IRKUTSK

Ei tarvitse paljonkaan Venäjällä matkustaa, ennenkuin huomaa sen

omituisen seikan, että rautatieasemat tavallisesti ovat muutaman

kilometrin päässä kaupungeista. Syynä siihen sanotaan olevan sen, että

asema on rakennettu sen mukaan lähelle tai kauvas kaupungista, kuinka

paljon kukin kaupunki on maksanut rautatieinsinööreille. Tomskin

kaupunki Siperiassa ei suostunut maksamaan mitään. Sen kaupungin

asukkaat pitivät luonnollisena, että tottahan heidän kaupunkiinsa

muutenkin rautatieasema tulee sopivaan paikkaan. Tomskhan on Siperian

etevin kaupunki. Siellä on yliopisto, asukkaita 115,000, se on Siperian

sivistyskeskusta. Mutta annahan olla. Insinöörejä ei saa niinkään

pahoin pidellä. He vetivät rautatien 60 kilometriä Tomskin

eteläpuolitse. Vasta useampia vuosia myöhemmin on Taigan asemalta

rakennettu haararata Tomskiin. -- Poikkeuksen tästä yleisestä säännöstä

muodostaa Tchita. Siellä on asema aivan kaupungin laidassa, parin kadun

kulmavälin päässä pääkadusta. Mutta siihen eivät kaupunkilaisten rahat

ole mitään vaikuttaneet, vaan luonnon suhteet. Kaupunki on nimittäin

niin korkeiden vuorten ympäröimä, ettei suorastaan ole ollut tilaa

rakentaa asemaa kauvemmas kuin juuri kaikkein mukavimpaan paikkaan.

Matkallamme sivuutimme monta suurta kaupunkia. Ensimäinen Aasian

puolella oli Tsheljääbinsk. Sitten tulivat Kurgan, Petropavlovsk, suuri

kauppakaupunki, johon kameeleilla käyty karavaanikauppa päättyy, Omsk,

jossa on paljon tanskalaisia, Novonikolaijevsk, suuri kauppakaupunki,

Krasnojarsk, Jeniseijoen varrella, Kainsk, Nishneudinsk, Tulun ja

Irkutsk.

Irkutskiin tulimme illalla kauhean pakkasen vallitessa. Lienee ollut

sinä päivänä -55° C, en kuitenkaan ollut tilaisuudessa sitä itse

lämpömittarista huomaamaan. Hämmästykseksemme saimme kuulla, että

kaupunki on kaukana, eikä sinne voi lähteä näin myöhään illalla

ankarassa pakkasessa. Me samoinkuin useimmat muut matkustavaiset saimme

jäädä asemalle yöksi. Ja niin me vietimme kolmannen yön venäläisellä

rautatieasemalla, milloin torkkuen yhdellä, milloin hetken aikaa

kahdella tuolilla, milloin taas kävellen edestakaisin lattialla.

Irkutskin kaupunki on mahtavan vuolaan Angara-joen varrella.

Angara-jokea myöten kulkevat vedet Baikaljärvestä Jenisei-jokeen.

Rautatieasema on Angara-joen toisella puolen, josta tietysti on monta

hankaluutta. Kesällä kuljetaan Angaran yli ponttoonisiltaa myöten,

talvella jäätä myöten. Keväällä jäiden lähdön aikana ja syksyllä

jäätymisaikana keskeytyy yhteys kaupungin ja aseman väliltä usein

viikoksi, välistä pitemmäksikin aikaa. Postiakaan ei silloin Irkutskiin

saada, ainoastaan sähkösanomia. Irkutskiin tulevat matkustavaiset

saavat asettua asemakylään asumaan ja kaupungista ei kukaan pääse pois.

Kaupunkilaisten hartaana toivomuksena on, että rakennettaisiin silta

Angaran yli, mutta se toivomus yhä odottaa toteutumistaan.

Irkutskin kaupunki on rakennettu ikäänkuin niemekkeelle. Angaran

lisäksi sitä kahdelta sivulta rajoittaa kaksi pienempää Angarahan

laskevaa jokea. Kun Irkutsk aikoinaan perustettiin, rakennettiin se

tähän epämukavaan paikkaan, koska sitä pidettiin turvallisena,

kaupunkia oli siten helpompi puolustaa.

Irkutskiin tulimme tammikuun 6 p:nä 1917, venäläisten joulupäivänä.

Uuden vuoden aamun olimme viettäneet Siperian arolla. K:lo 12 yöllä

ojensin käteni, ylälavitsalta alalavitsalla nukkuvalle toverilleni ja

toivotin onnellista uutta vuotta, itsekseni arvellen, mitä kaikkea niin

alkava vuosi oli tuova mukanaan.

Kun viimein aamulla pääsimme Irkutskiin, sijoituimme

Metropol-hotelliin, jossa olivat hyvin tottuneet ottamaan vastaan

maanpakolaisuuteen karkotettuja. Riensimme heti kuvernöörin virastoon.

Siellä sanottiin, että nythän on joulu, ei tänne ketään virkamiehiä

tule ennenkuin neljän päivän perästä. Ajoimme sitten poliisivirastoon.

Siellä emme tietysti tavanneet pääherroja, mutta saimme kumminkin luvan

toistaiseksi asua hotelli Metropolissa. Hauskoja tulevaisuuden toiveita

ei kuitenkaan annettu. Sanottiin, että kuvernööri päättää ajallaan,

mihin minun on sijoituttava, mutta todenmukaisesti minut lähetetään

Kiirenskin kaupunkiin joka on Lena-joen varrella ja jonne on hevosella

maamatkaa mentävää 800 km:iä.

Valmistin venäjänkielisen anomuksen, että saisin jäädä Irkutskiin

asumaan. Heti kun joulun jälkeen virastot aukenivat vein sen

kuvernöörille. Varakuvernööri, jonka puheille jouduin oli hieno herra,

mutta ei sanonut sitä eikä tätä. Kuulin kerrottavan, ettei hänellä

ollut mitään sanottavaa. Mahtavin herra kuului olevan virkamies, joka

suunnilleen vastasi meidän lääninsihteeriä. Hän näytti hyvin

vastenmieliseltä ja häjyltä ja sanoi, ettei voi tulla kysymykseenkään,

että minä saisin jäädä Irkutskiin. Olimme vähän ymmällä, mitä tehdä.

Mutta sitten tuli pubeillemme aivan nuori mies. Venäjällä näet

sota-ajan vuoksi virastoissa palvelee paljon nuoria poikia. Hän sanoi,

että minun paperini eivät vielä ole tulleet ja neuvoi menemään

poliisimestarin puheille. Siellä vihdoin sanottiin, että sain asettua

kaupungille asumaan. Minun oli joka lauvantaina aamupäivällä vain

käytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Ajallani saisin tarkempia

määräyksiä.

Erottuani matkatoveristani sain nyt ruveta asuntoa itselleni hakemaan.

Sen löysinkin. Se oli tanskalainen perhe, lennätinvirkamies V. Jensenin

perhe. Harvinaisen herttaisia ja ystävällisiä ihmisiä sekä herra Jensen

että hänen rouvansa. Aluksi asuin heillä. Sitten samassa talossa syöden

heillä kaikki ateriat.

Irkutskin kaupunkia sen asukkaat kutsuvat Siperian Parisiksi. Nimi,

jota epäilemättä on pidettävä hyvin liiallisena. Suurin osa taloja on

puisia yksi- tai kaksikerroksisia. Jonkun verran on kivitaloja, nekin

ovat harvoin enemmän kuin kaksikerroksisia. Puutalot ovat harvoin

laudoitettuja ja maalattuja. Ne ovat enimmäkseen pyöreistä hirsistä

tehdyt. Kun minä kerroin, että Suomessa kaupunkien rakennussäännön

mukaan kaikki puutalot täytyi laudoittaa, olivat he ihmeissään, eivätkä

käsittäneet mitä järkeä siinä oli. Kaikissa alakerran taloissa on

luukut, jotka yöksi lukitaan kiinni tavallisesti ulkoa päin. Kun minä

kerroin, ettei Suomessa sellaisia käytetä, ihmettelivät he, pitivät

sitä kovin vaarallisena. Kaikkialla Venäjällä toki ikkunaluukkuja

käytetään. Meidän tietosanakirjassamme sanotaan, että Irkutsk on

uudenaikaisesti rakennettu. Kyllä ainakin minun oli vaikea sitä

uudenaikaisuutta löytää. Siellä on pääkatu bolshaja ulitsa -- suuri

katu. Siihen katuun ja sen läheisimpiin kohdistuu koko Irkutskin

parisilaisuus.

Kuvernöörin virasto on pyöreistä hirsistä tehdyssä puutalossa, joka

varustuksiltaan tuntui sangen vaatimattomalta. Ei meillä mikään virasto

tyytyisi sellaiseen. Poliisikamari oli tietysti vielä paljon

vaatimattomammassa. Ainoastaan pankit ja etenkin valtionpankki oli

kokonaan uudenaikaisessa, tilavassa, mukavassa, niin sisältä kuin ulkoa

ajanmukaisessa rakennuksessa. Samoin muutamat hotellit ja enimmät

koulutalot. Kenraalikuvernöörin asunto oli myös komea rakennus.

Kirkkoja oli paljon ja osaksi, hyvin suuria, mutta eivät ne erityisen

kauniita olleet. Pääkirkko on ruotsalaisen arkkitehti Rosenin

rakentama, omituinen sekotus renesansi- ja bysantiiniläistyyliä. Oli

myös pieni sievä luterilainen kirkko bolshajan varrella.

Irkutskin perustivat kasakat v. 1652. Ison vihan aikoina oli tänne

saakka tuotu ruotsalaisia ja arvattavasti myös suomalaisia sotavankeja.

Eräällä hautuumaalla on vieläkin hautakiviä, joissa on ruotsalaisia

nimiä. Nämä sotavangit rakensivat tänne itselleen kirkon. Myöhemmin on

sitä jatkettu ja se muutettu venäläiseksi kirkoksi.

Pääkadun varrella ja sen välittömässä läheisyydessä oli komeita ja

hyvin varustettuja kauppapuoteja, joista sai kaikkea mitä vaan saattoi

toivoa. Oli suuri tilava kirjakauppa, oli kultaa, hopeaa, jalokiviä,

korutavaraa, kaikenlaatuista ruokatavaraa, oli kiinalaisia ja

jaappanilaisia kauppaliikkeitä, mutta ne olivat eurooppalaismallisia,

venäläisiä varten.

Bolshaja päättyi kauniiseen puistoon Angarajoen varrella. Puiston

keskellä on erittäin jykevä, korkealla jalustalla seisova Aleksanteri

III:n muistopatsas. Siinä hän mahtavana, kaukonäköisenä katselee itään,

taivaan rannalla siintäviä, Baikaljärveä ympäröiviä vuoria. Se oli muka

hänen suuri aatteensa, että Venäjän valtaa oli levitettävä sinne kauvas

itään aina Tyyneen valtamereen saakka. Sitä aatetta hän siinä edustaa.

Patsaan juurella oli aina kunniavahti, sotamies täysissä aseissa. Yöllä

tammikuun toista päivää vastaan v. 1917, joka yö oli sen talven kylmin

unohtui vartijasotamies vaihtamatta. Vartija ei jättänyt paikkaansa,

vaan paleltui kuoliaaksi. Se oli silloin. Ja miten on nyt. Tuntuu kuin

siitä olisi sata vuotta kulunut. Vallankumouksen jälkeen ehdotettiin,

että patsas sulatettaisiin uudelleen ja siitä valettaisiin vapauden

jumalatar. Lienevätkö aikeensa toteuttaneet.

Irkutskissa ei ole vesijohtoa. Ja se perustuu varsin merkilliseen

seikkaan. Minun ystäväni tohtori Bergman, joka oli vuosia ollut

komiteassa, jonka piti vesijohtoa hommata, kertoi minulle, että

vesijohdon rakentamisella oli voitettavana suuret hankaluudet. Maa oli

nimittäin täällä jäässä hyvin syvältä kesälläkin. Mikä johtuu talvien

ankaruudesta ja lumettomuudesta. Sitä kokemusta vesijohtojen

rakentamisessa, mikä oli muualla maailmassa saavutettu, ei voitu

käyttää hyväksi. Ainoastaan Kanadassa kuuluu olevan joku kaupunki,

jossa olosuhteet tässä suhteessa ovat samanlaisia.

Kaupungissa sanottiin olevan 125,000 asukasta, ilman sotaväkeä. Ja kun

talot ovat pienenpuoleisia, on se luonnollisesti verrattain laaja. On

lisäksi useita esikaupunkeja. Mutta raitiovaunuliikettä ei ole.

Tutustuin erääseen riikalaiseen karkotettuun. Hän väitti, että

liikevoimaa raitiotieliikennettä, sähkölaitosta, teollisuuslaitoksia

varten olisi helposti saatavissa -- Angara-joesta. Vieläpä sillä, hänen

puheensa mukaan, voitaisiin lämmittää koko kaupunki. Angarassa on

nimittäin tavattoman kova virta. Niinpä siihen ei ollenkaan voi mennä

uimaan, se on hengenvaarallista. Jos virta tempaa mukaansa, on sattuman

varassa voiko pelastua. Tätä suurta virran voimaa voitaisiin kaikkiin

yllämainittuihin tarkoituksiin käyttää. "Mutta eiväthän ne ymmärrä",

lisäsi hän halveksivasti.

Tavat ovat täällä kansanvaltaisempia kuin muualla Venäjällä.

Kauppapuodit ovat kiinni 1/2 1-2 päivällä, että puotipalvelijat

pääsevät syömään. Pääsiäisenä ne ovat kiinni toista viikkoa, mutta

vasta pääsiäispäivästä alkaen. Pitkänä perjantaina ne olivat vielä

auki. Jouluna olivat toiset puodit kiinni kolme, toiset neljä päivää.

Puodeista puhuttaessa mainittakoon täällä se hauska omituisuus, että ei

tingitä, sitä tapaa ei ollenkaan ole olemassa. Ja siperialaiset ovat

siitä ylpeitä. Ajureillakin on taksa. Istutaan rekeen sen enempää

kyselemättä ja kun tullaan perille, maksetaan taksan mukaan.

Lukutaidon kehuivat olevan Siperiassa jonkun verran paremman kuin

muualla Venäjällä. Sota on kaikkialla Venäjällä vaikuttanut omituisella

tavalla luku- ja kirjoitustaidon edistämiseksi. Kotona olevat ja

sodassa olevat ovat halunneet kirjoittaa toisilleen. Eihän voi saada

sanotuksi mitä haluaa, jos pitää kirje toisella kirjoituttaa.

Iltakoulua on pidetty kasarmeissa ja rintamalla miehille, ja maakylissä

ja kaupungeissa naisille.

Meidän tietosanakirjassa sanotaan, että Irkutskissa on joltinenkin

teollisuus. Koko Siperiassa ei ole teollisuutta. Onhan joku rautatien

korjauspaja, kirjapainoja, olutpanimoja ja pieniä mitättömiä yrityksiä.

Kaikki tehdastuotteet on tuotu Euroopan Venäjältä, Saksasta tai

Amerikasta.

Kun kerran Tchitassa tuumailin teettää itselleni uudet kengät,

sanottiin, että ei koko Siperiassa ole suutaria, joka osaisi tehdä

kenkiä mitan mukaan. Pidin tätä hyvin liioiteltuna. Mutta kun sitten

Irkutskissa kysyin, onko se totta, vastattiin, että ei, ei se ole

totta, on täällä Irkutskissa ollut kaksi miestä, jotka ovat osanneet

mitan mukaan tehdä. Toinen niistä kyllä joutui sotaan, mutta nyt on

tänne muuttanut yksi puolalainen, joka osaa. -- Tuo toinen muuten

sitten murhattiin vallankumouksen melskeissä.

Arvelin, että Siperiassa turkikset olisivat huokeita. No,

parkitsemattomia, valmistamattomia nahkoja voi sattua saamaan

kohtalaisen huokealla, mutta valmistetut nahkat ovat aina kalliita. Ne

nimittäin aina valmistetaan Varsovassa. Ja rahti Irkutskista Varsovaan

ja takaisin lisää hintaa aikalailla.

Huonekaluja täällä valmistetaan vähän. Niistä onkin ainainen puute.

Varakkaissakin kodeissa saattaa huonekaluja sen vuoksi olla silmiin

pistävän niukasti.

Sokeri saadaan Kiovasta. Ainoastaan Vladivostokissa kuuluu olevan

sokeritehdas ja jonkun verran muitakin tehtaita.

Nämä esimerkit mielestäni kyllä osottavat todeksi väitteen, ettei

Siperiassa yleensä ole mitään teollisuutta. Jos kerran Venäjällä ja

Siperiassa olot järjestyvät, kannattaa sinne taitavan, uutteran ja

työtätekevän ammattilaisen melkein miltä alalta tahansa lähteä. Hän

varmasti menestyy.

Meijereitä on viime vuosikymmeninä perustettu paljon Siperiaan, mutta

ne ovat Länsi-Siperiassa etusijassa tanskalaisten ja Irkutskin

seuduilla virolaisten perustamia ja omistamia.

Vuorikaivoksia Siperiassa on paljonkin. Mutta niissä käytetään suuressa

määrässä kiinalaista työväkeä.

Satuin tutustumaan muutamiin kultakaivosten omistajiin. Yksi heistä,

herra Riefestahl, osoitti minulle suurta ystävällisyyttä, kutsui minut

kotiinsa ja teki minulle suuria palveluksia suositustensa kautta.

Häneltä sain kuulla monta mielenkiintoista asiaa kullan huuhtomisesta

ja sen yhteydessä olevista seikoista.

Paljon kultaa huuhdotaan suurien jokien pohjasta. Työ suoritetaan

talvella, kun joen pinnan peittää paksu jää. Jäähän koverretaan

syvennyksiä, paraiksi niin syviä, että jää ei puhkea. Syvennyksen

kohdalta jäätyy jää entiseen paksuuteensa joka suunnalle. Sitten

koverretaan uudestaan ja jäädytetään uudestaan, kunnes päästään joen

pohjaan saakka. Siten on jokeen muodostunut joukko onttoja jääpilareja,

jääputkia, joissa ei ole vettä vaan ilmaa. Näitä myöten päästään

mukavasti joen pohjaan. Pohjasta kootaan hiekkaa ja siitä huuhdotaan

kultaa.

Kulta on pienissä, ohuissa, pyöreissä liuskaleissa, jotka lähinnä

muistuttavat kooltaan ja muodoltaan särensuomuja. Olen usein itsekseni

ihmetellyt nimitystä "kultaa huuhdotaan". Nyt tulin sen käsittämään.

Tuttavallani oli kultahiekkaa, niinkuin sitä nimitetään, pienessä

lasissa. Kuului olevan tuhannen ruplan arvosta. Hän kaasi sen valkealle

paperille ja käski sitä käsin pitelemään. En ollut koskaan tiennyt,

että kulta on niin odottamattoman raskasta. Nyt käsitin, että sitä

todella saattaa huuhtoa.

Joku läsnäolijoista arveli, että eikö ollut turhaa pitää tuollaista

kultamäärää kotonaan, voisihan sen myödä ja käyttää rahoja johonkin.

Mutta kullan omistaja kertoi, että siitä saattoi kyllä olla hyötyä.

Kulta vaikuttaa omituisen lumoavasti ihmisiin. Hänellä oli ollut

tuttava, joka aina oli ivannut hänen kullanhuuhtomishommiaan. Kerran

kun hän taas oli ollut hänen luonaan ja nauranut hänelle, oli herra R.

tehnyt samoinkuin nyt minulle. Kaatoi kullan puhtaalle paperiarkille.

Vieras alkoi katsella kultaa, silmät alkavat kiilua, hymy katosi, kulta

lumosi hänet, hän ei voinut irroittaa katsettaan kullasta. -- Jos

tahtoo myödä kaivososakkeita, on ensinnä annettava ostajan jonkun aikaa

katsella kultaa.

Kerran, niin kertoi herra R., oli hän suuremmassa rahantarpeessa. Kun

hän oli luottoaan käyttänyt pankissaan, katsoi pankki hänen saaneen

tarpeeksi ja kieltäytyi enempää antamasta. Hän haki silloin kotoaan

kultahiekkansa, jota hänellä silloin sattui olemaan kolmen tuhannen

ruplan arvosta, kaatoi kullan valkealle paperiarkille ja antoi

tirehtöörien sitä katsella. Kun he olivat aikansa sitä katselleet,

lumosi se heidät. Ja ilman sen enempiä puheita hyväksyttiin vekselit.

Kaikki kulta oli myötävä valtiolle, joka siitä maksoi huippuhinnan.

Valtiolla oli paljon omia kultakaivoksia samoinkuin keisarillisella

perheellä. Työväki kuului suuressa määrin varastavan kultaa. Varastetun

kullan möivät he valtiolle. Valtio maksoi siitä täyden hinnan. Sama se

millä tavalla valtio sai kultaa, kunhan sai. Ja maksuhan maksettiin

paperirahassa.

Rahasta puhuttaessa mainittakoon, että siihen aikaan Venäjällä

hopea- ja vaskiraha olivat käytännöstä hävinneet. Vaihtorahana

käytettiin melkein yksinomaittain pieniä paperirahoja ja postimerkkejä.

Toisin oli kumminkin Siperiassa. Alkuasukkaat eivät kuulu välittäneen

niistä pienistä paperipalasista. Vaihtorahana käytettiin edelleenkin

hopeata ja vaskea. Ja kun ei kukaan sitä koonnut, ei siitä ollut

puutettakaan. Joskus sattui saamaan pientä paperiakin, mutta se

annettiin heti pois kerjäläisille, postikonttoriin, joihinkin

virallisiin maksuihin.

Asukkaat Irkutskissa ovat etusijassa venäläisiä, mutta sen lisäksi,

etenkin ennen sotaa, kaikkia mahdollisia maailman kansallisuuksia.

Sen jo saattoi huomata siitä, että bolshajalla olevista

sanomalehtikioskeista saattoi ostaa kaiken maailman sanomalehtiä:

ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia, tanskalaisia, puolalaisia

j.n.e. -- Virolaisia kuului olevan aikalailla. Samoin lättiläisiä

niinkuin kaikkialla Venäjällä. Lättiläiset muodostavat omia

yhdistyksiä, tukevat toisiaan ja pyrkivät sitkeästi eteenpäin.

Juutalaisia sanottiin olevan tuhannen tienoilla. Vanhempi polvi puhui

juutalais-saksaa, nuorempi polvi useimmiten vaan venäjää. Baltilaisia

saksalaisia oli aika lailla. Ne tietysti kaikki puhuivat myös venäjää.

Suomalaisia kuului olevan joitakuita upseerien rouvia, mutta ne olivat

unohtaneet kansallisuutensa. Aasialaisista kansoista näki ehkä enimmin

kiinalaisia, sitten jaapanilaisia, korealaisia, burjaatteja,

kirgiissejä ja muita mongooleja. Mutta ei Irkutsk kuitenkaan tee

aasialaista vaikutusta, vaan eurooppalaisen tai paremmin sanoen

venäläisen vaikutuksen.

Erityisesti mainittakoon joku sana tanskalaisista. Länsi-Siperiassa on

tanskalaisia meijeri- ja liikemiehiä. Tanskalaisella kauppayhtiöllä

Sibirskaja kompaania on kauppaliikkeitä aina Tchitassa saakka.

Irkutskissa oli vielä ennen sodan alkua tanskalainen siirtokunta, johon

kuului 36 tanskalaista telegrafistia. On olemassa suuri tanskalainen

sähkölennätin yhtiö: det nordiske kompanie. Se omistaa joukon

sähkölennätinkaabeleja, jotka välittävät kansainvälistä

telegrafiyhteyttä. Paitsi Tanskassa on heillä konttoreja: Lontoossa,

Newcastlessa, Aberdeenissa, Färsaarilla, Islannissa, Göteborissa,

Uudessakaupungissa, Pietarissa, Libaussa, Irkutskissa, Kiachtassa,

Vladivostokissa, Pekingissä, Shanghaissa, Honkongissa, Nagasakissa ynnä

muutamissa muissa paikoissa. Yhtiön palveluksessa kuuluu olevan noin

1,200 henkeä, niistä toinen puoli tanskalaisia, loput sen maan

asukkaita, missä konttorit sijaitsevat. Yhtiö on jo ollut olemassa 50

vuotta. Sodan aikana ovat venäläiset ottaneet haltuunsa useita

Siperiassa olevia kaabeleja, tanskalaisia telegrafistia oli sen vuoksi

jäljellä vaan kahdeksan. Tutustuin tanskalaiseen siirtokuntaan ja sain

heiltä osakseni paljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta.

Irkutskissa on useampia oppilaitoksia ja kauvan on sinne puuhattu

yliopistoa. Komeassa teatteritalossa vierailevat eri teatteriseurueet.

Elävien kuvien teattereja tietysti on useampiakin. Venäjällä on useissa

suurimmissa kaupungeissa maantieteellinen seura, jolla tavallisesti

on oma museonsa. Ne taitavat kulkea Pietarin keisarillisen

maantieteellisen seuran haaraosastoina. Tällaisia seuroja on ainakin

Jekaterinburgissa, Irkutskissa, Tchitassa ja luultavasti monessa muussa

kaupungissa. Nämä seurat edustavat jonkunlaista vapaampaa,

itsenäisempää harrastusta. Jos joku tunnettu henkilö vierailee

paikkakunnalla, ottaa seuran presidentti hänet vastaan ja seura pitää

päivälliset. Maantieteellinen seura harrastaa luonnontieteitä,

ethnografiaa, muinaistutkimusta, paikallishistoriaa. Myös julkaisevat

nämä seurat tieteellisiä tutkimuksia. Ylimalkaan ovat tieteelliset

harrastukset vähäisiä. On vaikea tavata ihmisiä, joilta saisi

luonnontieteellisiä, kielellisiä ja kansatieteellisiä tietoja.

"Perhosherroja" sattui Irkutskissa kumminkin olemaan useampia.

Lopuksi irkutskilaisten muistojeni sarjassa muistelen vielä

luterilaista kirkkoa, jota aina tulen rakkaassa muistossa säilyttämään.

Luterilainen Irkutskin seurakunta käsittää Irkutskin ja Transbaikalian

läänit, se on alaltaan suuri, niin suuri kuin Saksa, Ranska ja Suomi

yhteensä. Kirkonkirjat eivät näyttäneet kuitenkaan olevan

kovin paksuja. Venäjällä ei ole venäjänkielisiä luterilaisia

jumalanpalveluksia, vaan ovat ne saksalaisia tai virolaisia,

suomalaisia, lättiläisiä. On kumminkin koko joukko luterilaisia, jotka

eivät saksaa osaa kuin siksi nimeksi. Sattuu myöskin, että silloin

tällöin juutalaisia kääntyy kristinuskoon. Ne mieluummin kääntyvät

luterilaisiksi. Sillä jos katuu kauppojaan, voi siitä vielä päästä

vapaaksi. Toiseksi eivät katolilaiset uskonnot sovellu kuvain

palvelusta kammoaville juutalaisille. Näistä entisistä juutalaisista

eivät monet osanneet muuta kuin venäjää, jolleivät mahdollisesti

koulussa olleet muuta oppineet.

Irkutskin luterilaisen seurakunnan pappi oli pastori Sibbul. Hän

saarnasi joka sunnuntai ja juhlapäivä saksaksi, joka toinen sunnuntai

sitä paitsi viroksi ja kerran kuussa lätinkielellä. Hänen kirkkonsa oli

niillä mailla ainoa paikka, jossa saksankielen julkinen käyttö oli

sallittu. Kirkko oli aina täynnä väkeä, siinä oli upseeria, sotamiestä,

väliin kymmenittäin sotaan lähteviä praaportsikkeja -- vänrikkejä,

siinä karkotettuja, kaiken maailman ääriltä kauvas Irkutskiin

häipyneitä saksalaisia, baltteja, mitä kaikkea lienevätkin olleet.

Oli kerran ankara pakkanen, talvi-sunnuntai. Lämpömittari osoitti

-25° R, se on -31° C. Kirkossa oli hyvin lämmin istua, kauniisti kaikui

laulu ja soitto, valistunut, hyvin harkittu ja esitetty saarna

lämmitti mieltä. Juuri jumalanpalveluksen alkaessa tuli kirkkoon

jättiläiskokoinen mies kauhean isoon barnaulka-turkkiin puettuna. Koko

mies oli kovasti lumessa, viikset jäässä, turkin kaulus huurteessa.

Pieni pää pisti esille pitkävillaisesta lammasnahkakauluksesta. Hän

tunkeutui keskipenkkiin istumaan ja pani suuren lumisen karvalakinsa

lattialle. Tuiman, melkein hurjannäköisenä katseli hän kulmakarvat

rypyssä ympärilleen. Ihmettelin itsekseni, mistä sekin mies lienee

tänne tullut, mikä hänet oli tänne tuonut. Varmaankaan hän ei pitkiin

aikoihin ollut kirkossa käynyt. Joku pisti hänen eteensä virsikirjan.

Minä unohdin sitten hänet joksikin aikaa. Kun taas satuin katsomaan

häneen, oli lumi sulanut hänen turkistaan ja viiksistään, kaulus oli

vedetty vähän alemmaksi ja nenän latvalle oli ilmestynyt silmälasit.

Kun taas myöhemmin satuin katselemaan häntä, veisasi hän hiljalleen

virsikirjasta, jännittynyt katse oli kadonnut ja rauha näytti täyttävän

koko olennon. Olivatkohan kaukaisen kodin muistot vallanneet hänet, vai

oliko hän löytänyt, mitä varten oli tänne tullut. Mielihyvällä häntä

tuon tuostakin katselin.

Saadessani luvan asettua Irkutskiin oli määrätty, että minun oli joka

lauvantai käytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Kolmena lauvantaina

käydessäni sihteeri merkitsi nimen kirjaan, pisti kättä ja sillä hyvä.

Minä jo aloin sulautua oloihin, olin saanut joitakuita tuttavia,

ystävällisiä, herttaisia ihmisiä ja yhä uusien ihmisten luo oli minua

kutsuttu. Muun muassa oli minua pyydetty saapumaan tilaisuuksiin,

joihin kerran viikossa kokoontui tänne karkotettuja baltilaisia,

kreivejä, paroneja ja pastoreja. Kun taas lauvantaina helmikuun 3 p:nä

menin ilmoittautumaan, sanoi sihteeri, että minun on lähdettävä

Tchitahan. -- Milloin? -- Tänä päivänä, vastattiin. -- Kun sanoin,

etten voi heti joutua, käskettiin kääntymään poliisimestarin puoleen.

Hän antoi kaksi päivää aikaa. Kirjoitin proskeeniat, anomukset,

varustin ne jos jonkinlaisilla todistuksilla ja erään ystävällisen

rouvan avustamana, joka toimi tulkkina ja puolestapuhujana, vein ne

kuvernöörille. Hän antoi yhden päivän lisää. Siinä kaikki. -- Lähde

taas uusille oudoille teille, tuntemattomia vaiheita kohti. Eihän se

hauskalta tuntunut, mutta minkäs sille voit.