selittää ensimmäisen luomispäivän sanaa _tulkoon valo_ vain enkelien
luomista tarkoittavaksi. Myönnän kyllä, ettei ole mitään muita luotuja,
jotka luonnostaan olisivat niin läheisesti auringonvalon kaltaisia. Me
kyllä sanomme sitä pelkästään sattumaksi, mutta siinä, missä valo on
omaperäistä, se on henkistä ainetta, ja voinee olla enkeli. Lyhyesti
sanottuna: ajattele valoa näkymättömäksi, niin se on henki.
Nämä ovat varmaankin Luojan mestariteoksia, hänen luomisensa kukka
tai niin sanoaksemme tyhjyyden paras osa. Ne ovat todella olemassa
sillä asteella, jota me vain toivomme ja pidämme joskus mahdollisena.
Me olemme vain ruumiillisen ja henkisen olotilan välisiä olennoita,
näitä kahta tilaa yhdistävä rengas, joka toteuttaa sekä Jumalan että
luonnon toimintamuotoja. Tällöin ei hypätä äärimmäisyydestä toiseen,
vaan sietämättömät välimatkat on täytetty tällaisilla keskiarvoisilla
ja ositetuilla olennoilla. Kieltämätöntä on, että me olemme saaneet
osan Jumalan henkeä ja kaltaisuutta, mutta itsemme nimittäminen
mikrokosmokseksi, pienoismaailmaksi, oli mielestäni vain korupuhetta,
kunnes lähemmin tutkittuani ja ajateltuani asiaa huomasin, että siinä
onkin perää. Sillä ensin olemme vain raaka-ainetta ja kuulumme niiden
luotujen joukkoon, jotka vain ovat olemassa ilman varsinaista elämää
tai tajuntaa ja järkeä; seuraava aste on verrattavissa kasvin elämään;
sitä seuraava on eläimen ja sitten ihmisen elämää. Ja lopuksi seuraa
henkisen elämän aste, yhdistäen salaperäisellä tavalla nuo viisi eri
olevaisuuden lajia, joihin sisältyy ei ainoastaan tämän maapallon, vaan
koko maailman olioiden oleminen.
Ihminen on siis todellinen ja suurenmoinen »moniluonto», joka
on määrätty elämään, ei ainoastaan muiden olentojen tavalla eri
olotiloissa, vaan erilaisissa, erillisissä maailmoissa. Sillä vaikka
aistimme tajuavat vain yhden maailman, käsittää järki kaksi maailmaa:
toinen on näkyvä, toinen näkymätön. Mooses näyttää antaneen niistä
selostuksen, mutta se on ainakin jälkimäiseen nähden niin epäselvä,
että eräät sen osat ovat vieläkin kiistanalaisia. Ensimmäisen
Mooseksenkirjan alkuluvut ovatkin mielestäni sangen hämäriä. Vaikka
jumaluusoppineet ovat koettaneet inhimilliselle järjelle sovittaa
kaikki kirjaimellisesti ymmärrettäväksi, voinevat vertauskuvalliset
tulkinnat myös olla hyväksyttäviä. Ehkäpä Mooses oli egyptiläisten
hieroglyyfikoulussa oppinut tätä salaperäistä esitystapaansa.
Mitä tähän aineettomaan maailmaan tulee, ei meidän tarvinne mennä
ensimmäisen liikkuvan toiselle puolen. Sillä tässä aineellisessakin
kulkevat henget yhtä vapaasti, välittämättä ajasta, paikasta tai
liikuntarajoituksista, kuin tämän maailman äärimmäisten rajojen tuolla
puolen. Jos vain oletamme, että ruumiillisuus häviää tai että esineet
lieuennetaan äärimmäisiin alkuaineisiinsa asti, niin tapaamme enkelien
asumasijan, ja jos sitä nimitänkin Jumalan kaikkialla läsnä olevaksi
olemukseksi, en sillä toivoakseni loukkaa hänen arvoansa. Sillä ennen
maailman luomista oli Jumala kaikki kaikessa. Enkeleitä varten hän näet
ei luonut uutta maailmaa eikä nimenomaista olopaikkaa, ja siitä syystä
ne ovat siellä, missä on hänen olemuksensa, jopa elävät matkan päässä
hänessä itsessään.
Tavallaan on totta, että Jumala loi kaikki ihmistä varten, mutta ei
sentään niin pitkälle, että noiden ylevämpien olentojen luominen
riippuisi meidän luomisestamme, vaikkakin he _palvelevina henkinä_
ovat halukkaita täyttämään Jumalan tahtoa ihmisen vähäpätöisemmissä,
maallisissa asioissa. Jumala on tehnyt kaikki itseänsä varten,
ja mahdotonta on, että hän olisi luonut muun takia kuin omaksi
kunniakseen. Mitään muuta ei hänellä työstään ole, eikä muu ole hänen
ulkopuolellaan. Sillä kun kunnia on ulkonainen ominaisuus ja riippuu
enemmän kunnioittavasta kuin kunnioitettavasta, niin oli tarpeellista
luoda olento, joka hänelle osoittaisi kunnioitusta. Sellaisia
olentoja ovat toisessa maailmassa enkelit ja tässä ihminen. Jos me
sen laiminlyömme, unhotamme koko luomisen tarkoitusperän ja voimme
syystä kylläkin saattaa Jumalan katumaan ei ainoastaan sitä, että hän
on luonut maailman, vaan sitäkin, että hän on vannonut olevansa sitä
hävittämättä.
Että on olemassa vain yksi maailma, on uskon päätelmä. Aristoteles
ei koko filosofiallaan ole kyennyt sitä toteen näyttämään, ja yhtä
heikosti hän on koettanut todistaa maailman ikuisuutta. Väittely tästä
asiasta vaivasi paljon muinaisia filosofeja, mutta Mooses ratkaisi
kysymyksen, ja kaikki on nyt pelastettu uudella sanalla: _luominen_,
joka merkitsee jonkin tekemistä tyhjästä. Mitä taas tämä viimemainittu
merkitsee? Sitä, mikä on jonkin vastakohta, tai tarkemmin sanoen
sitä, mikä on täysi vastakohta Jumalalle. Sillä hän ainoastaan on;
kaikki muu on olemassa vain riippuvaisena ja on jotakin vain erikseen
tarkastettuna. Ja siinä jumaluusoppi yhtyy filosofiaan, eikä siis vain
siittäminen perustu vastakohtiin, vaan myös luominen. Jumala, joka itse
on kaikkien olioiden kokonaisuus, on tyhjyyden vastakohta. Tyhjyydestä
hän loi kaikki, joten siitä, missä ei ollut mitään, tuli jotakin ja
kaikkiolevaisuus elähdytti olemattomuuden olevaisuudeksi.
Koko luominen on salaperäistä, mutta erittäinkin ihmisen luominen.
Muut luodut tehtiin Jumalan hengen puhalluksesta, syntyen tyhjästä
hänen pelkän sanansa kutsumuksesta. Mutta ihmistä kyhätessään (kuten
raamattu esittää) hän oli havaannollisena tekijänä, eikä hänen työnsä
ollut niin paljon luomista kuin valmistamista. Kun hän oli valikoinut
muiden olentojen ainekset, oli heti tuloksena muoto ja sielu, mutta
kun hän oli kyhännyt ihmisen ulkonaisen hahmon, täytyi hänen suorittaa
toinen työläämpi, luominen, — luoda jotakin itsensä kaltaista, mikä on
katoamaton ja kuolematon sielu.
Näistä kahdesta ominaisuudesta meillä on takeena myös pakanallisten
filosofien lausumat mielipiteet. Plato myöntää ylimalkaisesti, eikä
Aristoteleskaan kiellä. Mutta jumaluusoppi on tässä luomiskysymyksessä
herättänyt toisen pulman, jota on saksalaisissa oppisaleissa paljon
käsitelty niin samankaltaisilla ja yhdenvertaisilla syillä ja
vastasyillä, että vaikeus on jäänyt selvittämättä. Minä en hyväksy
Paracelsuksen mielipidettä, joka rohkeasti esittää, miten ihminen
voitaisiin luoda käyttämättä sukupuoliyhteyttä, mutta en voi olla
ihmettelemättä, että on suuri joukko sellaisia, jotka kieltävät
sielunperiytymisen, vaikka heillä ei ole muuta tukea käsitykselleen,
kuin Augustinuksen puhetaidollinen lause ja sanaleikki: _Creando
infunditur, fundendo creatur_ [luomalla vuodatetaan sisään, sisään
vuodattamalla luodaan]. Kumpikin käsitys soveltuu hyvin uskontoon.
Kuitenkin olisin mieluummin jälkimäisen puolella, jollei eräs
vastaväite minua vaivaisi. Se ei ole syntynyt mietiskelystä eikä
viisasteluista, vaan aivan terve järki ja tavalliset huomiot ovat
sen herättäneet, eikä se ole kenenkään kirjailijan teoksista otettu,
vaan se on kasvanut omien aivojeni rikkaruohojen joukossa. Tarkoitan
johtopäätöstä tapahtuneiksi väitetyistä hirveistä tuloksista, joita
tuottaa ihmisen ja eläimen yhtyminen. Sillä jollei ihmisen sielu ole
hänellä synnynnäinen, vanhempain siemenessä hänelle siirtynyt, miksi
eivät nuo tulokset ole pelkkiä eläimellisiä, vaan niissä on nähtävissä
järjen ilmiöitäkin, mikäli niitä niin soveltumattomissa elimissä voi
ilmaantua?
Enkä taasen voi jyrkästi kieltää, että sielu tässä maallisessa
tilassaan on kokonaan ja kaikissa suhteissa elimetön, mutta että sen
tavallisten toimien suorittamiseksi tarvitaan sekä elimien sopusuhta
ja oikea järjestely että myöskin sen toimintaan sovelias lämpömäärä.
Kuitenkaan ei tämä ihmisen ruumiin kokonaisuus ja näkyväinen rakenne
ole sielun väline eikä varsinainen asunto. Pikemminkin se on aistimien
asunto ja järjen välikappale. Tutkiessamme ihmisen ruumiin rakennetta,
tulemme monenlaisiin filosofisiin kysymyksiin, vieläpä sellaisiin,
jotka johtivat pakanoitakin jumalallisiin asioihin. Kuitenkaan en
saa niin suurta tyydytystä kaikista merkillisistä huomioista ja
ihmeellisistä asioista, joita keksin ihmisen ruumiin rakenteessa, kuin
siitä seikasta, etten löydä minkäänlaista sielun elintä tai välinettä.
Sillä ihmisen aivoissa, joita nimitämme järjen asunnoksi, ei ole
huomattavana muuta kuin mitä tavataan eläimen kallossa. Ja tämähän on
havaannollinen eikä suinkaan vähäinen todistus sielun elimettömyydestä,
ainakin siinä merkityksessä kuin tavallisimmin sitä käytämme.
Me olemme siis ihmisiä emmekä tiedä miten. Meissä on jotakin, mikä voi
olla ulkopuolellammekin ja jää jälkeemme. Ihmeellistä vain on, ettei se
mitenkään voi ilmaista, mitä se on ollut ennen meitä, eikä voi sanoa,
kuinka se meihin tuli.
Mitä sitten tähän ruumiillisen olemuksemme vankilaan tulee, jonne
sielu näyttää olevan suljettu ennen ylösnousemista, ei se ole muuta
kuin aivan alkeellista rakennetta, jonka täytyy tuhaksi muuttua.
Että _kaikki liha on ruohoa_, se ei ole vain kuvaannollisesti, vaan
kirjaimellisestikin totta. Sillä kaikki luontokappaleet, joita näemme,
ovat vain kedon ruohoja, jotka ovat muuttuneet niiden ruumiiksi, ja
sitten ne taas siirtyvät meidän ruumiiseemme lihaksi. Voinpa mennä
vielä pitemmälle ja sanoa, että olemme kauhuksemme _ihmissyöjiä_, jotka
emme ainoastaan syö ihmisiä, vaan vieläpä itseämmekin. Eikä sekään ole
mikään vertauskuva, vaan suora totuus. Sillä ruumiimme koko ainejoukko,
jonka nyt näemme, on tullut suumme kautta; tämä runko, jota katselemme,
on ennen ollut edessämme pöydällä; lyhyesti sanoen: me olemme syöneet
oman itsemme.
En usko, että Pythagoraan viisaus milloinkaan suoranaisesti
ja kirjaimellisessa merkityksessä sai toteen näytetyksi
_metempsychosis_-teoriaansa, jonka mukaan ihmisen sielu voi siirtyä
eläimeen. Kaikista hahmonmuuttumisista uskon vain yhden, nimittäin
Lootin vaimon muuttumisen. Sillä Nebukadnesarin muuttuminen ei mennyt
niin pitkälle. Muissa sellaisissa en ole nähnyt muuta totuutta kuin
mitä niihin kätketty ajatus ja siveellinen opetus sisältää.
Uskon, että eläimen koko olento häviää ja jääpi samanlaiseen tilaan
kuoleman jälkeen kuin ennenkuin se aineellistettiin eläväksi. Samoin
uskon, että ihmisen sielu ei joudu vastakohtaansa eikä rappioon,
vaan jää jäljelle ruumiista ja pysyy kuoleman jälkeenkin varsinaisen
luonteensa perustuksella, ilman mitään ihmettä, ja että uskovaisten
ihmisten sielut, jätettyänsä maan, ottavat asuntonsa taivaassa. Lisäksi
uskon, että kuolleitten ilmestymiset ja aaveet eivät ole ihmisten
harhailevia sieluja, vaan paholaisten rauhattomia retkeilyjä, ne
kun koettavat viekoitella meitä pahuuteen, verenvuodatukseen ynnä
muihin rikoksiin, uskotellen meille, että autuaat henget eivät saa
rauhaa haudoissaan, vaan harhailevat huolissaan maailman asioista.
Syynä siihen, että tuollaisia ilmiöitä usein esiintyy hautausmailla,
ruumishuoneissa ja kirkoissa, on se, että nämä ovat vainajien
lepopaikkoja, joissa paholainen, kuten röyhkeä tappelija, katselee
ylpeänä Aatamista saamansa voiton merkkejä ja saalista.
Siinäpä on se surkea tappio, jota valitamme ja joka saa meidät niin
usein huudahtamaan: _voi, Aatami, mitä sinä teitkään!_ Minä kiitän
Jumalaa, etteivät ne siteet ja velvollisuudet, jotka kiinnittävät
minua maailmaan, ole niin tiukat ja tärkeät, jotta olisin elämään
hullaantunut tai vapisisin kuoleman nimen kuullessani. Eipä sillä,
että olisin tunnoton sen uhkauksia ja kauhua vastaan, tai että olisin
haudankaivajan tapaan tylsistynyt ja menettänyt kykyni ymmärtää
kuolemaa, koska olen penkonut kuolleitten sisälmyksiä, alinomaa
nähnyt avattuja ruumiita, luurankoja ja mädäntyneitä jäännöksiä.
Päinvastoin juuri toimittaen noin kauheata ja ajatellen sen äärimmäisiä
seurauksia, en tapaa siinä mitään, joka voisi lannistaa ihmistä,
saatikka vakautuneen kristityn uskoa. Senpä vuoksi en ole suutuksissani
ensimmäisten vanhempiemme erehdyksistä enkä haluton kantamaan osaani
tässä yhteisessä kohtalossa ja siis kuolemaan, niinkuin parhaatkin
ihmisistä, lakaten hengittämästä, jättäen jäähyväiset kaikelle
näkyväiselle, ollakseni tuokion aikaa kuin olematon ja muuttuakseni
hetken perästä hengeksi.
Kun täysin tarkastan itseäni ilman tuota kaiken tasoittajaa ja
lahjomatonta oikeuden jakajaa, kuolemaa, pidän itseäni kaikista
olevaisista kurjimpana. Jollei olisi toista elämää, johon toivon
pääseväni, ei tämän maailman kaikki turhuus saisi minusta yhtäkään
hengähdystä houkutelluksi. Jos paholainen saisi minut uskomaan, etten
milloinkaan voi kuolla, niin siitä pelkästä ajatuksesta heittäisin
henkeni. Minulla on niin halveksiva käsitys tästä tavallisesta
elämästä, auringon alustalaisuudesta, ettei täällä eläminen mielestäni
ole oikeata ihmisenä olemista, inhimillisyyden arvoista. Odottaessani
parempaa voin kuitenkin kärsivällisesti elää tätä elämää ja silti
parhaimmissa mietteissäni uhmata kuolemaa. Minä kunnioitan jokaista,
joka kuolemaa ylenkatsoo, enkä voi rakastaa ketään, joka sitä pelkää.
Senpä vuoksi luonnostani rakastan sotilasta ja kunnioitan ryysyisiä ja
halveksittuja rykmenttejä, jotka ovat valmiit jonkun päällikön käskystä
kuolemaan. Pakanalla saattaa olla syytä rakastaa elämää, mutta jos
kristitty hätkähtää kuolemaa, en voi ymmärtää, kuinka hän voi vapautua
siitä pulasta, että hän on joko liian halukas tähän elämään tai
toivoton tulevaiseen elämään nähden.
Muutamat jumaluusoppineet arvioivat Aatamin olleen kolmenkymmenen
vanhan silloin, kun hänet luotiin, koskapa olettavat hänet luoduksi
täysikäisenä ja täysin kehittyneenä. Tosin olemme kaikki vähän
vanhempia kuin ikämme ja jokainen on muutamia kuukausia vanhempi kuin
luuleekaan, sillä me elämme, liikumme, olemme olemassa aineellisuuden
vaikutuksen alaisina ja taudeille alttiina siinä toisessa maailmassa,
todellisessa mikrokosmoksessa, joka on äidin kohtu. Sillä paitsi sitä
yleistä olemassaoloa, jonka käsitämme meille kuuluvan kaaoksessamme,
jolloin lepäämme elämämme alkusyyn huomassa, olemme ja elämme kolmen
eri maailman piirissä, saaden mitä selvimmin eri asteita. Äitimme
pimeässä maailmassa ja kohdussa on oloaikamme lyhyt, laskettuna
kuukausissa, mutta kuitenkin pitempi kuin monen elävän olennon aika
auringon valossa ollessaan. Me emme silloinkaan ole ilman varsinaista
elämää, aistimista ja järkeä, vaikka olentomme, ilmaistakseen
toimintaansa, näkyy odottavan tilaisuutta päästä esineihin käsiksi ja
viettävän siellä vain alkeellisinta elintapaa. Sittemmin astuessamme
tähän maailmaan me nousten tulemme toisenlaisiksi olennoiksi, ryhdymme
toimittamaan ihmisen järkeviä tekoja ja ilmaisemme, joskin himmeästi,
jumalallista alkuperäämme, joka kuitenkin vasta sitten täydellisesti
ilmenee, kun olemme vielä kerran luoneet yltämme maallisen verhomme,
se on: lihan aineellisen painon, ja vapaudumme toiseen, viimeiseen
maailmaan, apostoli Paavalin selittämättömään paikkaan, henkien
varsinaiseen asuntoon.
Se vähä, mitä olen oppinut viisaiden kivestä (joka on jotakin parempaa
kuin kullan korkein olomuoto), on opettanut minulle koko joukon
jumaluusoppia ja ohjannut uskoani ymmärtämään, kuinka kuolematon ja
häviämätön sieluni voi vähän aikaa piillä lihani suojassa. Silkkimadon
salaperäiset ja omituiset muutokset johtivat filosofiset ajatukseni
jumaluusoppiin. Noissa luonnon ilmiöissä, jotka näyttävät saattavan
pulaan järkemme, on jotakin jumalallista; niissä on enemmän kuin
tavallinen katsoja havaitsee.
Luonnostani olen kaino. Ei seurustelu, ikä, enempää kuin matkatkaan
ole voineet ujouttani poistaa tai minua paaduttaa. Mutta erästä
häveliäisyyteni laatua olen harvoin tavannut muissa: totta puhuakseni
en niin paljon pelkää kuolemaa kuin häpeän sitä. On suorastaan
luontoamme alentavaa joutua pienessä hetkessä niin muuttumaan, että
lähimmät ystävämme, vaimo ja lapset pelästyvät ja karttavat meitä ja
että taivaan linnut ja metsän pedot, jotka luonnostaan peläten ennen
tottelivat meitä, nyt rupeavat raatelemaan. Tämä ajatus on kerran
myrskyssä saanut minut toivomaan, että joutuisin meren pohjaan, jonne
katoaisin muiden näkemättä ja säälimättä, kenenkään ihmettelemättä
ja vuodattamatta kyyneliä ja pitämättä puheita kuolevaisuudesta tai
sanomatta:
Quantum mutatus ab illo!
Kuinka on muuttunut mies!
Eipä sillä, että häpeäisin ruumiini kokoonpanoa tai voisin syyttää
luontoa jonkin kohtani pahasta patustamisesta, tai valittaa omaa
paheellista elämääni minkään inhottavan taudin saamisesta, joten en
voisi nimittää itseäni yhtä terveelliseksi matojen ruuaksi kuin joku
toinenkin.
Muutamat voivat kärsivällisemmin suhtautua kuolemaan sen rohkaisun
perusteella, jota tuntevat hedelmällisestä lapsisadostaan, kun he
elämänsä päätyttyäkin jäävät näköjään vielä siinä eloon ikäänkuin
todellisimmassa aikakirjassa. Tämä käsitys, että elämä jatkuu
jälkeläisissä, näyttää minusta olevan vain itsepetosta, arvotonta
ihmiselle, jonka pitäisi vain ajatella tulevaa maailmaa ja jalommalla
tavalla kunnianhimoisena toivoa saavansa elää omana itsenään taivaassa
mieluummin kuin mitään nimellistä ja varjoelämää maan päällä.
Senvuoksi aion kuollessani sanoa täydelliset jäähyväiset tälle
maailmalle, välittämättä muistopatsaasta, elämäkerrasta tai
hautakirjoituksesta. Enpä edes välitä pelkän nimeni muistamisesta
muualla kuin Jumalan yltyleisessä luettelossa. En ole vielä niin
kyynillinen, että hyväksyisin Diogeneen testamentin, enkä liioin ole
aivan samaa mieltä kuin Lukanus kerskatessaan:
Cæto legitur, qui non habet urnam.
Taivas kattona sen, ken ei ole pantuna uurnaan.
Mutta maltillisemmin arvostellen hyväksyn niiden sävyisät aikeet,
jotka haluavat levätä isiensä uurnien likellä ja sievimmällä tavalla
maaksi muuttua. En kadehdi korppien ja varisten osaa enkä liioin ennen
vedenpaisumusta eläneitten isien pitkiä ja väsyneitä elinpäiviä.
Jos astrologiassa on jotakin perää, saattanen minäkin elää jonkun
riemuvuoden yli. Tähän asti en ole nähnyt ainoaakaan Saturnuksen
kierrosta eikä valtimoni ole tykyttänyt kolmeakymmentäkään vuotta. Ja
kuitenkin olen yhtä vaille nähnyt Euroopan kaikkien kuninkaitten tomun
laskettavan maahan. Aikalaisiani ovat olleet kolme keisaria, neljä
sulttaania ja yhtä monta paavia. Tuntuu kuin olisin elänyt yli oman
aikani, alkaen jo väsyä elämään auringon alla. Olen puristanut kättä
ihastuksen kanssa vereni läikehtiessä lämpimänä elämäni mätäkuussa,
ja nyt huomaan jo odottelevani vanhuuden vaivoja. Maailma on minusta
vain uni tai pilanäytelmä, ja me itse siinä vain ilveilijöitä ja
kummallisuuksia, kun asiaa vakavammin mietiskelen.
Luonnollisestikaan ei ole luvatonta pyytää saada elää kauemmin kuin
Vapahtajamme eli, siis saavuttaa korkeampi ikä kuin missä hän katsoi
sopivimmaksi kuolla. Kuitenkin, jos taivaassa jumaluusopin vakuutuksen
mukaan ei ole harmaita hiuksia, vaan kaikki nousevat kuolleista
täydellisessä kukoistuksessaan, elämme täällä vain kuluttamassa
noita hyviä puoliamme, jotta sitten tulevaisessa elämässä vielä
suuremman ihmeen kautta ne saisimme takaisin, ja siispä elämme täällä
vain taantuaksemme myöhemmin. Jos olisi mitään toiveita saada elää
niin kauan, että vapautuisi paheesta tai että määrä-iässä pääsisi
synnistä, olisi aivan täysi syy rukoilla Metusalemin ikää. Mutta
ikä ei ojenna, vaan pikemmin käpertää luontoamme, tehden huonoista
taipumuksista vieläkin huonompia tottumuksia ja (niinkuin usein
tauditkin) tuottaen parantumattomia vammoja. Sillä joka päivä, jonka
vanhenemme, käyden heikommiksi, tulee synti meissä voimakkaammaksi, ja
kuta useammat elämämme päivät ovat, sitä lukemattomammiksi karttuvat
syntimme. Kuudentoista vuoden iässä tehty synti ei ole, olojen
samankaltaisuudesta huolimatta, enää samanarvoinen neljänkymmenen
vuoden ikäisessä, vaan se paisuu ja monikertaistuu ikämme mukana,
ja jos jo alinomainen rikkominen on puolustamatonta, sitä vähemmin
oikeuttaa meitä puolusteluun arvostelukykymme kypsyminen.
Kuta useammin teemme jotakin syntiä, sitä enemmän se käy paheeksi.
Mikäli sen tekeminen jatkuu, sikäli se edistyy pahempaan suuntaan,
sillä pahuuden määrä lisääntyy kerta kerralta, niinkuin lukuarvot
numeroissa, joilla äärimmäinen on arvoltaan suurempi kuin kaikki muut
yhteensä. Ja vaikka luulen, ettei kukaan voi elää hyvin yhtä kertaa,
ellei saisi elää kahdesti, en kuitenkaan omasta puolesta tahtoisi
uudelleen elää kulunutta elämääni, uudelleen aloittaa päivieni
vaellusta. Tätä en sano siitä syystä kuin Cicero, koska muka olen
elänyt hyvin, vaan koska pelkään, että eläisin uudelleen huonommin.
Huomaan, että kehittyvä arvostelukykyni joka päivä neuvoo minua,
kuinka tulisin paremmaksi, mutta vallattomat mielihaluni ja piintynyt
pahuuteni saavat minut päivä päivältä tekemään pahemmin. Huomaan
miehuuteni iällä samat synnit, joita ilmeni nuoruudessanikin. Silloin
tein monta niistä, koska olin lapsi, ja kun nytkin niitä teen, olen
vieläkin lapsi. Siitä syystä ymmärrän kyllä, että ihminen voi olla
kahdesti lapsi, ennenkuin ehtii vanhuudenhöperöksi, ja tarvitsee
Aesonin kylpyä ennen kuudenkymmenen vuoden ikää.
Ja totisesti tarvitaan melko paljon kaitselmuksen johtoa, jotta
ihminen pääsisi kuudenkymmenen vanhaksi. Tarvitaan paljon enemmän
kuin kelpo luonto tuota ikää varten. Vaikka rohkea ja elämänhaluinen
mieli itsessään sisältää öljyä seitsemäksikymmeneksi vuodeksi, näyttää
minusta, että muutamissa sitä ei riitä elämänvaloksi paljoakaan yli
kolmenkymmenen vuoden. Ne, jotka kirjoittavat kokonaisia kirjoja
pitkästä elämästä, eivät tunne kaikkia pitkän iän syitä. Ne, jotka
tuntevat elävänsä parhaimmissa voimissa ja pirteimmällä mielellä, eivät
määrittele, miksi Aapeli ei elänyt yhtä kauvan kuin Aatami.
Niinpä on elämämme pituuden mittana salainen sääntö: Jumalan viisaus
määräsi sen, mutta hänen jatkuva huolenpitonsa ja kaitselmuksensa
toteuttaa sitä, ja näin täyttävät kaikki henget, me itse ja kaikki
Jumalan luodut olennot, salaperäisellä ja käsittämättömällä tavalla
hänen tahtoansa. Älkööt ne, jotka kuolevat kolmenkymmenen ikäisinä,
siis valittako, että ovat kypsymättömiä. He poistuvat elämästä niinkuin
kerran koko maailmakin, jonka luja ja hyvin sommiteltu ainejoukko ei
saa odottaa kestävänsä enempää kuin sille on aikaa suotu. Silloin,
kun kaikki on siinä täydennetty, on sen ikäkin täyttynyt. Viimeinen
ja yltyleinen kuume saattaa yhtä luonnollisesti sen tuhota ennen
kuudentuhannen vuoden ikää kuin minut pääsemättäni neljänkymmenen
vanhaksi.
On siis elämämme lankaa punomassa toinen kuin luonnon käsi. Me emme
ainoastaan ole tietämättömät itseämme vastustavista salaperäisistä
voimista, vaan elämämme loppukin on yhtä kätketty kuin alkumme.
Elämämme ura on yöhön kätketty, ja sen eri tapahtumat ovat merkityt
näkymättömällä kädellä. Jos siinä tunnustammekin tietämättömyytemme,
emme varmastikaan erehdy, kun sanomme, että sitä johtaa Jumalan
käsi. Minua miellyttää hyvin pari Lukanuksen säettä, sittenkun en
ainoastaan ole kyennyt niitä kääntämään, kuten koulussa, vaan myöskin
ne ymmärtänyt:
Victurosque Dei celant, ut vivere durent,
felix esse mori —
»jumalat salaavat voitokkailtakin, kuinka onnellista on kuolla, jot
jaksaisivat elää.» Tällä runoilijalla on monta etevää ajatusta, hänen
stoalaisen neronsa lahjoittamia. Samoin on Zenolla filosofiassaan ja
yleensä stoalaisten lauselmissa erinomaisia oppeja, jotka nähdäkseni
saarnatuolista esitettyinä kävisivät nykyaikaisesta jumaluusopista.
Siinä he kuitenkin liioittelevat, että sallivat ihmisen ruveta omaksi
surmaajaksensa ja suuresti ylistävät Caton loppua ja itsemurhaa. Tämä
ei todellakaan ole kuolemanpelkoa, mutta toisaalta se on elämänkammoa.
Uljasta tietysti on halveksia kuolemaa, mutta siinä, missä elämä
näyttää kauheammalta kuin kuolema, on todellinen uljuus juuri se, että
uskaltaa elää.
Tässä kohden uskonto on opettanut meille ylevän esimerkin. Sillä eipä
yksikään Curtiuksen, Scaevolan, enempää kuin Codruksenkaan uljaista
teoista kestä vertailussa Jobin uljuuden rinnalla, eikä ole mitään
kidutusta, joka vetäisi vertoja taudin tuottamille kärsimyksille,
samoin kuin ei kuolemassa itsessään mitään tikaria voi pitää
kauheampana kuin sen edellä käyviä enteitä. _»Emori nolo, sed me esse
mortuum nihil curo»_ — en tahtoisi kuolla, mutta en välitä, vaikka
olisinkin kuollut.
Jos minulla olisi Caesarin uskonto, toivoisin kuten hänkin saavani
mieluummin kuolla yhdestä iskusta kuin että kiduttava tauti minut
palasiksi sahaisi. Ihmiset, jotka eivät näe omaa nenäänsä pitemmälle,
luulevat terveyden kuuluvan elämän vakinaisiin ilmiöihin ja moittivat
ruumistansa siitä, että se on sairas. Minä sitävastoin, joka olen
tutkinut ihmisen ruumista ja tiedän, kuinka heikkojen kiinnikkeiden
varassa koko laitos on, ihmettelen sitä, ettemme aina ole sairaita.
Ja ottaen huomioon ne tuhannet mahdollisuudet, jotka aiheuttavat
kuoleman, kiitän Jumalaa siitä, että voimme kuolla vain yhden kerran.
Eivät ainoastaan tautien tuottamat vammat ja myrkkyjen häijyys tee
meistä loppua, vaan niiden lisäksi olemme voimattomia kaikkia uusia
surma-aseita vastaan. Kuka hyvänsä kykenee tuhoamaan meidät, ja
jokaista, jonka tiellämme tapaamme, voimme epäillä pahoista aikeista
henkeämme vastaan.
Senvuoksi on vain se lohdutus jäljellä, että vaikka heikommankin
käden vallassa on ottaa henkemme, ei voimakkainkaan käsi voi estää
meitä kuolemasta. Eikä Jumala itsekään tahtonut poiketa siitä, vaikka
kuolemattomalle tuotti suurta kurjuutta lihassa esiintyminen; hän ei
valinnut kuolematonta olomuotoa. Tässä ruumiillisessa elämässä ei
totisesti ole mitään onnellisuutta, eikä näiden silmiemme nähtäväksi
ole annettu mitään onnea. Ensimmäinen juhlapäivämme on kuolema.
Paholainen on siis pettynyt toiveissaan: me olemme onnellisempia
kuoleman avulla kuin olisimme ilman kuolemaa; mitään kurjuutta ei ole
muualla kuin siellä, missä onnettomuus ei koskaan lopu. Ja siitä syystä
on stoalainen tavallaan oikeassa. Hän tosin unhottaa, että sekin voi
kuolla, joka valittaa onnettomuuttaan; mikään onnettomuus ei voi meitä
vallita, kun kuolema on omassa vallassamme.
Paitsi tätä kirjaimellista ja varsinaista kuoleman muotoa on
toisiakin, joita jumaluusoppineet mainitsevat ja jotka eivät liene
vain vertauskuvia, kuten lihankuoletus, kuoleminen synnistä ja
maailmasta. Sanon sentähden, että jokaisella ihmisellä on kaksinainen
horoskooppi: toinen koskee hänen ihmisyyttänsä, syntymistään; toinen
kristillisyyttä, kastetta. Ja tästä jälkimäisestä lasken kohtaloni
uran enkä ota huomioon noita välipäiviä tai katso itseäni miksikään,
ennenkuin tulin Vapahtajani omaksi ja hänen kirjaansa merkityksi.
Sitä, joka ei elä tällaista elämää, en voi pitää muuna kuin ilmiönä,
vaikka hänellä onkin ruumiillisuuteen kuuluvat ominaisuudet. Tältä
siveelliseltä kannalta on kuolemattomuuteen päästäkseen joka päivä
kuoltava. Minun mielestäni emme vielä silloin oikein ymmärrä kuolemaa,
kun tarkastelemme pääkalloa tai katselemme luurankoa arkipäiväisin
miettein, joita ne meissä herättävät. Senvuoksi minusta on näyttänyt
hyvältä muuttaa tavallisesti käytetty _Memento mori_ [muista kuolemaa]
kristillisemmäksi muistolauseeksi: _Memento quatuor novissima_, muista
neljää välttämätöntä kohtaa jokaisen vaiheissa: kuolemaa, tuomiota,
taivasta ja helvettiä. Eihän pakanainkaan mielikuvitus pysähtynyt
vain hautaa ajattelemaan, vaan hekin käsittivät jonkinlaisen tuomion
tulevaksi kuoleman jälkeen, vaikka toisenlaisen kuin me, riippuen
heidän käsityskannastaan. En voi muuta kuin kummeksia, miltä sibyllalta
tai oraakkelilta he sieppasivat ennustuksen maailman häviämisestä
tulessa tai mistä Lukanus oppi sanomaan:
Communis mundo superest rogus, ossibus astra
mixturus.
Vuottavi maailmaa tulenlieska, mi ihmiset, tähdet
nielevä yhdess' on.
Uskon maailman rientävän loppuaan kohti, vaikka se ei vielä ole
vanha eikä rappeutunut eikä konsaan häviä omien perusteittensa
luhistumisella. Samoin kuin luomistyö oli luonnon yläpuolella, samoin
tulee sen vastakohtakin, häviäminen, olemaan. Muutoin maailma ei
loppuisi, vaan muuttuisi. Mutta mikä muu voima voisi sen niin loppuun
kuluttaa paitsi Jumalan hengähdys, joka on kaikkein kuluttavin tuli,
sitä ei ainakaan minun filosofiani voi selittää.
Muutamat luulevat, ettei maailman luomisessa tarvittu edes yhtä
minuuttia ja ettei sen häviämisessäkään enempää aikaa tarvita. Luomisen
kuusi päivää, jotka niin täsmällisesti esitetään, näyttävät heistä vain
kuvaavan Jumalan suuren työn suunnitelmaa ja aatetta eikä sitä, kuinka
hän työssään edistyi. Minun kuvitelmani mukaan ei viimeisenä päivänä
ole sellaista oikeudenkäyntiä tai haastetoimitusta kuin raamattu
tosin näyttää esittävän ja sen piintyneet selittäjätkin käsittävät.
Sillä raamatun käsittämättömät salaisuudet ovat usein esitetyt
kansantajuisesti ja havaannollisesti, ja kun ne ovat kirjoitetut
ihmisiä varten, eivät ne ole esitetyt siten, kuin ne todellisuudessa
ovat, vaan niin, että voitaisiin ymmärtää. Tämä ei tietystikään
estä omaksumasta erilaisista kyvyistä johtuvia erilaisia selityksiä
kunkin omaksi hartaudeksi, niin että yksityisen mielenylennykselle ei
mitenkään tule haittaa.
Jos yrittää määrätä tuon välttämättömästi kerran tulevan tapauksen
vuotta ja päivää, on se sekä suoranaista hulluutta että myöskin
ilmeistä jumalattomuutta. Kuinka voisimme selittää, mitä tarkoittaa
Eliaan kuusituhatta vuotta, tai kuvitella sitä salaisuutta jollekulle
rabbiinille ilmoitetuksi, kun Jumala on sen enkeleiltäkin salannut?
Olisihan siinä ollut erinomainen aihe tiedustella Delfon oraakkelilta,
jonka ehkä olisi täytynyt antaa jokin eriskummaisen kaksimielinen
vastaus. Maailman lopun määräämisessä eivät ole joutuneet häpeään
ainoastaan menneen ajan tähdistälukijain ennustukset, vaan myös monet
heikkopäiset profeetat meidänkin päivinämme. Vaikka eivät kunnollisesti
ymmärrä menneisyyden eivätkä nykyisyyden ilmiöitä, ovat he kuitenkin
tietävinään tulevia tapahtumia. Heidän aivonsa ovat pikemmin aiotut
ilmaisemaan heikkopäisyyden uskomattomia vaikutelmia sekä toteuttamaan
vanhoja ennustuksia kuin itse olemaan uusien ennustuksien sepittäjinä.
Minusta se, että _niinä päivinä saatte kuulla sotien melskettä ja
sanomia sodista_, ei vielä ole ennustus, vaan pysyvä totuus, joka on
ilmennyt siitä saakka, jolloin se lausuttiin. _Silloin on merkkejä
kuussa ja tähdissä_, mutta kuinka hän siis tulee _niinkuin varas
yöllä_, jos hän kerran antaa merkkejä tulostaan? Antikristuksen
ilmestymisestä saatu merkki on yhtä epäselvä kuin mikä hyvänsä.
Tavallisten laskelmiemme mukaan hänen olisi jo monta vuotta sitten
pitänyt saapua. Mutta minä olen (puhuakseni suoraan) ainakin
puolittain sitä mieltä, että Antikristus on tavallaan viisasten kivi
jumaluusoppineilla, sillä sen keksiminen on tarkoista säännöistä ja
ohjeista huolimatta tuskin vielä kenellekään onnistunut. Se yleinen
käsitys, että maailma on lähellä loppuansa, on vallinnut ihmisten
kesken kaikkina aikoina samoin kuin meidänkin päivinämme. Pelkäänpä,
että ne sielut, jotka nykyään lähtevät täältä, eivät pääse vapaiksi
alttarin juurella odottavien pyhien huokauksesta: _Quousque, Domine?_
kuinka kauvan, Herra? ja valittamasta odottaessaan suurta riemujuhlaa.
Viimeinen päivä varmasti tuo esille Jumalan erinomaisen
oikeamielisyyden. Sen täytyy sovittaa ne hellittämättömät epäilykset,
jotka kiduttavat viisaimpiakin ihmisiä, ja korvata tässä maailmassa
esiintyvät näennäiset epäoikeudenmukaisuudet ja epätasaisuudet tulevan
maailman yhdenvertaisuudella ja palkitsevalla oikeudenmukaisuudella.
Tuo yksi päivä on sisältävä kaikki edellä kuluneet päivät, ja niin
sanoaksemme viimeisessä kohtauksessa täytyy kaikkien näyttelijäin astua
esille, täydentämään ja loppuun suorittamaan tätä suurta esitystä. Ja
tämä on se päivä, jonka muistaminen on kyllin tehokas tekemään meidät
rehellisiksi pimeässäkin ja hyveellisiksi tarvitsematta todistajia.
Ipsa sui pretium virtus sibi,
hyve on oma palkintonsa,
on vain kylmä järkilause, joka ei kykene pitämään huikentelevaa
tahtoamme muuttumattomasti ja pysyvästi hyvyyden uralla. Minä olen
yrittänyt toteuttaa kelpo Senecan neuvomaa keinoa: kuvitellut
yksinäisyyden hiljaisuudessa, pysyäkseni vapaana paheiden
saastutuksesta, olevani parhaiden ja rakkaimpien ystävieni parissa,
joiden nähden mieluummin menettäisin pääni kuin harjoittaisin jotakin
pahetta. Kuitenkin huomasin sen olevan vain siveellistä rehellisyyttä,
mikä ei vielä merkitse hyveellisenä olemista hänen tähtensä, joka
meidät lopullisesti palkitsee.
Olen koettanut noudattaa Senecan suurta ohjetta: olla hyveellinen
ajattelematta taivasta tai helvettiä. Ja tosiaankin huomasin, että,
ollen luonnostani taipuvainen hyveeseen ja sitä kunnioittamaan, saatoin
sitä palkattakin palvella, mutta en kuitenkaan niin päättäväisesti ja
kunnioitettavalla tavalla, että oman luonteeni heikkous ei pienenkin
kiusauksen esiintyessä voisi viekoitella minua sitä unhottamaan.
Siitä syystä on kaiken toimintamme elinvoimana ja henkenä usko
ylösnousemukseen ja se vakaa tieto, että tomumajamme saa nauttia
hurskaiden ponnistustemme hedelmiä. Ilman tätä olisi kaikki uskonto
pelkkää harhaa, ja Lukianoksen, Euripideen ja Julianuksen jumalattomat
ajatukset eivät olisikaan mitään herjausta, vaan ylevintä totuutta, ja
ateistit olisivat olleet ainoita oikeita filosofeja.
Kysymys siitä, miten kuolleet nousevat, ei koske minun uskoani.
Mahdollisuuksien olettaminen ei ole uskoa, vaan filosofiaa. Monet
jumaluusopin kohdat ovat tosia siitä huolimatta, ettei niitä järki
voi johdella enempää kuin aistimetkaan vahvistaa, ja monet filosofian
kysymykset aistimilla varmennettavia, vaikka järki ei niihin pysty.
Niinpä on esimerkiksi mahdotonta pätevillä, kouraantuntuvilla
järkisyillä saada ketään uskomaan kompassineulan kääntymistä pohjoista
kohti, vaikka tämä ilmiö on sekä mahdollinen että todellinen, vieläpä
helposti uskottavakin, kunhan vain aistimilla teemme kokeen.
Uskon, että muuttunut ja hajaantunut tomumajamme jälleen yhtyy, että
sen ainekset, suoritettuaan niin monta kiertokulkua ja muutosta
kivennäisten, kasvien, eläinten ja muiden olioiden kautta, Jumalan
äänen kutsumina palaavat alkuperäiseen muotoonsa ja yhtyvät jälleen
olemaan entisenä alkuperäisenä kokonaisuutena.
Niinkuin luomisessa sekava ainejoukko erotettiin eri lajeihinsa,
samoin maailman häviössä tapahtuu erittely eri yksilöiksi. Niinkuin
luomisessa kaikki eri lajit, joita nyt näemme, piilivät yhdessä
ainejoukossa, kunnes Jumalan hedelmöittävä ääni eroitti ne toisistansa,
niin on viimeisenäkin päivänä, kun kaikki pilaantuneet tähteet ovat
hajallaan lukemattomissa muodoissa ja näyttävät unohtaneen varsinaiset
ominaisuutensa, Jumala väkevällä kädellänsä ne palauttava varsinaisiin
muotoihinsa ja kutsuva ne esiin kunkin paikallensa.
Silloin esiintyy Aatamin jälkeläisten paljous ja sen siemenen taika,
joka on paisunut niin moniksi miljooniksi. Olen usein ihmeenä
katsellut elohopean uudelleen ilmestymistä ja eri hahmoja, kuinka se
oltuaan ikäänkuin muuna aineena palautuu omaan muotoonsa. Puhuaksemme
luonnollisesti ja filosofien tapaan, voimme sanoa, että muuttuvaisten
kappaleiden muodot eivät häviä näissä ulkonaisissa turmeluksissa
eivätkä, kuten luulottelemme, kokonaan jätä asuntopaikkojansa, vaan
kiintyvät niiden salaisiin soppiin, joissa ne parhaiten voivat suojella
itseään hävittäjältään. Niinpä kasvi, joka on poltettu tuhaksi,
saattaa kamarifilosofeista näyttää kokonaan hävinneeltä ja sen muoto
ainaiseksi menneeltä, mutta herkän taiteilijan silmissä eivät sen
muodot ole hävinneet, vaan kätkeytyneet palamattomaan olomuotoonsa,
missä ne säilyvät turvassa kuluttavan liekin vaikutukselta. Sen voi
näyttää toteen kokeella, sillä kasvin tuhasta saatamme uudelleen
herättää eloon kasvin runkoineen ja lehtineen. Jos ihmisen taito voi
näissä vähäpätöisissä esineissä jotakin aikaan saada, kuinka suurta
pilkkaa onkaan puhua, ettei Jumalan sormi voisi tehdä samanlaista
täydellisemmissä ja ylevämmissä rakenteissa! Tämä kuuluu siihen
salaiseen filosofiaan, joka ei ketään todellista tiedemiestä tee
ateistiksi, vaan tarkastaessaan luonnon silminnähtäviä ilmiöitä hän
kehittyy todelliseksi jumaluusoppineeksi, joka ei näe vain unessa,
kuten Hesekiel, vaan todellisissa esineissä kuolleistanousemisensa
esikuvia.
Meidän kuolleista nousseen olemuksemme asunnoiksi on määrätty nämä
kaksi vastakohtaista ja toisiinsa soveltumatonta paikkaa: taivas ja
helvetti. Niiden määrittelemiseen tai tarkoin selittääkseni mitä ja
missä ne ovat, ei minun jumaluusoppini riitä. Sulopuheinen apostoli,
joka näyttää saaneen nähdä vilahduksen taivaasta, on antanut siitä
vain kielteisen määrittelyn: _mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva
kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut_. Hän oli siirretty
pois itsestään, voidakseen sitä nähdä, mutta saatuaan jälleen palata
itseensä ei voinut sitä ilmi lausua. Kun apostoli Johannes kuvaa
taivaan asunnoita rakennetuiksi smaragdeista, krysoliiteistä ja muista
kalliista kivistä, on se liian laimeata ilmaisemaan todellista taivasta.
Senvuoksi saatamme sanoa, että missä sielulla on täydellinen
onnellisuus, missä henkemme rajaton kaipuu on täydellisesti tyydytetty,
niin ettei se enää toivo lisäystä eikä muutosta, siellä lienee todella
taivas. Ja tämä voi toteutua ainoastaan sen olennon yhteydessä, joka
rajattomassa hyvyydessään kykenee täyttämään kaikki omat toivomuksensa,
samoin kuin meidänkin pohjattomat kaipuumme. Missä Jumala siten
ilmaisee itsensä, siinä on taivas, vaikka se jäisikin tämän näkyväisen
maailman piiriin.
Näin ihmisen sielu voi olla taivaassa missä hyvänsä, vieläpä oman
ruumiinsa sisäpuolella, ja kun se lakkaa elämästä ruumiissa, voi se
jäädä asumaan omassa sielussaan, se on Luojassaan. Ja niin voimme
sanoa, että apostoli Paavali, kun hän ei sanonut tietävänsä _oliko
hän ruumiissaan vai ulkona siitä_, oli kuitenkin taivaassa. Taivaan
asettaminen kymmenennen kehän ulkopuolelle on ristiriidassa sen tiedon
kanssa, että maailma on häviävä, sillä kun tämä näkyväinen maailma
hävitetään, silloin on kaikki täkäläinen samanlaista kuin nyt siellä
eli tavallaan tyhjyyttä. Jos kysymme, missä taivas siis on, merkitsee
se samaa kuin kysyä, missä on Jumalan olopaikka tai missä meille se
kunnia tulee, että saamme nähdä hänet.
Mooses, joka oli perehtynyt Egyptin kaikkeen viisauteen, teki
filosofian kannalta suuren erehdyksen tahtoessaan ruumiillisilla
silmillään nähdä Jumalan ja siis pyytäessään tekijäänsä, joka on itse
totuus, kumoamaan itsensä. Niillä, jotka kuvittelevat taivaan ja
helvetin olevan naapureita ja ajattelevat niiden välistä rajaakin,
perustaen käsityksensä Jeesuksen vertaukseen Latsaruksesta ja rikkaasta
miehestä, on liian karkea käsitys noista kirkastetuista olennoista,
jotka silmillänsä voivat helposti katsoa auringonvalonkin taakse
ja nähdä pisimpienkin matkojen päähän. Sillä jos kirkastetuissa
silmissämme tulee olemaan kyky nähdä ja tuntea esineitä, tahtoisin
ajatella näkemiskykymme olevan yhtä rajattoman kuin nyt ajatuksemme on.
Myönnän, että jos kaksi olentoa on sijoitettu kymmenennen kehän
ulkopuolelle eli tyhjyyteen, niinkuin Aristoteleen filosofiassa
esitetään, eivät he voisi nähdä toisiansa, koska puuttuu välittävä
aine, joka siirtäisi esineen valonsäteet aistimiimme. Mutta missä ei
ole valonsäteitä siirtävää väliainetta eikä edes valoa, joka käyttäisi
tuota välittäjää, ja kuitenkin on olemassa täydellinen kyky nähdä,
siinä meidän tulee syrjäyttää filosofiamme säännöt ja selittää kaikki
johtuvaksi täydellisemmästä näöstä.
En voi ymmärtää, että tuli on helvetin varsinainen olemus, enkä
ymmärrä, mitä ajattelisin kiirastulesta, enkä liioin voi käsittää
sellaista liekkiä, joka voisi kuluttaa tai puhdistaa sielua. Tulikiven
palavat liekit, joita on raamatussa mainittu, eivät mielestäni kuulu
tähän puheena olevaan helvettiin, vaan tulevaiseen, jossa tulella on
täydentävä tehtävä meitä kohtaavassa rangaistuksessa ja jolloin se voi
ruumiillisia olennoita kohtaan valtaansa käyttää.
Muutamat, joilla on ollut kunnia selittää raamattua, ovat sitä mieltä,
että tuli sielläkin on samaa lajia kuin nyt meillä. Sitä on vaikea
käsittää. Mutta voin ymmärtää, että sekin voi polttaa ruumistamme,
kuitenkaan kuluttamatta sitä, sillä tässä aineellisessakin maailmassa
on kappaleita, jotka voittamattomina kestävät ankarimmissakin
liekeissä, ja vaikka ne tulen voimasta syttyvät ja sulavatkin, eivät
ne siinä kuitenkaan häviä. Haluaisin mielelläni tietää, kuinka Mooses
tavallisessa tulessa poltti kultaisen vasikan tuhaksi, sillä tuo
salaperäinen kultametalli, jonka aurinkoista laatua ihailen, tulen
vaikutukselle alttiiksi annettuna vain kuumenee ja sulaa, mutta ei
kulu. Samoin, kun palavat ja haihtuvat osat ruumiistamme puhdistuvat
kestävämmiksi, kiinteämmiksi, siis kullan kaltaisiksi, jotka tosin
kärsivät liekkien vaikutuksesta, eivät ne kuitenkaan häviä, vaan
pysyvät tulessakin kuolemattomina.
Varmasti siis, jos tämä ruumiimme saa kärsiä vain tämän alkuaineen
vaikutuksesta, jää monta ruumista jäljelle. Ja silloin sekä taivas
että myöskin maa pikemmin on vasta kehityksensä alussa. Sillä nykyjään
tämä ei ole maa, vaan tulen, veden, maan ja ilman kokoomus, mutta
tulevaisena aikana, kun se on näistä aineksistaan vapautunut, se
esiintyy itsensä kaltaisemmassa tilassa, tuhkanansa.
Filosofit, jotka arvelivat maailman häviävän tulessa, eivät
kuitenkaan uneksineet sen tyhjään katoavan, mikä on maallisten syiden
vaikutuspiirin ulkopuolella. Sillä tulen viimeinen ja varsinainen
tehtävä on muuttaa ja sulattaa lasiksi, ja senvuoksi muutamat
kemisteistämme naljaillen väittävätkin, että viimeinen palo kiteyttää
ja muuttaa kaiken olevaisen lasiksi.
Ei meidän myöskään tarvitse pelätä häviämistä tai kummeksia, että
Jumala tahtoo tuhota luomistöitänsä. Sillä kun on jäljellä ihminen,
joka nyt on ja sitten vasta oikein on mikrokosmos eli pienoismaailma,
ei maailmaa voi sanoa hävinneeksi. Sillä Jumalan silmät, samoin kuin
ehkä omatkin kirkastetut silmämme, saavat yhtä todellisesti nähdä
maailman tämän supistetussa olemuksessa kuin se nyt on nähtävissä
summakaupalla ja paisutettuna. Niinhän Jumalan silmissä, samoin kuin
ihmisenkin ymmärryksen kannalta, kasvin siemenessä on jo olemassa,
vaikka näkymättömällä tavalla, sen täydellinen runko, lehdet, kukat
ja hedelmät. Sillä se, mikä on aistimillemme vain mahdollista, on
ymmärryksemme kannalta todella olemassa. Näin siis Jumala näkee kaikki,
tuntien omat työnsä yhtä täydesti niiden vähäisessä alussa kuin
täydellisyydessä; hän näki myös koko maailman yhtä täydesti kuudennen
päivän pienoismaailmassa kuin edellisten viiden päivän hajallisissa ja
moninaisissa tuloksissa.
Ihmiset tavallisesti selittelevät laajalti helvetin tulen tuskia
ja ruumiillisen kidutuksen ankaruutta ja kuvailevat helvettiä yhtä
selkeästi kuin Muhammed kuvasi taivasta. Tosin se on kouraantuntuvaa ja
jylisee jotenkin rahvaan korvissa, mutta jos sen on esitettävä asian
pelottavaa puolta, ei sitä kannata panna vastakohdaksi taivaalle,
siellä kun onnellisuus perustuu siihen osaan, joka on kykenevin
sitä tajuamaan, eli sieluun, Luojan siirrettyyn jumaluusvoimaan ja
uutisasuntoon. Ja vaikka sijoitamme helvetin maan alle, on paholaisen
alue sen ympärillä. Perin lapsellista taas on selittää sen olevan
tulivuorissa, jotka alkeellisen käsityksen mukaan edustavat helvettiä.
Mutta ihmisen sydän on paholaisen asuinsija, ja joskus tunnen helvetin
suorastaan itsessäni; Lucifer pitää hoviansa rinnassani, ja koko
legiona paholaisia on asettunut minuun. On siis olemassa yhtä monta
helvettiä kuin Anaksagoraan mukaan on maailmoja. Olihan Magdaleenassa
useampia kuin yksi helvetti, koska hänessä asusti seitsemän paholaista
ja jokainen paholainen on helvetti itsellensä, saaden riittävästi
kidutusta omassa olinpaikassansa, tarvitsematta enää ympäristön
kurjuutta lisäksi kärsimyksiinsä. Ja niinhän paha omatunto on täällä
jo tutustuttamista vastaiseen helvetin tuskaan. Kuka voi muuta kuin
säälien ajatella niiden armeliaita aikomuksia, jotka lopettavat oman
elämänsä? Niinhän paholainenkin tekisi, jos voisi, mutta kun se
on mahdotonta, on sen kurjuus loppumaton ja se kärsii enimmin sen
ominaisuuden vuoksi, jossa se on kestävin, nimittäin kuolemattomuutensa
takia.
Kiitän Jumalaa ja ilomielin mainitsen, etten ole milloinkaan pelännyt
helvettiä enkä kauhusta kalvennut, kun sitä on kuvattu. Olen niin
kiinnittänyt katseeni taivaaseen, että olen melkein tykkänään
unohtanut helvetin ajatuksenkin ja pelkään pikemmin edellisen riemujen
menettämistä kuin joutumista kärsimään jälkimäisen kurjuutta.
Edellisten menettäminen on täydellinen helvetti eikä tarvitse
mielestäni mitään lisää täydentämään kärsimyksiämme. Tuo julma
nimitys ei ole minua koskaan pidättänyt synnistä, enkä sen takia
liioin ole mitään hyvää tehnyt. Pelkään Jumalaa enkä kuitenkaan ole
kauhuissani hänen edessänsä; hänen armonsa saattaa minut häpeämään
syntejäni, ennenkuin hänen tuomionsa minua pelottaa. Tuomiot ovat
hänen viisautensa pakollisia ja toisarvoisia menettelytapoja, joita
hän käyttää vain viime keinona ja siihen yllytettynä, ja pikemmin
ne estävät kehnoja aikomuksissaan kuin innostavat hurskasta häntä
palvelemaan. Tuskinpa on ketään pelotettu taivaaseen. Ne, jotka
tahtovat ilman helvetinpelkoa palvella Jumalaa, pääsevät suorempaakin
tietä taivaaseen, kun taas sellaiset, jotka helvetinpelossa matelevat
hänen edessään, ovat siitä huolimatta, että nimittävät itseänsä
Kaikkivaltiaan palvelijoiksi, kuitenkin vain hänen orjiansa.
Puhuakseni totta ja ilmaistakseni sieluni vakaumuksen, en voi, kun
katselen elämäni tapauksia ja johdatan muistiini Jumalan sormen
jälkiä, havaita muuta kuin rajattoman paljon armotekoja niin hyvin
koko ihmiskunnalle kuin itselleni erityisesti. Ja lisäksi (johtuneeko
se sitten rakkauteni ennakkoluulosta tai hänen armonsa puolueellisesta
käsittämisestä, sitä en tiedä) minusta sellaiset asiat, joita muut
pitävät ristinä, kärsimyksinä, Jumalan tuomioina, onnettomuutena,
tarkastellessani niitä lähemmin kuin vain niiden näkyviä seurauksia,
näyttävät olevan ja perimmälti aina ovat hänen laupeutensa salaisia,
verhottuja osoituksia.
Erikoinen viisauden lahja on oikein ja kiihkottomasti arvostella
Jumalan tekoja, voidakseen niin hyvin eroittaa hänen vanhurskautensa
hänen armostansa, ettei väärin nimitä noita yleviä ominaisuuksia.
Samoin on oikeata logiikkaa selittää Jumalan teot sillä tavoin,
että hänen tuomionsakin on hänen laupeutensa ilmaus. Sillä Jumala
on armollinen kaikille, ollessaan pahimmillekin laupiaampi kuin
parhaat ansaitsevat. Ja jos sanomme, ettei hän ketään rankaise
tässä maailmassa, ei se suinkaan ole järjettömyyttä, vaikka siltä
saattaa tuntua. Järjetöntä olisi nimittää rangaistukseksi sitä, että
tuomari määräisi murhaajalle sakon, ja nureksia tuomiota sensijaan
että pitäisi kiittää tuomarin lempeyttä. Kun siis rikkomuksemme ovat
kuoleman ansainneita ja lisäksi ansaitsevat kadotuksen, niin jos
Jumalan hyvyys tyytyy sivuuttamaan ne vain jollakin tappiolla tai
onnettomuudella tai sairaudella, eikö olisi järjetöntä nimittää tätä
rangaistukseksi eikä hänen armonsa ylenpalttisuudeksi ja valittaa hänen
kurituksensa alaisena pikemmin kuin ihailla hänen armonsa valtikkaa!
Senvuoksi olemme velvolliset ylistämään ja kunnioittamaan häntä
kiitollisina kaikesta siitä, mitä olemme saaneet ja mitä olemme. Ja
kun mielessäni on näitä ajatuksia, ei Hän, joka ne parhaiten tuntee,
ole tunnustamatta, että minä häntä ihailen. Jos saan osakseni taivaan
ja sen autuuden, on se aivan satunnaista eikä suinkaan hurskauteni
tarkoitettu tulos, sillä se on onnellisuus, jota en uskalla ajatella
ansaitsevani enkä häveliäänä oikein odottaakaan; nämä molemmat
kohtalot, sekä palkinto että rangaistuskin, annetaan meille armosta,
aivan epäsuhteessa tekoihimme, koska toinen niistä on suunnattomasti
kaikkien ansioittemme yläpuolella ja toinen taas rikoksiamme niin
suunnattomasti pienempi.
Niillä ei ole mitään pelastusta, jotka eivät usko Kristukseen,
nimittäin, kuten muutamat sanovat, hänen syntymisensä jälkeen, tai
niinkuin jumaluusoppineet esittävät, jo sitä ennenkin. Tämä saa minut
hyvin pelkäämään niiden rehellisten, kunnianarvoisain ja viisasten
puolesta, jotka ovat kuolleet ennen hänen ihmiseksi tulemistaan.
Vaikeata on ajatella noiden sielujen olevan helvetissä, sillä heidän
arvokas elämänsä on ollut omiansa johtamaan meitä hyveisiin maan
päällä. Ehkäpä heille on varattu helvetin monissa esikartanoissa
jokin helpotus. Kuinka ihmeellistä lieneekään heidän nähdä runolliset
mielikuvituksensa luomat muutettuina todellisuudeksi ja kuvitellut
hornanhenget todellisiksi paholaisiksi! Kuinka kummalta heistä
kuuluneekaan kertomus Aatamista, kun he saavat kärsiä hänen vuoksensa,
josta eivät milloinkaan olleet mitään kuulleet, ja kun ne, jotka
juontivat alkunsa jumalista, huomaavatkin olevansa syntisen ihmisen
onnettomia jälkeläisiä!
On röyhkeätä käydä järjen avulla vastustamaan Jumalan tekoja tai
epäillä hänen toimiensa oikeudenmukaisuutta. Jospa nöyryys saisi
opettaa muitakin, niinkuin se on minua opettanut, muistamaan ääretöntä
ja käsittämätöntä eroa Luojan ja luodun välillä, ja jospa tutkisimme
vakavasti seuraavaa apostoli Paavalin vertausta: _Sanooko saviastia
valajalleen: »miksi olet minut tällaiseksi tehnyt?»_ niin se estäisi
järkeä tuollaisista ylpeistä kiistoista, emmekä myöskään silloin
moittisi Jumalan lopullisia tuomioita, joko hän tuomitsee taivaaseen
tai helvettiin. Ihmiset, jotka elävät järkensä nojassa, elävät vain
omaa elämää niinkuin eläimetkin. He noudattavat luontonsa vaatimuksia
eivätkä senvuoksi kohtuullisesti voi vaatia palkkaa teoistansa, koska
tottelevat vain järkensä luonnollisia käskyjä. Niinpä siis täytyy
lopultakin ilmetä, että kaikki pelastus tulee Kristuksen kautta. Ja
pelkään että nuo suuret hyveen esikuvat joutuvat vahvistamaan tämän
totuuden, jolloin käy ilmi, etteivät parhaatkaan maan päällä tehdyt
työt oikeuta vaatimaan pääsyä taivaaseen.
Toisaalta en usko, että näiden edellä mainittujen tai kenenkään
muunkaan elämä olisi aina ollut joka kohdassa heidän oppinsa mukainen.
On ilmeistä, että Aristoteles rikkoi omia siveyssääntöjänsä vastaan.
Stoalaiset, jotka tuomitsevat intohimot ja kehoittavat ihmisiä
nauramaan Phalariksenkin sonnissa [Muinaisen hirmuvaltiaan Phalariksen
kerrotaan poltattaneen kuolemaantuomituita hehkuvassa vaskisonnissa.
_Suom_], eivät ähkimättä kestäneet sappikiven tai vatsanvaivojen
puuskaa. Skeptikot, jotka väittivät olevansa mitään tietämättä,
joutuivat juuri tuossa väitteessään ristiriitaan itseänsä vastaan,
luullen tietävänsä enemmän kuin kaikki muut. Diogenes on minusta
aikansa turhamielisin ihminen ja paljon kunnianhimoisempi hylätessään
kunnianosoitukset kuin Aleksanteri Suuri, joka ei kieltäytynyt
yhdestäkään.
Paheet ja paholaisen vehkeet virittävät ansoja järjellemme ja
kiihoittaen meitä liian kiireesti pyrkimään pakoon sotkevat meidät
niihin sitä pahemmin. Venetsian herttua, joka vihki itsensä
avioliittoon meren kanssa heittämällä siihen kultaisen sormuksen, ei
minun mielestäni haaskannut, sillä sellaista juhlallista toimitusta
pidettiin valtion asioissa hyvänä ja merkitsevänä, mutta filosofi, joka
heitti rahansa mereen välttääkseen ahneuteen lankeamista, oli ilmeinen
tuhlari.
Hyveeseen ei ole mitään valmiiksi muokattua oikotietä, eikä meidän
ole suinkaan helppo vapauttaa itseämme synnin seiteistä. Päästäksemme
kehittymään täydellisiksi hyveissä samoin kuin uskonnollisestikin,
tarvitaan _panoplia_ eli täydellinen asevarustus, niin ettemme
ollessamme varuilla yhtä pahetta vastaan joutuisi toisen hyökkäykselle
alttiiksi. Ja tosiaankin viisaat ja arvostelukykyiset, joilla on järjen
johto käytettävänään, rikkovat anteeksiantamattomasti, jotavastoin
heikompiälyiset voivat kompastua ilman häpeää. Yhden ainoan hyvän
työn toimittamiseen vaaditaan niin monta asianhaaraa, että hyväksi
tullakseen täytyy perinpohjin harjoitella ja hyveellisyyttä suorastaan
opiskella.
Toistan vielä, että ihmisten käytös ei kulje rinnakkain teorian
kanssa, vaan usein käy tykkänään sitä vastaankin. Luonnostamme kyllä
tiedämme, mikä on hyvää, mutta luonnostamme teemme myöskin pahaa; se
kaunopuheisuus, jolla tahdon toisille jotakin vakuuttaa, ei tehoa
itseeni. Meissä on luonnottomasti kehittynyt halu, joka kyllä tahtoo
kärsivällisesti kuunnella järjen neuvoja, mutta ei kuitenkaan pane
toimeen mitään muuta kuin sen omiin oikkuihin soveltuu. Lyhyesti
sanottuna: me olemme kaikki hirviöitä, se on: ihmisen ja eläimen
sekoituksia, joissa meidän täytyy koettaa esiintyä niinkuin runoilijat
kuvaavat erään Chiron-nimisen viisaan eläneen, nimittäin pitämällä
ihmisen aluetta eläimen tyyssijan yläpuolella ja aistillista puolta
istumassa vain järjen jalkojen juuressa.
Lopuksi toivon, että Jumalan avulla kaikki ihmiset tulisivat tuntemaan
pelastuksen, vaikka tosin ilmenee, että vain muutamat harvat sen
päämäärän saavuttavat. Elämäntie on soukka ja sille johtava silta
kapea; kuitenkin ovat ne, jotka ovat Jumalan seurakunnan rajoittaneet
johonkin erikoiseen kansakuntaan, kirkkoon tai sukuun, tehneet sen
kapeammaksi kuin Vapahtajamme milloinkaan tarkoitti.
Ne arki-ihmiset, jotka kietovat Jumalan seurakunnan Strabon viittaan
ja rajoittavat sen Eurooppaan, tuntuvat minusta yhtä huonoilta
maantieteilijöiltä kuin Aleksanteri Suuri, joka luuli valloittaneensa
koko maailman, vaikka ei ollut lannistanut vielä puoltakaan. Sillä
emmehän voi kieltää, että Jumalan seurakunta on myös Aasiassa ja
Afrikassa, jollemme tahdo unohtaa apostolien lähetysmatkoja ja
marttyyrien kärsimyksiä, samoin kuin useiden (meidänkin reformeeratun
käsityksemme mukaan laillisten) kirkolliskokousten istuntoja, joita
pidettiin noissa seuduissa silloin, kun me vielä olimme alaikäisyyden
tilassa. Sitäpaitsi eivät pienet eroavaisuudet, jotka ovat ehkä enemmän
huomattavia meidän silmissämme kuin Jumalan, oikeuta ketään sulkemaan
toista pois taivaan osallisuudesta, saatikka sellaisia kristityitä,
jotka kaikki ovat olleet jollakin tapaa marttyyrejä, ylläpitäen
uskoansa jalosti vainojenkin aikana ja palvellen Jumalaa yksinpä
polttoroviollakin, kun taas me kunnioitamme häntä vain päiväpaisteessa.
Totta on, niinkuin mekin kaikki myönnämme, että monta on kutsuttu,
mutta harvat ovat valitut. Mutta kuitenkin, jos meidän kaikkien
mielipiteet koottaisiin yhteen, ei niiden yleisestä sekasotkusta
lainkaan löytyisi sellaista asiaa kuin pelastus, eikä yksikään tulisi
autuaaksi.
Sillä ensiksikin Rooman kirkko tuomitsee meidät ja me puolestamme
heidät; uusreformistit ja lahkolaiset tuomitsevat meidän kirkkomme
opit, ja atomistit eli familistit kiroavat nämä kaikki, jotka sitten
puolestaan sinkauttavat kirouksensa heitä vastaan. Kun siis Jumalan
armo lupaa meille taivaan, niin meidän käsityksemme ja mielipiteemme
sulkevat meidät pois siitä paikasta. Siten on meillä useampia kuin yksi
Pyhä Pietari, sillä erinäiset kirkot ja lahkot valtaavat taivaan portit
ja kiertävät oven toisilta lukkoon, ja niin me menemme taivaaseen
vastoin toistemme tahtoa, käsityksiä ja mielipiteitä, yhtä armottomina
kuin tietämättöminäkin erehtyen, kuten pelkään, ei ainoastaan oman,
vaan myöskin toisten pelastuksen asiassa.
Uskon, että monet pelastetaan, jotka ihmisten mielestä näyttävät
kadotukseen tuomituilta, ja monta sellaista joutuu kadotukseen,
joita pidetään valittuina. Viimeisenä päivänä on ilmestyvä outoja ja
odottamattomia esimerkkejä sekä Jumalan vanhurskaudesta että armosta.
Ja senvuoksi on yritys tarkoin määritellä kumpaakaan suoranaista
hulluutta ihmisessä ja yksinpä paholaistenkin puolelta röyhkeyttä.
Nämä viimemainitut viekkaat henget kykenevät tuskin kaikella
sukkeluudellaankaan saamaan selville, kutka pelastuvat. Sillä jos he
kykenisivät sen edeltäpäin tietämään, olisi niiden työ lopussa eikä
niiden tarvitsisi enää kiertää maita mantereita _etsimässä, kenen
saisivat niellä_.
Ne, jotka turhantarkkaan lakia soveltaen tuomitsevat Salomonin
kadotukseen, eivät tuomitse ainoastaan häntä, vaan itsensäkin ja koko
maailman. Sillä Jumalan kirjoitetun sanan mukaan me olemme kaikki
poikkeuksetta ansainneet kuoleman. Mutta Jumalalla on etuoikeus ja
vapaa valta tehdä mielensä mukaan oman lakinsakin kirjainta vastaan.
Ja yksin sen nojalla me voimme odottaa pelastusta, ja siten Salomokin
saattoi yhtä helposti pelastua kuin nekin, jotka hänet tuomitsevat.
Niiden lukumäärä, jotka luulevat tulevansa pelastetuiksi, ja se
ääretön joukko, joka luulee voivansa pujahtaa neulansilmän läpi, on
hämmästyttänyt minua suuresti. Nimitys »piskuinen lauma» ei rohkaise,
vaan päinvastoin masentaa hartauttani, etenkin kun ajattelen omaa
arvottomuuttani, jossa suhteessa oman nöyrän pelkäilyni mukaan olen
kaikkia muita alempana. Uskon, ettei taivaassa koskaan ole anarkiaa,
vaan niinkuin enkelien kesken on eri arvoasteita, samoin siellä on
Pyhienkin joukossa eri asteita etevyyden nojalla. Vakuutan kuitenkin,
etten suinkaan pyri ensimmäisille sijoille; toivoni on vain (ja siinä
olen onnellinen) saada olla edes viimeisenä miehenä, taivaan joukkojen
jälkipäässä. Olen vakuutettu pelastuksestani, vaikka en sitä uskalla
valalle ottaa. Olen niin sanoakseni varma ja uskon epäilemättä,
että on sellainen kaupunki kuin Konstantinopoli. Kuitenkin olisi
sen vannominen minun puoleltani tavallaan väärä vala, koska minulla
ei ole siitä omin aistimin saatua pettämätöntä vakuutta. Ja vaikka
tosin monet vakuuttavat ehdotonta varmuutta pelastuksestaan, niin
kuitenkin nöyrä sielu, tarkastaessaan omaa arvottomuuttaan, kohtaa
monta epäilyksen syytä ja äkkiä huomaa, kuinka vähän tarvitsemme
apostoli Paavalin neuvoa: _toimikaa pelvolla ja vavistuksella niin
että pelastutte_. Sama perustus, jonka nojassa on valitsemiseni, on
uskoni mukaan pelastuksenikin, nimittäin Jumalan armo ja hyvä suosio,
joka oli olemassa ennen minua, vieläpä ennen maailman perustamista.
_Ennenkuin Abraham oli, olin minä_, sanoo Kristus. Samaa voin sanoa
jossakin merkityksessä myös itsestäni, sillä minä en vain ollut
olemassa ennen itseäni, vaan Aatamiakin, nimittäin Jumalan ajatuksissa
ja iankaikkisessa päätöksessä. Ja siinä merkityksessä saatan sanoa
maailmankin olleen ennen luomista ja myös loppuneen ennen alkuaan. Ja
siten olin kuolleena ennen kuin sain elämän: vaikka haudakseni koituu
Englanti, oli kuolinpaikkanani paratiisi, ja Eeva synnytti minut
keskoisena, ennenkuin Kain sikisi.
Röyhkeät kiihkoilijat, jotka kieltävät hyvät työt ja luottavat
yksinomaan uskoon, eivät kuitenkaan tee tyhjäksi ansiota. Sillä
kun he nojaavat uskonsa tehoon, vahvistavat he Jumalan asemaa ja
näyttävät rikkiviisaasti uhmaavan taivasta. Jumala oli määrännyt,
että vain ne, jotka latkivat vettä koirien tavoin, saivat kunnian
päästä midianilaisia hävittämään, eikä silti yksikään heistä voinut
oikeudenmukaisesti vaatia tai kuvitella ansainneensa tuota kunniaa. En
kiellä, että oikea usko, sellainen, jota Jumala vaatii, on pelastuksen
tuntomerkki ynnä sen välikappalekin. Mutta mistä se usko on löydettävä,
se on minulle yhtä hämärää kuin viimeinen hetkenikin. Jos Vapahtaja
saattoi moittia omia oppilaitaan ja suosikkejaan uskon puutteesta, joka
kuitenkin, vaikka se olisi sinapinsiemenen kokoinen, kykenisi vuoria
siirtämään, kuinka sitten meidän uskomme, josta kerskaamme, voisi olla
muuta kuin tyhjää tai korkeintaan juuri vähän enemmän kuin tyhjää. Tämä
on uskoni perusajatus. Jos siinä onkin monta eriskummaista kohtaa,
johtuen luonteeni ominaisuuksista, olen valmis, jolleivät ne kestä
kehittyneempien arvosteluja, ne peruuttamaan enkä niitä edusta enempää
kuin mikäli oppineemmat ja kykenevämmät niitä vahvistavat.