Yöllä marraskuun 26 päivää vastaan 1916 satuin virumaan valveilla
vuoteellani ja mietiskelin, mitä minun oli puhuttava lukukauden
lopettajaistilaisuudessa syyslukukauden päättyessä. Minä arvelin ottaa
aiheeksi kuinka ne raskaat olot, joissa elimme, jotka painoivat meidän
maatamme ja koko maailmaa, kävisivät keveämmiksi ja selviäisivätkin,
jos ihmisillä olisi hyvää tahtoa.
Aamulla soi telefooni, kysytään olenko kotona. Ennenkuin olin ehtinyt
tulla telefooniin, oli kysyjä poistunut. Sentraalissa muistivat
kumminkin, mistä oli soitettu -- poliisikamarista. Kysyjät olivat
sieltäkin jo poistuneet, oli ollut komisarjuksia ja konstaappeleja.
Tarkemmin arvailematta laittauduin valmiiksi. Kohta soikin ovikello.
Sisään tulee komisarjus von Gross kahden siviilipukuisen miehen
saattamana ja ilmoittaa, että hän kuvernöörin käskystä on tullut
vangitsemaan minut, ja että minun on otettava vaatteita ja rahaa
mukaan, sillä mahdollisesti on edessä pitempikin matka Venäjälle.
Sen enempiä tutkimuksia, kuulusteluja, kyselyjä, selityksiä tai
syytöksiä ei pidetty eikä tehty nyt, ei aikaisemmin eikä myöhemminkään.
Neljä kuukautta aikaisemmin oli kyllä santarmieversti Petin tehnyt
minulle yhden ainoan kysymyksen, joka koski minua itseäni: Olinko muka
erottaessani seminaarista erään oppilaan sanonut, että jos Suomi
joutuisi Saksan alle, sillä olisi paljon parempi olla kuin Venäjän
alla. Siihen minä vastasin, että enhän minä ole niin äärettömän typerä,
että minä sellaisessa tilaisuudessa menisin sellaista sanomaan.
Petinkin yhtyi siihen ja merkitsi, että ei ole sanonut. Siinä oli
kaikki. Vaimolleni oli kuvernööri Pfaler myöhemmin sanonut, että minä
olin "regeringsfientlig" -- hallitukselle vihamielinen. Arvattavasti
syitä oli useitakin, mutta ovatko ne minulle viaksi luettavat, sen
arvostelkoot muut.
Herra von Gross jäi asuntooni, kun minä valmistauduin matkalle:
luovutin seminaarin kassan ja seminaarin kanslianhoidon varajohtajalle,
tein lyhyen luettelon johtajan tehtävistä etenkin ensi aikoina,
järjestelin omia asioitani ja varustelin vaatteitani. Hyväksi onneksi
sekä seminaarin että yksityiset asiani olivat niin selvillä, että ne
eivät tuottaneet minulle mitään vaikeutta, niiden puolesta olin valmis
muutaman tunnin perästä lähtemään matkalle. Vaimoni sattui olemaan
Viipurissa, poikani eivät myöskään olleet kotona. Joitakuita
virkatovereita ja sukulaisia kävi luonani vähän asioita selvittämässä.
Kello 2 päivällä lähdettiin asemalle. Siellä näin kuinka suurella
joukolla minua oli tultu hakemaan. Siellä oli ainakin kuusi miestä
paitse Grossia, toiset univormussa toiset siviilipukuisia. Asemalle
kokoontui suuri määrä ihmisiä, monet kävivät jäähyväisiä sanomassa.
Asemalla oli varmaan useampia satoja saattajia, jotka äänettöminä
heiluttivat nenäliinojaan junan liikkeelle lähtiessä. Päivä oli
pilvinen ja harvinaisen hämärä.
Matkalla saivat sisareni, jotka satunnaisesti olivat samassa junassa,
tulla samaan vaunuosastoon kanssani, mutta ennen Viipuriin tuloa oli
heidän poistuttava. Kuvaavaa kylläkin: he saivat olla seurassani, mutta
se ei saanut näkyä. Vartioivat poliisimiehet koettivat tarkoin
kuunnella, ettemme puhelleet mitään vaarallisia asioita.
Viipurissa oli poliisimies Heinjärvi asemalla vastassa ja tiukasti
kielsi ketään asemalla olevista tuttavistani puhuttelemasta minua.
Useamman miehen vartioimana vietiin minut autolla poliisikamariin,
jossa pienen kuulustelun jälkeen vietiin putkaan. Mutta ennenkuin
koppiin suljettiin, otettiin kaikki vaaralliset esineet pois: kaikki
mitä taskuissa oli, päällystakin taskussa sattui olemaan yksi
sembramännyn pähkinä, sekin otettiin, kellot, henkselit, kaulukset,
kengän nauhat, lukkoneulat sukista, paidan napit, luultavasti siksi
etten saisi hirttää tai muuten vahingoittaa itseäni.
Lääninvankilaan ei viety, kun sinne ei vielä oltu tehty mitään
ilmoitusta.
Koppi, n:o 1, johon minut suljettiin, oli varmaankin tyypillinen
vankikoppi, vaikka minä en semmoisia ollut ennen nähnyt: paksut
kiviseinät, ikkuna pieni, katon rajassa, valkeaksi maalatut seinät
kirjoituksia täynnä. Rautapöytä ja tuoli olivat seinässä kiinni.
Vuodetta vähän parannettiin ja sitten kopin ovi lukkoon.
Vasta sitten kun olin yksin lukkojen takana, valtasi suru, suuri suru
mielen. Mitä kaikkea oli tulossa, mikä minua odotti. Enkä sittenkään
arvannut, että niin monenlaisia vaiheita oli edessä kuin todella oli.
Koetin nöyrtyä ja sanoa: tapahtukoon sinun tahtosi.
Illalliseksi söin muutamia omia voileipiäni, jotka olin saanut pitää.
Koko yön paloi sähkölamppu kopissani ja yön kuluessa käytiin pariin
kertaan ovessa olevasta tirkistysreiästä katsomassa, onko mies vielä
tallella. Käytävässä oli kello, mitä ei muissa vankiloissa muuten ole,
jonka lyönneistä voi seurata yön kulkua.
Aamulla herää elämä poliisiputkassakin. Viereisistä kopeista alkoi
kuulua puhetta, toraa, kiroilemista, laulua. Vartijat kävivät jossain
kopissa riitelemässä, kuului torumista ja vastaan inttämistä. Laulu oli
oikeastaan aivan inhoittavaa, josta ei voinut tietää oliko se miehen
vai naisen. Taisikin olla pojan. Huomasin joutuneeni kirjavaan seuraan.
Kopin ikkuna oli niin korkealla, ettei voinut nähdä ulos, ja oli se
jotenkin pieni. Seinät olivat täynnä kirjoituksia, enimmät suomea,
mutta myös venäjää, oli unkarinkieltäkin. Siinä oli jos jonkinlaista,
valituksia, uhkauksia, kirouksia, hävyttömyyksiä. Joku sanoo olleensa
jo useampia kuukausia Pekosen nälkäparantolassa, eikä oltu ainoatakaan
kertaa tutkittu. Eräässä kirjoituksessa uhattiin kauheasti Venäjän
keisaria. Se oli muuten varsin ikävä kirjoitus vankilan seinässä.
Olisivathan he sen perustuksella voineet tuomita vaikka minut
kuolemaan, sillä en minä millään olisi voinut näyttää toteen, että se
oli siinä ennen minun tuloani. Toiset kirjoitukset olivat niin
epäselviä ja tuhrittuja, etten niitä ensinkään osannut lukea. Mutta kun
sellaiseenkin pitemmän aikaa tuijottaa, selviää se itsestään.
Aamulla sai käydä käytävässä peseytymässä. Pariin kertaan käytiin
huonetta tarkastamassa. K:lo 12 annettiin ruokaa: leipää ja hyvää
rokkaa. Käytettiin myös ylhäällä jonkun sihteerin luona, joka valmisti
minusta lyhyen elämäkerran. Käytävässä oli kaikenlaista väkeä, jotka
poliisi oli korjannut: irtolaisia, varkaita y.m., parin mustalaispojan
taskuja paraillaan tutkittiin.
Kello 2 päivällä lähdettiin viemään lääninvankilaan. Annettiin kaikki
tavarat takaisin, rahat, henkselit, lukkoneulat y.m., sai pukeutua
kunnolleen. Ja niin lähdettiin kahdella hevosella. Saattajia oli kaksi,
toinen oli varustanut käsiraudat, mutta toinen kielsi niitä
käyttämästä.
Synkän syyspäivän iltahämärissä ajoimme läpi Viipurin kaupungin.
Lääninvankilan portilla sanoi portinvartija, niinkuin sittemmin kuulin,
vanhin vartija, hyväntahtoisesti: oletteko te taloon tulevia.
Vahtimestari otti kohteliaasti vastaan. Aikani odotettuani, taas
tarkastettiin ruumista myöten, rahat, kynät, mitä vaan taskussa oli,
otettiin pois. Sukkia ei tarvinnut riisua jaloista, mutta tarkoin
kopeloitiin, ettei niissäkään mitään luvatonta ollut. On kumminkin
myönnettävä, että tämä tarkastus toimitettiin hienotunteisesti eikä
loukkaavasti. Se oli heidän niin tehtävä, eikä sille mitään voinut. Ja
sitten vietiin koppiin, "itäpään nro 4:ään", joka on paraimpia koppeja
koko vankilassa. Se on valoisa, suuri ikkuna rautatielle päin. Seinät
valaistut, puhtaat, ilman kirjoituksia. Samoin katto. Tilaa oli niin
paljon että viistoon nurkasta nurkkaan kävellessä tuli 12 askelta.
Seinässä oli kiintonainen sänky, se annettiin olla päivälläkin alas
laskettuna. Vankilan sääntöjä ja tapoja tuntemattomana en aluksi
ollenkaan käsittänyt, kuinka suuri hyväntahtoisuuden osoitus se oli.
Vuode oli mukiin menevä, ainoastaan päänalus oli liian matala, etenkin
minulle pitkälle miehelle se joutui hartioitten alle, sillä muuten se
putosi lattialle. Varmaan tämäkin kohta olisi korjattu, jos olisin
siitä valittanut, mutta en tullut ajatelleeksikaan, että vangin sopisi
jotain pyytää tai vaatia. Vielä oli huoneessa pöytä ja tuoli, ne eivät
kumminkaan olleet seinässä kiinni. Nurkassa oli pieni hylly. Mutta kun
minulla oli suuri ikkuna, saattoi tilavalla ikkunalaudalla pitää mitä
oli pidettävää, niinkuin ruokaansa. Siinä oli myös hauska lukiessa
pitää kirjaa. Vielä kuului kopin varustukseen kolme kirjaa: Uusi
Testamentti, virsikirja ja vankien rukouskirja. Pöydällä oli
seidelintapainen lasiastia täynnä kirkasta vettä, sitä saatiin
läheisestä vesikranasta ja oli se raitista ja hyvänmakuista ja sitä
vaihdettiin pari kertaa päivässä. Seinällä oli taulu, jossa annettiin
vangeille voimisteluohjeita. Ensimäisiä seikkoja johon kaipuuni
kohdistui oli kellon puute. Olin tottunut elämään kellon mukaan ja
tuntui se minusta käsittämättömältä, että voisi olla ilman kelloa.
Kysyin sen vuoksi heti koppiin tultuani vartijalta, oliko ehkä
käytävässä lyöpää kelloa. "Ei ole", sanoi vartija, "mutta kyllä sen
ajan kulun tottuu muutenkin huomaamaan se joka täällä kauvemmin aikaa
on, eri toimituksista vankilassa, läheisen konepajan vihellyksistä,
junien kulusta y.m."
Päiväjärjestys vankilassa oli seuraava: Aamulla k:lo 6 kuului soitto,
tarkoitus oli, että silloin piti nousta peseytymään, mutta talvella
pimeän aikana ei sitä vaadittu. Sitten kuului selvästi aamurukous,
ensin voimakkaasti laulettuna pari virren värssyä ja sitten Herran
siunaus. Hartaasti niitä aina kuuntelin ja tuotti niiden kuuleminen
viihdytystä mielelle. K:lo 1/2 7 saapuivat vartijat, samassa alkoi koko
vankilassa kuulua liikettä ja kolinaa. Ensin tuotiin koppeihin tulta
lamppuihin. Sähkövaloa ei ollut, vaan käytettiin öljylamppuja, ja kun
oli tulitikuista puute, toivat vartijat tulta päretikuilla. Sitten
tyhjennettiin yöastiat, annettiin raitista vettä.
Joku aika sen jälkeen tuodaan aamiainen, lattialle oven eteen pannaan
metalliselle asetille kolmisen silakkaa, tuopissa jonkun verran maitoa
ja maljassa ruisjauhovelliä. Lusikka kuuluu kunkin kopin varsinaisiin
varustuksiin. Ovessa, sen ulkopuolella on hyllyntapainen. Siihen on
asetettu suuri palanen pehmeänpuoleista reikäleipää. Varmaankin ei
tahdota suomalaisen tunteita loukata asettamalla leipää lattialle.
Sillä leipähän se on se todellinen "Jumalan vilja". Päivälliseksi
annetaan silakoita, leipää ja keittoa, herne-, liha- tahi ryynikeittoa,
joskus puuroa, joskus perunoita. Muita aseita ei ole kuin se samainen
lusikka. Illan suussa tuodaan tulta lamppuun. Hyvissä ajoin illalla
tuodaan illallinen: leipää, ruisjauhovelliä ja silakkaa ja maitoa.
Ruoka oli yleensä tyydyttävää. Sota-ajan vuoksi ei voitu kaikkea antaa
mikä ohjelmaan kuului. Niin ei annettu voita ollenkaan, vaikka
ohjesääntöjen mukaisesti olisi ollut annettava.
Ruuasta puhuttaessa mainittakoon, että joka maanantai käydään vangeilta
kysymässä kutka haluavat omalla kustannuksellaan lisäruokaa. Useimmat
näkyivät haluavan vehnäleipää. Näin ainakin kannettavan kokonaisia
pinoja vehnäleipiä vankilan käytävissä. Muistui niin mieleeni, kuinka
ennen aikaan kotiseudullani katselin kaupungista maalle kulkevia
maalaisia. Hiljalleen ajaa helkyttelivät he, ken paremmilla, ken
huonommilla ajopeleillä, mutta melkein jokainen söi ajaessaan pulkkaa
-- vehnäleipää.
Minulle annettiin oikeus syödä omaa ruokaa. Parin päivän perästä
ruvettiin sitä porttöörillä tuomaan. Omaiseni lähettivät mitä parasta
voivat keksiä, sen lisäksi hedelmiä ja makeisia. Suorastaan
herkuttelin. Tuntui melkein vaikealta, kun minulla oli niin paljon
parempi ruoka kuin ehkä kellään muulla tässä rakennuksessa.
Ruuan suhteen minua painoi sama ajatus kuin myöhemmin Pietarin
Peresilnajassa. Tuntui siltä kuin syöminen vankilassa tulisi
pääasiaksi. Kaikenlaiset muut ilot, nautinnot, virkistykset, toimet,
niin henkiset kuin ruumiilliset olivat kielletyt. Ainoastaan ruokaa sai
ja hyvää. Syöminen oli muutenkin päivän suuri tapahtuma, se katkaisi
yksitoikkoisuuden, silloin joutui jonkunlaiseen yhteyteen kopin
ulkopuoleisen elämän kanssa, silloin oli käytävissä elämää ja touhua.
Syöminen tuli siten elämän keskeiseksi osaksi, pääosaksi, tärkeimmäksi.
Tämä syömisen tärkeä asema minun mieltäni usein suuresti vaivasi.
Tuntui niinkuin se painaisi minut alas eläimellisyyteen. Välistä teki
mieli heretä syömästä niin hyvin, ja tyytymään haukkaamaan vain
hiukkasen hengenpitimiksi.
Joku aika illallisen jälkeen tuli iltatarkastus. Alakerrassa
puhallettiin vihellyspilliin yksi kerta, toisessa kerroksessa kahdesti
ja kolmannessa, jossa minä olin, kolmasti. Silloin oli kunkin vangin
asetuttava keskellä lattiaa seisomaan, joku vartija kävi ovessa
olevasta tirkistysreijästä katsomassa, että oli paikoillaan. Sen
jälkeen pantiin lisäsalvat oviin, ettei yön aikana pääsisi karkaamaan.
Joku aika sen jälkeen kuului vielä virren veisuu ja Herran siunaus.
K:lo 9 annettiin merkki lamppujen sammuttamiseen.
Hyvin pian huomasi mukavimmaksi elää tämän päiväjärjestyksen mukaan,
nousta silloin kun merkki annettiin ja mennä makaamaan määräajalla.
Mitä iloa ja etua minulla siitä olisi ollut, vaikka se olisi minulle
ehkä sallittukin, maata pitempään aamulla ja valvoa myöhempään illalla
kuin muut. Kellotta pian tottui olemaan, aamu- ja iltamerkeistä ja
ateria-ajoista tiesi tärkeimmät ajankulut, ja mitä minä sen tarkemmalla
ajantiedolla olisin tehnyt. Heti aamulla nousin ylös, peseydyin,
pukeuduin, tein vuoteeni. Lattiani sen sijaan lakasin myöhemmin
päivällä, jolloin oli valoisa, jotta näki hyvin joka sopukan.
Tirehtöörin luvalla sain pitää sänkyni alhaalla päivälläkin, ja
makailinkin keskipäivän aikaan minkä sujui, mutta iltapäivällä ja
illalla en maannut, ennenkuin varsinaisesti menin nukkumaan, ettei
yöuni häiriintyisi.
Aamulla vartijain tultua kuului liikettä kaikkialta. Ne vangit, jotka
saivat käydä jossakin töissä, päästettiin liikkeelle. Toisia käytettiin
kuulusteltavina, toiset kävivät kirjastossa, Siten oli monenlaista
liikettä ja hälinää. Päivällisen jälkeen oli vartijoilla puolentoista
tunnin lepoaika, silloin pantiin kaikki vangit koppeihin ja
yhteishuoneisiin, ovet lukkoon, kaikki ruokalevolle. Tuli omituinen
rauhallinen, hiljainen hetki keskellä päivän hälinää. Määrähetkellä
iltapuolella alkoi taas sama liike ja elämä kuin aamupuolellakin.
Pitkin päivää kävelytettiin niitä vankeja, joille se etuoikeus
myönnettiin. Toiset kävelivät peräkkäin pihalla. Toisia, arvattavasti
vaarallisia vankeja varten oli laitos, jossa kukin sai kävellä yksin.
Ympyränmuotoisen korkean aituuksen sisällä oli seitsemäntoista
kävelypilttuuta. Keskipisteessä oli torni vartijaa varten, tornin
ympärillä kapea käytävä ja siitä ovi kuhunkin pilttuuseen. Tornistaan
vartija pitkällä kepillä sulki ja avasi kunkin pilttuun oven. Minut
luettiin vaarallisimpien vankien joukkoon. Parina ensimäisenä päivänä
ei annettu ollenkaan kävellä, ja sitten näissä kävelyputkissa. Korkeat
seinät ympäröivät kutakin putkaa kaikilta puolilta. Mutta näkihän
taivaan pilvineen ja hiukan puiden latvoja. Matkaa tuli pilttuun
seinivieriä kävellen 25-27 askelta. Kun ahkeraan käveli koko ajan, voi
matkaa tulla astutuksi, kierrokset sormilla lukien, kaksi kilometriä.
Kävelemästä tullessani huomasin, että kunkin kopin ovella seisoi vangin
nimi, numero ja minkälaatuinen vanki kopin asukas oli. Minun koppini
ovella seisoi laatalla: matkavanki numero se ja se, ja laatan toisella
puolella nimi.
Suuresti vaikutti ajan rattoisampaan kulumiseen, että sai lukea.
Niinkuin mainitsin, oli kussakin kopissa Uusi Testamentti, virsikirja
ja vankien rukouskirja. Niitä luin ahkerasti. Uuden Testamentin ehdin
lukea melkein läpi. Virsikirjaa luin myös säännöllisesti. Vankien
rukouskirjan luin tarkoin ja oli se minusta kaikin puolin sopiva
tarkoitukseensa. Kuulin perästäpäin neiti Mathilda Wredeltä, että
siihen yleensä oltiin tyytymättömiä. Siinä muka liian räikeästi
kuvattiin vankia suureksi syntiseksi ja rikolliseksi. Vangin
rukouskirjassa ei mitenkään saanut viitata siihen että hän oli suurempi
syntinen kuin muutkaan, eikä saanut olla erityisesti häntä varten
sovitettuja rukouksia. Minä en tätä ymmärtänyt. Päinvastoin, jos koska,
niin rukoillessaan kai vangin piti tunnustaa olevansa rikollinen ja
syntinen. Sitäkin enemmän kun hän tämän rukouksensa suoritti koppinsa
yksinäisyydessä, ilman sivullisia todistajia. -- Muutakin luettavaa
sain vankilan kirjastosta. Luin Vallacen kaksiosaisen ison teoksen
Venäjästä, Lindaun "Från orienten" y.m. Lukuni järjestin määräajoiksi,
milloin luin uskonnollisia kirjoja, milloin muuta. Luku sujui hyvin.
Luin pöydän ääressä, luin seisaalta ikkunan ääressä, luin eri
asennoissa sängyssä lamppu ja kirja jakkarallani. Sanomalehtiä ei
annettu lukea, kuulin että jonkun aikakauskirjan olisi ehkä tirehtöörin
erityisellä luvalla voinut saada, mutta en ehtinyt sitä hommata
itselleni.
Välillä kävelin, yhdestä kopin nurkasta toiseen, kävelin pitkätkin
matkat. Kun satuin saamaan kiinni jostakin hauskasta ajatuksesta, aloin
sitä punoa ja kehittää, milloin pidin esitelmiä, milloin puheita
monenlaisissa tilaisuuksissa, suunnittelin sanomalehtikirjoituksia tai
muita sellaisia, keskustelin tuttavieni kanssa. Saattoi mieli
kuohahtaa, tunnelma täyttää koko olemuksen, olo tuntua oikein
hauskalta. Ja sitä myöten kun ajatukset juoksivat, sujui käyntikin.
Välistä kävelin niin vinhaa vauhtia nurkasta nurkkaan että päätä pyrki
huimasemaan. Välistä kun mielikuvituksessani pidin puhetta,
isänmaallista puhetta jossain tilaisuudessa, jossa oli paljon kansaa
koolla, ja tietysti saavutin suuren menestyksen ja sain yleisen
innostuksen kohoamaan korkealle, saatoin äkkiä pysähtyä ja nauraa
itselleni, nauraa ajatuksilleni ja hymyillä koko vankilassaololleni. Se
minusta suorastaan tuntui tolkuttomalta.
Välistä taas pessimismi valtasi mieleni. Minä suorastaan antauduin sen
valtaan, seisoskelin jossain nurkassa ja kävelin hiljalleen pää
riipuksissa. Annoin kaiken käydä pahimmin päin. Suorastaan hekumoitsin
pessimismissä. Tilannehan oli omituinen. Olin kaikin puolin terve,
ruoka oli hyvä, erinomainenkin, paraita makeisia välipalaksi, vaatteet
siistit ja puhtaat, kaikki ihmiset joiden kanssa jouduin tekemisiin
ystävällisiä, ja myötätuntoa tiesin nauttivani laajalti ulkopuolella
vankilan. Mutta samalla olin vanki, olin pantu viralta, tulevaisuuteni
oli aivan epätietoinen. Näistä vastakkaisista vaikutteista kai johtui,
että kun antautui synkkiin ajatuksiin, syntyi siitä merkillinen yli
reunojen kuohuva surumielinen huumaus. Kaiken takana oli kumminkin yksi
äärettömän kipeä kohta, ankaran vakava, toivottoman surullinen.
Tein muuten varsin merkillisiä huomioita mielialojen vaihtelusta
vankilassa. Lienevätkö muut huomanneet samaa. Aamulla herättyä, mutta
ennen ylösnousemista on mieli hilpeä ja rohkea. Heti ylösnoustua se
painuu alas. Yleensä on mieliala aamupäivällä ja keskipäivällä raskas.
Silloinhan toimintahalu on virkein, ja kun se ei saa tyydytystä, tulee
mieli tyytymättömäksi ja suruiseksi. Illalla seuraa päivän sisäisiä
taisteluita illan rauha. Se saattaa vallata mielen omituisen
voimakkaasti, tyytyväisyys täyttää olemuksen vankilassakin.
Oikein iloitsin voimisteluohjeista, jotka olivat kopin seinällä ja
mielessäni siunailin sitä joka oli keksinyt ne ja hommannut joka
koppiin. Ne olivat erittäin hyvin kokoonpannut ja oli niissä sopivia
neuvoja terveydenhoidon suhteen vankilassa. Koetin voimistella näiden
ohjeiden mukaan määräaikoina. Pyrkihän se välistä unohtumaankin, mutta
kun muistin, että vaimoni oli kehoittanut minua säännöllisesti
voimistelemaan, koetin täyttää velvollisuuteni.
Vankila kuului olleen ylen määrin täynnä, jonka vuoksi moneen yhden
hengen koppiin oli täytynyt panna kolme henkeä, samoin olivat
yhteishuoneet täpö täynnä. Kahta henkeä ei koppiin panna, sillä kaksi
kuuluu riitaantuvan, mutta jos on kolme, moudostuu riitaisuuksien
sattuessa kahden puolue yhtä vastaan, ja äkäisinkin tulee siten kurissa
pidetyksi. Jostakin läheisestä kopista, jossa varmaankin oli kolme
asukasta, kuului joka ilta tahdikasta astuntaa ja komentosana
"käännös". Siellä voimisteltiin.
Suuresti kaipasin vankilassa paperia ja kynää. Kirjoitettavaa olisi
tietysti ollut vaikka mitä laatua. Kirjeitä sain kirjoittaa yhden.
Lauantaina kävi vartija kopeissa kysymässä, kutka haluavat kirjoittaa
kirjeitä. -- Kelle kaikille tämä oikeus myönnettiin, ei ollut
tiedossani. -- Sunnuntai-aamuna tuotiin sitten pienenpuoleinen
paperiarkki, kirjeenkuori, kynä ja mustetta. Maanantaina kirje
haettiin. Kirjeet tietysti sensuroitiin, ennenkuin ne lähetettiin.
Kuulin vankilan virkamiehiltä, että näiden kirjeiden lukeminen oli
heidän ikävimpiä tehtäviään. Jokainen, jolle se oikeus myönnettiin,
käytti tilaisuutta ja tahrusti paperiarkkinsa täyteen. Mutta moni kirje
kuuluikin olleen enemmän aiottu sitä tarkastavaa vankilan virkamiestä
varten, kuin kirjeen saajaa varten.
Kun vielä mainitsen, että sain kahdesti käydä oikein hyvässä, siistissä
ammeessa, olen kertonut miten hyvää huolta minusta pidettiin.
Vanginvartijoista on vaan hyvää sanottavaa. Kaikki he tunnollisesti
täyttivät tehtävänsä. Se jo tuntui erittäin miellyttävältä, että
vartija aamulla ensi kertaa koppiin tullessaan ystävällisesti sanoi
hyvää huomenta ja samoin illalla hyvää yötä. Minua on aina miellyttänyt
tämä tapa, mutta ei se koskaan ole tuntunut niin suuriarvoiselta kuin
vankilassa. Kaikki vartijat kohtelivat minua ystävällisesti, tekisipä
mieli sanoa, melkein kunnioittavasti. Muudan vanhempi mies sanoi, että
poikkeuslakia sovittamalla saisi melkein kenen tahansa panna
vankeuteen. -- Muudan vartija kertoi, että hänen nuoruutensa unelma oli
ollut tulla kansakoulunopettajaksi. Vanginvartijan toimesta hän sanoi,
että siinä harvoin tuntee työn iloa. Sama mies kerran lausui
merkilliset sanat, kun oli puhetta vaikeista taloudellisista ajoista:
"Tokkohan koskaan enää tulee pienille eläjille taloudellisessa
suhteessa niin edulliset ajat kuin oli ennen sotaa". -- Joku vartija
pistäysi silloin tällöin koppiini puhelemaan, lausui arvelunsa päivän
tapahtumista ja halusi kuulla mielipiteeni.
Kaikki vankilan virkamiehet osoittivat minulle suurta hyväntahtoisuutta
ja ystävällisyyttä. Ensimäisenä päivänä vankilassa ollessani tuli
vartija koppiini ja lausui lyhyen määräyksen "pastorin puheille". Minä
arvelin, että se kai oli vankilan tapoja, että ensimäisenä päivänä
viedään papin puheille saamaan häneltä sopivia neuvoja. Pastori Friman
pyysi ystävällisesti sohvaan istumaan, muisteli minun kanssani yhteisiä
nuoruuden muistoja, tarjosi luettavaa, oli kaikinpuolin herttaisen
ystävällinen. Useimpina päivinä kävi hän sitten puheillani. --
Vankilaan tullessani sattui minulla olemaan hartiassani pieni ajos.
Tavallisissa oloissa en olisi siihen itse huomiota kiinnittänyt, vielä
vähemmin kukaan muu. Nyt kävi vankilan lääkäri, professori Granberg,
paljosta työstään huolimatta sitä huolellisesti hoitamassa, samalla
ystävällisesti puhellen kanssani.
Vankilan tirehtööri Stråhlman osoitti minulle suurta ystävällisyyttä ja
auliutta, antaen minun virkahuoneessaan tavata omaisiani ja tuttaviani.
-- Kaikkia vankilan virkamiehiä ja vartijoita kohtaan tulen pitkin
ikääni tuntemaan suurta kiitollisuutta.
Kun minut tuotiin vankilaan, oli määrätty, että minua oli pidettävä
mahdollisimman eristettynä. Sen vuoksi ei ensi päivänä edes päästetty
kävelemään. Pastori yksin uskalsi osoittaa minulle ystävällisyyttä. Kun
minun omaiseni halusivat tavata minua, ei kuvernöörikään katsonut
voivansa antaa lupaa siihen. Hän kysyi sitä kenraalikuvernööriltä.
Kenraalikuvernööri antoi suostumuksensa. Ja nyt ei ollut mitään
estettä. Jokapäivä kävi minua joku tapaamassa, välistä kaksikin yhtä
aikaa. Kun vaimoni näitä käyntejä varten kävi kuvernöörin luona,
jutteli tämä hänen kanssaan tuntikaupalla kaikenlaista. Liekö hänellä
ollut tarkoituksena urkkia häneltä jotain. Joka tapauksessa ei hän
kaikessa, mitä hän silloin puhui, pysynyt totuudessa.
Vaimoni ja sisareni kävivät useampia kertoja, mutta kävi siellä
muutamia muitakin. Eräs minun vanhoja toveriani sai tulla muka
keskustelemaan minun talouteni hoidosta. Hyväksi onneksi ne olivat
selvillä, eikä meillä niistä mitään puhetta ollutkaan. Kun eräs toinen
pyysi kuvernööriltä lupaa tulla, kysyi kuvernööri mitä asiaa hänellä
oli. Ei mitään, vastasi hän totuuden mukaisesti, muuten vaan
tervehtimään. -- Noh, sehän ei käynyt päinsä, mutta kuvernööri itse
keksi keinon. Voittehan mennä kysymään minne hän haluaa Venäjällä
asettua asumaan. -- Ystäväni tuli ja me juttelimme puolituntisen
hauskasti ja rattoisasti.
Nämä käynnit tapahtuivat kaikki tirehtöörin läsnäollessa hänen
virkahuoneessaan. Tietysti ne olivat kaikki vankilan sääntöjen
mukaisia.
Kun minut vangittiin, oli minulle sanottu, että minut vietäisiin
jonnekin kauvemmas Venäjälle ja sinnehän oli jo viety useita
suomalaisia. Luulin senvuoksi, etten Viipurissa tulisi viipymään
ollenkaan. En tiedä varmaan, mitä varten minua Viipurissa pidettiin.
Luultavasti paperien kuntoon saattamista varten. Karkoitukselle
annettiin se luonne, että se muka tapahtui Venäjän sotaväen silloisen
ylipäällikön, kenraali Ruskiin tahdosta. Mutta oli kai hänellä muutakin
ajateltavaa kuin kuunnella jokaisen urkkijan valheita. Olen varma
siitä, että se oli kenraalikuvernööri Seyn, joka aivan omasta
puolestaan ajoi tätä asiata.
Eräänä päivänä minut taas kutsuttiin tirehtöörin virkahuoneeseen.
Siellä eräs herra Strandman luki minulle kenraalikuvernöörin
allekirjoittaman kirjeen, jossa minut tuomitaan sota-ajaksi
karkoitettavaksi Venäjän sisäkuvernementteihin, sekä kadottamaan
virkani. Sitten hän toivotti minulle hyvää matkaa ja että minä kaikessa
rauhassa saisin viettää aikani jossakin mukavassa Etelä-Venäjän
kylpypaikassa. Hän oli kaikin puolin ystävällinen ja kohtelias. Myös
kysyi hän minä päivänä haluaisin lähteä. Ja lähtöpäiväksi sovittiin
torstai, 7 p. jouluk. 1916.
Sitä ennen oli minulta kysytty, mihin haluaisin asettua. Olin valinnut
Kostroman kaupungin, koska siellä oli entisestään joitakuita
karkotettuja suomalaisia, jotka olivat minulle hyviä tuttuja jo
vanhoilta ajoilta.
Tavallisesti suomalaiset Venäjälle lähetettävät vangit viedään vain
Rajajoelle suomalaisten vartijain saattamina. Siellä venäläiset
vartijat ottavat ne vastaan. Tätä venäläisten vartijain kuljetusta
pelkäsin, olin siitä siksi paljon kuullut puhuttavan. Hyväntahtoisesti
tirehtööri Stråhlman saikin sen niin järjestetyksi -- tai kenen ansio
se lie ollut -- että suomalaiset vartijat veisivät minut Pietariin
saakka. Minulla näet oli se käsitys, että sieltä saisin vapaasti
matkustaa määräpaikkaani Kostromahan. Tarjouduinpa itse kustantamaan
suomalaisen vartijan perille asti.
Torstai-aamuna 7 p:nä joulukuuta sitten läksinkin matkalle, kolmen
miehen viemänä Pietariin. Ensin kumminkin olin saanut rahani,
lompakkoni, veitseni, kynäni ja mitä vähäistä sattui taskuissani
olemaan, vieläpä tuon sembramännyn siemenenkin takaisin.
Olin siis ollut yksitoista päivää Viipurin lääninvankilassa. Siellä olo
oli ollut niin hyvä kuin se suinkin saattoi olla. Tuntuihan se usein
pitkältä, vaikka se muistellessa on lyhyt. Vankilassa olo on kuin
ihmisen elämästä pois pudonnut aika.