Vankilasta päästyäni hain ensinnä omaiseni. Sillä aikaa oli parooni
Bruunin avulla puuhattu minulle seuralainen Siperian matkaa varten
suomalaissyntyinen venäläinen ylioppilas Aleksander Sikanen. Vankilan
alapäällikkö oli minulle selittänyt, että saisin olla Pietarissa kolme
päivää, jos olin oikein hänet käsittänyt, että matka laskettaisiin
ikäänkuin lähtisin Sortavalasta. Varmuuden vuoksi kysyimme asiata
telefoonilla vankilan kansliasta. Sattuikin telefooniin tulemaan
päätirehtööri ja hän käski vaan heti matkustamaan. Luultavasti
tiedustelimme väärästä paikasta. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin
heti lähteä matkalle. Syötyäni omaisteni kanssa joulupäivällistä
läksimme Nikolain rautatieasemalle. Mutta matkalle lähtö ei ollutkaan
niin yksinkertainen asia kuin olisi luullut. Pilettiä ei saanut
Irkutskiin menevään junaan, ei sinä päivänä eikä seuraavinakaan.
Päätimme sen vuoksi ensinnä matkustaa Vologdaan ja sieltä siteen pyrkiä
eteenpäin. Sinne onnistuimme viimein saamaan piletit Siltaselle ja
minulle sekä pojalleni, joka lähti minua sinne saakka saattamaan.
Illalla myöhään pääsimme lähtemään. Vaimoni ja sisareni, jotka niin
paljon olivat puuhanneet minun hyväkseni, jäivät asemalle. Läksin
kaukaiseen itään, tuntemattomia vaiheita kohti, epätietoisuuteen.
Matkaa Pietarista Vologdaan on 560 virstaa. Olimme matkalla kaksi yötä
ja päivän. Ensimäinen vaikutus junassa oli kyllä ikävä. Olimme jo
sijoittaneet tavaramme vaunuosastoon, kun siihen tuli upseeri, heitteli
ja potki meidän tavaramme alas hyllyiltä ja ulos käytävään, ja anasti
koko kupeen. Mutta oli siinä ystävällisiäkin ihmisiä. Muudan nuori mies
kertoi sodasta. Kuvasi saksalaisten mahtavaa sodankäyntitapaa,
suorastaan ihaillen heitä.
Maisema, jonka kautta kuljimme, oli autiota, asumatonta, äärettömän
laajoja soita ja metsiä. Kyliä ja taloja oli harvassa. Tuli
ajatelleeksi, kuinka äärettömän laaja se Venäjä on, ja kuinka
mahdottoman paljon ihmisiä sinne vielä mahtuu. Muuten oli metsä hyvin
raiskattua vielä pitkälti Vologdasta eteenpäinkin, tuskin näki kunnon
puuta, ennenkuin Permin seuduilla.
Vologdasta emme päässeetkään jatkamaan matkaa, vaan oli meidän siellä
oltava 22 tuntia. Asemalta emme juuri voineet poistua monesta syystä.
Eihän minulla ollut sellaista passiakaan. Passini mukaan sain matkalla
pysähtyä ainoastaan pienemmissä "piiri-kaupungeissa", en missään
"läänin kaupungissa". Toisekseen täytyi aina odotella matkalle pääsyn
mahdollisuutta. Pilettiluukun kohdalla piti jonottaa suuri osa
vuorokautta. Ja kun emme itse jaksaneet, palkkasimme kantajan --
nosiltshikin puolestamme seisomaan. Kävimme kumminkin kaupunkia
katselemassa ja söimme päivällistä kaupungin hotellissa. Pietarissa
alkoi jo silloin olla niukalti ruokavaroja ja etenkin vehnäleivästä oli
puute. Täällä ei siitä mitään tiedetty. Kaikkialla oli leipäkauppoja,
jotka olivat ääriään myöten täynnä leipää. Voita ja juustoa näkyi myös
olevan paljon ja kaikkea muutakin ruokatavaraa.
Vologdan (korko ensi tavulla Vóologda) kaupungissa on 50,000 asukasta.
Se on tärkeä kauppakaupunki, rautateiden risteyspaikka. Täältä menee
rautatie neljään suuntaan: paitse itään ja länteen, Arkangeliin ja
Moskovaan. Arkangelin rata on kapearaiteinen eikä vastaa tarkoitustaan.
Asema on, niinkuin kaikkialla Venäjällä, kaukana kaupungista.
Pikimmiltään nähden teki Vologda kauhean likaisen vaikutuksen. Kadut
näyttävät olevan pohjatonta savivelliä, vaikka ne meidän siellä
käydessä olivat jo ehtineet jäätyä. Asematalon edustalla oli laaja
aukeama. Sen yli oli säteettäin asetettu lautoja jalkamiehiä varten.
Niitä myöten he saivat kulkea peräkkäin, elleivät tahtoneet liejuun
hukkua. Talot olivat enimmäkseen pieniä puutaloja, pyöreistä hirsistä
tehtyjä, ikkunain pielet, räystäät ja monet muut paikat sahatuilla
laudoilla, ikäänkuin pitseillä koristetut.
Vologdan asemalla ei makaamisesta tietysti tullut mitään, jonkun tunnin
sai yön kuluessa torkkua jollakin penkillä. Junia tuli ja meni ja
monenlaista väkeä liikkui odotussalissa. Täällä sain ensi kerran
tervehdyksen kaukaisesta Aasiasta, näin pari mongoolia värikkäissä
kansallispuvuissaan. Täällä myös erosin pojastani, joka palasi takaisin
Suomeen.
_Sodasta palaava upseeri_. Jo Vologdan asemalla kiinnitti huomiotani
eräs upseeri ja hänen rouvansa ja pieni poikansa. Jouduimme samaan
vaunuun eteenpäin kulkiessa ja tutustuimme pian. Hän palasi sodasta.
Ammatiltaan oli hän agronoomi ja maanviljelyskoulun opettaja Galitsh
nimisessä kaupungissa, joka on itäänpäin kuuden tunnin rautatiematkan
päässä Vologdasta. Hän sai nyt palata takaisin kotiin kouluaan
hoitamaan. Hän oli vänrikki -- praaportshik, oli ollut kahdeksan
kuukautta rintamalla. Rouva ja pikkunen poika olivat tulleet Moskovaan
vastaan.
Oli hauska heitä katsella. Semmoinen erinomainen riemu ja elämän halu
ja ilo täytti heidät. Pikku poika lauleli tuontuostakin itsekseen: moi
paappa, moi paappa. Isä hoiteli poikaansa, puki hänen päälleen, kampasi
hänen tukkaansa, kantoi häntä, kun häntä väsytti. Herttainen
tyytyväisyys säteili isän silmistä hänen hoidellessaan poikaansa.
Jos häneltä kysyi jotain sodasta, vastasi hän vaan lyhyesti: olin, olin
minä, kahdeksan kuukautta, artilleriassa.
Hänet täytti niin omituinen ilo saada taas toimia omalla alallaan, että
hän ei muusta voinut puhua. Hän puhui maanviljelyksestä, sen
sivuelinkeinoista, mehiläishoidosta, puutarhanviljelyksestä, omenan
viljelyksestä. Satuin sitten kysymään, mitä lehmän rotua hän piti
parhaimpana. Sillä kysymyksellä olin osannut ydinkohtaan. -- "No
jaroslavilaista tietysti." -- Ja sittenkö sanat tulvailivat suusta,
silmät säteilivät innostuksesta. Sain mitä perinpohjaisimman kuvauksen
jaroslavilaisesta lehmästä. Millainen sillä on ulkomuoto, väri, jalat,
silmäin ympärystä, selkä, sivut, kaikki kuvattiin tarkoin. Mainittiin
sen nykyinen keskimääräinen vuotuinen lypsy, sekä paraimpien,
selostettiin maidon rasvamäärä, ruokkiminen, kehitysmahdollisuus. Olen
Suomessa puhellut I.S.K:n (Itä-suomalaisen karjanrodun) intoilijain
kanssa. Eikä tämä venäläisen jaroslavilaisen rodun ihailija jäänyt
heistä jäljelle innostuksessa.
Puhuimme sitten monesta muustakin asiasta maatalouden alalla, mutta
tuon tuostakin palasi hän mieliaineeseensa, karjanjalostukseen.
Sota kauhuineen oli takana, edessä oli innostava, viehättävä työ omalla
alalla, johon oli valmistautunut, johon oli antautunut koko sielullaan.
Kun mies innossaan puhui työstään, tuli rouva hänen luokseen, pani
kätensä hänen olalleen ja kuunteli rauhallisena miehensä puhetta.
Varmaankin vielä äskettäin olivat pelko, huoli, epätietoisuus
täyttäneet hänen mielensä sodassa olevan puolison vuoksi, nyt ne olivat
haihtuneet ja rauhallinen turvallisuus täytti mielen.
Kesken puhettaan isä silloin tällöin sanoi jonkun sanan pojalleen,
katsoi häntä silmiin, kädellään häntä vähän kosketteli ja jatkoi sitten
puhettaan.
Ikäänkuin lopputulokseksi keskustelustaan sanoi hän: Onhan Venäjällä
paljon puutteellisuutta ja paljon epäkohtia, mutta on täällä paljon
hyvääkin.
Ja kun minä katselin tuota lämminsydämistä, puhdaspiirteistä miestä,
yhdyin ajatuksissani häneen.
_Juna on myöhästynyt 24 tuntia_. Kun Vologdan asemalla tiedustelimme
milloin ekspressijuna Pietariin lähtee, vastattiin, että se on
myöhästynyt 18 tuntia. Ja kun meidän oma junamme vihdoinkin saapui
Irkutskiin, saimme tietää sen myöhästyneen 24 tuntia. Juna myöhästynyt
18 tuntia, juna myöhästynyt 24 tuntia. Se kuuluu ensi kerran kuullessa
niin mielettömältä, ettei sitä voi käsittää. Tuntuu siltä kuin juna,
joka myöhästyy 24 tuntia, ei koskaan olisi lähtenytkään. Ei ymmärrä
mitä mokomalla puheella tarkoitetaan, miten se on mahdollista. Mutta
kun asiasta tarkemmin ottaa selkoa, tai vieläkin paremmin kun itse
kulkee junassa, joka myöhästyy 24 tuntia, käsittää, ettei se olekaan
niin mahdotonta.
Jos juna Viipurista Helsinkiin myöhästyisi 24 tuntia, olisi se
tolkutonta. Mutta Viipurista Helsinkiin on vaan 313 kilometriä.
Pietarista Irkutskiin on 5258 virstaa. Ekspressijuna kulkee
Vladivostokista Pietariin, jota matkaa on 8290 virstaa. Jos tämmöisellä
matkalla myöhästyy 24 tai 18 tuntia, on se luonnollista. Se on sama
kuin jos juna Viipurin ja Helsingin välillä myöhästyisi 1 tunnin ja 20
minuttia.
Rata Pietarista Tsheljääbinskin kaupunkiin, joka on Uraalin vuoriston
itäpuolella, kulkien Vologdan, Vjatkan, Permin ja Jekaterinburgin
kautta ei ole vanha. Se valmistui aivan äsken. Koko tämän pitkän matkan
Pietarista Tsheljääbinskiin on rata yksiraiteinen. Tsheljääbinskistä
Vladivostokiin kulkee nyt suora rautatie halki pohjoisen Aasian. Tämä
rata on kaksiraiteinen ja valmistui Irkutskiin v. 1900 ja
Vladivostokiin vasta v. 1905. Kun sitä ensin suunniteltiin, vastustivat
monet sitä ja sanoivat, että mitä rautatiellä tehdään erämaassa,
jossa ei ole ihmisiäkään. Korkeintaan suostuttiin tekemään rata
kapearaiteiseksi ja semmoiseksi se päätettiin tehdä. Mutta Witte, joka
silloin oli asiain johdossa, ajoi väkisin oman mielipiteensä läpi ja
rata tehtiin leveäraiteiseksi ja varustettiin kahdella parilla kiskoja.
Ja onni se oli, sillä tällä radalla on ääretön merkitys ja loppumaton
liike, joka kasvaa kasvamistaan.
Kun Suomessa olen aikonut jonnekin matkustaa, olen mennyt asemalle ja
ostanut piletin ja sitten lähtenyt. Ainoastaan makuupaikkoja ei aina
ole ollut saatavissa. Samoin olen tehnyt sekä suurissa että pienissä
kaupungeissa Euroopassa. Pietarista emme ensinnäkään saaneet pilettejä
kuin Vologdaan. Siellä oli meidän päästävä Siperiaan menevään junaan.
Pilettejä ei myödä ennenkuin juna tulee, sillä ennen ei tiedetä kuinka
monta paikkaa on vapaana. Mutta ollakseen varma paikasta, tai oikeammin
että olisi vähänkin toivoa paikan saamisesta, täytyy jonottaa. Ja
Vologdassa jonotimme toistakymmentä tuntia, puolen yötä ja puolen
päivää. Tuli ekspressijuna, ei ole paikkaa, tuli pikajuna, ei ole
paikkaa. Viimein saimme paikan postijunassa, mutta se meni vaan
Jekaterinburgiin. Siellä taas jonotettiin koko yö. Turha vaiva, ei
ollut yhtään vapaata paikkaa. Kaikki jonottajat hyökkäsivät
asemapäällikön virkahuoneeseen. Joku tarjosi suuria lisämaksuja
piletistä. Kun ei ole, niin ei ole. Pankaa lisävaunuja. On jo niin
monta vaunua, ettei veturi jaksa useampia vetää. Pankaa ylimääräinen
juna. Ei ole.
Vasta Tsheljääbinskissä onnistuimme pääsemään sellaiseen junaan ja
vaunuun, johon olimme alkujaan pyrkineet.
Tästä jo saa käsityksen, millainen liike on tällä radalla.
Mutta viivytykset, mistä ne johtuvat? Niihin on monenlaisia syitä. Kun
lähestyimme Jekaterinburgia, pysähtyi juna äkkiä. Saimme tietää, että
meidän edessämme oli tapahtunut junaonnettomuus.
Tavarajunasta oli suistunut kaksi vaunua kiskoilta. Vahinko saatiin
odottamattoman pian korjatuksi, nimittäin rikkoutuneet vaunut radalta
työnnetyksi. Siihen meni vaan vajaata kaksi tuntia. Mutta siitä oli
toinen seuraus. Pienelle asemalle vähän ennen Jekaterinburgia saimme
jäädä odottamaan, että takaa tuleva pikajuna pääsisi meidän ohitsemme,
että se ehtisi seistä tunnin Jekaterinburgissa, jonka perästä me vasta
saimme ajaa sinne. Muuten pikajuna ei olisi päässyt meistä sivu kuin
kukaties missä. Tähän odotukseen meni neljä tuntia, siis yhteensä kuusi
tuntia.
Jekaterinburgissa päästettiin erääseen junaan k:lo 1 päivällä ja se
tulikin heti viimeistä paikkaa myöten täyteen. Junan piti lähteä k:lo
2, mutta se lähtikin vasta k:lo 7. Mistä syystä se näin kauvan viipyi,
sitä en tiennyt, eivätkä sitä näkyneet muutkaan vaunussa olijat
tietäneen. Mutta merkillistä kyllä, eivät he olleet tyytymättömiä.
Vaikka olimme aivan outoja toisillemme, oli keskustelu kohta täydessä
käynnissä. Syntyi vilkas väittely naisasiasta. Jokainen lausui
mielipiteensä ja puolusti sitä innokkaasti. Lopputulokseksi tuli, ettei
ollut kovin suurta erotusta mielipiteissä.
Mutta aivan äkkiä keskustelu sammui. Me olimme kaksiosastoisessa
kupeessa, jossa I luokassa oikeastaan on vaan neljä paikkaa, II
luokassa kuusi. Joku kiipesi ylälavitsalle makaamaan, toinen samoin,
muut asettuivat jalat limittäin alasohville, ja pian otti uni äskeiset
kiihkeät puhujat haltuunsa.
Syynä mainitsemaani viivytykseen oli arvattavasti perältäkin se, että
kun kerran olimme joutuneet pois varsinaisesta määrääjästämme, saimme
yhtä mittaa odottaa toisia junia, jos minnepäin kulkevia. Meidän
junammehan oli kolmannen luokan juna ja siksi meidän aina oli annettava
etusija ylemmän luokan junille. Niinpä me kerrankin olimme tulossa
ruoka-asemalle. Jäimme odottamaan vähän matkan päähän. Takaa tuli
korkeamman luokan juna. Vasta kun sen matkustajat olivat tunnin ajan
ruokailleet ja lähteneet eteenpäin, tuli meidän vuoromme ajaa asemalle.
Menihän siihenkin pari tuntia.
Loppumatkasta tuli uusi syy viivytykseen. Se oli kauhea pakkanen. Oli
50 astetta pakkasta ja kerran -55° C. Se oli jo pakkasta se. Pyörät
eivät ottaneet kiinni tai miten se lie ollut. Juna kulki ajottain
mahdottoman hitaasti eteenpäin. Tämmöisistä ja ehkä muista syistä,
joita emme tienneet, juna myöhästyi 24 tuntia. Eikä se lopultakaan
yhdeksän päivän matkalla ollut kovin paljon. Sillä yhdeksän päivää
teimme matkaa ja kaksi taistelimme asemilla pileteistä. Irkutskiin
tulimme yksitoista vuorokautta Pietarista lähdettyä.
Mutta sen minä sanon: Jos teillä on omainen tai muu tuttava
Vladivostokista tulossa, älkää menkö asemalle vastaan, sillä voi
sattua, että saatte asemalla odottaa 24 tuntia, ja siihen tarvitaan
enemmän kärsivällisyyttä, kuin meillä meidän maassamme yleensä on.
_Kärsivällisyyttä_ -- terpéenie -- tarvitaan hyvin paljon tämmöistä
pitkää matkaa kulkiessa.
Jos esimerkiksi pilettiä saadaksesi jonotat k:lo 12:sta yöllä k:lo
6:een aamulla, tarvitaan siihen jo paljon kärsivällisyyttä. Jos
loppujen lopuksi ilmoitetaan, että koko jonotus on ollut turhaa,
tarvitaan kärsivällisyyttä vieläkin enemmän. Jo siinä seistessä
ennättää seistä jos milläkin tavalla. Toiset torkkuvat mitä
omituisimmissa asennoissa, ken seinää vastaan, ken kumartuneena
rautakaiteen yli, joku lattialla omalla kohdallaan. Jollakulla on niin
suuri turkki, että hän näyttää makaavan sen varassa.
Mutta venäläiset ovat herkkiä tutustumaan. Jonottajat alkavat puhella
keskenään, tarjoovat tupakkaa toisilleen, ja tulevat melkein ystäviksi.
Ja jos joku väsyneenä seisomisesta haluaa mennä hetkeksi kävelemään,
teetä juomaan tai soppaa syömään, ei hänen palkkansa siltä mene
hukkaan. Naapurijonottajat sen kyllä pitävät hänelle ja päästävät hänet
takaisin entiselle paikalleen. Jos näitä kanssajonottajia sitten
tavataan seuraavina päivinä, ollaan kuin vanhoja tuttuja ainakin,
tervehditään ystävällisesti, puhellaan, kävellään yhdessä, uskotaan
omat tavaransa toinen toisensa huostaan.
Myöskin vuorotellaan jonottamisessa. Muudan ylempi virkamies oli
matkalle lähdössä. Koko perhe oli yöksi tullut asemalle, hienosti
puettu rouva ja kolme tytärtä. Koko yön jonottivat vuorotellen ja
loppujen lopuksi turhaan, vasta seuraavana päivänä pääsi hänkin
lähtemään.
Kuriiri- ja pikajunaan ei myödä pilettejä enemmän kuin on paikkoja.
Posti- ja matkustajajuniin myödään. Kun viimein pääset vaunuun, voi
helposti sattua, että et saa paikkaa. Kaikki paikat ovat jo täytetyt.
-- "Nitshevoo -- ei mitään", sanoo venäläinen. Tiedustellaan
konduktööriltä, missä sattuu olemaan matkustavaisia, jotka eivät kovin
pitkälle mene. -- Ja sattuukin. Nämä tässä lähtevät kuuden tunnin
perästä pois. -- No sehän on mainiota. Asetumme korridooriin heidän
ovensa kohdalle. Nostamme tavaramme siihen, asetamme ne osaksi käytävän
hyllylle osaksi lattialle. Ja niin siinä sitten seisoskelemme seiniin
nojautuen tai jonkun laatikon päällä istuskellen nuo lyhyet kuusi
tuntia. Sillä mitä kuuden tunnin odotus on, jos sitten saamme kolme,
neljä, viisi päivää viettää hyvissä, mukavissa paikoissa. Jos joku
yrittää valittaa, kuulee toisten huomauttavan: terpeenie, terpeenie.
Ja kärsivällisyyttä sitten tarvitaan pitkin aikaa. Juna seisoo milloin
mitäkin odotellen tuntikausia. Ja jo matkan pituus semmoisenaan vaatii
kärsivällisyyttä, matkan, jota saattaa kestää viikon päivät ja
enemmänkin. Venäjällä on matkalle lähtiessä tapana varustaa evästä,
mutta se eväs, jota enimmin tarvitaan, on kärsivällisyys.
_Luontoon menevä asia_. Olin jo ennenkin kuullut sanottavan, että jos
venäläinen syö yhtä laatua lämmintä ruokaa, on se soppaa. Jos hän syö
kahta, on toinen niistä soppaa. Sen saa nähdä rautatieasemillakin.
Usein on asemilla asetettu valmiiksi pöydille kymmeniä lautasia soppaa,
ja sitä useimmat matkustajat syövät. "Kupee"-toverini kanssa kävimme
vuorotellen syömässä, toinen näet aina sillä aikaa vartioi tavaroita.
Kun hän tuli syömästä, saattoi hän kysyä minulta: "no, mitä te söitte?"
-- "Kotlettia." -- Silloin hän hämmästyneenä sanoi: "no mutta miksi,
siellähän oli soppaa". --
... Ja jos hän joskus hommasi minulle ruokaa, hommasi hän soppaa. Kun
hän ylisteli sopan terveellisyyttä, sanoin minä joskus leikilläni
vastaan. Silloin hän joutui aivan hämille eikä osannut muuta sanoa
kuin: "mutta sehän on luontoon menevä asia".
Yhtä luontoon menevä asia on, että on erinomaisen terveellistä ja
hyödyllistä juoda mahdottomat määrät kuumaa teetä. Kun hän juotuaan
kuusi suurta lasia teetä, ylisteli teen "terveellisyyttä ja
hyödyllisyyttä", rupesin joskus leikilläni epäilemään hänen väitettään.
Aivan hämillään sellaisesta typeryydestä sanoi hän: "mutta sehän on
luontoon menevä asia".
Teetä muuten juodaan junassa pitkin päivää. Melkein joka
matkustavaisella on oma vesikannunsa. Ja kun tullaan asemalle, jossa
saadaan kuumaa vettä -- kipjätokia -- juoksee joka vaunusta joukko
ihmisiä vettä hakemaan. Junassa sitten juodaan teetä lasi toisensa
jälkeen. Ja siinähän se aika menee. Ja jos jollakulla ei ole, antavat
naapurit hänelle. Teen ohella haukataan. Asemilla käydään ostamassa
leipää, makkaraa oman evään lisäksi. Ostetaan myös paistia, kotlettia,
paistettu kana, paistettu kala, joka paperiin käärittynä tuodaan
vaunuun. "Se on aivan kuuma", kehasee tuoja naapurilleen. Eväskori,
teevehkeineen, veitsineen, lusikkoineen on jokaisella mukana. Niin
tekevät kaikki matkustavaiset, ensi luokassa kulkeva korkea-arvoinen
sotilashenkilö, yhtä hyvin kuin kolmannen luokan matkustaja, sotamies.
Kuvaava nimitys annetaankin asemille, joilta saadaan kuumaa vettä:
tshainaja stantsia.
Eivätkä teetä juo ainoastaan mukavissa kupeissa kulkijat, vaan
korridoorissa seisojatkin. Miten kuten siinä sovitellaan, teekannu
asetetaan lattialle tai ripustetaan nauhalla verkkohyllyyn, syliin
sovitetaan muut eväät. Ja sitten syödään ja juodaan. Ja hyvältä se
maistuu ja terveellistä se on, sehän on luontoon menevä asia.
_Ajan kulutusta_. Meillä matkustajat lyhentävät aikaa lukemalla
sanomalehtiä ja kirjoja. Onhan meillä ja muualla syntynyt erityinen
kirjallisuuden laji, jota nimitetään rautatiekirjallisuudeksi.
Venäjällä ei lueta samassa määrässä, ei kovin paljon sanomalehtiä ja
vielä vähemmän kirjoja. Toisella tavalla täällä kulutetaan aikaa:
puhellaan. Ja puhe sujuu mainiosti. Heti kun vaunuun tullaan alkaa
puhelu ja sitten se luistaa. Eikä tässä suhteessa ole erotusta eri
luokkien välillä. Yhtä vilkkaasti puhellaan ensimäisessä kuin
kolmannessa. Se vaan on erotus, että ylemmissä luokissa on puhe niin
sanoakseni epäpersoonallisempaa. Olemme ehkä puhelleet koko päivän
keskenämme, emmekä tiedä toisistamme mitään.
Vaunuosastoomme tuli eräs virkamies, hieno, miellyttävä herra. Hän oli
kaikin puolin kohtelias ja hienotunteinen. Mutta hän ei viitsinyt
puhella, torkkui, luki, piirusteli aikansa kuluksi. Se jo kovin
harmitti minun matkatoveriani. "Mikä lienee ylpeä!"
Näin pitkällä matkalla sattuu tekemään mielenkiintoisiakin
tuttavuuksia. Pari päivää matkustimme yhdessä nuoren tatarilaisen
kanssa. Hän oli ollut sodassa, mutta oli terveydellisistä syistä
päässyt vapaaksi ja matkusti nyt kotiinsa Jekaterinburgiin. Isä oli
suuren kauppahuoneen osakas, joka kävi kauppaa suklaalla ja
kanfertilla. Hän luki tatarinkielistä sanomalehteä, mutta kun minä
pyysin häntä kirjoittamaan tatarinkielellä minulle jotain, ei sanonut
osaavansa kirjoittaa muuta kuin venäjää. Syödessään riisui hän kengät
jalasta pois, mutta piti patalakkia päässään. Sanoi, että heidän
keskuudessaan sai mies pitää kolme vaimoa. Suuren paaston, beiran,
aikana eivät mohamettilaiset saa syödä muuta kuin yöllä päivän laskun
ja nousun välillä. Kysyin kuinka se käy päinsä pohjoisissa maissa.
Kertoi, että syödään k:lo 10 illalla ja k:lo 2 aamulla. Mutta matkalla
saa syödä koska tahansa. Muuten kuuluvat yhä useammat herkeävän paastoa
pitämästä.
Hauskoja matkatovereita olivat herra ja rouva T., jotka olivat kotoisin
Keski-Aasiasta, Ferganan maakunnasta, Kookhandista. Olivat harvinaisen
ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Hauskaa oli kuulla herran kuvauksia
kaukaisesta kotiseudustaan, sen kasvikunnasta, eläinkunnasta,
tiikerimetsästyksestä, viljelyksistä. Hänen puutarhassaan aprikoossit
kukkivat helmikuussa ja valmistuvat huhtikuussa. Ruusut -- Crimson
Rambler, Marschal Niel ynnä monet muut tutut lajit -- jotka siellä
kasvavat suuriksi puiksi, kukkivat paraiten maaliskuussa ja lokakuussa.
Kesällä ruusut yhdessä päivässä käyvät rumiksi. Monista muistakin
asioista puhelimme, Venäjän ja maailman politiikasta, sodasta y.m.
Tulimme niin hyviksi tutuiksi, että lupasimme joskus käydä toistemme
luona tai yhtyä.
Erinomaisen sopivaa on lyhentää aikaa makaamalla. Maata pitää niin
paljon kuin vähänkin jaksaa. Eräs lääketiedettä opiskeleva
naisylioppilas oli siinä mestari. Hän matkusti Pietarista Mantshuuriaan
kotiinsa joulua viettämään. No olihan siinä matkaakin. Eräänä päivänä
hän onnistui vetelemään yöunia yhtä mittaa k:lo 4:ään iltapuolella.
Ihmetteli sitten vielä, että kumma kun ei ruoka suju, vaikka k:lo 5 ip.
syö ensimäisen aterian päivässä. Hänen makuunsa herätti jo huomiota ja
monet matkustajat eri osista vaunua tulivat hänen kanssaan siitä
leikkiä laskemaan.
Yksi ajanvietto on vielä tupakoiminen. Sitä harjoittavat sekä miehet
että naiset; Ja auliisti niitä toinen toisilleen tarjotaan. Vaunuja
lakaistaan monta kertaa päivässä ja joka kerraksi on kasaantunut suuri
kasa paperossin pätkiä.
_Vaunut_. Ylemmän luokan vaunut ainakin ovat Venäjällä hyvät ja
mukavat. Kussakin vaunussa on oma palvelija, provodnik. Vaunu pidetään
siistinä. Ainoastaan valaistus oli muutamissa junissa huono. Eräässä
annettiin kullekin matkustajalle kynttilä käteen ja sen sai sitten
steariinia sulattamalla juottaa pöytään kiinni. Toisessa vaunussa
istuttiin melkein koko ajan pimeässä. Mutta enimmissä vaunuissa oli
hyvä sähkövalo.
Merkillisintä minusta oli, että vaunut pysyivät tasaisen lämpiminä,
vaikka sattui olemaan niin kauheat pakkaset. Krasnojarskin kaupungin
asemalla olimme k:lo 12 yöllä. Kävin syömässä. Lämpömittari näytti --
40° R. Se on -50° C. Seura&vana päivänä sanottiin olevan -45° R. Onhan
sitä siinä jo pakkasta. Muudan mies sanoi sinä päivänä nähneensä
lentävän linnun putoavan kuolleena, jääksi paleltuneena maahan.
Muudan herra meidän vaunustamme juoksi melkein joka asemalla ulkona.
Mutta siitä hänelle tuli pahat seuraukset. Eräällä asemalla hän oli
myöhästyä, pääsi paraiksi jo liikkeellä olevan junan ulkoportaalle. Hän
ei saanut ovea auki ja oli pakotettu seisomaan siinä yhden asemavälin.
Siinä seistessä häneltä paleltuivat sekä korvat että kädet sangen
pahasti.
_Aika_. Aikamääräyksiä tällä matkalla on vähän vaikea sanoa. Sillä
kaikilla Venäjän rautateillä Vladivostokia myöten noudatetaan Pietarin
aikaa. Mitä kauvemmaksi itään tullaan, sitä suurempi on erotus
rautatieajan ja paikallisen ajan välillä. Niinpä esimerkiksi jos kello
Irkutskin asemalla on 6 aamulla, on se kaupungilla lähes 12 päivällä.