tutustuin kahteen nuoreen mieheen. Heidän isoisänsä oli ollut
puolalainen kreivi. Hänet oli karkoitettu Siperiaan ja häneltä oli
otettu kreivinarvo "slahta" pois. Pojan pojat olivat innokkaita
sibiriakkeja. -- Irkutskin komeimman kauppapuodin omistajan,
juutalaisen R:n isä oli aikoinaan karkoitettu Varsovasta. Häntä itseään
oli epäilty ja oli hän ja hänen vallattomat nuoret tyttärensä istuneet
kuukauden päivät vankeudessa. Vuokrasin häneltä huoneen kuukaudeksi.
Kun maksoin vuokran, oli hän hyvin kohtuullinen ja luulen, että jos
olisin sanallakaan siihen viitannut, hän olisi antanut vuokran jäädä
maksamatta. "Enhän minä voi karkoitetulta -- -- --."
_Pakolaiset_. Vielä mainittakoon erityinen luokka Siperian
sodanaikaisia asukkaita. Ne olivat pakolaiset. Niitä tuli tulvimalla,
kokonaisia junia. Jokaisessa kaupungissa niitä oli monia tuhansia,
kymmeniä tuhansia, täytyi perustaa erityisiä komiteoja heistä
huolehtimaan, ja parasta, mitä komitea voi tehdä oli saada heidät
matkustamaan eteenpäin. Ne olivat suuri maanvaiva ja vitsaus. Ne olivat
tietysti sodan jaloista paenneita, kaiken omaisuutensa kadottaneita
onnettomia, säälittäviä, tuuliajolle joutuneita ihmisiä. He saivat
valtiolta pienen päivärahan, jolla juuri ja juuri saattoivat hengissä
pysyä. Mutta kaikki kunnolliset ja ahkerat hakivat ja saivat työtä ja
pitivät huolta itsestään. Jälelle jäi laiskin, kykenemättömin, typerin
osa kansaa. Työtä olisi ollut vaikka minkälaista. Mutta he eivät
suostuneet työtä tekemään. Viettivät päivänsä laiskuudessa ja
likaisuudessa, korttia pelaten, nauraen ja rähisten. Näin heitä usein
ja paljon. Siinä sai muun muassa nähdä näytteitä melkein kaikista
kansallispuvuista koko Venäjällä. Kävin katsomassa paria huonetta,
joissa muutamia päiviä aikaisemmin vielä oli asunut kolmattakymmentä
pakolaista. Minulle oli käsittämätöntä, miten se oli ollut mahdollista.
Mutta saattoi pakolaisten keskuudesta tehdä löytöjäkin. Käydessäni
eräässä tuttavassa perheessä, valitti rouva palvelijain puutetta ja
huonoutta. Pakolaisia oli paljon, mutta ne eivät suostuneet työhön. Hän
aikoi kumminkin vielä koettaa. Kun seuraavalla kerralla tulin heille
käymään, liikkui talossa kookas, kaunis nuori nainen, hyvin puettu,
olisi luullut häntä talon tyttäreksi, hän tarjoili ja järjesteli
tottuneesti, ja taitavasti, hän oli Puolasta kotoisin oleva pakolainen.