Vologdasta itäänpäin kulkiessa ovat suurempia paikkoja Vjatka ja Perm,
mutta ne sivuutimme yöllä. Itä-Venäjällä näki vihdoinkin kunnollisia
metsiä. Paitsi meidän tavallista kuusta ja mäntyä, kokonaisia metsiä
piktakuusia. Ne erottaa jo kaukaa siitä, että puut latvastaan usein
ovat hyvin kapeat. Suurien jokien yli mennessä uudistui aina sama
temppu. Juuri ennen sillalle tuloa seisahtui juna ja ohraana eli
vartiosto tuli sisään. Joka vaunun käytävään, pitkissä vaunuissa
kumpaankin päähän asettui sotamies täysissä aseissa, pistimillä
varustetty pyssy kädessä. "Keisarin nimessä: ei kukaan saa liikkua
paikaltaan, ei saa katsoa ikkunasta ulos, ei saa koskea tavaroihinsa."
Liikkumattomiksi kivetyimme paikoillemme. Kaikki ovet täytyi yölläkin
avata käytävään. Kun oli sillan yli kuljettu, muuttui ankara sotilas
ystävälliseksi. "Olkaa kuin ennenkin", sanoi ja tiedusteli jo luettuja
sanomalehtiä heille luettavaksi.
Jekaterinburgin kaupunki on vielä Eurooppaa, mutta se on kumminkin
Uraalin itäpuolella. Uraali on vuoristo-alue, eikä mikään yhtenäinen
selänne. Niillä seuduilla, missä Uraalin yli kuljimme, eivät vuoret
myöskään ole kovin korkeita. Tarkempaa kuvaa en siitä sinnepäin
mennessä saanut, sillä kuljimme sen matkan yöllä. Jekaterinburgissa
täytyi meidän taas viettää kokonainen vuorokausi odotellessa junaa,
jolla pääsisi liikkeelle. Kävimme kaupunkia katsomassa. Sitä voi sanoa
kauniiksi kaupungiksi. Eri osat sitä ovat eri korkealla, on suuri
erotus ylimpien ja alimpien osien välillä. Kaupungin keskustassa, sen
korkeimmalla paikalla on suuren suuri, komea, valkoinen kivirakennus.
Se muistuttaa kreikkalaista temppeliä, on kuin mikäkin Akropolis vuoren
huipulla. Sen oli aikoinaan rakennuttanut hyvin rikkaaksi paisunut
kultakaivoksien omistaja omaksi asunnokseen. Hänen kuoltuaan ei
löytynyt ketään, joka olisi sellaista asumusta tarvinnut. Nyt siinä
kuuluu olevan kirjapaino. Enimmät rakennukset olivat täälläkin puisia,
pieniä, pitsikoristeisia.
Huomasi olevansa kivien maassa. Tuon tuostakin näki kaupungilla
ilmoituksia, jotka sitä osoittivat. Oli paljon jalokivi-kauppoja,
kivihiomoja ja vieläkin useammissa paikoissa ilmoitettiin kiviä
ostettavan. Asemalla oli koko rivi kivikauppoja.
Kadulla näki paljon kirgiisejä. Pyssyillä varustetut sotamiehet niitä
kuljettivat. Perästäpäin kuulin, että ne olivat asevelvollisia, joita
ei kuitenkaan sotaan lähetetty, vaan käytettiin kaikenlaisiin muihin
töihin. Kaupungilla näkyi ajelevan paljon maalaisia. Heillä oli suuret
turkit yllään, karvat ulospäin. Ne olivat, niin minusta ainakin näytti,
tehdyt kirjavista lehmän nahoista. Saattoi olla toinen puoli punanen,
toinen valkoinen, milloin mitenkin, niinkuin lehmällä ainakin.
Jekaterinburgista matkustimme taas pimeän aikana, ettemme olleet
tilaisuudessa määräämään sitä hetkeä, jolloin kuljimme Euroopan ja
Aasian rajan yli. Lähin suuri kaupunki Aasian puolella on
Tsheljääbinsk. Siitä sitten alkoi Aasian Akmolinskin aro.
Tsheljääbinskistä läksimme aamun koittaessa. Edessämme oli aro, niin
suuri, niin ääretön, etten ollut koskaan voinut kuvitella, että
maailmassa sellaista aroa saattaisi olla. Aroa, aroa, aroa,
loppumatonta, ääretöntä, rannatonta aroa. Minne ikinä katsot, et näe
muuta kuin samaa tasaista, lumenpeittämää aroa. Aava, lumenpeittämä
meren jää ei ole niin autio, niin loppumaton kuin tämä. Meren jäällähän
on edes jään halkeamien kohdalle muodostuneita jää- ja lumiharjanteita.
Usein et rautatievaunun ikkunoista katsellessasi näe mitään muuta kuin
ääretöntä aroa, ja juna se kiitää kumminkin yötä päivää eteenpäin. Jos
katselee silmän kantaman päähän mihin suuntaan tahansa, -- ja silmä
tässä täysin tasaisessa maassa kantaa hyvin kauvas -- ei näy
ainoatakaan ihmisasuntoa.
Ainoa mikä siellä täällä tuottaa hiukan vaihtelevaisuutta on metsä, jos
sitä siksi voi kutsua.
Pitkien matkojen päässä, kaukana toisistaan on metsäsaarekkeita. Mutta
minkälaista metsää. Ensinnäkin hyvin harvaa, metsänkin keskellä on
suuria aukeamia. Se on koivumetsää ja joskus pajuja. Mutta koivut ovat
pahanpäiväisiä, matalia, tuskin lapsen ranteen paksuisia. Harvakseen
siellä täällä on hiukan suurempia koivuja, mutta ne ovat tuulen
tuivertamia, ränstyneitä. Vain yhdessä kohdassa huomasin harvaa
sembramänty-metsää. Enpä todellakaan olisi luullut, että koivu
olisi vallitseva puu näin äärettömän laajalla alalla, kautta koko
Pohjois-Aasian. Olen tähän saakka rakastanut koivuja, mutta kun näin
nämä surkeat koivikot, matalista, surkeista, heikoista puista
muodostuneet harvat metsiköt, aloin pelätä, etten enää koskaan voisi
koivuista pitää.
Aamun sarastaessa alkoi lumilakeuden itäreunalla taivas ensin hiukan
punoittaa, käyden yhä kauniimman kirkkaanpunaiseksi. Sitten näkyi
lumilakeuden reunassa ikäänkuin syvennys ja siitä alkoi näkyä hehkuvan
kiekon reuna. Vähitellen se kohosi hehkuen tulipunaisena, loistavana,
lähettäen säteitään kaikkialle. Ja niin nousi aurinko äärettömän
suurena, tulisena, loistavana. En ole koskaan nähnyt sitä niin suurena.
Kuinka äärettömän suuri tämä loppumaton aro on, käsittää paraiten, kun
kerron, että neljänä aamuna peräkkäin näin auringon nousevan tästä
aromerestä junan yhtä mittaa yötä ja päivää kiitäessä eteenpäin halki
aavan erämaan. Vuoteeltani, rautatievaunun ylälavitsalta katselin tätä
suuremmoista auringonnousua, joka samalla oli suuremmoisen komea ja
pelottavan kolkko. Vasta neljäntenä päivänä Tsheljääbinskistä lähdettyä
alkoi näkyä vuoren harjanteita ja suurta petäjä- ja lehtikuusimetsää.
Niin kolkkoa ja autiota, kuin tämä ääretön aro onkin, lumoaa se
kumminkin katsojan juuri kolkkoudellaan ja äärettömyydellään.
Päiväkaudet seisoin vaunun ikkunassa ja tuijotin siihen, äänettömänä ja
lumottuna.
Olihan sentään joitakuita ihmiselämän merkkejä. Siellä täällä, joskus
vähän tiheämmässäkin näkyi heinäpieleksiä. Joskus näkyi kyläkin. Pieniä
taloja, joiden vieressä oli heinäpieleksiä, jotka olivat taloja paljon
suuremmat. Talojen pihoilla näkyi joku lehmä. Ne saivat kovimmassakin
pakkasessa olla ulkona. Siperiassa näet ei navettoja ylimalkaan
käytetä. Talot olivat pieniä, matalia. Katot omituisen muotoisia,
yhtyen yhteen kohtaan, siis muodostuneet neljästä kolmion muotoisesta
pinnasta. Länsiosassa aroa näkyi joskus myös joku pyöreäkupuinen
kirgiissijurtta, joskus kokonainen aula matalan koivumetsän ääressä.
Rautatien varrella oli määrämatkojen päässä ratavartijain asuntoja. Ne
olivat kohtalaisen suuria ja oli niiden ympärille istutettu puita,
paju- tai poppelipuita. Niille ominaista oli, että kaikki oksat
kaartuivat samannepäin. Varmaankin täällä yhtä mittaa puhaltaa sitkeä
tuuli samalta suunnalta.
Joskus oli suurempiakin kyliä kirkkoineen, ja päivämatkan päässä
toisistaan suuria kaupunkeja, joissa oli satatuhatta asukasta ja
enemmänkin. Äärettömän autiuden jälkeen tuntuivat nämä kaupungit
arvoituksilta.
Puhuttelimme muutamia paikkakuntalaisia, joiden kanssa jouduimme samaan
vaunuosastoon. Mahtava pomo, jolla oli kaikki taskut täynnä suuria
setelikimppuja, David Davidovitsh Schredder (Schröder), jolla oli 375
paria tetriä myötävänä ja oli puettu mainioon barnaulka-turkkiin,
vallesmannin tapainen virkamies, joka kontröllöörin harmiksi kulki
ylemmässä luokassa, kuin mihin oli oikeutettu. Kun heille sanoimme,
että missä ne suuret Siperian metsät ovat, joista olemme kuulleet
puhuttavan, vastasivat he, että ne ovat kauempana. Ja kun ihmettelimme,
ettei ihmisasuntoja missään näkynyt, vaan pelkkää asumatonta aroa,
sanoivat he, että niitä kyllä on, vaan ne ovat kauvempana. Siihen
saimme tyytyä. Etelässä kuului olevan kirgiissejä ja pohjoisessa
kasakoita ja saksalaisia siirtolaisia.
Joskus näkyi arolla tie, jota oli ajettu. Mutta monesti kulki juna
pitkät matkat, ettei minun silmiini ainakaan sattunut mitään
ihmiselämän jälkiä. Silloin tällöin oli jänis piipertänyt poikki
aavikon.
Niinkuin jokainen tietää, karkoitettiin entisinä aikoina paljon ihmisiä
monenlaisista syistä Siperiaan. Kulkiessani Siperian rannatonta aroa,
kuvittelin, minkälaista näiden ihmisten matka oli ollut. Jos meistäkin
tuo aro tuntui toivottoman loppumattomalta, kun päiväkausia sitä
kuljimme rautatiellä, mitäpä sitten noista, jotka ennen rautatien
valmistumista sitä eteenpäin jalkaisin vaelsivat. Päivässä ei tarvinnut
kulkea enemmän kuin 28 virstaa. Matkaa kesti kuukausia, jopa vuosiakin.
Silloin se lakeus lienee näyttänyt epätoivoisen äärettömältä.
Epätoivoinen tuska purkautui siperialaisten karkotettujen lauluun:
Jermak Timofeijevitsh, Jermak Timofeijevitsh, miksi sinä koskaan löysit
tämän maan.