Kun tulimme Viipurin asemalle, vietiin minut asemalla olevaan pieneen
poliisiputkaan säilytettäväksi. Sitten sain kumminkin siirtyä toisen
luokan odotussaliin. Siellä oli joitakuita sukulaisia minulle
jäähyväisiä sanomassa. Sisareni olivat pakanneet tavarani kahteen
kapsäkkiin edellisenä päivänä. Sain itse ostaa itselleni piletin.
Sattui niin omituisesti, että samassa junassa kuin minä, matkustivat
Pietariin kenraalikuvernööri Seyn ja kuvernööri Pfaler, minun molemmat
ystäväni.
Pietarin asemalla oli vaimoni minua vastassa. Hän oli jo ostanut
minulle ja itselleen -- hän näet aikoi tulla saattamaan minua perille
asti -- ja kahdelle saattajalle piletit Kostromahan. Luulimme jo sinä
iltana pääsevämme matkaa sinne jatkamaan.
Asemalta ajoimme kuvernöörin virastoon, koska minut oli Suomesta sinne
passitettu. Mutta siellä emme saaneet mitään aikaan. Meidät lähetettiin
toiseen virastoon inspektsija tjurmu-nimiseen. Se virasto kai sijoitti
vankeja eri vankiloihin ja toimitti vankien kuljetuksen. Virasto oli
majoitettu entiseen yksityisasuntoon. Se oli virastoksi ahdas ja
epämukava, pienistä huoneista muodostettu. Täällä jo tein huomion,
jonka myöhemmin totesin kaikissa Venäjän virastoissa. Siellä oli sodan
vuoksi suuri määrä naisia ja vähän miehiä. Puolen päivää vietimme siinä
virastossa, eteisessä, yhtä mittaa hyppäsivät naiset telefoonissa
tuttavainsa kanssa pakinoimassa. Täällä virastossa huomattiin, että
minun passini oli epäselvä. Siinä mainittiin kaksi eri pykälää, joiden
mukaan minut oli karkotettava, muistaakseni ne olivat 16:s ja 19;s
pykälä. Ne pykälät eivät käy yhteen. Toisen mukaan olin minä oikeutettu
itse valitsemaan itselleni vapaasti olinpaikan Sisä-Venäjällä, toisen
mukaan minut karkotettiin vähintäin Irkutskiin. Kun ensi kerran kuulin
sen mahdollisuuden, että minun olisi mentävä Irkutskiin, teki se minuun
kovin kolkon vaikutuksen.
Viraston virkamiehet kyllä olivat ystävällisiä, he selittivät että he
eivät voi muuta kuin noudattaa määräyksiään. "Syy on teidän omien
virkamiehienne", sanoivat he. "Miksi he sotkevat asioita." Olivat
valmiit myöntämään aikaa asiain selvittelemiselle. Omasta puolestani
olen tullut siihen käsitykseen, että ei siinä mitään erehdystä
tapahtunut, vaan oli se tahallaan niin järjestetty. Kuvernööri Pfaler
oli kyllä vaimolleni vakuuttanut, että passitukseni oli mainion hyvä ja
että minä sain vapaasti mennä mihin tahdoin. Olen kuitenkin taipuvainen
luulemaan, että hän silloin puhui vasten parempaa tietoaan. Vaimoni oli
hankkinut silloisen asianajajan tuomari Hackzellin meitä avustamaan.
Hän puhui virkamiesten kanssa, hän telefoneerasi Pietarin
kuvernöörille, passitoimiston päällikölle parooni Bruunille. Selvyyttä
vaan ei tullut. Kumminkin suostuttiin siihen, että koetetaan saada asia
selvitetyksi. Mutta siksi aikaa oli minut pantava vankilaan talteen.
Tavarani oli tuotu viraston eteiseen. Niillä oli ollut pieni seikkailu,
jota en malta olla tässä mainitsematta. Olin ottanut muutamia kirjoja
mukaani. Muut olivat uusia tai muuten uuden veroisia, mutta Kalevala ja
Kanteletar olivat vanhoja, jotka otin mukaani, voidakseni Venäjällä
valmistella erästä suunnittelemaani kansanrunoustutkimusta. Muut kirjat
pääsivät tullitarkastuksessa ilman muuta läpi, mutta Kalevala ja
Kanteletar tarttuivat kiinni. Ei suinkaan vaarallisen sisällyksensä
vuoksi, sitä eivät tunteneet tulliviranomaiset, eivätkä luultavasti
minun saattajanikaan. Kirjoihin oli tehty kaikenlaisia muistiinpanoja
lyijykynällä: mihin saakka olimme aina lukukauden kuluessa ehtineet,
sanaselityksiä, kansatieteellisiä tietoja. Vielä oli kirjojen välissä
paperiliuskoja, joihin oli merkitty oppilaiden istumajärjestyksiä. Nämä
ne olivat vaarallisia. Pitkän aikaa niistä riideltyään olivat minua
saattamassa olevat suomalaiset poliisit saaneet ne pelastetuiksi.
Inspektsija tjurmun eteisessä pengottuani tavaroistani tyynyn ja ison
vaipan, sanoin vaimolleni jäähyväiset. Ja niin läksivät saattajani
viemään minua Pietarin siirtovankilaan, Peresilnajaan, jo kolmanteen
vankilaan.
Matka oli pitkä kautta Pietarin. Illan suussa tulin perille suureen
laajaan rakennusryhmään. Oli kuviteltu, että kun tulen perille, on asia
sillä aikaa selvinnyt, ja minä saan ilman muuta palata takaisin. Mutta
eihän se ollut selvinnyt, eikä se selvinnyt kohtakaan. Vaimoni kävi
Viipurissa eri henkilöiden luona, sisareni kenraalikuvernöörin luona,
parooni Bruun ja valtioneuvos Tavaststjerna puuhasivat Pietarissa
loppumattomasti, mutta ei mikään auttanut. Irkutsk jäi loppumääräksi.
Sanottiin että kenraali Ruskii muka sen tahtoi niin. Minä kumminkin
elin viimeiseen saakka siinä toivossa, että pääsisin Kostromahan.
Kun minä tulin vankilaan, otettiin siellä paraillaan vastaan jos
minkälaisia roistoja. Niiltä leikattiin tukkaa, merkittiin
tunnusmerkit, otettiin peukalomerkit. Arvelin että olenpa nyt kirjavaan
seuraan joutunut. Minulta ei kumminkaan peukalomerkkiä otettu eikä
tukkaa leikattu. Pituus vaan mitattiin, silmäin, tukan ja parran väri
merkittiin, kasvot puhtaat, nenä suora pantiin. Nämä tunnusmerkit
sitten kulkivat papereissani koko Venäjällä olo-aikani. Sitten otettiin
rahat ja kello pois. Riisuttiin kaikki vaatteet, tutkittiin kengät,
sukat. Lopuksi sain pitää kaikki vaatteeni, sormuksen ja lyijykynän
sekä tyynyn ja peitteen, joista minulla oli suuri hyöty ja mukavuus.
Siinä tutkittaessa eräs mies, jota juuri puettiin vangin vaatteisiin,
puhutteli minua ensin saksaksi sitten suomeksi. Kysyi: täällä
Pietarissako teidät otettiin kiinni. Omasta kohdastaan hän sanoi: "olen
suomalainen, sain kymmenen vuotta pakkotyötä". Se oli nuori, kaunis,
vilkas-eleinen mies. -- Kun kaikki muodollisuudet oli suoritettu,
vietiin minut koppiini.
Tämä vankila oli siirtovankila. Siinä pidettiin, sen mukaan kuin tulin
tietämään kaikenlaiset tuomitut siksi kun ne lähetettiin
määräpaikkoihinsa. Siellä oli lyhemmäksi aikaa tuomituita ja sinne
tuotiin poliisiasemilta joka aamu vuorokauden saalis. Luullakseni oli
siellä myös jonkun verran poliittisia vankeja. Kysyin kerran
vartijaltani paljonko talossa oli väkeä. Hän sanoi olevan toista
tuhatta.
Koppi, jonka sain asuttavakseni, oli varmaan paraimpia mitä koko
vankilassa oli. Niitä oli seitsemän samanlaista yhdessä rivissä. Se oli
siisti, seinillä vain pari pientä kirjoitusta, tasaisen lämmin --
keskuslämmityslaitos. Ja mikä varmaan oli harvinaista, sen mukaan kuin
olen kuullut muista Venäjän vankiloista, syöpäläisiä ei ollut
ollenkaan. Se oli vähän kapeampi ja lyhempi kuin Viipurin läänin
vankilassa, kuusi askelta pitkä. Katto oli taidokkaasti monitaitteinen,
minulla oli aika lailla ajan viihdykettä tutkia sitä ja miettiä, miten
se oli muovailtu ja monesta pinnasta se oli kokoonpantu. Oikein
johtuivat mieleeni sitä katsellessa professori Tikkasen luennot
ylioppilasajoiltani. Sänky seinässä kiinni, pöytä, jakkara, hyllyt,
ämpäri laatikkoineen, vaskinen taasa -- tshaska, vaskinen iso tuoppi --
krushka, pieni vaskinen muki -- tsharka, puulusikka ja jumalankuva
nurkassa, siinä kopin koko sisustus. Mitään kirjoja ei ollut.
Ensimäinen vaikutus tietysti oli hyvin masentava. Sinä päivänä kun
Viipurista läksin, en Pietariin mennessä rautatiellä muuta syönyt kuin
pari piparkakkua ja pari suklaatimakeista. Arvelin, että syönpä sitten,
kun Pietarista pääsen lähtemään. Mutta muuta tilaisuutta ei tullutkaan
syömiseen. Toisena päivänä en vielä syönyt juuri mitään, vasta
kolmantena päivänä rupesin syömään. Ensimäisenä yönä makasin kaikki
vaatteet päällä, toisena koetin pitää turkkia peitteenäni ja vähän
riisuutua, mutta siten oli taas liian kuuma. Vasta neljänneksi yöksi
tutkin sänkyvaatteita ja huomasin ne puhtaiksi, vaikka olivat sitä
venäläisten suosimaa likaisen näköistä väriä, peite ruskeanharmaata
sarkaa ja lakana harmahtavaa palttinaa. Täytyi ottaa elämä semmoisena
kuin se oli, kiitin onneani, että minulla oli oma tyyny ja vaippa
mukana ja vankilan alapäällikköä, että sain ne pitää. Vaippani oli
leveä, joten pidin sitä sekä lakanana että peitteenä, vankilan peitteen
panin sen päälle. Siten maaten uskalsin riisuutuakin.
_Päiväjärjestys_ vankilassa oli seuraava. Aamulla aikaisin, luultavasti
kello 6, kuului komennushuuto, silloin piti nousta ylös, pukeutua ja
nostaa sänky pystyyn ja painaa se seinää vastaan, jolloin se napsahti
lukkoon. Kohta sen jälkeen tuli tarkastus. Kuului huuto, sitten tuli
tarkastaja. Se oli vankilan alapäällikkö, pomoshnii natshalnik,
nimeltään Tshihatshoff. Edellä kulki vartija, joka tempasi jokaisen
kopin oven auki, sitten tuli päällikkö, täydessä univormussa,
kunniamerkit rinnassa, vinhaa vauhtia kulki hän tervehtien ohi, hänen
perässään tuleva vartija paiskasi ovet kiinni. Meidän vankien oli
seistävä smirnaassa keskellä koppia.
Kohta sen jälkeen kuului käytävästä huuto kipjätok. Ovessa oleva luukku
avattiin ja siihen tuotiin kiehuvaa vettä, jota kaadettiin suurempi
vaskinen tuoppi täyteen. Kohta sen jälkeen toi samainen nuori vanki,
joka oli tuonut kuumaa vettä, koko päivän annoksen leipää. Se jolla oli
laittoi itselleen teetä ja söi eväitään sen kanssa. Mutta se jolla ei
muuta ollut söi silkkaa leipää ja joi kuumaa vettä päälle.
Muuta vettä ei annettu kuin tätä kuumaa. Alussa se tuntui vähän
oudolta. Mutta pian huomasi, että se oli viisas järjestys. Kun kaiken
veden sai kiehuvana, tiesi, että se oli puhdasta. Ei tarvinnut pelätä
sitä käyttäessään. Tällä kuumalla vedellä peseydyttiin ja sitä juotiin
janoon. Jollei halunnut juoda sitä kuumana, niin jäähtyihän se
ajallaan.
Joku aika kipjätokin jälkeen tuli aamusiistiminen. Vartija avasi oven,
ja jollei sänky ollut seinään kiinnitetty, sai nuhteita. Sillä jo
aikaisin aamulla oli käytävässä kuulunut vartijan huuto "kravattii".
Sai käydä tyhjentämässä ämpärinsä kellarikerroksessa. Minua huvitti
venäläisten taito ja halu käyttää vähennysnimityksiä. Ämpärin
venäjänkielisestä nimestä, vedro, muodosti vartija jos minkälaisia
diminutiiveja vedrushka, vedorka, mokomastakin esineestä. Sitten oli
huone lakaistava varsiharjalla. Rikat jätettiin oven eteen, josta
samainen vankipoika ne korjasi pois. Aluksi en viitsinyt sitä tehdä
kunnolleen, mutta pian miellyin lakaisemiseen, olihan se käytännöllistä
hommaa, tuotti vähän vaihtelua. Kun kerran vartijani sattui olemaan
oikein hyvällä tuulella ja minun kävelyvuoroni sattui tavallista
aikaisemmin, antoi hän siistitä huoneeni minun poissaollessani,
tyytyväisenä selitti hän sitten, että kaikki oli valmiina, kun minä
tulin takaisin. En kuitenkaan ollut siitä mielissäni, menihän minulta
hukkaan se huvi. Nuo ämpärin tyhjennysretket tuottivat sen hauskuuden,
että silloin olin tilaisuudessa vilkaisemaan naapurikoppeihin. Sillä
kaikki ovet olivat silloin auki ja kaikki naapurini olivat samoissa
siistiämishommissa. Eihän siinä ehtinyt paljon kerrallaan nähdä. Mutta
yhdistämällä pikku piirteitä yhteen sai kuitenkin jonkunlaisen kuvan
heistä.
Tavallisesti jo ennen aamutarkastusta, välistä sen jälkeen, oli
aamuhartaus. Kuului vartijan huuto "na malitvuu". Jostakin läheisestä
yhteishuoneesta kuului yleistä liikehtimistä, varmaan kaikki nousivat
vuoteiltaan lattialle seisomaan. Sitten kuului voimakasta messuamista.
En koskaan päässyt selville vangitko lauloivat läheisissä
yhteishuoneissa, vaiko vartijat jossain käytävässä, vai kävikö siellä
varsinaisia kirkkolaulajia. Äänet olivat hyviä, sekä korkeat äänet että
etenkin matalat. Kuului oikein mahtavalta kun jyrisevä basso lopuksi
kajahutti voimakkaasti ja paukkavan matalasti "herra armahda meitä".
Mielelläni aina messua kuuntelin, mieluummin kumminkin olisin rukouksen
sanat ymmärtänyt. Meidän läheisyydestä siirtyivät rukouksen pitäjät
jonnekin muuanne. Vielä moneen kertaan kuului messu, milloin meidän
yläpuoleltamme, milloin jostain epämääräisestä etäisyydestä.
Tämän yhteydessä mainittakoon eräs seikka. Venäjällä on vankikopin
nurkassa jumalankuva, meillä Suomessa vankilan pöydällä muutamia
uskonnollisia kirjoja. Katolisissa maissahan kukin toimittaa
jumalanpalveluksensa itse. Meillä me menemme kirkkoon kuulemaan ja
saamaan. Voi kummallakin olla puolensa. Mutta tässä erikoisessa
tapauksessa on minusta meidän menettelytapamme paljon parempi. Ehkäpä
ei ole sitä sisäistä voimaa, mielentilaa, henkistä sisällystä, että
kykenisi antautumaan hartauteensa, toimittamaan jumalanpalvelusta,
josta saisi herätystä ja lohdutusta. Nurkassa oleva jumalankuva tuskin
riittää herättäjäksi. Meillä ovat Uusi Testamentti, rukouskirja ja
virsikirja herättäjiä, lohduttajia, ne tuovat vankiparalle viestin, ne
tarjoavat hänelle runsaita vaikutelmia, ne antavat tilaisuutta
syventymiseen, tutkimiseen ja mietiskelyyn.
Välistä aikaisemmin, välistä myöhemmin vietiin kävelemään "na ulitsu".
Se oli päivän tapahtuma, päivän hauskuus. Hyvä se oli kaikin puolin.
Minua käytettiin kahdessa paikassa kävelemässä, luultavasti sen mukaan
mikä paikka sattui olemaan vapaana. Kävelypaikat olivat kyllä korkeiden
seinien ja laipioiden välissä, pihan reunassa. Mutta ne olivat tilavia,
ja paikka oli tehty niin hauskaksi kuin mahdollista. Kävelytieltä oli
aamulla jo lumi lakaistu pois ja se oli hiekoitettu. Käyelypaikka oli
matalalla aidalla ympäröity, jonka ulkopuolella oli pensaita.
Kävelytien keskellä oli samanlaisella matalalla aidalla ympäröity
nurmikko. Siinä oli muutama omenapuu, pari ruusupensasta ja kukkia.
Kukat olivat nyt jo lakastuneita, mutta näki, että ne olivat olleet
orvokkeja ja leukoijia. Aituuksen ympärillä oli ollut suuria
auringonruusuja. Pari istumapenkkiä oli siinä myös. Tie oli 75-77
askelta pitkä, laskin sen uudestaan ja uudestaan. Mielihyvällä vieläkin
tätä kävelypaikkaa muistelen.
Kävelyä kesti noin 20-30 minuuttia. Virkistyneellä mielellä sieltä
palasi. Sitten alkoi odotella päivällistä. Sama poika toi sen luukulle.
Sitä oli keittoa maljassa ja lautasella puuroa. Keitto oli tavallisesti
kaalikeittoa, pari kertaa kalakeittoa, pari kertaa peruna- ja
lihakeittoa, joskus muuta lihakeittoa. Keitto oli yleensä hyvää. Samoin
oli musta leipä aina hyvää. Kun minulla myöhemmin oli omaa voita ja
juustoa panna leivän päälle, maistui se aivan mainiolta keiton kanssa.
Puuro, krutaja kasha oli luultavasti venäläisestä hyvinkin hyvää,
vaikka se ei minua miellyttänyt kun siinä oli öljyä, jätin sen
säännöllisesti syömättä, mikä palvelijavankia aluksi suuresti
hämmästytti.
Joku aika syönnin jälkeen annettiin sängyt alas. Se tapahtui siten,
että luukusta pistettiin sisään avain jolla sai sängyn seinästä irti.
Sai ruveta päivällislevolle. Mutta ei kauvan kestänyt ennenkuin taas
kuului ulkoa huuto "kravattii", joka tarkoitti että sängyt oli pantava
seinään lukkoon. Samoihin aikoihin tuotiin toinen kerta kuumaa vettä.
Se jolla oli, joi teetä. Sitten seurasi pitkä iltapäivä ja ilta.
Illalla näkyivät jakavan jotain vellin tapaista. En sitä huolinut, se
ei soveltunut minun maulleni. Sitten oli vielä iltatarkastus ja
iltamessu ja vasta sen jälkeen jotenkin myöhään annettiin sängyt alas.
Iltahämärissä oli sytytetty sähkölamppu. Se paloi aamuhämäriin saakka,
sen kirkas valo pyrki vähän häiritsemään yöunta. Useimpina öinä kävi
joku luukusta katsomassa, onko mies paikoillaan.
_Vartijoista_ en voi muuta sanoa kuin hyvää. Lähinnä minua hoiti kaksi
vartijaa vuorotellen. Kumpikin oli kerrallaan 36 tuntia toimessa. He
olivat tunnollisia tehtävissään, mutta ystävällisiä. Alempaan kansaan
kuuluvilla venäläisillä, ja eikö liene samoin ylempiinkin kerroksiin
kuuluvilla, on tapana helposti ruveta huutamaan. Tuon tuostakin kuului
käytävästä huutoa. Kerrankin vanhempi vartija pauhasi naapurivangille,
huusi niin että. Minä jo arvelin, että mitä siellä lienee tapahtunut.
Mutta pari minuuttia vaiti oltuaan puhui hän taas hiljaa,
ystävällisesti ja naurahtaen. Suomalainen olisi tarvinnut ainakin
päivän lauhtuakseen semmoisen huudon jälkeen. Kolmas vartija vei
kävelemään, hän oli vanha mies, kuiva ja äreä. Hän vaati, että
sisääntullessa hattu oli otettava päästä jo ulko-ovella. Kun minä
kumartaen tervehdin käytävässä olevaa päällikköä, piti hän sitä
sopimattomana ja ärjäsi "smirnaa". Sitten oli staarosti, hän teki
kaikin puolin hyväntahtoisen vaikutuksen. Vielä oli saunottajat,
vehnäleiväntuojat, svidaaniaan viejät, mitä kaikkia heitä liekin ollut.
En kestään voi sanoa muuta kuin hyvää, kaikki he koettivat paraansa
mukaan täyttää velvollisuutensa. Eikä kukaan minua kohdellut muuten
kuin ystävällisesti ja hienotunteisesti. Vankilan alipäällikkö oli
ystävällinen ja hyväntahtoinen ja koetti järjestää minun elämäni
paraimman mukaan, puhuipa hän saksaakin kun ei muu auttanut. Vankilan
ylipäällikkö Arktjejeff, kuului olevan tunnettu häjyydestään ja
ankaruudestaan, mutta en minä hänenkään suhteensa mitään pahaa kokenut.
Kerran kävi hän minun koppiani tarkastamassa; ei hän mitään
muistuttanut, mutta ei hänellä muistuttamisen syytä ollutkaan. Koppia
oli erityisesti puhdistettu. Minulle oli annettu pyyhinliina ja sillä
minä jakkaralla seisten pyyhin ikkunaa. Kun vartijasta ikkuna oli hyvä,
vaati hän pyyhinliinaa pois: "harashoo, otshen harashoo". Minä vaan
pyyhin ja kun en hänen puhettaan ymmärtänyt, selitteli hän että rievun
oli mentävä "damoi". Mutta minä kun olin kerran ikkunan puhdistusintoon
päässyt, en siihen tyytynyt, vaan kiillotin vielä ikkunaa
nenäliinallani. Lattiaa puhdisti vankipoika, siten että hän riisui
toisesta jalastaan kengän, pani jalkansa jonkunlaiseen harjaan, jossa
oli jotain saippuan tapaista, ja sitten hyppi ja tanssi huoneessani.
_Vankeja_ sanottiin olevan toista tuhatta. Näin niistä tietysti vain
pienen osan. Siihen korridooriin, jota myöten vietiin kävelemään, näkyi
kolme suurta yhteissalia. Suuret melkein kattoon saakka ulottuvat
rautaristikko-portit erottivat ne käytävästä. Kuhunkin saliin mahtui
monta kymmentä henkeä. Pitkin seiniä oli makuulavoja, jotka laskettiin
alas siten että lyhyt sivu oli seinässä kiinni. Siten niitä mahtui
paljon enemmän. Melkein aina näin vankien makaavan vuoteillaan, päivät
umpeensa. Keskellä huonetta oli suuret pöydät.
Muutamina päivinä kävelemässä ollessani näin poliisin tuovan päivän
saaliin. Siinä oli harmaahapsisista vanhuksista pieniin poikiin saakka.
Luultavasti olivat enimmät heistä varkaita.
Kerran näin kuljetettavan parisenkymmentä nuorta poikaa, samankokoisia,
samanikäisiä, kauniita, pyöreäposkisia, ehkä noin 18-20 vuotisia.
Lienevätkö olleet sellaisia, jotka olivat kieltäytyneet sotaan
menemästä.
Nikolain päivänä näin kirkkoon vietävän monta kymmentä nuorta pulskaa
miestä, kaikki raudoissa. Luulen niitten olleen kieltäytyneitä.
Svidaaniaa odotellessa ne näyttivät huolettomilta ja iloisilta,
antoivat kättä toisilleen.
Eräänä iltana kuului hyvin levottomalta, juostiin ja meluttiin.
Iltatarkastusta ei pidetty ollenkaan, ja sängyt annettiin alas
tavallista myöhemmin. Vanha vartija harppasi tuontuostakin naapurikopin
luukulle, jotain kertomaan ja samaa kyytiä pois. Seuraavana aamuna sain
kuulla, että edellisenä iltana oli viety paljon miehiä rintamalle. Ehkä
ne olivat juuri nuo raudoissa olevat nuoret miehet.
Raudoissa oli useita. Sain sen käsityksen, että ne joilla oli
jalkaraudat, olivat kiinniotettaessa yrittäneet paeta. Ne joilla oli
käsiraudat, olivat tehneet vastarintaa. Monella koppivangillakin oli
raudat. Jotkut heistä olivat saaneet hankituksi lampaannahkakaistaleen
nilkkojen ympärille, etteivät raudat pääsisi ihoa rikkomaan. Kuulin
kerran eräästä kopista illalla huutoa ja valitusta ja kun vartija
viimein kysyi mikä hätänä, valitteli raudoissa oleva vanki inhon ja
tuskan täyttämällä äänellä: "russakka juoksee pitkin minun ruumistani".
Välistä kuulin koppiini pitkät ajat yhtämittaista rautojen helinää. En
tiennyt, mitä tapahtui, kuulin vain kilinän, mutta kamala on se soitto,
ja mitä kauvemmin sitä kuulee, sitä raskaammaksi se mielen painaa.
Erittäin surulliselta tuntui nähdä vankien joukossa niin paljon poikia,
pieniäkin poikia. "Nuoria varkaita", sanottiin minulle. Oli kumminkin
miellyttävää, että heitä näin kuljettavan vartijan, josta olin saanut
edullisen vaikutuksen. Tuli tietooni, että voin tilata ruokavaroja
omaan laskuuni. Koetteeksi kirjoitin sitä varten annetulle
paperipalaselle: valkosta leipää, munia ja sokeria. Seuraavana päivänä
tulikin koppini luukulle mustapartainen vilkas mies ja toi valkoista
leipää. "Sokeria ei ole koko Pietarissa", sanoi hän, "eikä muniakaan
satu olemaan. Mutta ettekö halua tupakkaa", sanoi hän hyvin
ystävällisesti ja hilpeästi. Samainen mies näkyi pikku poikia
ohjailevan.
Minun koppini oli numero kuusi. Viimeisessä, seitsemässä, oli ensin
nuori mies. Näin hänet aamuaskareissa ollessani. En häntä koskaan
puhutellut, mutta erittäin sievästi ja herttaisesti hän minua aina
tervehti. Hän oli kaunis, kookas mies, hieno-, jalopiirteinen. Teki
sivistyneen vaikutuksen. Hänellä oli niinkuin minullakin omat vaatteet.
Mutta hän oli varannut itselleen hyvin sopivat vaatteet vankilaoloa
varten, paksun neulotun villapuseron ja pitkän villaisen kaulavaatteen.
Kun svidaaniassa käydessäni, olin saanut kuulla, että minut
lähetettäisiin Siperiaan, tunsin itseni koppiin tullessani kovin
masentuneeksi ja antauduin suruni valtaan. Ovi oli vielä auki käytävään
ja vartija seisoi ovella. Nähtävästi muutkin vangit tiesivät, että
minut vietäisiin jonnekin kauas ja että minua oli käytetty sanomassa
jäähyväisiä vaimolleni. Silloin juuri naapuri kulki oveni ohi. Hän ei
voinut puhutella minua. Mutta hän pysähtyi hetkeksi vartijan selän
takana, oikasi itsensä suoraksi, kohosi vähän varpailleen, kohotti
kulmakarvojaan, aukaisi silmänsä oikein suuriksi ja loi minuun yhden
ainoan pitkän katseen, Hänellä oli suuret kauniit tummat silmät. Siihen
katseeseen pani hän mahdollisimman paljon myötätuntoa, rohkaisua,
lohdutusta, osanottoa, kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toiselle
toivottaa. Lienenkö koskaan nähnyt niin kaunista, niin paljon
sisältävää katsetta.
Mutta muutamien päivien perästä hän katosi. Sijaan tuotiin toinen nuori
mies. Kohta sen jälkeen vietiin meidät yhdessä kävelemään. Minä olin
kuullut Krestiistä kerrottavan, että oli ankarasti kielletty
kävelemässä ollessa puhuttelemasta toisia. Minä sen vuoksi kiiruhdin
nopeasti hänen ohitseen, enkä vastannut hänen puhutteluunsa. Ja kun hän
kävelyradan toisessa päässä kääntyi tullakseen minun luokseni, käännyin
minäkin. Silloin hän jo valitti surullisella äänellä tornissaan meitä
vartioivalle vartijalle, että tuo herra minua karttaa. Vartija rupesi
nauramaan ja neuvoi minua, että kun on yhtaikaa pantu kävelemään, niin
pitää myös rinnakkain kävellä. Ja niin me sitten teimmekin.
Hän oli nuori mies, virkailija jossakin mekaanisessa tehtaassa, joka
valmisti sotatarpeita. Sen vuoksi hän oli myöskin sotapalveluksesta
vapaa. Huonon venäjänkielen taitoni vuoksi, en oikein käsittänyt häntä,
oliko se lahjojen antamisen vai lahjojen ottamisen vuoksi kun hänet oli
tuomittu. Juuri teossa oli hänet yllätetty. Kuudeksitoista päiväksi
arestiin oli tuomittu. Ensin oli virunut muutaman päivän yhteiskopissa,
varkaitten kanssa. Siellä oli ollut hyvin paha olla. Oli rokotettu.
Sen jälkeen kävelimme joka päivä yhdessä. Hän oli ollut ylioppilas.
Saksaa olisimme molemmat osanneet puhua, mutta emme uskaltaneet.
Ranskaa osasi hän hiukan ja puhuimme sitä. Satuin sitten kysymään oliko
hän lukenut latinaa. Sitä olikin hän lukenut. Yritimme puhua latinaa.
Ensi päivänä se sujui huonosti. Mutta toisena päivänä se luonnistui jo
paljoa paremmin. Huomasimme, että molemmat olimme siihen itseksemme
valmistautuneet. Käytimme sitten latinaa koko ajan apunamme. Etenkin
siten, että kun minä en jotain yksityistä sanaa osannut venäjäksi
sanoa, sanoin sen latinaksi, ja kun minä en hänen puhettaan ymmärtänyt,
sanoi hän sen kohdan latinaksi. Hän oli lukenut koulussa latinaa aika
lailla: Caesaria, Vergiliusta, Ciceroa, Ovidiusta, Liviusta ja
Horatiusta, eli Goratiusta niinkuin hän lausui, joskus muistelimme
minkä osasimme vielä ulkoa näistä kirjailijoista. Kun minä kerran luin
Aeneidia, kuunteli hän jonkun matkaa, mutta sanoi sitten: "ei, nyt se
menee kokonaan hullusti, ei se ole _grasilis, gratsilis_ se on" y.m.s.
He näet ääntävät latinaa toisin kuin me, oman kielensä mukaisesti.
Joskus kun ei muu auttanut puhuimme saksaa. Hänellä oli tapana astua
kädet toistensa päällä riipuksissa edessä. Mutta kerran pakkaspäivänä
astui hän kädet selän takana ja turkki auki. Kun minä kysyin miksi hän
niin tekee, vastasi hän: "alle Knöpfe sind zerrissen".
Olin lukenut venäjää koulun alemmilla luokilla, ylemmillä luin,
viisaastiko vai tyhmästi en osaa sanoa, kreikkaa. Meidän opettajamme
lehtori Palander oli luettanut ulkoa muutamia runoja. Kerran
hämmästytin kävelytoveriani laususkelemalla venäjänkielisiä runoja.
Kysyin toveriltani mitä hän kopissaan tekee. Lukeeko? -- Ei ole mitä
lukea. -- Kirjoittaako? -- Ei ole mihin kirjoittaa. No mitä sitten? --
"Ja duumaju." -- Mitä hän duumaitsee? -- "Ja duumaju moi gorkii
duumii." -- Ajattelen omia katkeria ajatuksiani. Hän oli 28-30 vuotias,
en muista tarkkaan. Vanhempia ei hänellä ollut, veli vaan. Kesän hän
vietti, milloin sattui vapautta saamaan lähellä Pultavaa,
Jekaterinoslavissa. Siellä on paljon hedelmiä, ja erinomaisia
melooneja. Oo! minkälaisia melooneja, maukkaita, aromaattisia.
Se oli ikävintä vankilassa, ettei saanut -- govorit -- puhella. Tosi
venäläinen piirre! Tupakan nälkä oli myös suuri. Vaikka olin sanonut,
etten tupakoi, toimitti hän kerran siistiäjä-vankia myöten minulle
paperipalan, jossa rukoilee jos mahdollista toimittamaan hänelle
tupakkaa ja tulitikkuja. -- Mistäpä minä!
Venäläinen antautuu tunnelmiensa valtaan, eikä sitä myöskään toisilta
peitä. Kerran kävellessä hän astui hyvin reippaasti. Sanoin: "te ette
ole väsynyt tänään". -- "Kun ei tee työtä, ei väsytä", sanoi hän ja
astua touhusi. -- Mutta seuraavana päivänä oli mieli muuttunut. Hän oli
hyvin kolkon näköinen, astua laahusti hitaasti, ja kun kysyin hänen
vointiaan, hän vastasi -- plooho = huonosti. -- No mikä nyt on? --
"Niin, kun syö vaan mustaa leipää ja juo pelkkää vettä päälle, niin ei
siitä hyvin voi. Kun olisi edes vähän voita, niin luistaisi musta leipä
helpommin kaulasta alas." Kukaan ei tuonut hänelle ruokaa, rahaa ei
ollut millä ostaa. -- Niin väsytti, että täytyi ruveta penkille
istumaan. Ei jaksanut astua. Ja kolkkona hän palasi koppiinsa.
Kopissaan oli hän sitten hyvin tyytymätön. Jyskytti ja koputti ja
helisytti, ja kun vartija tuli kysymään mikä hätänä, valitteli hän jos
jotakin, joka tietysti ei mihinkään johtanut. Minä olin äsken saanut
vaimoltani ruokaa. Illan hämärissä minäkin koputin ovea vartijan ohi
kulkiessa. Kun hän avasi luukun, pyysin, jos se kävisi päinsä, antamaan
lupaa lähettää naapurille palan voita. Kävihän se. Panin sievosen palan
parasta Suomen voita paperiin ja vartija vei sen. Sinä iltana ei
naapurini enää jyskytellyt eikä kolistellut. Vähän ajan perästä alkoi
kuulua vihellystä. Ja koko sen iltapäivän ja illan hän vihelteli. Ja
yhä reippaampia ja hilpeämpiä säveliä alkoi kuulua. Kaikesta päättäen
oli valoisampi mieliala päässyt vallalle. Musta leipä oli keveämmin
luistanut kaulasta alas.
Joka päivä laskimme, kuinka monta päivää hänellä oli jäljellä.
Viimeisen edellisenä ei häntä enää laskettu kävelemään.
Varovaisuuskeino varmaankin, etteivät muut vangit saisi hänen kauttaan
asioitaan toimituttaa. Sitten hän katosi ja hänen koppinsa pysyi
tyhjänä.
Soittokelloa vartijan kutsumista varten ei kopeissa ollut. Vaan
vartijaa kutsuttiin, jos halusi jotain, ovea jyskyttämällä. Tätä
temppua käyttivät muut vangit ahkeraan. Alituiseen he koputtivat ovea
tai rämisyttivät jotain. Välistä vartija vaan huusi ja käski olemaan
hiljaa. Mutta usein kävi kysymässä, mitä he halusivat. Tavallisesti ei
heillä muuta hätää ollut, kuin että halusivat puhella aikansa kuluksi,
kyselivät kaikenlaista. Ja vartijat puhelivatkin, välistä juttelivat
luukulla pitkät ajat. Minä en koputtanut koskaan, en pyytänyt mitään,
en valittanut mitään omasta kohdastani. Kun kerran vankilan
alapäällikkö kävi luukullani ja kysyi miten on olla, vastasin "hyvin".
-- "Ei ole hyvä, kaukana hyvästä", sanoi hän.
Mutta tämä vaikutti venäläisiin toisin kuin meikäläinen luulisi. Se
heissä herätti kyllä suurta kunnioitusta, mutta myös pelkoa, vaikutti
vieroittavasti. "Mikä lie merkillinen mies, ei koskaan pyydä mitään, ei
valita mitään." Ja he kuiskasivat jotain toistensa korviin ja
osoittivat minua sormella ohi kulkiessani.
Reunimaisessa kopissa n:o 1:ssä meidän käytävässämme oli mies, jolla
oli jalkaraudat. En varmaan tietysti voi tietää, mutta luulen hänen
olleen sivistyneen miehen. Hänellä oli kova yskä, eikö liene ollut
keuhkotauti. Kumeasti ryki ja sylki yhtä mittaa, yölläkin pitkät ajat.
Vaikea hänen oli olla, yhtä mittaa ilmaisi tyytymättömyyttään, takoi
oveaan, huusi vartijaa, helisytti astioitaan. Välistä vartija vaan
käski olemaan hiljaa, välistä kävi kysymässä, välistä torui ja välistä
maanitteli. Minusta kuului siltä, kuin yskä olisi päivä päivältä käynyt
huonommaksi. Ämpäriä tyhjentämässä käydessä, tapasin hänet käytävässä.
Katse oli tuijottava. Hän tervehti minua aina kohteliaasti.
Ilmaantui sitten hänen koppinsa viereiseen koppiin uusi mies,
nähtävästi hänen tuttavansa. Mies oli yksinkertaisen näköinen, mutta
ääni ja puhetapa sivistyneen. Arvelin, että molemmat olivat
poliitillisia vankeja. Varmaankin olivat tottuneet vankilassa olemaan.
Olivat osanneet varustautua, heillä oli villapuserot päällä, ja oli
yhtä ja toista tavaraa mukana. Näkyipä olevan joitakuita kirjojakin.
Aamuretkellä sivuastuessa vilaukselta näin ne. Minusta näyttivät
tieteellisiltä teoksilta. Uudella tulokkaalla oli pöydässä äänirauta.
Sitä hän napsautteli pitkin päivää. Kuvittelin, että hän teki joitakin
ääniopillisia kokeita. -- Olipa samainen mies onnistunut saamaan
huoneeseensa kukkaruukunkin, joka nyörillä oli ripustettu ikkunan
eteen.
Kun toisen yskä huononi, saivat ystävykset joskus olla päivällä yhdessä
ja joskus yölläkin. He juttelivat ahkeraan pitkin päivää, ei millään
salaisella merkkikielellä tai koputtamalla, vaan huutamalla toisilleen.
Eihän siinä salaisuuksia voinut puhua, minäkin kuulin mitä he puhuivat,
vaikka oli kolme koppia välillä. Muuten eivät vartijat heitä kieltäneet
huutelemasta toisilleen. Liikuttavaa oli kuulla, kuinka ystävä piti
huolta ystävästään. Hän koetti häntä ilahduttaa ja rohkaista. Kun
raukka yöllä ryki ja ryki, saattoi hän huutaa: "hiero jalkojasi".
Joskus kun oli ollut kauvan hiljaista, alkoi hän huutaa: "Vodjka,
Vodjka, Vodjka!" kunnes toinen väsyneellä ja kiusaantuneella äänellä
viimein vastasi: "tshtoo!" -- Sitten hän milloin laski pientä pilaa:
"lähdetään kävelemään", "juodaanko teetä", "mihin me matkustamme kun
täältä pääsemme", tai muuta sellaista. Milloin taas muuta jutteli.
Sievästi hän sairasta toveriaan lohdutteli.
Näitten miesten kanssa vartijat paljon juttelivat, välistä myöhään
illan pitkään.
Sitten ilmaantui vielä kolmas. Hän näytti kerrassaan hienolta mieheltä.
Harmaa parta, lasisilmät. Eikö liene ollut joku huomattu henkilö.
Päivillä oli poissa, missä lie ollut. Yöksi tuotiin koppiinsa. Hänellä
oli sanomalehtiä. Kaikki näyttivät häntä hyvin kunnioittavan, ja
juttelivat mielellään hänen kanssaan. Kun kerran kävin ämpäriäni
tyhjentämässä alhaalla, seisoi hän siellä ja selitteli staarostille
Suomen politiikkaa. Liekö minun läsnäoloni antanut siihen aihetta.
Vankilan alapäällikkökin kävi hänen kanssaan puhelemassa.
_Ajan viettoa_. Suomessa sai vankilassa lukea. Täällä ei. Kysyin
kirjoja. Ei ole biblioteekkaa. Viimein staarosti toi kirjan. Se oli
kirjallinen aikakauskirja, jonka toimittaja oli ollut tunnettu Katkoff.
Se oli vuodelta 1857. Se oli siis ilmestynyt onnelliseen aikaan, ennen
orjain vapautusta. Eikö sen jälkeen liene kirjoja vankiloihin hankittu.
Selailin sitä ja lueskelin. Siinä oli muun muassa eräs novelli. Luin
sitä milloin mistäkin kohdasta. Vähitellen sain siitä yleiskäsityksen.
Kirja otettiin kumminkin pois, niinkuin kohta kerron.
Kaksi kertaa tuotiin minulle suuri virallinen plakaatti, sähkösanomia
sodasta. Ahkeraan tavailemalla sain siitäkin jonkinlaisen selon. Kerran
tuotiin yksi numero "Zerka" nimistä vankilain virallista
aikakauskirjaa. Kaikki sen kirjoitukset koskettelivat sotaa. Sotaa
kuvattiin kauniilta, isänmaalliselta kannalta. Sotamiehen kohtaloa
ihannoitiin. Kantahan oli oikea, tendenssi liiaksi kouraantuntuva.
Muuta luettavaa en saanut.
Sen sijaan olin saanut pitää lyijykynäni, mikä Suomessa oli otettu
pois. Kirjoituspaperina käytin käärepaperia. Kirjoittelin myös "Zerkan"
tyhjille kohdille. Aikani kuluksi kirjoittelin kaikenlaista. Laskin
lukuja, kerroin ja jaoin. Koettelin vieläkö neliöjuuren otto sujui.
Sujuihan se. Mietiskelin lukujen suhteita ja huomasin kaikenlaista
hauskaa. Sitten harjoittelin toisen asteen ekvatsionien ratkaisua.
Muistelin mittausopillisia väittämiä. Pythagoraan väittämää en heti
osannut todistaa, mutta pianhan se selvisi. Palauttelin mieleeni yhä
useampia väittämiä ja todistelin niitä. Enimmät tehtävät osasin
suorittaa, mutta joku kohta ei selvinnyt. Niinpä en tyydyttävästi
onnistunut piirtämään säännöllistä viisikulmaa ympyrän sisään.
Vankilasta päästyäni ovat minun tuttavani matematiikan tuntijat sen
minulle jo moneen kertaan neuvoneet. Myöskin jaoin suuria lukuja
alkutekijöihinsä, ja etsin sellaisia sarjoja yhdestä kymmeneen, joissa
joka luku oli jaollinen.
Sitten kirjoitin kaikenlaisia luetteloita kaupungeista, sanoista.
Mietin kuinka monta suomalaista sanaa voi saada jostakin pitkästä
sanasta. Ja kun kahtenakin päivänä samaa sanaa aina tuon tuostakin
mietti, sai siitä sangen paljon. Mietin kaikenlaisia lapsuuden aikaisia
leikkitehtäviä. Leikin itseni kanssa maantieteellistä leikkiä ja
historiallista leikkiä. Leikin sitä leikkiä, että paperille merkitään
joukko numeroita ja käsketään kulkemaan numerolta numerolle ja
koetetaan saada toinen pussiin. Koettelin keksiä sanoja ja lauseitakin,
jotka alusta loppuun ja lopusta alkuun luettuina olivat samoja. Ja
minulla olikin aika hyvä luettelo sellaisia. Mitään arvokkaampaa ei
näille käärepapereille, jotka milloin tahansa saattoivat hävitä tai
joutua tarkastuksen alaisiksi, tehnyt mieli eikä kyennyt kirjoittamaan.
Jo mainitsin että meillä oli kopeissa vaskiset astiat. Ensi tai toisena
päivänä tuli staarosti koppiin ja näytti kuinka ne oli kiilloitettava.
Hyllyllä oli muutamia sarkatilkkuja. Niillä hän hankasi astioitani.
Vielä toisen kerran kävi hän astioitani kiillottamassa. Vasta sitten
minä aloin kiinnittää huomiotani niihin. Vähitellen minä innostuin
niitä hankaamaan. Ainahan se oli jotain hommaa. Pian olivat minun
vaskiastiani niin kiiltäviä, että läpäjivät. En luule muilla olleen sen
parempia.
Vaikka nämä työskentelyt jonkun verran aikaa veivät, jäi sitä paljon
yli. Kävelin huoneessani paljon. Nurkasta nurkkaan oli kuusi alkeita
jos sänky oli alhaalla, viisi jos se oli ylhäällä. Kun hyvän aikaa olin
kävellyt niin että aina käännyin oikealle, muutin jalkaa niin että
käännyin vasemmalle. Seisoskelin eri paikoissa huonetta. Mielelläni
seisoin ikkunan kohdalla ja katselin läheisiä rakennuksia, puuhailua
pihassa, läheisiä kattoja ja lähellä olevan kaasulaitoksen tornia.
Mutta kaikista hommista huolimatta sai suuren osan päivää istua
jakkarallaan kaikissa mahdollisissa asennoissa ja tuijottaa eteensä. Ja
duumaju moi gorkii dumii -- saatoin minäkin sanoa.
Epätietoisuus kohtalosta teki olon niin tukalaksi. Ei tiennyt mitä
seuraava päivä toisi mukanaan. Minne vietäisiin ja miten? Etapillako?
Se saattoi monasti mielen tuskastumaan äärimmäisilleen. Rukoilin
Jumalalta jotain valon pilkistystä pimeyteeni ja monesti Jumala
kuulikin rukoukseni. Keskipäivän aikana tuska ja levottomuus kohosivat
ylimmilleen. Ne turmelivat myös päivällislevon, josta en kyennyt
nauttimaan. Mutta tavallisesti täälläkin tuli illan rauha. Verrattain
levollisena ja tyytyväisenä vietin iltani.
Välistä onnistuin saamaan jostakin mielikuvitelmasta kiinni. Rakentelin
ja rakentelin. Mietin sanomalehtikirjoituksia, pidin puheita.
Kuvittelin jotain tapahtumaa, kotiintuloa, kesäpäivää. Välistä tein
huvimatkoja moottorilla. Yksityiskohtia myöten ajattelin joka seikan.
Kuljimme tuttujen niemien ohi, saarien välistä, salmien kautta,
nousimme kalliorannalle maalle, teimme tulen, keitimme ruokaa j.n.e.
Välistä saattoi puoli päivää ja yö kulua jatkaessa samaa
mielikuvitelmaa. -- Mutta monasti en päässyt mihinkään kuvitelmaan
kiinni. Se kauhea epätietoisuus, josta en päässyt vapaaksi, painoi
mielen maan tasalle.
Ihmisen onnettomuudessa on kuitenkin niin monta astetta. Monesti yöllä
ajattelin sitä. Tuolla vähän matkan päässä makasi kopissa mies. Hän oli
sairas, ryki kauheasti, keuhkotauti edistyi. Kaikesta päättäen oli
hänen hyvin vaikea olla. -- Minä olin terve. Minulle minun rakkaani
toimitti hyvää syötävää, hänelle nähtävästi ei kukaan. -- Minun
rakkaampani kävi minua katsomassa kerran viikossa. -- Häntä ei kukaan,
sen mukaan kuin minä saatoin huomata. Ja joka yö minä kiitin Jumalaa
hänen hyvyydestään minua kohtaan. Ihmisen onnettomuudessa on niin monta
astetta.
_Svidaaniat_. Olin kuullut kerrottavan, että Krestiissä olevia
maamiehiämme olivat saaneet heidän omaisensa käydä tervehtimässä, ja
että tällaista käyntiä sanottiin svidaaniaksi. Mutta olin unohtanut
itse sanankin. Enkä tullut ajatelleeksikaan, että se minun kohdalleni
sattuisi. Kun ensimäisenä sunnuntaina tultiin hakemaan, en arvannut
minne vietiin. Paperipalanen pistettiin käteen. Mutta en siitä arvannut
mitään, enkä päässyt perille, mitä siinä seisoi. Arvelin että ehkä
viedään kuulusteltavaksi. Minut vietiin huoneeseen, missä istui paljon
muita vankeja. Istuin ja odotin, mihinkähän minut kaikkien näiden
kanssa viedään ja mitä tehdään. Oli paljon miehiä raudoissa. Minut
pantiin erään penkin päähän istumaan ja sanottiin, että olin
kahdeskymmenes. Se oli itse alapäällikkö, joka kävi pitämässä huolta
että minä tulin 20:ksi. Viimein avattiin ovi viereiseen huoneeseen ja
meidät vietiin sinne. Keskihuone oli kaksinkertaisen rautaverkon kautta
erotettu pitkin kahta seinää kulkevasta käytävästä. Minut pantiin
viimeiseksi käytävän pohjukkaan. Äkkiä alkoi toisesta päästä kuulua
hyvin surullista naisen puhetta. Se oli niin sydämeen käyvän
valittavaa. Omituista etten vieläkään älynnyt. -- Vasta kun näin
vaimoni tulevan sisään huoneeseen tulvahtavan ihmisjoukon mukana,
ymmärsin. Olimme saaneet parhaimman paikan ja alapäällikkö kävi
sanomassa, että puhukaa vapaasti suomea. -- Vaimoni kertoi, että minut
sittenkin lähetettäisiin Irkutskiin ja kukaties etapin mukana. Ne
olijat kolkkoja tietoja, jotka saattoivat minut kovan mielenliikutuksen
valtaan. Mutta hän puhui minulle myöskin rakkauden sanoja, lohdutuksen
ja rohkaisun sanoja. Hän toi minulle suuren paketin ruokavaroja,
kaikkea hyvää mitä suinkin saattoi: voita, juustoa, kotoisia piiraita,
lihamakkaraa, munia, kalaa, omenia, vehnäleipää ja vehnäkorppuja,
sokeria ja teetä. Rautaverkot olivat noin puolen metrin päässä
toisistaan, niiden välillä istui nurkassa vartija. Ympärillä kuului
suuri melu ja puheen sorina, kun jokainen koetti puhua niin että
kuuluisi. Hetken puheltuamme loppui svidaania. Hellin katsein erosimme.
Svidaaniasta palatessa, tarkasteli vartija meitä sivelemällä ruumista.
Ei sitä tehty mitenkään loukkaavasti. Mutta sittenkin tuli eräs toinen
vartija huomauttamaan, ettei minua tarvitse tutkia.
Kun tulin koppiini, olin suuren mielenliikutuksen vallassa, harvoin
eläessäni olen sellaisessa ollut. Näkyi herättäneen huomiota, vaimoni
käynti. Kaikki sen kohta tiesivät. Kun vankipoika vähän aikaa sen
jälkeen toi kuumaa vettä, kysyi hän, kävikö minun vaimoni jäähyväisiä
sanomassa. Kun myönsin, käsitti hän suruni. Hän katsoi pitkään eteensä.
Sanoi kauniissa silmissä surumielinen ilme lempeällä, surunvoittoisella
äänellä: "noo -- nitshevoo!" Siihen sanaan pani oikein tosivenäläiseen
tapaan kaiken sanottavansa.
Omituinen oli tämän svidaanian vaikutus. Vaikka ensin jouduinkin suuren
mielenliikutuksen valtaan, vaikutti se perästäpäin toisin. Illempana ja
koko sen illan tuntui minusta niin äärettömän hyvältä. Tunsin itseni
niin sisäisesti lämpimäksi, melkeinpä onnelliseksi. En koko vankilassa
olo-aikanani tuntenut itseäni niin sisäisen hyvänmielen täyttämäksi.
Nyt oli minulla ruokaa yltä kyllin, voin oikein herkutella. Join teetä
kolmesti päivässä ja söin kolme herkullista ateriaa. Vankilan leivästä
söin aina osan, sillä se oli oikein hyvää, ja myöskin keittoa.
Vankilassa ei ole muuta syömäasetta kuin puulusikka. Syödä pitää sillä
sekä sormilla. Aluksi on aivan neuvoton, mutta kaikkeen oppii. Oppii
syömään sormillaankin verrattain siististi. Kun esimerkiksi saa suuren
palasen leipää, leikkaleen muotoisen palasen, ei tiedä miten siihen
käydä käsiksi, kynsilläkö pitää ruveta kovertamaan. Mutta sitten oppii
leivän lohkasemaan kahtia ja niistä taittamaan kämmenen syrjällä
paloja. Lusikalla vuoleskelin pieniä siruja voita, joita sormilla
pistelin suuhun. Samoin tein juuston kanssa. Savustetut silakat piti
sormin kuoria, lihaa täytyi pitää käsissä ja munat ryyppäämällä syödä.
Syödessä oli minulla maljassa kuumaa vettä, pesin siinä käsiäni
useampia kertoja syöntiaikana. Hauskinta oli syödä omenia, niitähän
muutenkin käsistä syödään.
Seuraavana sunnuntaina oli toinen svidaania. Silloin sain lipun
edeltäpäin. Olin rohkeammalla mielellä yhä toivoen pääseväni
Kostromahan. Vaimoni toi nytkin lohdutuksen sanoja ja osoitti
hellyyttä. Toi myös ruokaa. Kylmän perunasalatin ja kylmän paistetun
kaalin huomasin erittäin sopiviksi vankilaan tuotaviksi ruuiksi.
Svidaaniaan pääsyä odotellessa katselin muita siellä odottavia vankeja.
Siinä oli monenlaista. Muuan vanha, pieni mies, suora ryhti, katse
luja, vakava. Oli siististi puettuja miehiä, oli lapsia. Mutta oli
siinä roiston näköisiäkin. En heitä kohtaan tuntenut inhoa tai
vastenmielisyyttä. Ajattelin, että kaikki olemme ihmisiä, syntisiä,
puutteellisia. Emme ole toinen paljoakaan parempi toista, vaikka
kohtalot muodostuvatkin niin erilaisiksi. Päinvastoin, tunsin heitä
kohtaan mitä suurinta myötätuntoa. Minä en ollut asetettu heidän
tuomarikseen, vaan olin samassa asemassa kuin he.
Oli siinä joukossa eräs mies käsi- ja jalkaraudoissa. Nuttu oli sen
vuoksi pantu vain hartioille. Karkeat vaatteet olivat puhtaat ja
siistit. Hän oli voimakas, karkeatekoinen mies. Siinä hänen odotellessa
ja eteensä tuijottaessa muuttui katse yhä surullisemmaksi. Ei tullut
kyyneleitä silmiin, mutta katse yhä syveni. Minä koetin katsella häntä
niin myötätuntoisesti kuin mahdollista. Ja yhä syvemmäksi kävi hänen
katseensa. Mitä lienee miettinyt? Liekö nähnyt elämänsä kulkevan
ohitseen. Liekö ajatellut rakkaitaan?
Ruokavaroistani saivat naapuritkin hyötyä, lähettelin niitä vähin
kummallekin puolelle naapurivangeille. Tarjosin vartijoillekin, toinen
otti omenan, mutta toinen kauhistuneena pakeni pois. -- Kun olin saanut
uutta ruokaa, päätin heittää pois vähän vanhoja jätteitä. Kun huonolla
venäjänkielellä selitin tätä vartijalle, luuli hän minun tahtovan
lahjoa häntä ja kiiruhti päätä pudistellen pois. Minä kokosin jätteet,
sillin ruodon jossa vielä oli vähän kalanlihaa, läskipalan ja lihapalan
paperiin ja panin ne rikkakasan päälle laistuani. Siistiäjävanki ne
siitä korjasi. Vähän ajan perästä tuli hän ja aukaisi luukun ja irvisti
siitä tyytyväisenä ja sanoi: "minä söin ne kaikki".
_Hankaluuksia_. Vankilassa voi pieninkin seikka tuottaa vaikeutta.
Satunnaisesti olivat kynteni pitkänpuoleiset vankilaan tullessa. Siellä
ne kasvamistaan kasvoivat. Viimein ne olivat vastenmielisen pitkät.
Olin kuin mikäkin siamilainen prinssi. Eihän tosin ollut mitään
tekemistäkään. Mutta syödessä ja illalla ja aamulla vuodetta tehdessä
tuntui kovin vastenmieliseltä kosketella niillä mitään. Pelkäsi niiden
kääntyvän kaksin kerroin. Minä pyysin vartijalta saksia. Ei hän sille
mitään voi. Minä pyysin toiselta. Ei, mahdotonta. Kun menin kävelemään,
pyysin kolmannelta, hän osoitti staarostia. Tämä nyökkäsi myöntävästi
päätään. -- Minä sanoin vartijalle, että staarosti lupasi. -- Hyvä on,
minä tuon. -- Mutta ei tuonutkaan. -- Minä muistutin. -- Ai unohtui,
minä menen hakemaan. -- Vähän ajan perästä tuli takaisin: konttori on
jo kiinni. -- Minä sanoin staarostille toisen kerran. Nyökäytti
päätään, mutta ei tullut. Sanoin kolmannen kerran. Silloin hän
viimeinkin toi sakset ja sain leikata kynteni. Neljättä päivää sieti
hommata, ennenkuin sain tuon pienen asian toimitetuksi. Semmoista se
on, kun on kokonaan toisista riippuvainen.
En ensinnä hoksannut erästä seikkaa. Kopissa oli sementtilattia. Ei ole
hyvä kävellä ja seista sillä koko päivän. Jalka hiestyy. Sukka
omituisesti likaantuu. Lopulta huomasin, että pitää olla osa päivää
aina ilman kenkiä ja käyttää kalosseja. Siten menetellen ei jalka
hiestynyt. -- No joka tapauksessa sukat kävivät kovin likaisiksi, eikä
ollut toisia vaihtaa. Viimein päätin pestä ne. Kahdessa kuumassa
vedessä ne pesin. Tulivathan ne koko joukon paremmiksi, mutta ei täysin
hyviksi.
Tästä menestyksestä rohkaistuna päätin pestä nenäliinani. Minulla kyllä
oli useampia nenäliinoja, mutta yhtä käytin kaikenlaisiin pyyhkimisiin.
Siitä se tuli kovin likaiseksi. Pesin sen kuumassa vedessä, mutta kun
ei ollut saippuaa, ei se tullut täysin puhtaaksi. Ja mikä oli ikävintä,
se likaantui hyvin pian uudestaan. Pestyäni kuivasin sen
heiluttelemalla sitä ilmassa. Välillä vetelin sitä, niinkuin olin
nähnyt kotona mankelia vedettävän.
Ja sitten taas heiluttelin. Aikaa oli tarpeeksi. Heiluttelin siksi kun
se kuivui. Kolmatta kertaa pyykkiä pestessä, hoksasin jännittää
pakettirihman ikkunasta sängyn kulmaan. Ja niin oli minulla
pyykkinuorakin. Semmoinen oli pyykkini. Suurempaan pyykinpesuun en
rohjennut käydä, vaikka se olisikin ollut hyvin tarpeen.
Eräänä päivänä kysyttiin, haluaisinko saunaan. En oikein ymmärtänyt
heidän puhettaan. Illalla sitten tultiin sanomaan, että lähdettekö.
Kysymykseeni montako henkeä, vastattiin kaksi, kävelytoverini toisena.
Niin menimme. Riisumahuoneita oli kaksi, joihin olisi mahtunut satakin
henkeä yhtä aikaa riisuutumaan. Löylysauna oli myös suuri, suuret
lauteet, joihin olisi mahtunut parikymmentä henkeä yhtä aikaa. Olihan
se siis ystävällistä, että tällaisen saunan saimme kahden
käytettäväksemme. Huuhtelimme istumapaikat, seinästä sai kuumaa ja
kylmää vettä. Löylyä löimme. Saimme myös aivan pienen palan hyvää
saippuaa. Palan pienuus osoitti, että se oli ennen käyttämätön.
Kylvettyämme läksimme. Kun pois lähtiessä nostin lakkia
kylvettäjävartijalle, hypähti tämä vaistomaisesti pystyyn ja nosti
lakkia. -- Zvee stik -- sanoi vartija, joka avasi meille oven.
Kun tulin vankilaan, otettiin minulta kello ja rahat pois, niistä sain
kvitansiat, samoin myös rahoista, jotka minun vaimoni jätti minua
varten vankilan konttoriin. Pari päivää vankilassa oltuani sain
paperipalan, jossa oli 200023 ja toisessa sarakkeessa 8:50. Monta
päivää tätä paperipalaa käänneltyäni, pääsin asian perille. Se oli
kuitti minun kellostani. Suurempi luku oli kellon numero ja pienempi
sen arvo. Eikä se sen arvokkaampi ollutkaan.
Kun tulin Peresilnajaan, oli ensimäinen luuloni, että olisin siellä
vaan muutamia päiviä ja pääsisin kohta lähtemään Kostromahan.
Ensimäisenä tiistaina tuli äkkiä vartija ja sanoi: "kirja pois, lusikka
pois, tavarat kokoon ja matkalle". Ja ovella jo seisoi matkapukuinen
vartija. Mutta sitten käskettiinkin menemään vain vankilan alapäällikön
puheille. Tällä oli paperipala kädessä ja kysyi, minne halusin mennä:
Permiin, Kostromahan vaiko Orenburgiin. Minä vastasin Kostromahan. Kun
tulin takaisin koppiini, kuulin vartijain keskustelevan, että
gubernaattori oli minun suhteeni määrännyt jotain. Parin päivän perästä
sain allekirjoittaa paperin, jossa, jos sen oikein käsitin, sanottiin,
että minun oli lähdettävä Kostromahan. Sen vuoksi minä viimeiseen
saakka uskoin ja toivoin sinne pääseväni.
Vaimoni kyllä kertoi, että ei ollut toivoa Kostromahan pääsystä, vaan
Irkutskiin oli mentävä. Minun hyväntahtoiset avustajani olivat panneet
kaikkensa liikkeelle, saadakseen asian korjatuksi, mutta turhaan. Se
kumminkin saatiin aikaan ja se oli tärkeintä ettei minun tarvitsisi
matkustaa etapin kanssa. Pietarin kuvernööri siihen suostui. Huomattiin
nimittäin, ettei ollut olemassa minkäänlaisia tarkempia määräyksiä,
miten ylimalkaan sellaisia vankeja kuin minä, oli kuljetettava.
Luullakseni asetettiin komitea näitä säännöksiä laatimaan. Niitä
odotellessa sain istua vankilassa lähes kolme viikkoa.
Kolmantena sunnuntaina tuotiin minulle svidaanialippu, jossa oli paitse
vaimoni nimeä, poikani nimi. Silloin käsitin, että matka Irkutskiin oli
käsissä, ja että hän oli tullut sanomaan minulle jäähyväisiä. Oli hyvin
rakasta nähdä omaisiani. Mielenliikutuksellani heitä ehkä liiaksi
suretin. He eivät tienneet mitään siitä ilosta, joka tällaista käyntiä
seurasi. Oli jouluaatto, ja he toivat minulle joululahjaksi parasta
mitä voivat. Helliä sanoja ja katseita siinä vaihdettiin. Suuri ilo
täytti minun mieleni taas koko sen päivän ja illan. Kyllä tiesivät
kaikki vartijat ja läheiset vangit, että minulla se oli vaimo ja poika
jommoisia ei monella.
Vaimoni oli svidaaniassa sunnuntaina 24 p. joulukuuta sanonut, että
maanantaina jo ehkä päästettäisiin pois, ja antanut neuvoja matkan
varalta.
Muun muassa ilmoitti vaimoni, että minua varten oli varattu minun vanha
matkaturkkini ja että sen liepeisiin oli ommeltu sata ruplan seteliä
sitä tapausta varten että minua etapin kanssa vietäisiin. Oli valittu
vaan vanhoja ja kuluneita setelejä, etteivät kahisisi. Myös ilmoitti
hän, että Nikolain rautatieasemalla niinä päivinä oli useampia
henkilöitä pitämässä silmällä, ettei minua huomaamatta päästäisi
viemään.
Maanantai-aamu kului niinkuin muutkin aamut. Siistisin huoneeni, join
teetä, kävelytettiin. Kun tulin kävelemästä, ei kopin ovea pantukaan
lukkoon. Sitten tuli naapurivanki koppiini ja kysyi, voisinko antaa
hänelle vähän sokeria. Sokeria oli vähän, mutta eikö hän haluaisi
voita. -- Noo hän lubljuu voitakin. Jos olisin käsittänyt että pääsin
pois, olisin antanut hänelle paljon enemmän.
Sitten tuli vartija ja käski kokoomaan tavarani. Minut vietiin
konttoriin. Vankilan alapäällikkö oli hyvin ystävällinen. Puhui saksaa
ja kun ei osannut sanoa sanottavaansa, kävi välillä sanakirjasta
katsomassa. Hän antoi minulle passituksen, jossa seisoi, että sain
omalla kustannuksellani matkustaa Irkutskiin. Sitten vietiin kassaan.
Sieltä sain rahani, josta oli vähennetty parikymmentä kopekkaa
saamastani vehnäleivästä. Venäläiseen tapaan oli siinä paljon
kirjoittamista ja vei se paljon aikaa. Kun kaikki oli valmista,
kumarsin ja kiitin. Silloin nousivat kaikki konttorissa olevat miehet
ja naiset seisomaan ja kumarsivat minulle kohteliaasti. Toisesta
konttorista sain kelloni. Sitten vietiin pitkän käytävän päähän,
avattiin suuri rautainen portti. Ja kun minä astuin kadulle, ei kukaan
seurannutkaan mukana. Minä voin mennä, mihin halusin.
Niin oli se jakso elämätäni loppuun eletty. Muuta en voi sanoa, kuin
että oli pidetty niin hyvin kuin tällaisessa laitoksessa sääntöjä
noudattamalla voidaan pitää. Kaikki olivat myös olleet ystävällisiä ja
hienotunteisia.