Kun Irkutskista läksin, sain kirjeitä, suosituksia ja ystävällisiä
sanoja mukaani. Pastori Sibbul lohdutti minua ja sanoi: "Ueberall kann
mann leben, überall gibt es gute Menschen", -- kaikkialla voi elää,
kaikkialla on hyviä ihmisiä. Ja hän kuvasi mitä hyvää Tchitassa oli.
"Ja sitten kun te tulette takaisin Irkutskiin, otamme teidät oikein
hyvin vastaan ja olemme kaikki teille oikein ystävällisiä." Ystäväni
saattoivat minut asemalle ja mieli lämpimänä ja toivehikkaana läksin
itäänpäin uusia vaiheita kohti.
Kaikki sanoivat, että sain kiittää onneani, että pääsin Tchitahan.
Sinnehän pääsee rautatiellä. Sehän on hyvä kaupunki. Minua oli
pelotettu Kirenskillä, jonne olisi ollut 800 km hevosella ajettava ja
kuljettava muun muassa tsherkessiläisrosvokylien kautta. Vieläpä
Jakutskikin oli häämöittänyt taustalla, tuo kaikkien kauhujen maa, joka
karkotettujen puheen mukaan ei ole ollenkaan Jumalan luoma. Joka päivä
k:lo 11 ap. näin Irkutskista Jakutskin postin lähtevän, kolme troikkaa,
suuret kuomureet täynnä paketteja ja kuleja, miehet mahdottomiin
turkkeihin puettuina, revolverit vyöllä. Heillä oli kolmen tuhannen
kilometrin matka edessä. Kammoksuen tuota lähtöä aina katselin.
Ajattelin itsekseni: saa nähdä, onko minunkin jonakin päivänä
lähdettävä postin mukana. Sillä karkoitettu, "administratiivinen" on
kokonaan kuvernöörin mielivallasta riippuvainen. Voisihan sattua, että
kuvernööri jonakin iltana kadottaisi 50 ruplaa korttipelissä. Pahan
tuulensa voisi hän seuraavana päivänä purkaa minuun lähettämällä minut
vaikka Jakutskiin. Administratiivi on tavallaan lain turvan
ulkopuolella. Ainainen epätietoisuus on se Damokleen miekka, joka
riippuu hänen yläpuolellaan ja tekee elämän raskaaksi.
Irkutskista Tchitahan kesti matkaa 32 tuntia. Ikävä kyllä sivuutimme
kuuluisan Baikaljärven yön aikana, joten en siitä saanut minkäänlaista
käsitystä. Tchitahan tulin k:lo 8 aamulla. Asetuin Selekt-nimiseen
hotelliin, jonka sanottiin olevan Siperian paraimman hotellin ja
luultavasti olikin. Niinpian kun se oli mahdollista, menin kuvernöörin
virastoon. Minulla oli kirje Jürgens nimiselle virkamiehelle. Hän vei
minut omaan virkahuoneeseensa, puhutteli heti saksaksi, kävi
kuvernöörin kanssa puhelemassa. Käski tulemaan kahden tunnin perästä,
kuvernööri paraillaan luki minun papereitani. Hänelle jätin myös
anomuksen saada jäädä Tchitahan. Kun tulin takaisin, sanoi J.:
"toistaiseksi ei ole huomattu mitään estettä teidän tänne
jäämisellenne. Tulkaa kahden päivän perästä. Mutta älkää puhutelko
ketään muuta kuin minua."
Kävin vielä poliisimestaria tapaamassa. Ei ollut saapuvilla. Menin
erään pristavin luo. Tämä vaan kirjoittaa, en onnistu hänen huomiotaan
herättämään. Arvelin jo että onpa tässä kopea herra. Viimein panin
paperini hänen eteensä. Silloin hän näyttäytyikin pikemmin
vaatimattomaksi kuin kopeaksi. Hän ihmetteli suuresti minun
papereitani, näytteli niitä muillekin, kirjoitti kirjoitusalustalleen
asuntoni, antoi paperit takaisin ja käski tulemaan toisen kerran.
Kahden päivän perästä ilmoitti herra Jürgens, että sain jäädä Tchitahan
ja että sain asua vapaasti missä tahdoin, kunhan vaan ilmoitin
poliisimestarille osoitteeni. "Mutta älkää kääntykö hänen apulaistensa
puoleen, vaan puhutelkaa ainoastaan poliisimestaria itseään. Hän muuten
jo tietää teistä." Poliisikamarissa odottelin aikani, kunnes tapasin
poliisimestarin. Hän oli ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Kun hän
rupesi kyselemään kaikenlaista, sanoin: "ettekö te jo tiedä".
"Tiedänhän minä", sanoi, merkitsi osotteen ylös ja pisti kättä. --
"Eikö minun pidä käydä täällä ilmoittautumassa", kysyin. -- "Ei,
joutavat minun pristavini käydä teitä tapaamassa, jos sattuu mitä
asiata."
Perästäpäin tulin tietämään, että todella olin ollut uskottu erään
pristavin huostaan, vaikka ei hän minua millään tavalla häirinnyt, eikä
sen mukaan kuin tiedän, minun asioihini sekaantunut. -- Keveämmällä
mielellä palasin asuntooni. Täällä oltiin toki luontevampia ja vähemmän
muodollisia kuin yleensä Venäjällä. Olin siis vihdoinkin määrän päässä,
kotoani Sortavalasta olin kulkenut tänne 6,957 km.
Irkutsk tahtoo olla Siperian Parisi, se tahtoo olla yleismaailmallinen,
eurooppalainen kaupunki. Mutta Tchita on vaan Tchita, eikä mitään
muuta. Se on omaperäinen, omintakeinen kaupunki, erilainen kuin kaikki
muut kaupungit. Ihmiset siellä elävät ja järjestävät asiansa monessa
suhteessa oman mielensä mukaan.
Tchitan kaupungin perustivat aikoinaan kasakat loppupuolella
16-satalukua. Mutta kauvan se pysyi mitättömänä kasakkakylänä.
Kolmekymmentä vuotta sitten oli koko kaupungissa vaan yksi vähän isompi
talo. Vasta jaapanilais-venäläisen sodan aikana se alkoi nopeasti
kasvaa. Silloinhan vasta rautatiekin Irkutskista eteenpäin
rakennettiin. Se tehtiin ensin yksiraiteinen, mutta rakennettiin kohta
kaksiraiteiseksi. Tämä uudistus, tai paremmin sanoen laiminlyöminen
tuli osalta hyvin kalliiksi, kilometrittäin täytyi rata tehdä uudestaan
sekä kokonaisia tunnelejakin Baikaljärven vuoristossa. Tchitasta vähän
itään haaraantuu rata. Toinen haara menee Harbiniin ja sieltä
Vladivostokiin, toinen kiertää pohjoiseen Amurjoen polven ympäri
Vladivostokiin.
Tchita on Transbaikalian läänin, Zabaikalskii oblastin pääkaupunki.
Tämä oblasti (sotilaskuvernöörin hallitsema lääni) on suuri, suurempi
kuin Saksan valtakunta, asukkaita siinä on vaan vähän päälle miljoonan.
Tchita sijaitsee korkeassa vuoristoseudussa, keskellä Jablonoi vuoria.
Sanottiin sen olevan 975 metriä meren pinnan yläpuolella. Kaikilta
puolin kaupunkia ympäröivät korkeat havumetsäin peittämät
vuorenharjanteet. Se on melkein kattilanmuotoisessa laaksossa ja
osittain laakson rinteillä. Se on pienen Tchita-joen varrella, joka
laskee Ingadá-jokeen, joka taas laskee Schilkaan ja se Amur-jokeen.
Mitään höyrylaivaliikennettä täällä ei ole, Ei ole ainoatakaan
höyrylaivaa, ei ole ainoatakaan moottorivenettä, liekö edes
soutuvenettä.
Korkean aseman vuoksi on ilma kevyttä. Se vaikuttaa heikkosydämisiin
niin, että ne helposti rupeavat läähättämään. Kadulla kulkiessa saattoi
pulska, terveennäköinen kävelytoverini tarttua minua käsivarresta ja
sanoa läähättäen: älkää astuko niin kovasti. Eräs muualta sinne tullut
luuli saaneensa kuoleman taudin, kun hän joutavimmasta hengästyi. Hän
meni lääkärin luo. Mutta lääkäri tutkittuaan häntä nauroi ja neuvoi:
matkustakaa täältä pois ja te olette kohta terve. Heikkorintaisille se
sen sijaan on terveellinen. Ilma on myöskin niin kuiva, että huonekalut
halkeilevat. Kuvaavaa on, että kun kerran satoi vähän lunta, kaikki
riensivät ulos kävelemään sanoen: tuntuu niin suloiselta, kun kerrankin
on vähän kosteampaa.
Tästä ilman kuivuudesta johtuu, että täällä ei koko talvessa sada. Ilma
on aina kirkas. Siniseltä taivaalta paistaa aurinko joka päivä aamusta
iltaan ja kuu kumottaa, milloin vaan on sen aika. Ja jos jonkun kerran
hiukkasen sataa, haihtuu lumi yhdessä päivässä. Ainoastaan metsässä ja
joissakin kuopissa ja pohjoiseen viettävillä seinämillä on hiukan
lunta. Sitä on kumminkin niin vähän, että saattaa metsässäkin talvella
vapaasti astua missä tahansa.
Alkukesästä on vielä kuivaa, mutta keskikesän aikana on ensin päivällä
kauhean kuuma, yli 30 astetta, iltapäivällä k:lo 3 alkaa sataa rankasti
ja yöksi tulee viileä, 10 astetta.
Kun talvella ei koskaan sada ja kun ilma on niin läpeensä kuivaa, pysyy
maa talvellakin pinnalta pehmeänä, jalka uppoaa pehmeään hiekkaan.
Siksipä ihmiset täällä, jotka kesät talvet ovat tottuneet astumaan
pehmeässä hiekassa, "eivät astu vaan kaalavat", niinkuin ystäväni,
tohtori B. sanoi. Lumettomuudesta johtuu, että täällä ei ollenkaan
käytetä rekeä, vaan ajetaan kesät talvet kärryllä ja aina parilla,
ajureillakin on aina kaksivaljakko.
Tuulella pölisee hiekka yhtä hyvin talvella kuin kesällä. Kaikkein
ikävin sää täällä on kova tuuli talvella. Jos oikea "uragan"-rajuilma
puhaltaa, kohoaa hiekka semmoisina pilvinä ilmaan, ettei voi nähdä
kadun yli. Olen sen itse kokenut. Satuin sellaisena päivänä käymään
kaupungilla, pistäydyin asemalla ja paperikaupassa. Omituista oli
huomata, kuinka jokainen huoneeseen tulija ensin hyvän aikaa
sisääntultuaan puhdisteli hiekkaa silmistään. Kadulta täytyi poiketa
porttikäytäviin samasta syystä. Hyvä kumminkin on, että rajuilmoja
sattuu harvoin.
Siitä huolimatta, että talvella ei ollut ollenkaan lunta, oli kauheat
pakkaset, saattoi olla yli -50° C, joskus -60° C. Kylmin kuukausi on
joulukuu, jo helmikuussa tuntuu auringon lämmittävä vaikutus. Sen
vuoksi on myös suuri erotus lämpömäärän välillä päivällä ja yöllä.
Muistan erään maaliskuun päivän. Menin tervehtimään erästä tuttavaani,
joka asui toisella puolella kaupunkia. Aurinko paistoi niin lämpimästi,
että olin vähän häpeissäni kun vielä käytin turkkia. Mutta kun kymmenen
tienoissa palasin kotiin, oli noin -25° C. Tämän suuren lämpömäärän
vaihtelun vuoksi ei yleensä tiedä, miten pukeutua ja helposti vilustuu.
Monikin arvelee, ja niin arvelin minäkin ennen, miten oikein voi kestää
60 asteen pakkasta. Mutta jos ilma on kuiva ja tyyni, ei se tunnu
niinkään vaikealta. Kaksikymmentä astetta Pietarin kosteassa ilmassa
tuntuu paljon pahemmalta kuin 40 Siperiassa. Kovaa pakkasta kestää
hyvin, kumminkin sillä edellytyksellä, ettei tarvitse olla kovin kauvan
ulkona. Kauvemmin aikaa ulkona ollessa saa kyllä kokea sen puremista.
Pakkasimpaan aikaan on useimmilla ajureilla nenä ja kasvot ruvessa. Ja
kaikkialla saa nähdä kerjäläisiä, joilta kädet tai jalat ovat
paleltuneet pilalle.
Kylmimpään aikaan näkee käytettävän mukavia korvien suojustimia. Ne
ovat kuin mitäkin korvan muotoisia tuppia, joihin korvat pistetään.
Hienot naiset niitä etenkin käyttävät. Ne ovat usein hienosti tehdyt,
mustasta sametista tai muusta, helmillä ja ompeleilla koristetut. Ja
kuuluvat nekin voivan olla hyvin kalliita. Niiden käyttäminen on
kiinalainen tapa ja Kiinasta paraimmat korvien suojustimet tuodaan.
Talven lumettomuudesta johtuu, ettei ole kevätpuroja eikä
kevätkelirikkoa.
Tchitan kaupunki on asukaslukuunsa nähden laaja. Enimmät rakennukset
ovat pieniä yksikerroksisia puutaloja. Vanhemmat talot ovat
multapenkillä varustettuja, niinkuin ennen aikaan Suomessa maalla.
Toiset ovat melkein maan sisään vajonneet, niin että ikkunat ovat kadun
tasassa. Vain jotkut kauppatalot, virastotalot ja koulutalot sekä
harvat muut ovat vähän suurempia.
Kuvernöörin virkatalo tekee ulkoapäin siistin vaikutuksen, kuvernöörin
virasto on täällä siistimpi ja mukavampi kuin Irkutskissa, mutta
poliisikamari likainen rähjä. Likaisia, kapeita, pimeitä portaita
kiivetään pilkkosen pimeään eteiseen.
Vtoroffin kauppatalo täyttää suuren kolmikerroksisen kivitalon. Sieltä
saa kaikkea vaatetustavaraa ja paljon muutakin ja muistuttaa se
Euroopan pääkaupunkien suuria makasiineja. Se on erittäin hyvin
varustettu ja ostajain kohtelu on mallikelpoinen. Lisäksi on
kaikenlaatuisia hyvin varustettuja kauppoja. Oli samovaarimakasiineja,
hedelmäkauppoja, joihin hedelmät tuotiin Tashkentista, kirjakauppoja,
erinomaisen hyvin varustettuja leipureita, joissa sodasta ja
sokerinpuutteesta huolimatta sai joka päivä vereksiä marmelaadeja,
konfekteja ja kaikenlaatuisia leivoksia. Oli jalokivikauppa, jonka
veroista saanee hakea Itämailta. Sanalla sanoen kaupat olivat hyvin
varustettuja ja oli niitä joka laatua.
Kauppapuodeista puhuttaessa, en malta olla mainitsematta, että kun
tchitaalaiset halusivat oikein varustautua, ostaa jotain jota ei saanut
omassa kaupungissa, matkustivat he Harbiniin, eihän sinne ollut enemmän
kuin 1,320 virstaa. Harbin oli heidän suurkaupunkinsa. Sitä kaikki
kehuivat. Se on suuri kaupunki, kaikki on huokeata ja kaikkea saa.
Sieltä tullessa oli tchitaalaisilla kapsäkit täynnä kontrabandia.
Enimmät talot Tchitassa ovat yksikerroksisia puutaloja, harvoin
maalatuita ja vielä harvemmin laudotettuja. Kaupungin uusin osa,
etelään viettävällä vuorenrinteellä on kauniisti rakennettu. On haettu
venäläistä, taiteellista, uudenaikaista rakennustyyliä ja siinä
onnistuttukin. Siihen kuuluu balkonkeja, verandoja, pilareita,
puuleikkauksia, pitsimäisiä koristeita j.n.e. Usein ei talo ulotu
katuun saakka, vaan erottavat puuistutukset sen kadusta.
Huoneiden lämmitys on tavallisesti järjestetty niin että monta huonetta
lämmitetään samalla uunilla, joita useita avautuu samaan huoneeseen.
Kellariin, "podpolje", mennään tavallisesti ruokailuhuoneesta.
Isommissa kivitaloissa ovat seinät tavallisesti kauhean paksut sekä
ankarien pakkasien että maanjäristyksien vuoksi.
Kadut ovat pehmeätä hiekkaa. Niitä ei koskaan lakaista tai muuten
hoideta. Eräs talonisännistäni osti oman talon, johon yhdessä muutimme,
kun sitten suunnittelimme sen hoitoa, sanoin että meikäläisen käsityksen
mukaan otettaisiin pieneen piharakennukseen joku talonmieheksi sopiva
henkilö, joka saisi huokeasta asua siinä, kun siitä hyvästä hoitaisi
m.m. katua. Isäntäni katsoi minua pitkään mitään sanomatta. Minäkin
silloin huomasin, etteihän katuja tarvitse hoitaa. Kun kaupunki viime
aikoina on laajentunut, ja on syntynyt uusia katuja, ei niistä ole
hakattu puita tarkalleen pois, vaan on niitä jätetty minne enemmän
minne vähemmän kasvamaan. Se onkin varsin mukavaa. Kadut ovat leveitä,
mahtuu siitä liikkumaan, vaikka keskellä katua sattuu kasvamaan
isojakin petäjiä, ja toisekseen puiden juuret sitovat vähän irtonaista
hiekkaa. Kauneimpia katuja Tchitassa on suuri bulevardikatu. Sillä
kasvaa paljon petäjiä, mutta eivät ne ole istutettuja, vaan itsestään,
siinä vanhastaan kasvavia. "Eikös se ole hauskaa", sanovat
tchitaalaiset puistaan, ja hauskaahan se onkin.
Kaduilla on mukavat nimet, pitkin päin kulkevilla on Siperian jokien
mukaan: amurskaja, jeniseiskaja, lenskaja j.n.e. Poikittain kulkevilla
on Siperian kaupunkien mukaan: irkutskaja, albasinskaja,
blagovetshenskaja j.n.e.
Keskikesän ja syyskesän aikana täällä on ankaroita sateita. Viettäviltä
kaduilta kuljettaa vesi silloin mennessään suuret määrät hiekkaa, joten
kaduille muodostuu syviä ojanteita ja hautoja. Mutta ei siitä kukaan
välitä, eikä niitä täytetä, vaikka toisin paikoin on sangen vaikea ajaa
kadun poikki.
Jalkakäytäviä ei varsinaisesti ole, vaan voi kukin talonomistaja siinä
menetellä oman mielensä mukaan. Yksi on laittanut leveän korkean
katukäytävän, toinen matalamman ja kapeamman, kolmas kenties ei
ollenkaan, vaan on siinä syvä hauta. Melkein aina toisen talon kohdalta
toisen kohdalle tullessa saa harpata ylös tai alas. Ja porras on
välistä niin korkea, että on täytynyt asettaa pari pölkyn pätkää maahan
pystyyn iskettyinä vanhemmille ihmisille avuksi. Jotkut talonomistajat
istuttavat puita, petäjiä ja poppeleja talojensa kohdalle kadulle, ja
he saavat sen mielellään tehdä, jos se heitä huvittaa.
Kyllähän katuja on yritetty kivetä, mutta se on jäänyt siihen, että
kolmeen, neljään kohtaan erään kadun varrelle on vedetty aika kasa
kiviä. Pari vuotta sitten tarjoutui ruotsalainen insinööri Turén
urakalla kiveämään kaikki Tchitan kaupungin kadut yhdessä kesässä, jos
hän saisi käyttää työhön 30,000 saksalaista sotavankia. Tarjoukseen ei
suostuttu.
Ainoita merkillisyyksiä Tchitassa on pieni vähäpätöinen puukirkko
kaupungin laidassa, sen rakensivat v. 1827 tänne maanpakolaisuuteen
karkotetut dekabristit. Heidän joukossaan oli useita Venäjän
historiassa tunnettuja nimiä, niinkuin ruhtinas Trubetskoi.
Vallankumouksen johdosta pidettyihin juhlallisuuksiin kuului yleinen
juhlakulkue dekabristien kirkolle.
Päinvastaista laatua oleva muistomerkki on läheisellä vuorella. Sieltä
loistaa kauvas valkoinen, kreikkalaisen temppelin muotoinen
muistomerkki. Keisari Nikolai kuuluisalla retkellään, jonka hän
perintöruhtinaana teki maapallon ympäri, pysähtyi hetkeksi Tchitahan ja
söi aamiaista tällä paikalla. Muistomerkillä ikuistettu historiallinen
hetki. Ikävä vaan, että ihmiset eivät ole ymmärtäneet pitää sitä
pyhänä, vaan ovat monella tavalla sitä solvaisseet, jonka vuoksi
vuosikausia on täytynyt pitää sotilasvartioita sitä suojelemassa.
Lähellä tätä keisarillista muistomerkkiä on toistalaatua merkkipaikka.
Se on kapea vuorensola. Siinä ammuttiin v. 1905 noin 200 kapinallista,
enin osa, niinkuin minulle kerrottiin, sen ajan viralliseltakin
kannalta katsottuna, syyttömiä. Kallion seinämissä vielä näkyvät
kuulien jäljet.
Kaupungin kaunistuksiin kuuluu suuri kaunis puisto, jonka halki kulkeva
pieni purontapainen tekee luontevan vaihtelevaksi. Samoin kuin
enimmissä venäläisissä puistoissa on siihen kaunistukseksi rakennettu
koreita kunniaportteja, jotka ovat leikkauksilla varustetuista
laudoista muodostetut. Ankarien talvien vuoksi on puistoon istutettu
vaan petäjiä, lehtikuusia, koivuja ja poppeleja ja joitakuita
vaatimattomia pensaita. Puiston nähtävyyksiä on sinne tuotu suuren
suuri kivettynyt hirsi. Se on n. 10 m pitkä ja lähes metrin paksuinen.
_Koulut_. Komeimmat rakennukset täällä niinkuin kaikkialla Siperiassa
ovat koulutalot. Siperialaiset tahtovat edistää sivistystä, ja aivan
oikein käsittävät paraimman tien siihen olevan hyvät koulut. Rahoja he
eivät säästä. Kouluja perustetaan joka laatua, ja niille rakennetaan
komeita taloja. Tchitassa on kimnaaseja pojille ja tytöille,
seminaareja opettajia ja pappeja varten, taidetalouskouluja y.m. Monet
koulutaloista olivat hyvin suuria ja komeita ja uusia paraillaan
rakennettiin. Samaa huomasin muuallakin. Krasnojarskin kaupungissa
näytti olevan vaan pieniä matalia rakennuksia. Yksi ainoa suuri
valkoinen laaja rakennus kohosi yli kaikkien muiden, se oli
opettajaseminaari. Tchitassa samoinkuin Irkutskissa ja useissa muissa
siperialaisissa kaupungeissa on niinkutsuttu kommertsheskoe
utshilishtshe. Nimestä päättäen luulisi sitä kauppakouluksi. Sitä se ei
ole, vaan on se kauppasäädyn ylläpitämä yksityinen koulu, joka lähinnä
vastaa meidän realikouluja. Rahoja säästämättä koettaa kauppasääty
saada koulunsa vastaamaan uusimpia vaatimuksia. Kaikkia kouluja
haittasi hyvien opettaja-voimien puute. Olipa niillä vielä monta
muutakin hankaluutta. Entinen hallitus pikemmin esteli niiden edistystä
kuin auttoi. Tchitan komersikouluun olivat koulun kannattajat
asettaneet johtajan, hallitus lähetti hänen rinnalleen toisen johtajan,
jonka tehtävänä oli urkkia ja vartioida, ettei vallankumouksellista
henkeä pääsisi kouluun. Mutta minkäs sille voit, elettävä oli
tukalissakin oloissa.
Jos katselee Tchitan koulujen vuosikertomuksia, huomaa niistä muun
muassa sen mielenkiintoisen seikan, että kaikkien koulujen oppilaiden
joukossa on buddalais-laamalaisuskontoa olevia. Asuinpa minäkin jonkun
aikaa samassa "puulaakissa" kuin kaksi tunguussilaista tyttöä. He
kävivät naiskimnaasia, heillä oli kauniit nimet Ludmilla ja Valentina,
ainakin Ludmilla aikoi ylioppilaaksi. Muuten olivat he tyypillisiä
mongooleja, tukka kiiltävän musta, naama litteä, mutta rotunsa piirissä
sieviä neitosia. Monenakin iltana minä auttelin heitä selviytymään
ranskan ja saksan käännöksistä sekä ratkaisemaan algebrallisia
esimerkkejä. Pappatunguusi kävi kerran tyttäriään tervehtimässä, oli
puettu aasialaiseen turkkiin. Hän pyysi minua käymään luonaan ja kertoi
että hänen kotipuolessaan ovat vuoret täynnä merkillisiä kiviä. Ja
oikeassa hän olikin, sillä siellä kaukana Uralgassa on mineraloogin
luvattu maa. Käymättä minulta sekin paikka jäi. Vallankumous toi toisia
ajatuksia mieleen.
Venäläisissä kouluissa ei ole koululaulua eikä voimistelua. Viime
vuosina on Venäjälle tullut partio- -- skoutiliike. Ja kun se on tullut
Englannista, on sitä sallittu. Kun ajattelee, että Venäjällä ei ole
ollut minkäänlaista kouluvoimistelua eikä koulu-urheilua, käsittää mikä
ääretön merkitys tällä liikkeellä on ollut. Se on Venäjän nuorisolle
avannut aivan uuden maailman. Oli hauska heidän hommiaan seurata.
Voimisteltiin, retkeiltiin pitkät sauvat kädessä, opeteltiin solmujen
tekoa, sääntöjä kopioitiin, harjoiteltiin tulen tekoa yhdellä
tulitikulla ja suunniteltiin ensi kesäksi retkeä Baikaljärven
vuoristoon.
Osoitteeksi kuinka kauniisti ja vakavasti skouti-ihanteita koetettiin
noudattaa, en malta olla kertomatta pientä seikkailua, joka nuorella,
reippaalla ystävälläni Valjalla sen vuoksi oli. Hän oli skoutipäällikkö
-- natshalnik. Kerran kun hän liikkui ulkona, näki hän saksalaisen
sotavangin hevosella vetävän kiviä joen rannasta. Joen törmä oli korkea
ja äkkijyrkkä. Jyrkimmässä paikassa kivet luisuivat ja kärrit rupesivat
keikkoamaan. Mies piteli aisoista kiinni, eikä voinut mihinkään
liikahtaa. Hänen tukalan tilansa sattui Valja huomaamaan ja riensi
miehelle avuksi. Yhteisin voimin saivat he kuorman vihdoin törmän
päälle. Kaiken tämän huomasi muudan poliisi. Hän kävi Valjan kimppuun
ja kysyi:
"Ettekö te tiedä, ettei sotavankien kanssa saa olla missään tekemisissä
eikä saa puhua saksaa."
"Tiedänhän minä. Mutta minun täytyi tulla auttamaan tätä miestä."
"Ei saa sotavankia -- --"
"Jos meidän säännöissä olisi, että meidän pitää auttaa kaikkia muita
paitse saksalaisia sotavankeja, niin sitten. Mutta nyt ei meidän
säännöissä ole tällaista poikkeusta. Minun velvollisuuteni sääntöjen
mukaisesti siis oli auttaa häntä, kun hän välttämättömästi tarvitsi
apua."
Mutta poliisi yhä vaan jatkoi torumistaan ja uhkasi kannella kouluun.
Silloin Valjan kärsivällisyys loppui ja hän sanoi poliisille: "menkää
na tshortu".
Poliisi kantelikin, mutta skouti-oikeus julisti aivan Salomonin
tuomion, johon kaikki olivat tyytyväisiä. Valja tuomittiin puolen
tunnin arestiin, siksi että hän oli sanonut na tshortu.
Kerran päätin käydä peräkkäin niin monessa kirkossa kuin mahdollista.
Perjantaina yritin mohamettilaisten moskeaan. Se on pieni, puinen,
liittyen omituisen vinosti katuun, sen kun täytyy olla Mekkaan päin
rakennettu. Kapea minareetti kohoaa sen toisesta päästä, jonka huipussa
meikäläisen ristin asemesta on puolikuu, eli oikeammin kuun sirppi.
Muudan tataari oli kyllä luvannut, että saisin tulla sinne, mutta tulin
varmaankin liian myöhään, sillä en päässyt mistään sisään.
Lauvantaina menin juutalaisten synagoogaan. Se on suuri, kaunis
rakennus. Päätornin huipussa kultainen pallo ja neljän sivutornin
huipussa juutalaisten "embleemi" kuusikulmion muotoinen kullattu laite.
Synagoogassa olivat naiset lehtereillä, miehet alhaalla. Ne, jotka
suoranaisesti halusivat ottaa osaa jumalanpalvelukseen levittivät
hartioilleen omituiset mustan ja valkean juovikkaat viitat. Toiset
muuten vaan kävelivät, istuskelivat ja puhelivat. Ympäri kirkkoa
kannettiin suurille rullille kirjoitettua vanhaa testamenttia.
Alttarilla rabiinit omituisella nuotilla resiteerasivat samalla
kiihkeästi huojuttaen ruumistaan. Useat seurakuntalaiset seurasivat
kirjoistaan, joissa toisella puolella oli hepreankielinen teksti,
toisella puolella juutalaismurteella.
Juutalaisille ominaista on, että hermostuneet, intohimoiset, kiihkeät
miehet määrättyyn ikään tultuaan muuttuvat rauhallisiksi, arvokkaiksi,
herttaisiksi vanhuksiksi. Muudan tällainen miellyttävä vanhus tuli tuon
tuostakin luokseni selittelemään käyttäen saksankieltä. Heillä kuului
olevan erittäin hyvä-ääninen kanttori, mutta sillä sattui olemaan kaula
kipeä. Muuten tulin ajatelleeksi, kuinka pieni tämä maailma on: Tämä
hyvä-ääninen kanttori oli meidän jonotustoverimme Vologdasta ja
Jekaterinburgista, ja oli matkustanut samassa seurassa meidän kanssamme
Pietarista Irkutskiin.
Seuraavana sunnuntaina menin Tchitan pääkirkkoon, soboriin. Se on
kaunis puhdastyylinen kirkko, ruotsalaisen arkkitehti Rosenin
piirustusten mukaan rakennettu, sijaitseva keskellä suurta, osittain
puuistutuksilla varustettua toria. Kirkossa messuttiin tavalliseen
tapaan. Kirkon eteisessä oli ruumisarkku, kansi auki ja siinä oli
nuoren naisen ruumis, valkeisiin puettu, kukilla koristettu. Omaiset
seisoivat ympärillä palavat kynttilät käsissä. Kuului olevan yleinen
tapa täällä.
Saman torin yläreunassa on kaksi kirkko-taloa, toinen on piispan
kirkko, ja sen sivurakennuksiin sijoitettuina piispan asunto ja
virastot. Toinen oli lähetyskirkko lähetyskouluineen ja oppilaiden ja
opettajain asuntoineen. Kävin edellisessä. Vastapäätä alttaria oli
lehteri ja siellä pappi johti sekakuoroa. Laulu minusta tuntui hyvältä
ja tavallista taidokkaammalta. Kirkossa kiinnittyi huomioni erääseen
sotamieheen, joka oli sodassa hengittänyt myrkyllistä kaasua.
Polvillaan lattialla koetti hän toimittaa hartauttaan, mutta paha yskä
sen aina keskeytti. Sodan kauhut ne tuntuivat näin kaukana.
Kävin vielä katolilaisessa kirkossa. Siellä toimitettiin
jumalanpalvelus osittain latinaksi, osittain puolankielellä. Seurakunta
veisasi hymniä, jossa jokainen säe päättyi -enko-tavuihin. Luulin
seurakuntalaisissa huomanneeni selviä puolalaisia tyyppejä. Mielihyvä,
tyytyväisyys ja rauha kuvastuivat heidän kasvoissaan.
Minulla oli tapana aamukävelyllä käydä kauppatorilla eli basaarissa,
niinkuin siellä sanotaan. Tori oli suuri aukea, jossa oli joukko
osittain rivissä, osittain hajallaan olevia pieniä rakennuksia. Enimmät
ovat yhdeltä puolen avonaisia, katolla, taka- ja sivuseinillä
varustettuja. Näissä kojuissa on monenlaista tavaraa myötävänä. Sen
lisäksi on tavaraa pitkillä pöydillä ja kuormissa. Torin yläreunassa on
rivi jauhokauppoja. Toisella sivulla on vaatteita, vanhoja ja uusia, ja
niiden vieressä säännöttömässä sekasotkussa kaikenlaatuista romua.
Tavallisesti oli torin yläosassa pitkät rivit burjaattivaljakoita. Isot
härkäparit olivat tuoneet kaupunkiin heinää, halkoja, lihaa. Suuret
härät siinä odottelivat kotiinpääsyä. Alempana olivat kalapöydät. Kävin
säännöllisesti niitä katselemassa. Monesti annoin jonkun myöjän
selitellä, mitä kaikkia kaloja siinä oli, ja mielellään he sen
tekivätkin, vaikka jo edeltäpäin sanoin, etten aikonut mitään ostaa.
Siinä oli monenlaista kalaa, paitsi meillä tunnettuja haukea, ahventa,
särkeä ja matikkaa oli erityisiä siperialaisia jokikaloja. Mainitsen
mitä satuin näkemään: sampi ja sterletti, ketá, lohen sukuinen kala,
pidetään paraimpana lohikalana, njelmá (Salmo nelma) hyvin suuri,
arvokas kala, noin 1 1/2 metrin pituisia; sosan (Cyprinus carpion
muunnos) leveä suurisuomuinen; ómul (Salmo autumnalis, toisien mukaan
Coregonus omul) Siperian paraimpia kaloja, keskikokoinen noin 30-50 cm;
harjus (venäjäksi myös harjus, Salmo Thymallus); taimén -- taimen;
linók -- suutari (Cyprinus tinca); karas -- ruutana; tshebak (Cyprinus
barbus); krasnoperka (Cyprinus erytrophthalmus); maksun suuri kala,
josta käytetyin myös nimitystä amúr. Näiden lisäksi merikaloja
Vodivostokista: navaga (Gadus callarias) ja kambola -- kampela.
Irkutskissa olin syönyt ilets (mon. iltsi) nimistä kalaa. Se on pieni,
erittäin maukas, muistuttaa meidän mujetta. Ketaan ja omulin määhnää
syödään, se on punasta, suurijyväistä, erinomaista herkkua. Minä
puolestani asetan omulin määhnän täysin kaviaarin rinnalle. Muutamia
vuosia sitten se maksoi Tchitassa vaan muutamia kopekkoja naula, mutta
sitten huomasivat moskovalaiset sen olevan ensimäisiä herkkuja, ja jo
ennen sotaa sen hinta nousi kahteen ruplaan naulalta.
Kerran torilla kävellessäni kiinnitti huomiotani eräs komea kala.
Kysyin myöjältä mikä se oli. Hän sanoi "jorsh" -- kiiski. Se minusta
tuntui aivan mahdottomalta, myöjä, joka oli burjaatti, ei osannut
paljon paremmin venäjää kuin minäkään, epäilin sen vuoksi hänen
ilmoitustaan. Samanlaisen kalan näin vähän tuonnempana kiinalaisella
myöjällä. Hän sanoi myös, että se oli "jorsh" ja samaa vakuutti muudan
venäläinen nainen, joka siinä osteli kaloja. Kotiin tultuani kerroin
siitä emännälleni. Hän hyväntahtoisesti meni heti torille ja osti
sellaisen kalan. Se oli 40 cm pitkä ja emäntäni vakuutti sen olevan
jorshin -- kiiskin. Muutamia päiviä myöhemmin sain museossa venäläisen
laajan zoologian käsiini. Siinä sanottiin kiiskin muutamissa Siperian
joissa todella tulevan niin suureksi. Kiiski se oli siis ja oikein
jättiläiskiiski, Harbinista se oli tuotu ja mainion sopan siitä meidän
emäntä keitti, sen voin vakuuttaa.
Omituista on, että venäläiset, jotka niin suuresti rakastavat kalaa ja
paastonkin vuoksi sitä niin paljon käyttävät, eivät osaa kalaa suolata.
Kalat säilytetään talvella jäätyneinä ja semmoisena niitä kuljetetaan
pitkät matkat. Luonnollisesti ne lopulta vanhenevat ja minä puolestani
aralla kunnioituksella katselin kalaruokia keväällä.
Tehtyäni kierroksen kalakauppiaiden pöytien luona, katsastelin
lintukauppiaiden kojuja. Siinä oli teiriä, metsoja, peltopyitä,
fasaaneja, sekä kanoja, hanhia ja kalkkunoita. Kevätpuoleen ammutaan
täällä paljon sorsia. Eräs nuori metsästäjä kertoi niitä olevan 24
laatua. Syksyllä kuuluu täällä saavan torilta ostaa trappia,
otis-lintua, jota Xenophon kymmenen tuhannen miehensä kanssa
palatessaan Vähän-Aasian aroilla pyydysteli, niinkuin hän Anabasis
kirjassaan kertoo. Täällä muuten pidetään kesyä siipikarjaa paljon ja
joka laatua. Minäkin olin tilaisuudessa syömään lintupaistia useampana
päivänä viikossa ja enimmäkseen hyvin valmistettuna.
Lintukauppiaiden rivistä menin kasviskauppiaiden luo ja aina siellä oli
jotain mielenkiintoista. Siinä oli ensinnäkin monenlaisia jauhoja,
ryynejä, herneitä, papuja y.m. Papujen joukossa oli monenlaisia meille
kokonaan outoja jaappanilaisia kirjavia ja kiinalaisia hyvin pieniä
papuja.
Useimmilla oli myötävänä jotain ruskeata jauhoa, joka enimmin muistutti
kahvijauhoa. Useampia päiviä sitä ihmeteltyäni, kysyin mitä se on.
"Tsherjoomuka", vastattiin. -- "Tuomenmarjaa." -- Näppärä emäntäni, kun
häneltä vaadin selitystä, kaappasi kaapistaan tuusan, jossa oli
samanlaista jauhoa. Siperialaiset kuivaavat tuomenmarjoja ja jauhavat
ne sitten luineen päivineen. Tätä jauhoa käytetään piiraan täytteenä.
Ei se minusta erinomaista ollut, mutta paremman puutteessa...
Samoilla kauppiailla oli violettia hienoa ryyniä. Kun kysyin, mitä se
oli, vastattiin: "mak" -- unikkoa. Emäntäni selitti, että sitäkin
käytettiin piiraan täytteenä, ja pyöräyttikin kohta sellaisia piiraita.
Mutta eivät ne minua enemmän ihastuttaneet kuin tuomenmarjajauhot.
Siperia on köyhää hedelmistä. Mutta jos siperialaiselle siitä puhut,
sanoo hän: "mutta kasvaahan täällä brusniikkaa" -- puoloja. Ja hyväthän
ne puolat ovat. Sitten oli torilla jäätyneitä keltaisia pieniä marjoja.
Niitä oli suuret saavit. Myyjät sanoivat niiden olevan nimeltä
"oblepiiha". Mutta en tavannut ketään, joka olisi tiennyt niiden
tieteellistä nimeä. Ne olivat erittäin maukkaita monella tavalla
käytettyinä: semmoisinaan vähän jäätyneinä, hillona ja kiisselinä.
Viimein museon tirehtööri Kusnetshoff tiesi sanoa, että se on Hippophae
rhamnoides. Siis tyrni, jota kasvaa meillä Itämeren ja Pohjanmeren
rannoilla. Mutta ei sen marjoja meillä käytetä. Ne kumminkin ovat
oikein hienonmakuisia. Myöhemmin olen saanut professori Regeliltä
kuulla, että tämä omituinen pensas kasvaa suolameren rannoilla ja
tuntureilla, Siperian, Uraalin ja Kaukasian vuoristoissa. -- Kotiin
lähtiessäni halusin ostaa vähän oblepiihahilloa tuomisiksi, mutta sekä
Tchitan että Irkutskin herkkukauppiaat hymyilivät minulle pilkallisesti
ja tarjosivat Tashkentista ja Singaporesta tuotuja herkkuja. Kotoiset
herkut ovat liian prostoita siellä niinkuin meilläkin.
Vielä oli myötävänä jäätyneitä "golubnika" eli "kurbid" nimisiä marjoja
-- juolukoita.
Lisäksi oli kaikenlaisia vihanneksia, kaalia, sipulia (suuremmoisina
helminauhoina), kurkkuja kiinalaisilla kauppiailla suuret
tynnörilliset. Keväällä alkoi näkyä hyvin suuria kiinalaisia retiisejä.
Kiinalaisilla kauppiailla sekä torilla että kaupustelijoilla pitkin
katuja oli jäätyneitä mandariineja. Syötäviä ne ovat, vaikka hienoin
aroomi on jo mennyt. Heillä oli myös tummanpunaisia tai melkein mustia
hedelmiä. Ne olivat jäätyneitä päärynöitä. Samoilla kaupustelijoilla
oli vielä monenlaisia kiinalaisia makeisia, niissä oli kaikissa paljon
mantelia tai jotain pähkinälaatua.
Vielä myötiin täällä erästä kiinalaista hedelmää, jonka venäläinen nimi
oli rjäsan. Siitä valmistettu hillo on oikein maukasta ja siinä on
moniosainen mantelimainen luu.
Usein vilkaisin myöskin leikkikalukojuihin. Siinä oli nukkia, jäniksiä,
hevosia ja tietysti kukkoja ja paljon muuta, savesta, puusta ja
paperimassasta. Olisin tuonut niitä jonkun mukanani, jolleivät ne olisi
olleet niin suuria, sillä ne olivat suurenmoisen kömpelötekoisia.
Samoissa kaupoissa oli kuvikkaita nenäliinoja, "tauluja", nekin karkean
kömpelöitä.
Venäjällä helposti tutustutaan. Minullakin alkoi olla joitakuita
tuttuja Tchitan torilla, joku kalakauppias, joku kiinalainen, jotka
ystävällisesti katsoivat minuun sivukulkiessani.
Tchitassa sanottiin olevan 70,000 asukasta ilman sotaväkeä. Sen
perustivat kasakat 16-sataluvulla. Enin osa asukkaista on venäläisiä,
sen jälkeen on kiinalaisia, ehkä noin 20,000. Lisäksi monia muita
kansallisuuksia: jaapanilaisia, korealaisia, tataareja, juutalaisia
noin tuhat, paljon lättiläisiä, balttilaisia ja sitten vielä kaikkia
mahdollisia maailman kansallisuuksia. Sotamiesten joukossa kuului
olevan useita saksaa puhuvia. Ne olivat Samaran seuduilta kolonisteja,
jotka sopivimmin suorittivat täällä asevelvollisuuttaan. Suomalaisia
vaan en onnistunut löytämään ainoatakaan. Syrjäisellä kadulla satuin
kerran näkemään suutarin kilven, jossa venäläisillä kirjaimilla oli
Gjupjanen, päättelin sen olevan Hyppönen, ja kerran menin Hyppöstä
tavottelemaan. Pikku mökistä tulla tupsahti vastaani kiinalaisia
suutareja tulvimalla. Ne ympäröivät minut ja puhuivat kiinankieltä.
Minä osoitin kilpeä ja sanoin "gdee Gjupjanen". Mökistä haettiin yhä
uusia kiinalaisia ja kaikki he puhuivat ja ihmettelivät minua. Ja kun
menin pois, seurasivat he minua kaikki portille saakka ja jäivät siihen
papattamaan.
Tchitan väestön kirjavuutta kuvasi seuraava sattuma. Saman kadun,
muistaakseni Angarskajan, varrella ilmoittivat ottavansa vastaan:
venäläinen tohtori L., muuten lättiläinen kansallisuudeltaan, japonskii
doktor ja tibetskii lama doktor vähän alempana saksalaista alkuperää
oleva tohtori B., juutalaissyntyinen Arthur Salomonovitsch F.,
juutalainen hammaslääkäri S. ja pari kolme venäläistä lääkäriä.
Ihmiset Tchitassa ovat yleensä ystävällisiä ja hyväntahtoisia, seuraa
rakastavia ja seuraa kaipaavia. Minä puolestani tapasin siellä vaan
ystävällisiä ihmisiä kuvernöörin viraston virkamiehistä ja
poliisimestarista alkaen.
Kun tulin Tchitahan oli minulla pieni kortti tohtori v. Bergmanille.
Ensimäisenä iltana kolkutin hänen ovelleen, ja avomielisen herttaisesti
otti hän minut vastaan. Häntä pidettiin Siperian etevimpänä lääkärinä,
ja oli sotilasarvoltaan kenraali. Kaikki hänestä pitivät, niin ylhäiset
kuin alhaiset. Vallankumouksen jälkeen sotamiehet tahtoivat valita
hänet luottamuspaikkoihin, joista hän kumminkin saksalaisen nimensä
vuoksi kieltäytyi. Hän osoitti minulle suurta ystävällisyyttä, hankki
tuttavia ja seurusteli minun kanssani. Hänen lapsuutensa koti oli ollut
Petroskoilla, ja joskus hän yllätti minua joillakuilla suomalaisilla
sanoilla. Hän tunsi Laatokan. Ja kun minä kiittelin Laatokan ihanuutta,
kesäöiden valaistusten loisteliasta kuvastoa meidän "merellämme",
saattoi hän vaipua haaveisiin: "kyllähän se Baikaljärvikin on komea,
mutta niitä valaistuksia kuin Laatokalla on kesäisenä yönä, ei ole
täällä. Minä olen aina uneksinut, että minulla olisi moottorivene
-- -- --." Sitten hän unohtui eteensä katsomaan, huokasi hiukan, mutta
sitten hänen hilpeä luonteensa taas pääsi vallalle.
Hänen kauttaan tutustuin virkamies- ja lääkäriperheisiin. Ensinnä
kaikista on mainittava tohtori Lepinin perhe, joiden luona lopuksi
asuin kuukauden päivät. He olivat valmiit itse epämukavuutta näkemään,
kunhan minulla vaan hyvä oli. -- Rauhantuomari -- miravoi sudja --
Gerken perhe oli myös minun tuttujani. -- Venäläisen Volkoffin luona
asuin muutamia viikkoja. Näiden herttaisten ihmisten luona tutustuin
venäläisiin tapoihin ja heidän kauttaan kauppiasperheisiin. Oli hauska
näissä perheissä seurustella, heidän kautta opin tuntemaan
siperialaisia tapoja, oloja, ihmisiä.
Jos olisin kauvemmin Tchitassa viipynyt, olisin voinut pian vapaasti
seurustella kenen kanssa vaan tahdoin. Vallan ventovieraat ihmiset
lähettivät minulle sanan, että olisin tervetullut heille. Vallankumous
kumminkin katkaisi siellä oloni. Tuttavieni luona näin paljon heidän
tuttujaan, myöskin tutustuin heidän lapsiinsa ja niiden tovereihin.
Niin että kun viime aikoina kadulla liikuin, tuli tuon tuostakin joku
tuttu vastaan, jotkut koulutytöt niiata niksauttivat minulle ja
koulupojat iloisesti tervehtivät. Se tietysti lämmitti maanpakolaisen
mieltä. Vieläpä "meidän kiinalaisemmekin", joka isäntäväelleni toimitti
ruokavaroja, kuului tuttaviini. Kadulla vastaantullessa hän irvisti
minulle tuttavallisesti ja nyökäytti päätään.
Tchitassa on varsinainen vierailuaika kello 5 ip. Vieraissa ollessa
istutaan teepöydän ympärillä ja siihen unohdutaan istumaan myöhään
iltaan saakka. Ja puhe se luistaa niin että. Teetä ei tarjota
pelkältään, vaan leivän ja voin kanssa, oikea venäläinen ei välitä
voistakaan.
Venäläinen on tavattoman puhelias ja monisanainen. Tämän osoitteeksi
mainitsen pienen esimerkin. Olin kerran erään venäläisen tuttavani
kanssa kävelemässä. Minun piti hänelle selittää eräs seikka, jonka
satuin tietämään paremmin kuin hän. Huonon venäjänkielen taitoni vuoksi
ei se oikein luonnistunut. Kotiin tultuani valmistin sanakirjan ja
kieliopin avulla lyhyen kirjallisen esityksen asiasta. Vein sen hänelle
ja pyysin samalla kielellisesti korjaamaan. Hän korjasi, mutta sitten
hän hymähti ja sanoi: venäläinen ei sano näin lyhyesti. Lisäsi sinne ja
tänne sanoja, muutti attribuutteja kokonaisiksi lauseiksi: "No nyt se
on enemmän venäläisen puhetavan mukainen".
Ulkolaisista kirjailijoista tuntuivat sivistyneiden venäläisten
keskuudessa olevan erittäin suosittuja Maupassant, saksalainen Heine ja
norjalainen Knut Hamsun eli Gamsun, niinkuin venäläiset sanovat. Muudan
ylioppilas pyysi minua lausumaan hänelle Heinen runoja, jos suinkin
osasin joitakuita ulkoa, hän oli lukenut niitä vaan käännöksinä.
Samainen ylioppilas halusi oppia norjankieltä voidakseen lukea
"Gamsunia" alkukielellä. -- Myös Nietzschellä on ylioppilaspiireissä
paljon ihailijoita.
Venäjällä on moni seikka erilainen kuin muualla. Meillä naiset
laulavat enemmän kuin miehet, Venäjällä päinvastoin. Kaikissa piireissä
kuulee hyviä miesääniä. Monessa muussa maassa naiset käyttävät
kansallispukuja, mutta miehet käyvät kansainvälisissä puvuissa.
Venäjällä miehet kaikista kansankerroksista mielellään käyttävät
pukuja, joissa on edes osittain kansallispuvun vivahdus. Virkamies,
koulupoika y.m., joiden täytyy käyttää univormua, eivät tunne oloaan
kodikkaaksi kotiin tultuaan, elleivät pukeudu uudestaan. Kirkasvärinen
sininen tai punanen mekko vedetään ylle, jossa on nappi sivulla
samoinkuin paidassakin, vyö vyötetään vyölle ja jalkoihin vedetään
saappaat. Kansallispukuun melkein kuuluu liian suuret saappaat ja
vieläkin yleisemmin liian suuri lakki -- furashka. Se on tavallisesti
niin suuri, että korvatkin mahtuvat lakin reunojen sisäpuolelle.
Siperia on turkkien maa. Niitä siellä näkee jos minkälaisia, niiden
kuvaaminen vaatisi erityisen lukunsa. Mainitsen vaan muutamia
huomioita. Ensinnäkin käytetään suuren suuria poronnahkaturkkeja,
joissa on karvat ulospäin. Samoin on enimmissä muissa. Tavallisia ovat
koirannahkaturkit. Hienoimpia ja kauneimpia ovat vastasyntyneen varsan
nahasta tehdyt. Ne ovat tiheä-, lyhytkarvaisia, kauniin ruskeita.
Bamaulka-turkki on lampaannahasta. Pitkä villa on sisäpuolella,
päälläpäin paljas nahka. Se on kokonaisuudessaan värjätty tumman
siniseksi. -- Komeimpia ja erittäin tarkoituksen mukaisia talvilakkeja
ovat sellaiset, joissa sivuilla riippuu noin puolen metrin pituiset
parinkymmenen cm:n levyiset turkisviilekkeet. Tavallisesti ne pidetään
vain sivuilla riippumassa, pitemmillä matkoilla ne kääritään kaulan
ympäri.
Turvallisuus yleensä ei Siperiassa ole suuri. Murhat ja ryöstöt ovat
tavallisia tapahtumia. Kaupungin ulkopuolella tapaa alituiseen ristejä
osoitteeksi, että siinä on murha tapahtunut. Ei siellä ilman muuta
sovellu mennä yksin metsään kasveja kokoomaan, vaan ainoastaan
suuremmassa seurassa aseilla varustettuna. Kerran olimme kävelemässä
rouvat Konkordia Vladimirovna ja Jelena Aleksandrovna ja tuomari Karl
Robertovits. Rouvat olivat muuten Berlinissä syntyneet, mutta jo aivan
nuorina tänne joutuneet ja olivat muuttaneet saksalaiset, oudot
nimensäkin enemmän venäläisiä miellyttäviksi. Tulimme kaupungin laitaan
ja tuomari ehdotti, että lähtisimme metsään kävelemään. "Onko aseita
mukana?" kysyi toinen rouvista. "Onhan toki", sanoi tuomari ja näytti
browninkiaan. Ja niin menimme. -- Illalla ei ilman aseitta mielellään
liikuta ulkona. Jos minä satuin olemaan yksin vieraissa ja viivähtämään
illalla, ei koskaan päästetty yksin palaamaan kotia, vaan isäntä tuli
saattamaan tai toimitettiin ajuri. Ovet pidetään monilla lukoilla ja
salvoilla varustettuina. Avainta ei koskaan uskota kenenkään muun kuin
talon isännän tai emännän haltuun. Ja kun vieras tulee, täytyy hänen
jyskyttää ovea, sanoa kuka hän on ja mitä hänellä on asiata, ennenkuin
ovi avataan. Joka talossa on myös koiria, suuria ja äkäisiä. Kun
illalla kulkee kadulla, seuraa kunkin talon mitan sen talon haukkuva
koira.