On totuttu sanomaan: Aasia on kansojen kehto. Ja tällä on tarkoitettu,
että kaikki aarialaiset eli indoeurooppalaiset kansat olisivat tulleet
Aasiasta Eurooppaan. Tiede on tämän mielipiteen kumminkin jo hylännyt.
Päinvastoin arvellaan Aasiassakin asuvien indoeurooppalaiseen
ryhmään kuuluvien kansojen aikojen varhaisena aamuna vaeltaneen
sinne Euroopasta. Suuri osa Aasian kansoista kuuluu laajaan
mongoolilais-kiinalaiseen ryhmään. Jos vertaa toisiinsa Euroopan ja
Aasian kansoja, huomaa niissä hyvin suuria eroavaisuuksia kaikessa,
ulkomuodossa, alkeellisessa maailmankatsomuksessa, tavoissa. Nämä
eroavaisuudet johtuvat aivan hämärästä muinaisuudesta, alkeellisesta
perustasta. Nämä kansanryhmät ovat muinaisuudessa eläneet kokonaan
erillään ja kehittyneet verrattain pitkälle saamatta toisistaan mitään
vaikutuksia, olematta vuorovaikutuksessa keskenään.
Suurena erottajana näiden kansanryhmien välillä on arveltu olleen
meren. Kaspianmeri on ennen ulottunut hyvin paljon pohjoisemmaksi.
Kansakunnat, jotka alkeellisella sivistyskannalla ollen asuvat eri
puolilla suurta merta, eivät ole joutuneet mihinkään vuorovaikutukseen
keskenään ja niin he perustuksiltaan ovat muodostuneet erilaisiksi.
Aasian kansoilla on vanha, monivaiheinen ja merkillinen historia.
Vaikka se on meillä vähän tunnettu. Myöhemmin ovat Euroopan valtakunnat
vallanneet Aasiassa suuria alueita. Venäjä on levittänyt valtaansa
Uraalista Tyyneen valtamereen ja Kaspianmerestä Pamirin ylätasangolle
saakka. Pohjoisempaa, ääretöntä maa-aluetta, joka käsittää
neljännes-osan Aasiaa, sanotaan Siperiaksi. Vallatulle alueelle on
siirtynyt siirtolaisia Euroopasta, kulkien yhä kauemmas länteen, kunnes
meri on tullut vastaan. Mutta myös muualta on siirtolaisia tullut
Siperiaan. Viime vuosikymmeninä on Kiinasta, Jaapanista ja Koreasta
alkanut tulvia yhä enemmän kansaa Siperiaan. Kaikkein viimeisimpinä
aikoina on alkanut siirtyä indoeurooppalaista väestöä Tyynen valtameren
yli idästä länteen Aasian itäisimpiin osiin.
Siperian monista alkukansoista olin tilaisuudessa lähemmälti näkemään
vain burjaatteja. Kirgiissejä näin Länsi-Siperian rautatieasemilla
suuret määrät, vielä näin joitakuita tunguusseja. Ja välistä näin
mustapartaisia, kauniita miehiä, komeissa kansallispuvuissa, joiden
kansallisuudesta en päässyt selville.
Burjaatteja asuu Transbaikalian ja Irkutskin kuvernementeissä. Meidän
tietosanakirjassa mainitaan heitä olevan 300,000. Siperiassa minulle
kumminkin mainittiin paljon suurempia lukuja. Burjaateilla on
mainehikas historia. Kuuluisa Tshingiskhan, joka aikoinaan valloitti
puolen maailmaa, oli burjaatti. Siperiassa on paljon kuolevia kansoja.
Burjaatit kumminkin ovat elinvoimaisia ja kehitysmahdollisia. Ja heidän
keskuudestaan on lähtenyt useita, jotka ovat omistaneet korkean
sivistyksen. Mutta sittenkin tuntuu heidän tulevaisuutensa
mielestäni epätietoiselta. Ensinnäkin on heidän vaikea luopua
paimentolaiselämästä. Toiseksi tuhoaa heitä kolme sivistyksen tuomaa
kirousta: viina, keuhkotauti ja syfilis. Ja vieläkin tätä luuloa
vahvistaa se huomio, että burjaattien keskuudessa on vähän kansallista
itsetuntoa. Sivistystä saanut unohtaa kansallisuutensa ja haluaa olla
venäläinen.
Tchitassa olin tilaisuudessa joka päivä näkemään suuret määrät
burjaatteja. Kaupungissa niitä asuu vain vähän, mutta kaikkialla
maaseudulla. Aamulla heitä tuli kaupunkiin suuret jonot. Härkäparit
vetivät raskaita vankkureita. Pitkän valjakko-jonon edessä astui mies
ensimäistä paria taluttaen. Välistä istui joku poika härän selässä.
Varsinaisesti ihmiset liikkuvat ratsain niin miehet kuin naiset ja
lapsetkin. Hyvin harvoin näkee burjaattien ajopeleillä ajavan.
Burjaatit ovat ehdottomasti rumaa kansaa. Naama ja nenä litteitä,
poskipäät ulkonevia, ihonväri harmahtava. Tukka on mustaa, kiiltävää ja
karkeata. Burjaatit ovat kookasta, kaikista niistä aasialaisista
kansoista, joita olin tilaisuudessa näkemään, kookkainta. Tukkaa
pitävät miehet samalla tavalla kuin kiinalaiset päälaelta lähtevässä
tiukkaan letitetyssä letissä. Lapsilla lähtee samasta kohdasta viisi,
kuusi ohutta lettiä. Muuten ovat pojat ja tytöt niin samalla tavalla
puetut, etten minä ainakaan osannut heitä erottaa. Naisilla on tukka
kierretty kahdelle niin sanoakseni käämille ja pidetään riippumassa
molemmin puolin ryntäille. Tukkaan on kiedottu punanen lanka, korvan
takaa pistää sivuille omituinen metallinen koriste. Aasian kansojen
varsinainen pukuväri on sininen. Burjaattien vaatteet ovat aina
sinisiä, kaikki kiinalaiset joita näin, ja niitä näin sangen paljon,
käyttivät sinisiä pukuja. Kirgiissit suosivat myös sinistä
vaatteissaan, samoin jaapanilaiset. Indiassakin kuuluvat käyttävän
paljon sinistä puvuissa. Ainoastaan korealaiset tästä tekevät
poikkeuksen. Heidän värinsä on valkea.
Burjaatit käyttävät alhaalta laajaa tummansinistä turkkia. Ryntäillä on
mustasta sametista suuren seitsikon muotoinen vaatekaistale. Päässä on
suippo karvalakki, jonka korvalliskaistaleet ovat käännetyt ulospäin.
Lakin suipossa käressä on tupsu tai helyjä. Näin jollakulla siinä
pyöreän palikan, noin 18 cm pitkän ja 4 cm paksun. Jollakulla oli siinä
jykevä metalliristi. Asiantuntija niistä merkeistä saattoi päättää,
minkä arvoinen henkilö oli.
Uskonnoltaan ovat enimmät burjaatit laamalaisia, toiset ovat
selviä pakanoita, shamanisteja ja vain pienempi osa on kääntynyt
kreikkalaiskatoliseen uskontoon. Näin silloin tällöin heidän laamojaan.
Ne tuntee puvuista. Ylemmillä on keltainen, alemmilla ruskea puku, joka
useimmiten näytti olevan silkkiä. Kookkaat, hienosti puetut laamat
näyttivät kerrassaan arvokkailta. Laamalaisluostareja kuuluu olevan
Venäjänkin alueella, muun muassa Olovjannajassa, joka on parin sadan
kilometrin päässä Mantshuuriasta. Olin aikeissa käydä sitä katsomassa,
kun maailman tapahtumat suuntasivat askeleeni muuanne. Kuulin
kerrottavan laamojen suuresta vaikutusvallasta. Ne ovat tavallaan
burjaattien omia hallitusmiehiä.
Burjaatit eivät ole siistiä kansaa. Peseytymistä pidetään syntinä. Sen
sijaan pestään ahkeraan erinäisissä tapauksissa pyhinä pidettyjä
lehmiä.
Burjaatit ovat karjanhoidolla elävää kansaa ja käyttävät varsinaisena
ravintonaan lihaa. Omituista on, että he eivät syö maitoa, vaan antavat
vasikkain imeä. Kaupunkien läheisyydessä ovat he kumminkin oppineet
lehmiään lypsämään tuodakseen maidon kaupunkilaisille myötäväksi. Kalaa
eivät oikeat burjaatit syö. He inhoavat kalan syömistä siinä määrässä,
että syrjäisemmillä seuduilla, jossa kaupunkien läheisyys ei ole rahan
himoa vielä herättänyt, burjaatti nähdessään jonkun pyytävän kalaa, voi
mennä ostamaan pyydetyt kalat, päästääkseen ne kaikki heti takaisin
veteen. Maanviljelykseen ovat he haluttomia. He ostavat mieluummin
leivän kuin itse sitä viljelevät. Teetä juodessaan kuuluvat burjaatit
sekottavan siihen suolaa, sokeria, pippuria, voita ja maitoa.
Burjaatit asuvat teltan tapaisissa jurtissa. Ennen aikaan, kun maa oli
kokonaisuudessaan heidän, oli heillä kaksi kylää, talvikylä ja
kesäkylä, jotka monesti olivat sadan virstan päässä toisistaan.
Kesän tullessa muutettiin karjan kanssa kesäkylään hyville
laidunmaille, josta talven tullen palattiin talvikylään. Nyt on
heidän asuma-aluettaan suuresti supistettu, enin osa heidän maastaan
on otettu heiltä pois, eivätkä he enää kesäksi voi siirtyä kaukaisille
laidunmaille. Mutta heidän on sittenkin vaikea luopua tavoistaan. Kesän
tullen he siirtyvät talviasunnosta kesä-asuntoon, vaikka ne ovatkin
vain parin virstan päässä toisistaan.
Sivistysharrastusta, koulupuuhia heidänkin keskuudessaan jonkun verran
on. Irkutskissa näin joskus hienosti, eurooppalaisesti puettuja
burjaattinaisia lapsineen. Tchitassa näin jonkun kerran ilokseni
kansallispukua käyttäviä sivistyneitä burjaattineitosia ja miehiä.
Virastoissa näin joitakuita burjaatteja virkailijoina.
Burjaatit rakastavat lapsiaan ja lähettäisivät niitä mielellään
kouluun, mutta "ne palaavat harvoin takaisin". Omia kouluja eivät tähän
saakka ole saaneet. Heidän laulunsa ovat hyvin surunvoittoisia, siksi
että "elämä ja luonto ovat meillä niin raskaita". -- Eräässä
burjaattitanssissa kuvataan teirin soidinpeliä: toinen tanssija esittää
naarasta toinen koirasta. Hullunkuriselta näyttää, kun he kyykyllään
hyppivät vastakkain.
Tchitassa asuin talossa, jonka omisti burjaattilainen ruhtinas, knääs
Gontimuroff. Hän oli jo hyvin vanha eikä juuri koskaan liikkunut
ulkona. Nuorena oli hän ollut hyvin rikas ja omistanut äärettömiä
maa-alueita ja suuria karjalaumoja. Mutta sitten oli Venäjän hallitus
anastanut hänen maansa ja hän oli köyhtynyt. Kuitenkin oli hänelle
jätetty pieni maa-alue ja se virallisesti tunnustettu hänen omakseen.
Ja sattui niin omituisesti, että tältä alueelta löytyi kultaa.
Gontimuroffista tuli taas rikas mies. Hän lähetti vanhimman poikansa
kouluun, hänestä tuli ylioppilas ja Pietarin yliopistossa hän
opiskeli lääkäriksi. Mutta sitä myöten kun hän edistyi, unohti hän
kansallisuutensa, ei tahtonut enää olla burjaatti vaan venäläinen. Se
katkeroitti isän mielen. Nuori tohtori kuoli sitten johonkin äkilliseen
tautiin. Nuorempia poikiaan ei ukko enää lähettänyt kouluun, koska se
vieroitti omasta kansallisuudesta. Ne elävät nyt rikkaina kaivosten
omistajina.
Burjaatit antavat Tchitalle sen erikoisen luonteen. Niitä näkyy siellä
kaikkialla: kaduilla, toreilla, puodeissa, virastoissa.
_Siirtolaisuus_. Kuusitoista-sataluvulta alkaen levisi venäläisvalta
Siperian yli. Kasakka Jermak mainitaan Siperian valloittajana.
Valtauksen jälkeen seurasi siirtolaisuus. Maa oli venäläisillä
asutettava. Venäläiset eivät olleet halukkaita lähtemään. Mutta
Venäjällä oli totuttu käskemään ja etenkin kasakat olivat tottuneet
tottelemaan. Eri osiin Siperiaa muun muassa Transbaikaliaan siirrettiin
suuret määrät kasakoita ja sijoitettiin heidät sinne siirtolaisiksi.
Kasakat muodostavatkin Transbaikalian varsinaisen venäläisen väestön.
Mutta kasakat ovat sotilaita, erinomaisia ratsastajia, hevosen
kasvattajia, luonteeltaan levottomia, mutta huonoja ja haluttomia
maanviljelijöitä. Hauskoilta nuo sabaikalskii kasakat muuten näyttävät,
puvut ovat sinisiä, housuissa leveä keltainen juova, samoin lakissa
keltainen reunus. Ja aivan ihaillen katselee kasakkajoukkojen
ratsastusta.
Hallitus ajallaan huomasi kasakkain kelvottomuuden maanviljelijöinä ja
kun ei neuvoista ja käskyistä ollut apua, päätti hallitus tuoda
siirtolaisia muualta, missä ihmiset olivat maanviljelykseen
perehtyneitä. Kultakin kasakalta otettiin puolet hänen maastaan pois ja
väliin, siis joka toiseksi pistettiin muualta tuotu siirtolainen.
Aikojen kuluessa tuotiin siirtolaisia kaikista osista Venäjää ja
kaikkia Venäjällä olevia kansallisuuksia. Luonnollisesti siirtyi paljon
kansaa vapaaehtoisesti, mikä mistäkin syystä. Toiset tulivat
onnettomuuksia, köyhyyttä, epäedullisia oloja pakoon, toiset
uskonnollisista syistä. Altaivuoristossa esim. kuuluu asuvan paljon
raskolnikkejä. Lisäksi on Siperiaan vasten tahtoaan lähetetty
äärettömän paljon ihmisiä, mutta niistä puhun myöhemmin erikseen.
Tästä siirtolaisten moninaisuudesta johtuu sivumennen mainiten se, että
Siperiassa ei ole mitään erityistä murretta. Sen sijaan on koko joukko
erityisiä siperialaisia sanoja, joista monet ovat burjaattilaista tai
muuta aasialaista alkuperää.
Usein on siirtolaisia houkuteltu kauneilla lupauksilla, jotka sitten
eivät ole pitäneet paikkaansa. Kuulin erään lättiläisen kuvaavan
muuttoaan. He olivat Rigan seuduilta kotoisin ja olivat siirtyneet
Krasnojarskin läheisyyteen. Paljon kurjuutta olivat saaneet kokea ja
elämä oli ollut hyvin raskasta.
Tavallisesti täytyi siirtolaisten ensin asua maakuopissa niin
kutsutuissa zemljankoissa. Näin sellaisia. Pikemmin niitä luulisi
eläinten kuin ihmisten asumuksiksi. Ne ovat pitkulaisia, vain yhdellä
sivulla kohoaa maasta metrin tai puolentoista korkuinen seinä, jonka
päällä on yhteen suuntaan kallistuva viisto katto. Ikkunat alkavat
aivan maaperästä. Tällaisia kurjia asuntoja on kaikkialla Siperiassa.
Niissä asuvia kutsutaan nimellä zemleshil.
Yleensä saa sen vaikutuksen, että harvat Siperian asukkaista ovat
siellä syntyneitä. Enimmät ovat muualta tulleita. Minulla oli tapana
kysyä tätä asiaa useimmilta ihmisiltä, joiden kanssa tulin tekemisiin.
Oletteko te sibirjak, tai sibiriatshka? -- En, oli useimmiten vastaus.
-- Kysyin ravintolan siistiäjiltä. Enimmät olivat rositskoja, joku
latisha, joku harva Länsi-Siperiasta, Tchitasta ei kukaan. --
Kysyin parturilta. Hän tuli totiseksi, surulliseksi, huokasi: en,
Nischni-Novgorodista, sanoi hän puoliääneen. Joku on Etelä-Venäjältä,
joku Grodnosta, Pensasta, Vjatkasta, mistä kaikkialta lienevätkin
olleet.
Useimpien ihmisten elämän tarina on kuin jännittävä seikkailu-romaani.
-- Isäntäni V. oli kotoisin Hersonista. Nuorena oli hän Odessassa
kuulunut johonkin luvattomaan seuraan ja oli sen vuoksi karannut.
Maailmaa kierrellen joutui hän Austraaliaan. Siellä kävi hän
Melbournessa neljä vuotta jotain teknillistä opistoa. Sitten oli hän
Uudessa Seelandissa. Sieltä Vladivostokiin, jossa meni naimisiin
venäläisen naisen kanssa. Sitten asettuivat Shanghaihin asumaan, siellä
muutamia vuosia asuttuaan muuttivat Nagasakiin, sitten San Fransiskoon
ja sitten vihdoin Tchitahan.
Kerran päivällisillä satuin istumaan erään juutalaisen rouvan vieressä.
Kysyin hänen vaiheitaan. Hän sanoi, että jos hän osaisi kirjan
kirjoittaa, tulisi hänen elämäkerrastaan hyvin jännittävä kirja. Hän
oli hyvin paljon kovaa kokenut. Hänen kotinsa oli ollut Tartossa. Kun
hän oli 13 vuotta vanha, kuolivat hänen vanhempansa. Suku päätti
silloin, että hänen on mentävä naimisiin Tchitassa olevan kaukaisen
sukulaisen kanssa. Ja niin tuo lapsi lähetettiin vaeltamaan tuttavien
ja tuttavien tuttavien kautta ihmisten luo, joista hän ei mitään
tiennyt. Viisi kuukautta kesti matkaa, Jekaterinburgista eteenpäin
hevosella. Neljätoista-vuotisena hän sitten joutui naimisiin. Tchitassa
oli hän sen jälkeen elänyt 33 vuotta. Sillä aikaa oli Tchita muuttunut
kasakkakylästä kukoistavaksi keskuskaupungiksi. -- "Ja tuossa on minun
vanhin tyttäreni", sanoi hän ja osoitti vastapäätä meitä istuvaa
kukoistavaa rouvaa.
Herttainen virkamies X. oli Rigasta. Aikoinaan oli hän saanut rukkaset
nuorelta neitoselta. Sitten oli hän lähtenyt maailmalle ja joutunut
virkamieheksi Tchitahan. Tuon neitosen veli muutti Tchitahan samoihin
aikoihin kuin minä. Ja sattui niin omituisesti että minä tutustuin
näihin molempiin, ja minun kauttani he joutuivat tuttavuuteen
keskenään. Kun he saivat kuulla toistensa nimet, hämmästyivät he.
Neitonen asui yhä vieläkin naimattomana Rigassa. Vallankumouksen
jälkeen kysyin minä X:ltä, mitä hän nyt aikoi tehdä. -- "Minä aion
ottaa eron virastani ja palata Rigaan."
Rouva L. oli syntynyt Berlinissä. Nuorena tyttönä oli hän mennyt
naimisiin Berlinissä opiskelevan venäläisen kanssa. Siperiaan
tullessaan oli hän iloinen ja huoleton. Hän ei ymmärtänyt pelätä
mitään. Hän ratsasteli yksin metsässä laulellen, kävi yksin kukkia
poimimassa kaupungin ulkopuolella. Sitten oli hän kokenut paljon. Oli
asunut eri osissa Siperiaa. -- "Ja nyt minä olen oppinut pelkäämään",
hän lopetti kertomuksensa.
Venäläinen asutus Siperiassa juurtuu ja vakiintuu. Siellä tapaa nuoren
polven, joka on Siperiassa syntynyt ja kasvanut ja rakastaa sitä
isänmaanaan ja uneksii sille kauniita unelmia.
Samalla kuin Siperiaan on siirtynyt kansaa Euroopasta, on sinne
siirtynyt asukkaita Kiinasta, Jaapanista ja Koreasta. Irkutskissa niitä
jo näin paljon, Tchitassa niitä oli oikein tulvimalla. Luulen, että
kaupungin asukkaista noin 20,000 oli kiinalaista. Lukumäärää on
kumminkin vaikea sanoa, sillä niitä tulee ja menee yhtä mittaa. Toisina
vuoden aikoina niitä on paljon enemmän kuin toisina. Kiinalaiset
nimittäin eivät ylimalkaan pysyväisesti muuta pois maastaan. He
lähtevät vaan työansiolle, jättäen vaimonsa ja lapsensa kotiin.
Ihminen on taipuvainen edeltäpäin muodostamaan itselleen mielipiteitä
asioista, joista hänellä ei ole riittäviä tietoja. Niin olin minä aina
kuvitellut, että kiinalaiset olisivat ehdottomasti rumaa kansaa.
Enemmän kiinalaisia nähtyäni olen muuttanut mielipidettä. Kun
ensimäisen outouden on voittanut, huomaa heidän joukossaan kauniitakin
ihmisiä. Nenä saattaa olla suora, kasvojen piirteet säännöllisiä,
silmät suuria ja kauniita.
Useat käyttävät vielä pitkää lettiä, mutta monet ovat leikanneet
tukkansa lyhyeksi. Puku on useimmilla kiinalainen, mutta monella
kokonaan tai osittain venäläinen.
Naisia oli Irkutskissa kaksi, Tchitassa yksi. Ne käyttivät kiinalaista
pukua ja oli heillä pienet jalat, joilla astua köpiköivät. Vanha
kiinalainen säädös määrää, ettei kiinalainen nainen saa poistua
synnyinseuduiltaan sataa kilometriä kauemmas. Tämä säädös on poistettu.
Mutta käytännössä sitä vieläkin noudatetaan. Kuulin kerrottavan ettei
Maimatshinissakaan, joka kumminkin on Kiinassa, ole yhtään naista.
Jonkun matkan päässä on erityinen naisten kaupunki. Mutta siellä ei ole
kiinalaisia naisia, vaan tatarilaisia ja mitä lienevätkin.
Tästä syystä jos muistakin kiinalaiset ovat vaan tilapäisiä asujamia
Siperiassa. Heillä on koti ja perheet Kiinassa, he ovat vaan
rahanansiolla. He asuvat äärettömän ahtaasti ja säästäväisesti.
Pienissä huoneissa on laveri laverin päällä lattiasta kattoon saakka.
Kuulin siitä tohtori Bergmanilta, joka terveyslautakunnan jäsenenä oli
käynyt tarkastamassa heidän asuntojaan. He eivät anna ulos rahaa juuri
mistään. Kotona käydessään he hankkivat itselleen vaatteita, sieltä he
tuovat enimmät ruokatavaransa ja muut tarpeensa. Senpä vuoksi
siperialaiset ovat heille vihasia. He ansaitsevat vaan, mutta eivät
mitään kuluta, vievät kaiken ansionsa maasta pois.
Elinkeinona kiinalaiset harjoittavat monenlaisia ammatteja. Heitä on
paljon suutareja, pyykinpesijöitä ja silittäjiä, räätälejä,
ruokavarojen ja rihkaman kaupustelijoita. Melkein kaikki "vesimiehet"
-- vedenvetäjät Tchitassa ovat kiinalaisia. Ja sitten on paljon
viljelijöitä. Siperialaisten suureksi ihmeeksi saavat he kaalit,
retiisit ja perunat erinomaisesti menestymään. Mutta hehän ovatkin
tulleet maahan, jossa puutarhanviljelys on aivan koettelematonta. Vielä
käytetään kiinalaisia kaivostöissä, rautatierakennustöissä ja
maanviljelyksessä.
Kun kysyin tuttaviltani, millaista on olla tekemisissä kiinalaisten
kanssa, vastasivat he, että kiinalaisia on kahta laatua, hyviä ja
pahoja, ja yhtä paha kuin on olla pahojen kanssa tekemisissä, yhtä hyvä
on olla hyvien. Ne muutamat kiinalaiset, joiden kanssa minä jouduin
tekemisiin, kuuluivat kaikki hyvään ryhmään. Pesijä oli hyvin siisti ja
luotettava, ei koskaan vaatteita kadonnut, vaikka ei luetteloita eikä
kuitteja käytetty. Torikauppias oli hyväntahtoinen ja antoi minulle
haluamiani tietoja ja kun läksin kotiin, valitsi hän hymyillen sopivia
makeisia tuomisiksi. Ja ruokavarojen kauppias, joka oli talonväkeni
hankkija, meidän oma "hodjamme" oli hyväntahtoinen, leikkisä mies. Hän
myönsi suuren luoton, oli kohtuullinen ja luotettava, ja hyvin
tuttavallinen, tallusteli kaikissa huoneissa, monesti pistäytyen
minunkin kamarissani. Koti hänellä oli kaukana Etelä-Kiinassa.
Kiinalaiset tavat ovat monessa suhteessa päinvastaisia ja erilaisia
kuin meillä. Jos kaksi tai useampia kiinalaisia astuu yhdessä kadulla,
eivät he kulje vierekkäin, vaan peräkkäin, koko ajan puhellen. -- "Ha
ho ha ho", niinkuin heidän puheensa minun korvissani kuului. Jos
kiinalaisella on monta takkia päällä, on päällimäisempi aina lyhempi.
Ja viimeksi pannaan hihattomat liivit. Siperiassa he kumminkin ovat
talvella oppineet käyttämään turkkia.
Irkutskissa oli rikas kiinalainen kauppias. Hän piti joskus
päivälliskutsuja. Päivällisissä oli 18 laatua ruokaa, viisi liemiruokaa
j.n.e. Jos jokin ruokalaatu vierasta oikein miellyttää, tulee hänen
osoittaa ihastustaan panemalla sitä ruokaa lisää -- ei kuitenkaan
omalle lautaselleen, vaan naapuriensa.
Suosittu seurahuvi on seuraava. Syödessä äkkiä heiluttelee joku kättään
ja nostaa kaksi tahi kolme tahi neljä sormea ylös. Samassa nostaa myös
vastapäätä istuva kätensä ylös. Jos hän sattuu nostamaan yhtä monta
sormea, nauravat kaikki sydämellisesti. Katsotaan, että leikki on hyvin
onnistunut.
Tchitassa oli siellä täällä kiinalaisia ruokaloita. Niiden
tunnusmerkkinä oli oven yläpuolella riippuva lyhty, jonka ympärillä
riippui paksut kerrokset silkkipaperikaistaleita. Pienen herneen
kokoisista pavuista valmistettu ruoka oli niissä tavallisimpia
syötäviä. Kiinalaisista puodeista sai ostaa kiinalaista tiiliteetä,
puristettua vihreätä teetä, syömäpuikkoja, vahakyntteliä, uhripaperia,
jota perhejumalille uhrattaessa poltetaan y.m.
Venäjällä käytetään yleisesti yhteenlaskua varten laskulautaa. Jokainen
meilläkin on sen nähnyt. Kouluissa käytetään sen tapaista helmitaulua
laskennon opetuksen apuna alkuasteilla. Venäjällä on sellainen joka
talossa. Pienintäkin kauppaa tehdessä se otetaan esille. Kiinalaiset
käyttävät myös helmitaulua, mutta se on erilainen. Poikkipienoja on
yhdeksän ja kullakin vaan viisi nappulaa. Pitkinpäin kulkee vielä yksi
piena. Nappuloista on neljä tämän oikealla puolella ja yksi vasemmalla.
Laskiessa lasketaan yksi, kaksi ... neljä, sitten kaikki takasin ja
yksi toiselta puolen. Se on siis viisi. Sitten toiselta puolen lisätään
kuusi ... yhdeksän. Kymmenen on yksi toisella pienalla. Toisella
pienalla päästään yhdeksään kymmeneen j.n.e. Hyvin näppärästi näkyivät
sitä käsittelevän.
Kaikkialla Siperiassa näkee myös jaapanilaisia. Mutta heidän asemansa
on aivan toinen kuin kiinalaisten. Kiinalaiset ovat työntekijöitä,
ahkeria, vähään tyytyväisiä, jaapanilaiset esiintyvät herroina,
maailman miehinä. Ennen venäläis-jaapanilaista sotaa oli Siperiassa
jaapanilaisia, mutta sodan aikana maa luonnollisesti niistä
puhdistettiin. Sodan jälkeen alkoi jaapanilaisia taas pyrkiä Siperiaan,
mutta väestö katseli heitä nurjalla mielin ja koetti heitä estää. Ja
taisi olla monenlaisia rettelöitä maahan pyrkivien jaapanilaisten
kanssa. Mutta sitten alkoi suuri maailmansota. Jaapani teki liiton
Venäjän kanssa. Nyt ei jaapanilaisia voitu estää Siperiaan tulvimasta.
Venäläisten oli pakko sietää heitä, niin vastenmielistä kuin se olikin.
Jaapanilaisista puhuttaessa kuuli aina tyytymätöntä nurinaa ja
moitetta.
En missään sattunut näkemään suurempaa jaapanilaista siirtokuntaa.
Mutta heitä oli vähän kaikkialla. Miehet olivat herroiksi puetut,
kiiltokaulukset kaulassa. Käytös oli aina itsetietoinen ja varma. Oli
useita jaapanilaisia kauppoja, joissa oli paljon hienoa tavaraa:
kaikenlaista taideteollisuustuotetta, kankaita, norsunluu-esineitä,
viuhkoja, rasioita y.m. Mutta yleensä oli kaikki kallista.
Jaapanilaisia miehiä näki harvoin kansallispuvuissa, jota vastoin
naiset, joita siellä oli useita, olivat säännöllisesti omissa
puvuissaan. Jaapanittarilla on tukka taidokkaasti laitettu ja monilla
kammoilla ja neuloilla varustettu. Päähinettä he eivät varsinaisesti
koskaan käytä. Ainoastaan kovalla pakkasella on villahuivi heitetty
irralleen yli pään. Näin monasti naisia, joilla oli maalatut kasvot.
Posket olivat valkeiksi ja ruusunpunaisiksi tehdyt. Jaloissa heillä on
sandaalit. Sukan päällä on nilkkaan asti ulottuva valkea säämiskäsukka,
jossa on niinkuin rukkasessa isovarvas eri tupessa ja muut varpaat
yhdessä. Kenkänä on vaan antura, joka on jalassa kiinni hihnalla, joka
menee jalan reunasta jalkaterän yli isonvarpaan ja muiden väliseen
kohtaan ja siitä varpaan yli. Antura on joko olesta letitetty tai
puusta. Puisessa on kaksi 3-4 cm:n korkuista poikkipuuta. Astuissa
se kolisee. Tästä anturan kiinnitystavasta johtuu, että astuessa
jalkaa liikutetaan aivan toisella tavalla. Jalkaa alas laskiessa
pannaan jalkaterä ensinnä maahan. Silloinkin, kun heillä on
eurooppalaismalliset kengät, astuvat he tällä tavalla.
Korealaisista tiesin entisestään jotensakin vähän ja olin ajatellut
heitä kuolevaksi kansaksi. Luullakseni ei asianlaita kumminkaan ole
niin. Korealaiset ovat erinomaisia viljelijöitä. Mihin he tulevat,
menestyvät he. Vladivostokin seuduilla, Amur-virran varsilla heitä on
paljon. Keskelle peltojaan rakentavat he pienen risumajan. Mutta ennen
pitkää on pelto muokattu ja kaikki kasvaa hyvin. Muudan insinööri, joka
oli laajalti liikkunut Siperiassa, kertoi, kuinka hän monesti oli
löytänyt aivan kuin kosteikkoja erämaassa, hyvin viljeltyjä puutarhoja
metsien keskellä, ne olivat korealaisten.
Ulkomuodoltaan korealaiset muistuttavat lähinnä kiinalaisia, leuvassa
on usein harva puolipitkä parta ja posket ovat tavattoman pulleat.
Korealaiset käyttävät aina valkeita vaatteita.