Mitä tulee toiseen hyveeseen eli laupeuteen, jota ilman usko on pelkkä
käsite, vailla todellista olevaisuutta, niin minä puolestani olen aina
koettanut kehittää sitä lempeätä ja inhimillistä taipumusta, jonka
sain jo vanhemmiltani, sekä soveltaa sitä rakkauden kirjoitettujen ja
säädettyjen lakien mukaan. Ja jos tutkin itseäni totuudenmukaisesti,
niin luullakseni olen alusta asti suunniteltu ja muovaeltu juuri sitä
hyvettä harjoittamaan. Sillä rakenteeni on niin yleislaatuinen, että
se myötätuntoisesti soveltuu ja mukautuu kaikkiin asioihin. Minussa ei
ole minkäänlaista vastenmielisyyttä tai erikoista mielihalua, olkoonpa
puhe ruuasta, ilmasta tai mistä tahansa. En ihmettele lainkaan,
että ranskalaiset voivat syödä sammakoita, käärmeitä ja tatteja,
enkä sitäkään, että juutalaiset söivät heinäsirkkoja, vaan heidän
joukossaan asuessani syön niitä tavallisina ravintoaineina ja havaitsen
niiden soveltuvan vatsaani yhtä hyvin kuin heidänkin vatsaansa.
Voisin sulattaa hautuumaalta kerättyä salaattia yhtä hyvin kuin
vihannestarhasta saatua. En hätkähdä nähdessäni käärmeen, skorpionin,
sisiliskon tai salamanterin. Kohdatessani rupikonnan tai kyykäärmeen en
tunne mitään halua siepata kiveä niitä tuhotakseni.
Yleensä en tunne mitään noista tavallisista vastenmielisyyksistä,
joita on muissa. Kansalliset vastakohtaisuudet eivät koske minua enkä
ennakkoluuloisesti kohtele ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia
tai hollantilaisia, vaan missä huomaan heidän toimintansa olevan
sopusoinnussa oman maani asukkaiden kanssa, kunnioitan, rakastan ja
hyväksyn heitä vastaavassa määrässä.
Olen syntynyt lauhkeassa ilmanalassa, mutta minusta tuntuu, että
sopisin asumaan kaikissa. Minä en ole sellainen kasvi, joka ei
menestyisi puutarhan ulkopuolella. Kaikki paikat, kaikki ilmanalat
ovat minulle kuin yksi ainoa maa. Minä olen Englannissa kaikkialla ja
jokaisen leveysasteen kohdalla ollessani. Olen joutunut haaksirikkoon
enkä kuitenkaan ole meren tai tuulten vihamies. Voin lukea, huvitella
ja nukkua myrskynkin raivotessa. Lyhyesti sanoen: en viero mitään,
ja omatuntoni sanoisi minun valehtelevan, jos väittäisin jyrkästi
inhoavani tai vihaavani jotakin olentoa, paitsi paholaista, tai ainakin
kammoavana siinä määrin, etten voisi siihen mukaantua. Jos yleisten
vihattujen asioiden joukossa on jotakin, mitä tuomitsen tai halveksun,
niin se on tuo kaiken järjen, hyveen ja uskonnon vihollinen, _joukko_,
monipäinen hirviö, joka eri osiinsa jaettuna näyttää ihmisiltä, Jumalan
luomilta järkeviltä olennoilta, mutta toisiinsa sekaantuneena on vain
yksi ainoa valtava peto, hirveämpi epäsikiö kuin mikään monipäinen
lohikäärme.
Laupeuden kanssa ristiriitaista ei ole nimittää sellaisia olennoita
hulluiksi. Sillä tavoin kaikki pyhät kirjoittajat ovat heitä
nimittäneet Salomonin antaman esimerkin mukaan, ja meidän uskomme
mukaan se tulee hyväksyä. Myöskään en joukkonimityksellä tarkoita
pelkästään alhaisempia ja vähäarvoisempia ihmisiä, sillä ylempienkin
joukossa on huonompia aineksia, jonkinlaista rahvasta, jonka mieli on
yhtä oikullinen kuin edellistenkin ja joka on käsityöläisten tasolla,
vaikka varallisuus jonkun verran kultaa heikkouksia ja kukkaro on
vastapainona hassutuksille. Mutta samoin kuin lukua laskiessa kolme tai
neljä miestä yhteensä voi joutua takapajulle yhden ainoan rinnalla,
joka pitää itseään heitä heikompana, samoin myös kokonainen joukko
noita tietämättömiä kultakaloja ei ansaitse todellista kunnioitusta
senkään vertaa kuin moni kurja ihminen, joka asemansa puolesta on
heidän jalkainsa juuressa. Puhukaamme poliitikkojen tapaan: on olemassa
aatelisia ilman sukutaulua, luonnollista jaloutta, jonka nojalla
pääsee kohoamaan toisen tasalle vieläpä yläpuolellekin ansioittensa
ja eteväin ominaisuuksiensa mukaan. Vaikka aikamme turmelus ja
nykyiset pyrinnöt näyttävät viittaavan toiseen suuntaan, olivat
asiat edellämainitulla kannalla alkuperäisissä valtioissa, ja siihen
perustuu vieläkin kaikkien oikeinjärjestettyjen yhteiskuntien elämä,
kunnes väärinkäytökset pääsevät valtaan, karkeammat vietit pyrkivät
saavuttamaan sitä, mitä viisaammat ylenkatsovat, ja kullakin on vapaus
koota ja keinotella itselleen rikkauksia, joiden avulla taas voidaan
hankkia, mitä kukin himoitsee.
Luonteeni yleinen ja puolueeton laatu taivuttaa minut etusijassa
yllämainittuun jaloon hyveeseen. Onnellista on olla syntymästään
ja luonnostaan taipuvainen hyveeseen ja niinmuodoin kasvaa kuin
siemenestä, tarvitsematta joutua kasvatuksen kautta oksastetuksi ja
siihen pakotetuksi. Kuitenkaan emme ole muuta kuin siveellisyyden
saarnaajia, jos noudatamme vain omia luonnollisia taipumuksiamme emmekä
anna minkään korkeamman lain kuin järjen niitä säännöstellä, ja Jumalan
sanan mukaan olemme silloin vielä pakanoita. Siksi täytyy rakkauden
suurella työllä olla muitakin vaikuttimia ja päämääriä. En anna almuja
vain tyydyttääkseni veljeni nälkää, vaan täyttääkseni Jumalan tahtoa
ja käskyjä. En ota esiin kukkaroani pelkästään hänen tähtensä, joka
pyytää, vaan Hänen tähtensä, joka on sen minulle antanut. En tahdo
auttaa ketään sen vuoksi, että hän kaunopuheisesti puhuu kurjuudestaan,
enkä tyydyttääkseni säälintunnettani, sillä se olisi pelkkää moraalista
armeliaisuutta ja johtuisi enemmän intohimosta kuin järjestä. Sillä
se, joka auttaa toista pelkän säälin vaikutuksesta, ei anna apuansa
niin paljon hänen kuin oman itsensä vuoksi, sillä säälien toisten
onnettomuutta otamme sen omaksemme, ja auttaessamme heitä siitä autamme
samalla itseämme. Samoin on erehdyttävää koettaa korjata toisten
onnettomuutta sitä armeliaitten luonteitten tavallista ajatusta
seuraten, että voimme itsekin kerran joutua samanlaiseen asemaan. Sillä
se on nurjaa ja ovelaa laupeutta, koska sitä osoittamalla näytämme
houkuttelevan ihmisten sääliä kaiken varalta.
Olen muuten pannut merkille, että varsinaiset almuihin turvautuvat,
vaikka liikkuvatkin suuressa kansanjoukossa, kuitenkin osaavat
pyynnöillään kääntyä määrättyjen, valittujen henkilöiden puoleen.
Nämä kokeneet ja ammatissaan taitavat kerjäläiset ovat varmastikin
perehtyneet kasvojen ilmeitä tuntemaan, ja sen avulla he oitis keksivät
armeliaan ihmisen. Sillä kasvoissamme on joitakin salaperäisiä
merkkejä, jotka ilmaisevat sielumme laadun ja joista sekin, joka ei
tunne edes aakkosia, voi lukea luonteemme ominaisuudet.
Olen myös sitä mieltä, että ilmeitä on tavallaan havaittavissa, ei
ainoastaan ihmisissä, vaan kasveissakin, joten kussakin niistä on jokin
ulkonainen piirre ilmaisemassa sisällistä muotoa. Jumalan sormi on
jättänyt merkin kaikkiin töihinsä, ei tosin kuviolla tai kirjaimilla
ilmaistuna, vaan niiden erinäisissä muodoissa, rakenteessa, osissa
ja toiminnoissa, joista yhteensä saadaan niiden laatua kuvaava sana.
Näillä sanoilla Jumala antaa tähdille nimet ja samojen aakkosten avulla
Aatami pani kullekin luontokappaleelle sen erikoista laatua vastaavan
nimen.
Paitsi näitä kasvojemme piirteissä esiintyviä merkkejä on käsissämmekin
eräänlaisia salaperäisiä kuvioita, joita en uskalla sanoa vain
sattumalta muodostuneiksi, koska ne ovat sellaisen kynän piirtämiä,
joka ei milloinkaan suotta piirtele. Tämän otan huomiooni sitäkin
suuremmalla syyllä, kun omassa kädessäni on sellaista, mitä en ole
nähnyt kenenkään toisen kädessä. Myönnän kyllä, ettei Aristoteles
etevässä ja ainokaisessa teoksessaan fysionomiikasta mainitse mitään
käsien piirteitten tutkimisesta eli khiromantiasta; mutta uskon
egyptiläisten, jotka harjoittivat tällaisia hämäriä, salaperäisiä
tieteitä, olleen siihenkin perehtyneitä, ja sitähän myöhemmät maita
kiertelevät ja egyptiläisinä esiintyvät petkuttajat olivat tuntevinaan
ja ehkäpä olivatkin siitä tallettaneet joitakin tärveltyneitä
jäännöksiä, joiden avulla voivat ennustuksissaan joskus oikeaankin osua.
Ihmiset yleensä ihmettelevät, kuinka niin monien miljoonien eri
ihmiskasvojen joukossa ei ole toistensa kaltaisia. Minä puolestani
ihmettelisin yhtä paljon, jos kahdetkaan kasvot olisivat yhtäläiset.
Se, joka ottaa huomioon, kuinka monta tuhatta erilaista sanaa on
voitu helposti sepittää neljästäkolmatta kirjaimesta, ja niinikään,
kuinka monta sataa erilaista piirrettä on ihmisen kuvassa, käsittää
muitta mutkitta, että tuollainen vaihtelu on aivan välttämätön. Ja
vaikeatahan olisikin kaikkien eri piirteitten niin yhteen sattua, että
ne muodostaisivat toistensa peilikuvia. Jos taiteilija umpimähkään
sommittelee miljoonan eri kasvoja, niin huomataan ne kaikki
erilaisiksi; vieläpä sittenkin, vaikka hän jokaisen niistä laatisi
mallin mukaan, jää niihin kaikesta hänen taitavuudestaan huolimatta
helposti havaittavia eroavaisuuksia. Sillä kaikkien olioiden todellinen
esikuva on lajiaan täydellisin, emmekä sitä saavuta, vaikka laatisimme
sitä paremmankin kuvan, koska tämä ei silloin olisi alkuperäisen
kuvattavan kaltainen.
Toisaalta ei luontokappaleiden suurempi yhtäläisyys loukkaa luonnon
vaihtelevaisuutta eikä millään tavoin halvenna Jumalan töitä. Sillä
samanlaisissakin olioissa on eroavaisuuksia, ja parhaitenkin toisiansa
vastaavissa on ilmeisiä ristiriitoja. Ja sillä tavoin ihminenkin on
Jumalan kaltainen. Sillä juuri niissä asioissa, joissa samankaltaisuus
ilmenee, olemme samalla perin erilaisia kuin hän. Ei milloinkaan ole
ollut mitään toisen kanssa niin samankaltaista, että ne kaksi kaikilta
kohdiltaan yhtyisivät. Sillä aina pääsee jokin eroavaisuus esille,
estäen samaisuuden; muutoinhan kaksi eri asiaa eivät olisi ainoastaan
samankaltaisia, vaan ihan samoja, mikä on mahdotonta.
Mutta palataksemme filosofiasta laupeuteen, en käsitä tätä hyvettä
niin ahtaasti, että katsoisin ainoastaan almujen antamisen olevan
laupeudentyötä, — että jokin määrä anteliaisuutta olisi tämän hyveen
koko saavutus. Jumaluusoppi on viisaasti jakanut laupeudentyöt eri
haaroihin ja osoittanut tällä kapealla tiellä useita eri polkuja
hyvyyteen, niin että yhtä monella tavalla kuin voimme tehdä hyvää,
voimme myös laupeutta toteuttaa.
Ihmisessä ei ole ainoastaan ruumiin, vaan sielunkin vikoja, samoin kuin
on ulkonaisia sattumuksia, jotka kaipaavat armeliasta apuamme. Minä
en voi ketään halveksia tietämättömyyden vuoksi, vaan tahdon kohdella
häntä yhtä sääliväisesti kuin Latsarusta. Ei suinkaan ole suurempaa
laupeutta verhota hänen ruumistansa kuin vaatettaa hänen sielunsa
alastomuutta. Kunniakasta on nähdä muiden ihmisten järki puettuna
meidän liveriimme ja heidän lainaamansa ymmärrys tuottamassa kunniaa
omamme suosiollisuudelle; se on huokeinta lajia hyväntekeväisyyttä, ja
auringon osoittaman luonnollisen hyväntekeväisyyden tavoin se valaisee
muita, pimittämättä siltä lainkaan itseänsä. Kitsauden osoittaminen
tämäntapaisessa hyväntekeväisyydessä on surkeinta lajia ahneutta ja
vieläkin häpeällisempää kuin saituus raha-asioissa.
Olen siis velvollinen harjoittamaan tällaista hyväntekeväisyyttä
asemani vuoksi, kun näet esiinnyn oppineena. Senpä vuoksi en teekään
päästäni tietojen hautaa, vaan aartehiston. Opiskelua en tahdo pitää
yksinoikeutenani, vaan kaikkien yhteisenä omaisuutena. Niinmuodoin en
opiskele vain oman itseni hyväksi, vaan niidenkin, jotka eivät itse
hanki oppia. En kadehdi ketään, joka tietää enemmän kun minä, mutta
säälin niitä, jotka tietävät vähemmän. En opeta ketään näyttääkseni
taitoani tai mieluummin ylläpitääkseni ja lisätäkseni sitä omassa
päässäni kuin herättääkseni ja edistääkseni hänen tietojansa. Näissä
kaikissa harrastuksissani on vain yksi ajatus, joka minua vaivaa,
nimittäin että kaikkien hankittujen ominaisuuksieni täytyy hävitä minun
mukanani, enkä voi niitä testamentata arvoisille ystävilleni.
En voi vihata tai halveksia ketään erehdyksen vuoksi enkä
ymmärrä, miksi mielipiteiden eroavaisuus kumoaisi tunteet. Sillä
eri mielipiteet, väittelyt ja todistelut, sekä filosofiset että
jumaluusopilliset, jos niitä käsittelevät ymmärtäväiset ja rauhalliset
ihmiset, eivät suinkaan loukkaa laupeuden lakeja. Kaikissa väittelyissä
on kiihtyminen päätöntä, sillä silloin järki syöksyy hullun koiran
tavoin väärille jäljille ja unohtaa alkuperäisen kysymyksen. Ja siinäpä
on yksi syy, miksi riitakysymykset eivät milloinkaan saa ratkaisuaan.
Sillä vaikka niitä lavealti esitettäisiin, joutuvat ne tuskin lainkaan
käsiteltäviksi, — niihin kietoutuu tarpeettomia sivuasioita, ja
riitapuolia itseään pohditaan usein yhtä laajasti kuin esillä olevia
asioita.
Uskonnon perustukset ovat jo lasketut ja pelastuksen periaatteet
kaikkien hyväksymät, niin ettei ole jäljellä montakaan kysymystä, jotka
oikeuttaisivat kiihkoon. Eikä silti kukaan ole väitellyt ilman kiihkoa
edes jumaluusopin alalla, saatikka halpa-arvoisemmista asioista.
Mikä taistelu riehuukaan Lukianoksella S:n ja T:n välillä! Kuinka
huitovatkaan kielimiehet kiistellessään _Jupiterin_ genetiivistä! Ja
kuinka he kolhivatkaan omia kallojaan, pelastaakseen Priskianuksen
pään! _Si foret in terris, rideret Democritus_ [Jos Demokritos vielä
eläisi, niin hän nauraisi].
Kuinka monta haavaa on viisaampienkin taistelijain kesken annettu ja
kuinka monta tehty kunniattomaksi vain mitättömän mielipiteen voiton
vuoksi tai jotta jokin vaivainen eroavaisuus saataisiin toteen! Ovathan
tiedemiehet rauhanmiehiä eivätkä kanna aseita, mutta heidän kielensä
ovat terävämmät kuin partaveitsi, heidän kynänsä piirrot ulottuvat
kauemmaksi ja kuuluvat kovemmin kuin ukkosen jyrinä. Minä kestän
mieluummin basiliskin kammokatsetta kuin armottoman kynämiehen raivoa.
Viisaat ruhtinaat eivät suojele taiteita ja kohtele suvaitsevasti
oppineita pelkästään tiedonharrastuksen tai runotarten palvomisen
takia, vaan he haluavat saada nimensä ikuistetuiksi heidän
kirjoituksissaan ja pelkäävät jälkimaailman kynämiesten kostoa. Sillä
kun he ovat osansa suorittaneet ja siirtyvät tästä maailmasta, tulee
kynämiesten astua esiin, tarjota maailmalle heidän elämänvaiheittensa
siveellinen puoli ja jättää jälkipolville täysi luettelo heidän
hyveistään ja paheistaan. Ja totisesti tarvitaankin koko joukko
omaatuntoa historian kyhäämiseen; mitään mahdollisuutta ei ole
puolustautua jonkin jutun häväistystä vastaan, sillä valhe esiintyy
siinä niin arvovaltaisena, että se häpäisee meidän hyvät nimemme
kaikkien kansojen ja koko tulevaisuuden edessä.
Onpa eräs toinenkin loukkaus laupeutta vastaan, josta ei mikään
kirjailija ole kirjoittanut ja vain hyvin harvat muuten välittäneet.
Tarkoitan sitä, ettei soimata ainoastaan eri uskontunnustuksia,
kirkonmenoja ja yhteiskuntaluokkia, vaan kokonaisia kansoja, me kun
solvaamme toisiamme häpäisevillä nimityksillä ja tylysti arvostellen
muutamain harvojen käytöstä päätämme kaikkien olevan samanlaisia:
Le mutin Anglois, et le bravache Escossois,
et le fol François,
le poultron Romain, le larron de Gascongne,
l'Espagnol superbe, et l'Aleman yvrongne.
Apostoli Paavali, joka sanoo kreetalaisia valehtelijoiksi, lausuu sen
kuitenkin vain epäsuorasti ja viitaten heidän omaan runoilijaansa.
Sellainen on yhteen suuntaan yhtä verinen ajatus kuin Neeron oli
toisaalle, sillä sanoilla haavoitamme tuhansia ja yhdellä iskulla
surmaamme koko kansakunnan kunnian. Yhtä hullua on riehua ja haukkua
aikakausia vastaan tai luulla voivamme saattaa ihmisiä järkiinsä
intohimon puuskilla. Demokritos, joka luuli voivansa naurulla
palauttaa ihmiset hyvyyteen, tuntuu minusta yhtä raskasmieliseltä
kuin Herakleitos, joka itki aikojen pahuutta. Minua ei sapeta se,
että näen joukon olevan oikeassa mielentilassaan, se on: järjettömän
oikullisuuden vallassa, sillä hyvin ymmärrän, että viisautta ei ole
annettu maailman arkitavaraksi ja että vain harvojen etuoikeus on
olla kelvollinen. Ne, jotka pyrkivät paheita hävittämään, tuhoavat
myöskin hyvettä, sillä vastakohdat, vaikka ne kumoavat toisiansa,
ovat kuitenkin toistensa elinehto. Niinpä hyve (pahan hävittäminen)
on aate, mutta toisaalta synnin yleisyys ei alenna hyvyyden arvoa,
siliä kun pahe voittaa enemmistön, saa hyve niissä, jotka jäävät sen
kannattajiksi, yhä suuremman arvon. Jos se siis häviää toisista,
monistuvat sen hyvät vaikutukset toisissa, jotka pysyvät koskemattomina
ja säilyvät hukkumasta yleiseen tulvaan.
Senvuoksi voin katsella paheellisuutta, sitä ivaamatta, tyytyen vain
nuhtelemaan ja ojentamaan. Sillä jalot luonteet, sellaiset, jotka
pystyvät hyvyyttä osoittamaan, joutuvat pilkkapuheen kautta johdetuiksi
pahaan yhtä helposti kuin nuhteen ja ojennuksen kautta hyvään. Meidän
tulisi kaikkien olla sen verran hyvän puoltajia, että suojelisimme
sitä pahan vallasta ja voisimme ylläpitää puhtaan totuuden arvoa.
Eihän ihminen voi oikeudenmukaisesti arvostella ja tuomita toista,
koska todellisuudessa kukaan ei oikein tunne toistansa. Sen käsitän
itsestäni, sillä olenhan minä koko maailmalta näkymättömissä, eivätkä
lähimmät ystävänikään näe minua muutoin kuin sumun läpi. Ne, jotka
tuntevat minua pintapuolisesti, arvostavat minua vähemmän kuin itse
ajattelen itsestäni, lähemmät tuttavani taasen enemmän. Jumala, joka
minut täysin tuntee, tietää etten ole mitään. Sillä Hän yksin näkee
minut ja koko maailman. Hän ei katsele meitä harhautuneen valonsäteen
mukaan eikä minkään heijastuksen avulla, vaan näkee itse olemuksen
ilman sen satunnaisten ominaisuuksien lisää ja olioiden muodot,
niinkuin me näemme niiden toiminnan ilmaukset. Edelleen ei kukaan voi
tuomita toistansa senvuoksi, ettei tunne omaa itseäänkään, sillä me
moitimme toisia vain sikäli, kuin he poikkeavat siitä, mitä pidämme
itsessämme kiitettävänä, ja suosimme toisia vain sen vuoksi, missä he
näyttävät olevan kanssamme yhtä mieltä. Niinpä siis lopuksi kaikki on
pelkkää itserakkautta, jonka me jokainen kuitenkin tuomitsemme.
Nykyajan ja ehkä entisaikojenkin yleinen valitus on se, että rakkaus
kylmenee. Sen huomaankin parhaiten niissä, jotka enimmin ilmaisevat
innostuksen palavuutta, sillä se on hyve, joka parhaiten soveltuu
kylmimmille luonteille, sellaisille, jotka ovat nöyryyteen taipuvaisia.
Mutta kuinka voisimme odottaa laupeutta toisia kohtaan, kun olemme
armottomia itsellemme? _Rakkauden työt alkavat kotoa_, se on yleisesti
tunnettu totuus, ja kuitenkin on jokainen oman itsensä pahin vihamies
ja niin sanoaksemme oma pyövelinsä. _Älä tapa_, sanoo Jumala, mutta
tuskin kukaan sitä huomioon ottaa. Sillä minusta jokainen ihminen on
oma kostottarensa ja avustaa omien elonpäiviensä lyhentämisessä. Kain
ei siis ollut ensimmäinen murhamies, vaan Aatami, joka hankki ihmisille
kuoleman ja näki siitä havaannollisen esimerkin oman poikansa Aapelin
kohtalossa, toisen kokemuksessa juuri sen toteutettuna, mitä usko ei
ollut saanut häntä käsittämään oman itsensä teoriassa.
En luule olevan ketään, joka vähemmän välittäisi omasta surkeudestaan
kuin minä, eikä ketään, joka niin läheisesti välittäisi muiden
onnettomuudesta. Voisin menettää toisen käteni vuodattamatta
kyyneltäkään ja joutua luullakseni paljonkaan valittelematta
vaikka teilatuksi. Kuitenkin voin mitä katkerimmin itkeä näytelmää
katsellessani ja todellisesti heltyen ottaa vastaan noiden
ammattiteeskentelijäin kuviteltua surua. Epäinhimillistä raakalaisuutta
on lisätä onnettomuutta jo ennestään murheellisille tai koettaa
suurentaa intohimoa ihmisissä, joiden luonne muutenkin on hillittömän
kiihkoinen. Juuri se oli Jobin suurimman kärsimyksen aihe, ja hänen
ystäviensä kierot syytökset tuottivat hänelle suurempaa tuskaa kuin
paholaisen suoranaiset iskut. Eivät ainoastaan omat, vaan myöskin
ystäviemme kyyneleet kuivaavat surujemme tulvaa, sillä kun sen vedet
jakautuvat useampiin puroihin, juoksevat ne kaikki rauhallisemmin ja
mahtuvat kapeampiin uomiin.
Rakkauden vallassa on siirtää intohimon kiihko toisen ihmisen rinnasta
toiseen ja jakaa suru melkein olemattomiin, sillä tuskankin voi, kuten
minkä hyvänsä suureen, jakaa niin pieniin osiin, että vaikka se ei
vielä olisi jakautumaton, se ainakin on huomaamaton.
Kuitenkaan en ystävän seurassa tahdo jakaa, vaan suurentaa hänen
surujansa, jotta ne omikseni ottaen voisin helpommin niistä puhella.
Sillä omassa järjessäni ja olemuksessani voin hallita sitä, mihin en
pysty oman itseni ulkopuolella enkä toisen ihmisen piirissä. Minusta
on usein tuntunut siltä, että kertomukset ylevistä ystävyysliitoista
eivät oikeastaan esitä todellisuutta, vaan ovat kuvitelmia siitä,
mitä pitäisi olla. Mutta nyt en niissä näe muuta kuin pelkkiä
mahdollisuuksia, niin että sellaisissa sankarillisissa esimerkeissä
kuin Damonin ja Pythiaan, Akilleen ja Patrokloksen, ei ole mitään, jota
en tavallaan voisi toteuttaa oman olentoni rajoitetussa piirissä.
Se, että joku antaisi henkensä ystävänsä puolesta, tuntuu oudolta
arki-ihmisistä ja sellaisista, jotka rajoittuvat maailmalliseen
periaatteeseen: _rakkauden työt alkavat kotoa_. Omasta puolestani
en voisi muistaa suhdetta itseeni enkä sitä arvonantoa, jota olen
velvollinen osoittamaan omalle luonnolleni, jos on kysymyksessä
Jumalan, isänmaani tai ystävieni asia. Näitä kolmea lähinnä pidän
itseni. Tunnustan, etten noudata sitä järjestystä, joka kouluissa
sovitetaan tunteisiimme ja jonka mukaan tulee rakastaa vanhempiamme,
lapsiamme, puolisoamme ja sitten ystäviämme. Sillä, lukuunottamatta
uskonnon vaikutuksia, en tapaa itsessäni tuollaista välttämätöntä ja
purkamatonta myötätuntoa omia veriheimolaisiani kohtaan. Toivon, etten
silti riko neljättä käskyä vastaan, jos huomaankin rakastavani ystävää
enemmän kuin lähimpiä omaisiani, vieläpä niitäkin, joilta olen elämäni
alun saanut. Milloinkaan en ole vielä tuntenut todellista kiintymystä
yhtä naista kohtaan, mutta ystävää olen rakastanut niinkuin hyvettä,
omaa sieluani ja Jumalaa. Siitä voin luullakseni käsittää, kuinka
Jumala rakastaa ihmistä, mitä autuutta on Jumalan rakkaudessa. Jättäen
kaikki muut sikseen, on olemassa kolme mitä salaperäisintä yhdistystä:
1. kaksi luontoa yhdessä henkilössä; 2. kolme henkilöä yhdessä
luonnossa; 3. yksi sielu kahdessa ruumiissa. Sillä vaikka ne ovatkin
todella erikseen olemassa, ovat ne niin yhdistyneet, että näyttävät
vain yhdeltä ja ovat pikemmin kaksoisolento kuin kaksi eri sielua.
Todellisessa rakkaudessa on ihmeitä: se on oikea kokoelma arvoituksia
ja salaisuuksia, jolloin kaksi liittyy niin yhdeksi, että kummastakin
tulee kaksi. Minä rakastan ystävääni enemmän kuin itseäni enkä
mielestäni kuitenkaan riittävästi; jonkun kuukauden perästä saa
lisääntynyt rakkauteni minut ajattelemaan, etten ole häntä lainkaan
rakastanut. Ollessani poissa hänen luotansa olen kuin kuollut,
kunnes taas palaan hänen luoksensa; ollessani hänen luonansa en ole
tyytyväinen, vaan tahtoisin olla vieläkin lähempänä häntä. Yhdistetyt
sielut eivät tyydy syleilyihin, vaan tahtovat olla toinen toisensa.
Mutta kun se on mahdotonta, ovat heidän kaipuunsa rajattomat ja
jatkuvat ilman tyydytyksen mahdollisuutta.
Toisena kiusana rakkaudessa on se, että kun todella rakastamme
jotakuta kuin omaa itseämme, emme voi muistaa hänen katsantoaan, vaan
unohdamme kasvojen piirteetkin. Eikä sitä ole ihmeteltävä, sillä hän
on kuin oma itsemme ja rakkautemme näyttää hänet itsemme kaltaisena.
Tällainen ylevä tunne ei esiinny alhaisissa ja tavallisissa ihmisissä,
vaan sellaisissa, jotka ovat erikoisesti huomattavia hyveistänsä.
Se, joka voi rakastaa ystäväänsä näin ylevän hellästi, kykenee myös
täydellisesti rakastamaan kaikkia.
Jos voimme johtaa tunteemme ruumiillisuuden ulkopuolelle ja luomme
katseemme sieluun, silloin olemme tavanneet sen, johon ei ainoastaan
ystävyys, vaan myös rakkaus todella saa kohdistua. Ja suurin onni,
mitä sielulle voimme lahjoittaa, on se, mihin kaikki lopullisen
autuutemme panemme, nimittäin pelastus. Sitä emme tosin kykene omin
voimin toimittamaan, mutta sen saantia voimme edistää rakkaudellamme
ja hurskailla rukouksillamme. En voi tyytyä rukoilemaan vain itseni
puolesta, liittämättä luetteloa ystävistäni, enkä voi pyytää onnea,
johon en sosiaalisen taipumukseni vuoksi kaipaisi naapuriani
osalliseksi. En milloinkaan, keskellä iloanikaan, voi kuunnella
hautauskelloja, tuntematta tarvetta rukoilla ja toivottaa kaikkea
hyvää poistuvalle sielulle. En voi lähteä hoitamaan potilaani ruumista
unohtamatta ammattiani niin, että rukoilen Jumalaa hänen sielunsa
puolesta. Enkä voi nähdä kenenkään rukoilevan kohottamatta rukouksia
hänen puolestansa, sen sijaan että häntä matkisin, vaikka hän ehkä
ei merkitsisi minulle enempää kuin tavallinen tuntematon. Ja jos
Jumala on suvainnut kallistaa korvansa rukouksilleni, on varmastikin
monta onnellista, jotka eivät milloinkaan ole minua nähneet, mutta
saaneet siunausta minun tuntemattomista harrastuksistani. Rukoileminen
vihollisten puolesta — heidän pelastuksensa hyväksi — ei ole liian
ankara ohje, vaan kuuluu uskontomme jokapäiväiseen harjoittamiseen.
En voi uskoa erään italialaisen sanoja, että pahat toivotuksemme ja
lemmettömät ajatuksemme eivät ulotu tätä elämää kauemmaksi, vaan
sensijaan juuri paholainen samoin kuin helvetin kaikki pahat voimat
toivovat onnettomuuttamme tulevaisessa maailmassa.
Varhaisempina vuosinani ja maltittoman tunteeni mukaan oli sellainen
periaate, ettei saa tehdä kellekään pahaa eikä liioin itse suvaita
vääryyttä, jo riittävä siveellisyyden mitta. Mutta kypsyneemmällä iällä
ja saavutettuani kristillistä kokemusta olen alkanut vaatia enemmän.
Voin väittää, ettei ole mitään sellaista kuin vääryyden kokeminen, ja
jos onkin, ei ole mitään sellaista vääryyttä kuin kosto eikä sellaista
kostoa kuin vääryyden halveksiminen; että toisen vihaaminen on oman
itsensä vahingoittamista ja todellisen rakkauden osoittaminen oman
itsensä syrjäyttämistä. Olisin kohtuuton omaatuntoani vastaan, jos
sanoisin olevani kenenkään kanssa niin riidassa kuin itseni kanssa.
Huomaan olevan tässä ihmisolennossani monta erilaista kappaletta;
ihmisluonto on täynnä ristiriitaisia tunteita.
Minä olen kaiketi samanlainen kuin koko maailma, jossa sittenkin
vilisee eri olentoja ja kussakin niistä toinen ristiriitojen
maailma. Meillä on yksityiset kotivihamiehemme sisässämme, julkiset
ja vihamielisemmät vastustajamme ovat ulkopuolella. Paholainen,
joka vain kiusasi Paavalia, hyökkää ehkä tuimasti minun kimppuuni.
Vaikka minut hukka perisi, niin sisälläni riehuu Lepanton taistelun
veroinen kamppailu, intohimo järkeä vastaan, järki uskoa vastaan, usko
paholaista vastaan ja omatuntoni kaikkea vastaan. Minussa on toinen
ihminen, joka vihaa, moittii, käskee ja ahdistaa minua. Eikä omatuntoni
ole niin kivestä, että se kestäisi ankarampien hyökkäysten iskuja,
eikä toisaalta niin pehmeä ja vahasta tehty, että siihen jäisi merkki
jokaisesta pikku synnistä tai heikkoudesta.
Minulla on sellainen omituinen usko, että on aivan yhtä helppo saada
anteeksi muutamia syntejä kuin tehdä, toisia. Sillä perisyntini katson
pestyksi pois kasteessa todelliset rikkomukseni, tehdessäni tiliä
Jumalan kanssa, lasken vain viimeisestä katumuksestani ja sakramentin
yhteydessä saamastani yleisestä synninpäästöstä enkä siis kauhistu
nuoruuteni syntejä ja hullutuksia. Kiitän Jumalan hyvyyttä siitä, ettei
minulla ole sellaisia syntejä, joilta puuttuu nimi; en ole mitään
erikoista rikkomuksiltani; hairahdukseni ovat kulkutaudin luontoisia,
johtuen kaikki yhteisestä turmeluksestamme. Sillä onhan eräitä
ruumiinlaatuja, jotka yhdyttyään turmeltuneeseen mieleen hautovat
ja purkavat esille niin outoja riettauksia, ettei niillä uutuutensa
ja kauheutensa takia ole edes nimeä. Sellainen oli esimerkiksi se
hekumoitsija, joka rakastui kuvapatsaaseen, ja Neero luonnottomissa
irstailuissaan. Sillä samoin kuin taivaat alinomaa näyttävät uusia
ja ennestään tuntemattomia tähtiä ja maa tuottaa kasveja ja eläimiä,
samoin ihmistenkin mieli on täynnä uusia ilkeyksiä ja paheita.
Järkeni jäykkyys ja taipumusteni arkipäiväisyys ei ole koskaan
yllyttänyt kekseliäisyyttäni tai taivuttanut tunteitani mihinkään
tuollaiseen, mutta kuitenkin ovat tavalliset, jokapäiväiset
heikkouteni, jotka niin välttämättä näyttävät kuuluvan minuun ja olevan
varsinaista luontoani, niin masentaneet minut ja niin supistaneet oman
arvoni tuntoa, joka minussa muutoin olisi itseäni kohtaan, että omasta
mielestäni pakostakin olen kelvottomimpia kuolevaisia. Jumaluusoppineet
sanovat, että katumukseen kuuluu surunpuuska; minun katumukseeni kuuluu
suuttumusta, vihaa, surua, vimmaa, toisillensa vastakkaisia intohimoja,
jotka eivät näytä sopivan tähän asiaan enempää kuin varsinaiseen
luonteeseenikaan. Siinä emme laiminlyö rakkautta itseämme kohtaan, jos
olemmekin taistelussa paheita vastaan tai vihaamme sitä itsemme osaa,
joka vastustaa rakkauden perustusta, Jumalaa, vaan silloin ainoastaan
jäljittelemme isoa itseämme, maailmaa, jonka erilaiset myötätunnon ja
vastenmielisyyden ilmaukset kuitenkin tarkoittavat yhteistä parasta
ja edistävät yleistä sopusointua, pitäen kurissa kapinallisia voimia,
koska nämä hallitsemaan päästyään saattaisivat tuhota kaikki.
Kiitän Jumalaa siitä, että niiden miljoonien vikojen joukossa, jotka
olen perinyt Aatamilta, olen pelastunut saamasta erästä, joka lisäksi
on rakkauden perivihollinen ja ensimmäinen kaikista synneistä, ei
ainoastaan ihmisissä, vaan myös paholaisessa: tarkoitan ylpeyttä. Olen
välttänyt sitä asemastani huolimatta, jossa tuskin voi olla sitä ilman.
Ne pikku saavutukset ja luulotellut ansiot, jotka lisäävät muiden
ihmisten oman arvon tuntoa, eivät lainkaan pöyhistä minun höyheniäni.
Olen nähnyt kielimiehen rehentelevän yhdestä ainoasta Horatiuksen
rivistä ja ylpeilevän enemmän yhden ainoan oodin selittämisestä kuin
tekijä ehkä koko teoksen sepittämisestä.
Omasta puolestani osaan, lukuunottamatta erinäisiä paikallisia
murteita, kokonaista kuutta kieltä, mutta siitä huolimatta en
ajattele itsestäni sen suurempia kuin esi-isämme ennen Baabelin
kielten sekoitusta, jolloin oli vain yksi kieli maailmassa eikä
kellään ollut tilaisuutta ylvästellä kielimiehenä tai kriitikkona.
Lisäksi olen nähnyt useita maita, tutustunut niiden luontoon,
oloihin ja kaupunkeihin, vieläpä tutkinut niiden lainsäädäntöä ja
hallintoa. Mutta silti ei kaikki tämä voi saada jäykkää mieltäni
sellaisiin käsityksiin itsestäni, kuin olen huomannut monien
nokkelain isottelijain heikkoudeksi, vaikka eivät ole milloinkaan
saaneet kurkistaa oman pesänsä ulkopuolelle. Minä tunnen näköpiirimme
kaikkien tähtisikermien nimet, ja vähän muutakin niistä, mutta olen
tavannut lörpöttelevän merimiehen, joka tunsi vain kompassinpiirut ja
Pohjantähden ja kuitenkin vaiensi minut puheillaan, ollen olevinaan
minua suunnattomasti etevämpi. Minä tunnen useimmat kotimaani kasvit ja
samaten naapurimaidenkin enkä kuitenkaan tiedä mielestäni niin paljon
kuin silloin, kun tunsin niitä vain satasen ja tuskin olin käynyt
kauempana kasveja keräämässä kuin lähimmässä esikaupungissa.
Totisesti onkin niin, että kyvykkäät ja ne, joiden päässä ei ole vain
kourallinen tietoa, eivät mielestänsä tiedä mitään, ennenkuin tietävät
kaikki. Mutta kun tämä on mahdotonta, jäävät he Sokrateen kannalle,
sanoen tietävänsä vain sen, etteivät mitään tiedä. Enpä luule, että
Homeros kiusasi mieltänsä tuumimalla kalamiesten arvoitusta tai että
Aristoteles, joka ymmärsi tiedon epävarmuuden ja niin usein tunnusti
ihmisen järjen liian heikoksi ymmärtämään luonnon ilmiöitä, milloinkaan
oli vähällä hukuttaa itsensä koettaessaan selvittää Euripos-salmen
virtauksia. Se, mitä tänään opimme, saattaa jo huomenna paremman
arvostelumme edessä olla mitätöntä. Ja niinhän Aristoteles opettaa
meille, mitä Plato oli hänelle opettanut, nimittäin itsensä kumoamista.
Olen tutkinut kaikkea, enkä kuitenkaan voi tyytyä mihinkään, sillä
jos ensimmäisten opintojemme ja nuoruusvuosiemme harrastusten mukaan
saattaisimmekin luulla olevamme joko peripateetikkoja, stoalaisia
tai akateemikkoja, näyttävät minusta viisaimmat miehet ainakin
lopuksi olevan järjestään skeptikkoja, epäilijöitä, ja esiintyvät
kaksinaamaisina kuin Janus tiedon tantereella.
Siitä syystä minulla on ensiksikin yleinen, tunnustettu filosofia,
jonka opin koulussa, ja siitä keskustelen ja sillä tyydytän muiden
järkeä, ja toiseksi itseäni varten omintakeisempi, kokemukseen
perustuva järjestelmä, jolla tyydytän omaa järkeäni. Salomo,
joka valitti tietämättömyyttään tiedon huipuilla ollessaan, ei
ainoastaan ole masentanut minua omissa luuloissani, vaan laimentanut
pyrintöjänikin. Vielä on eräs ajatus, joka joskus on saanut minut
panemaan kirjani kiinni ja sanomaan itselleni, että on turhaa hukata
aikaa tiedon umpimähkäiseen haalimiseen: parempihan olisi odottaa vähän
aikaa, kunnes saamme vaistomaisesti ja välittömästi havaita sen, mitä
nyt yritämme vaivalla ja tutkimisella saavuttaa. Parempihan on istua
alallaan häveliäässä tietämättömyydessään ja tyytyä oman järkemme
alkuperäiseen siunaukseen kuin hankkia epävarmaa tietoa tästä elämästä
hikoillen ja tuskitellen, koska kuolema kuitenkin antaa selvyyden joka
hupsullekin ilmaiseksi, — koska se itsestään kuuluu kirkastukseemme.
En ole vielä ollut avioliitossa ja yhdyn niihin, jotka eivät nai
kahta kertaa. Silti en tarkoita, etten hyväksyisi toista avioliittoa,
niinkuin en myöskään joka tapauksessa kieltäisi moniavioisuuttakaan,
joka joinakin aikoina ja ottaen huomioon eri sukupuolten epätasaisen
lukumäärän saattaisi olla välttämätönkin. Koko maailma luotiin miestä
varten, mutta kahdestoista osa miehestä naista varten; mies on
itsessään koko maailma ja Jumalan henkäys; nainen on miehen kylkiluu
ja koukero kappale. Olisin tyytyväinen, jos ihmissuku lisääntyisi kuin
metsä ilman yhtymystä, — jos maailma pysyisi pystyssä ilman tuota
alhaista ja joutavaa liityntää, sillä se on hupsuinta, mitä viisas
mies eläissään voi tehdä, eikä ole mitään muuta, joka niin nolaisi
hänen jälleen raitistunutta mielikuvitustaan, kun hän muistelee, mihin
eriskummaiseen ja arvottomaan hullutukseen on tuossa teossa langennut.
Tätä en puhu ennakkoluulon vallassa enkä nurjamielisyydestä kauniimpaa
sukupuolta kohtaan, sillä luonnostani rakastan kaikkea kaunista. Voin
kokonaisen päivän ihastuneena katsella kaunista maalausta, vaikka se
esittäisi vain hevosta. Mutta luonteeni mukaista on mieluisampana
harrastaa kaikkea sopusointua. Ja onhan kauneudessakin sopusointua
ja Kupidon hiljaisissa sävelissä enemmän suloa kuin soittokoneen
äänessä. Sillä musiikkia on kaikessa, missä on sopusointua,
järjestystä ja suhteellisuutta, ja sikäli voimme tunnustaa olevan myös
maailmankaikkeuden musiikkia. Sillä nuo hyvin järjestetyt liikkeet ja
säännölliset askeleet, vaikka eivät annakaan korvassa kuuluvaa ääntä,
tarjoavat ymmärryksen havaittavaksi mitä sopusointuisimman säveleen.
Tasasuhtaisesti kehittynyt luonne iloitsee kaikesta sopusoinnusta. Ja
se saa minut suuresti epäilemään, ovatko ne lainkaan päänsä puolesta
eheärakenteisia, jotka vastustavat kaikkea kirkkomusiikkia.
Omasta puolestani kannatan sitä, enkä ainoastaan kuuliaisena kirkon
jäsenenä, vaan tuntien sitä erikoisesti kaipaavani. Sillä yksinpä
rahvaanomainen kapakkamusiikkikin, joka ilahduttaa toista ja kiukuttaa
toista, saattaa minun mieleni hartaaksi ja kohottaa sen ajattelemaan
ensimmäistä säveltäjää. Siinä on jotakin jumalallista, enemmän kuin
korva käsittää. Siihen sisältyy hieroglyfimäinen ja verhottu opetus
koko maailmasta ja kaikista luoduista, korvalle sellainen sävel, jota
koko maailma, oikein käsitettynä, tarjoisi ymmärrykselle. Lyhyesti
sanottuna se on aistittava ilmaus siitä sopusoinnusta, jonka Jumalan
korva henkisessä merkityksessä kuulee.
En tahdo sanoa, niinkuin Plato, että sielu on sopusointu, vaan
sopusointuinen ja lähimmin tuntee myötätuntoa säveliin. Siitä syystä
muutamat, joiden ruumiinlaatu on vireessä heidän sielullisten
taipumuksiensa mukaan, ovat synnynnäisiä runoilijoita, vaikka kaikkikin
ovat luonnostaan taipuvia rytmiin. Se johti Tacituksen historiansa
ensi riveillä käyttämään runomittaa, ja Cicero, viheliäisin kaikista
runoilijoista, vaikka tekeytyy runoilijaksi, aloittaa esityksensä
erinomaisella heksametrillä.
Minulle ovat aivan outoja ammattiini muutoin kuuluvat alhaiset ja
epäkristilliset toivomukset. Minä en salaa toivo ruton puhkeamista
enkä iloitse nälänhädän tullessa tai kurkistele ennustuksiin ja
almanakkoihin, haluten nähdä pahoja merkkejä, onnettomia tähtien
asentoja ja pimennyksiä, enkä liioin iloitse siitä, että keväisin on
niin epäterveellistä ja talvet ovat niin epäsuotuisia. Minun rukoukseni
käyvät samaan suuntaan kuin maanviljelijäin ja toivoisin kaikkien
asioiden tapahtuvan oikealla ajallaan, niin etteivät ihmiset enempää
kuin vuodenajat joutuisi suunniltaan. Toisinaan on potilaani tauti
suorastaan sairautta minulle itselleni. Mieluummin haluan parantaa
hänen vammojansa kuin saada välttämättömiä tarpeitani. Jollen saa
hänelle mitään hyvää tehdyksi, niin en voi oikein kunniallisesti maksua
ottaa, vaikka myönnänkin, että palkkio suoritetaan hyvää tarkoittavien
yrityksiemme korvaukseksi.
Minua ei ainoastaan hävetä, vaan olen sydämestäni pahoillani, että
paitsi kuolemaa on myöskin parantumattomia tauteja, kuitenkaan en
omasta puolestani enkä siitä syystä, että taitoni ei kykene niitä
parantamaan, vaan ihmiskunnan yhteisen asian tähden, jota pidän
omanani. Ja puhuakseni yleisemmin, ne kolme ylevää ammattia, joita
kaikissa sivistyneissä maissa pidetään arvossa, johtuvat vain Aatamin
lankeemuksesta, eivätkä suinkaan ole vailla heikkouksiansa: ei ole
ainoastaan tauteja, joita _lääketiede_ ei pysty parantamaan, vaan on
myöskin asioita, joita _laki_ ei voi ratkaista, ja vikoja, joita ei
_jumaluusoppi_ pysty oikaisemaan.
Jos kerran yleiset kirkolliskokoukset voivat erehtyä, en ymmärrä, miksi
yksityiset oikeusistuimet olisivat virheettömiä. Niiden parhaimmatkin
säädökset nojaavat ihmisen erehtyvään päättelyyn, ja toinen laki
tuomitsee toisen, niinkuin Aristoteleskin useasti hylkäsi edeltäjiensä
mielipiteet, koska ne, vaikka olivatkin hyväksyttäviä järjen
kannalta, eivät silti soveltuneet hänen omiin sääntöihinsä ja hänen
periaatteittensa logiikkaan.
Omasta puolestani, puhumattakaan Pyhää Henkeä vastaan tehdystä
synnistä, jonka koko laatukin kuten parantaminen on tuntematon,
voin pikemmin parantaa luuvalon tai sappikiven joistakin ihmisistä
kuin jumaluusoppi voi poistaa ylpeyttä tai ahneutta toisista. Ja
lääketaidollani voin parantaa vikoja, joihin ei jumaluusoppi lainkaan
pysty, ja ne tottelevat pillereitäni, mutta eivät vähääkään hellitä
saarnoista. En kehu, vaan sanon suoraan, että me kaikki työskentelemme
omaa parannustamme vastaan, sillä kuolemahan on kaikkien tautien
parannuskeino. Muuta yleistä parannuskeinoa en tunne. Se kyllä on
perin tympeä nirsovatsaisille, mutta asianmukaisen maitin vallitessa
suorastaan nektaria ja kuolemattomuuden makeata juomaa.
Seurustelussani noudatan samaa sääntöä kuin aurinko, joka suhtautuu
ystävällisesti sekä hyviin että pahoihin. Ehkä ei olekaan pahoja
ihmisiä, ja pahinkin saattaa olla paras, — jos hän saa olla niiden
ominaisuuksien piirissä, jotka hänessä ovat hyviä. Ei liene yhtään niin
riitaista ihmistä, ettei oikean virityksen hetki voisi siinä herättää
sulosoinnun säveltä. _Magnae virtutes, nec minora vitia_ [suuret hyveet
eikä pienemmät paheetkaan] on parhaiden luonteitten tunnus, mutta
samaa voidaan kääntäen sanoa pahimmista, sillä turmeltuneimmassakin
luonteessa on jotakin, mikä on pysynyt koskemattomana ja toisin
päin vaikuttaen esiintyy parempana, taikka hänessä on voimakas
vastenmielisyys määräsuuntaan, suojaten häntä saamasta tuhoavan paheen
myrkkyä ja auttaen kestämään yleisenkin turmeluksen keskellä. Samaa
huomataan luonnossakin. Tehokkaimmat lievikkeet ovat kätkettyinä
syövyttävimpiin aineisiin.
Lisäksi väitän kokemuksen perustuksella, että myrkyt sisältävät
itsessänsä oman vastamyrkkynsä, joka suojelee niitä itsemyrkytykseltä,
ne kun ilman sitä olisivat vaarallisia ei vain muille, vaan
itselleenkin. Minäpä pelkäänkin omassa itsessäni tapahtuvaa
tärveltymistä enkä niin paljon toisista tarttuvaa. Itsessäni
kapinoitseva joukko tahtoo tuhota minut ja itse tartutan itseäni; vanha
Aatami asustaa minussa yhä. Tunnen tuon alkuperäisen syövän jäytävän
ja ahmivan itseäni, ja sen vuoksi kuuluu litaniaani myöskin rukous:
_Defenda me, Dios, de me_, Herra, suojele minua itseltäni.
Ei yksikään ihminen ole ihan yksinänsä, sillä jokainen on
pienoismaailma ja kuljettaa siis mukanaan koko maailman. _Nunquam
minus solus quam cum solus_ [ei koskaan ole vähemmän yksinään kuin
yksin ollessaan] on erityisesti viisaan miehen suussa mielevä lause,
mutta myös totta hullunkin sanoiksi. Niinpä ihminen ei edes erämaassa
ole yksinään, ei ainoastaan siitä syystä, että hänellä on seurana oma
itsensä ja ajatuksensa, vaan senkin vuoksi, että paholainen aina tulee
seuraamme yksinäisyydessä ja tuo häijy kapinoitsija aina yllyttää
meitä kaikenlaisiin vallattomuuksiin, jotka tavallisesti liittyvät
yksinäisiin ajatuksiimme. Eikä tarkemmin sanottuna olekaan mitään
sellaista kuin yksinäisyys eikä mitään sellaista, jonka voisi sanoa
olevan yksin ja itsessään, paitsi Jumala, joka on oma piirinsä ja vain
oman itsensä varassa. Kaikki muut, erilaisten ja yhteen sopimattomien
osiensa ohella, jotka tavallaan monistavat niiden luontoa, ovat
olemassa Jumalan myötävaikutuksella ja hänen kätensä tukemina. Lyhyesti
sanoen ei voi olla mitään muuta todella yksinäistä ja itsekseen kuin
se, joka on todella yksi, ja sellainen on vain Jumala; kaikki muut
poikkeavat ykseydestä ja ovat siis moninaisia.
Mitä minun elämääni tulee, on se kolmekymmentä vuotta jatkunut ihme,
jonka selostaminen ei olisi historiaa, vaan runoutta ja kuulostaisi
tavallisesta ihmisestä sadulta. Sillä minun mielestäni maailma ei
ole majatalo, vaan sairashuone, ei elinpaikka, vaan kuolinsija. Se
maailma, jota tarkastelen, olen minä itse; omassa itsessäni olevaa
pienoismaailmaa minä tutkistelen. Toista maailmaa käytän vain samaan
tapaan kuin karttapalloani, jota huvikseni silloin tällöin kääntelen.
Ne, jotka tarkastelevat ulkopuoltani ottaen huomioonsa vain asemani ja
varallisuuteni, eivät lainkaan älyä, kuinka korkealla olen, sillä minä
olen Atlaankin hartioita ylempänä. Maa on kuin piste, ei ainoastaan
taivaaseen verrattuna, joka on yllämme, vaan myöskin itsessämme olevan
taivaallisen puolen rinnalla. Se lihamäärä, joka on olentoni ympärillä,
ei voi rajoittaa sieluani. Tuo pinta, joka ilmoittaa näköpiirillä
olevan rajansa, ei voi vakuuttaa minua yhtä rajoitetuksi. Minun
ympyräni on laajempi kuin kolmesataakuusikymmentä astetta, ja vaikka
ruumiini mitat mainitaan numeroilla, ei se kuitenkaan koske sieluani.
Ja samalla kun tutkin itseäni ja huomaan olevani pienoismaailma,
havaitsen kuitenkin olevani myös jotakin enemmän kuin iso maailma
onkaan.
Meissä on varmasti jotakin jumalallista, sellaista, mikä oli olemassa
ennen alkuaineita ja minkä ei tarvitse aurinkoa kiittää. Luonto sanoo
yhtä hyvin kuin raamattukin minun olevan Jumalan kuvan. Joka ei sen
vertaa ymmärrä, ei ole vielä ensimmäistäkään läksyänsä oppinut ja
häätyy aloittamaan ihmisen aakkosista.
Toivoakseni en sillä halvenna kenenkään onnea, jos sanon olevani yhtä
onnellinen kuin kuka hyvänsä. _Ruat coelum, fiat voluntas Tua_ [vaikka
taivas romahtaisi, tapahtukoon Sinun tahtosi] pelastaa kaikesta. Sillä
mitä hyvänsä tapahtuukin, on se vain samaa, mitä päivittäin rukoilemme.
Lyhyesti sanottuna: olen tyytyväinen, ja mitäpä kaitselmuksella
olisi muuta annettavaa? Ja tämähän todella on onnellisuutta, ja sitä
saan kokea. Siksi olenkin onnellinen kuin unessa ja yhtä tyytyväinen
nauttiessani onnea mielikuvituksessa kuin toiset ilmeisemmässä
todellisuudessa.
Varmasti voimme unissamme paremmin tajuta niitä asioita, jotka meitä
ilahduttavat, kuin valveilla ollessamme. Ilman sitä olisin onneton,
sillä hereillä tekee arvosteluni minut tyytymättömäksi, aina kuiskaten
minulle, että olen poissa ystäväni luota. Mutta lempeät uneni öisin
hyvittävät minua ja saavat minut uskomaan, että olen hänen sylissään.
Kiitän Jumalaa onnellisista unistani, samoin kuin hyvästä levostanikin,
sillä ne tarjoovat tyydytystä kohtuullisille toiveille ja sellaisille
ihmisille, jotka tyytyvät vähäänkin onnellisuuteen. Eikä liene
synkkämielinen se käsitys, että me kaikki olemme kuin nukuksissa
tässä maailmassa, että tämän elämän käsitykset ovat pelkkiä unelmia
verrattuina tulevaisen maailman tajuntaan, niinkuin unihaaveet selvän
päivän tajunnan rinnalla. Molemmat ovat yhtä erehdyttäviä, ja toinen
näyttää vain olevan toisen vertauskuva. Me olemme vähän enemmän kuin
oma itsemme nukkuessamme, ja ruumiimme uinailu tuntuu aloittavan sielun
valveutumisen. Aistimemme ovat kyllä sidotut, mutta järkemme vapautuu,
eivätkä ajatuksemme valveilla ollessamme voi kilpailla unessa saamiemme
haaveiden kanssa.
Syntymämerkkini osui Skorpionin vetiseen tähtikuvioon; syntymiseni
tapahtui Saturnuksen kiertotunnilla, ja luulenpa itsessäni olevan
jonkun verran tämän kiertotähden lyijymäisyyttä. Minä en ole
lainkaan taipuvainen leikinlaskuun, eikä minulla ole lahjoja
esiintyä pilapuheilla ja sukkeluuksilla seurassa. Mutta yhdessä
ainoassakin unessa voin laatia kokonaisen huvinäytelmän, katsella sen
suorittamista, panna merkille pilapuheet ja nauraa itseni hereille
sen hullutuksista. Jos muistini olisi yhtä uskollinen kuin järkeni
on silloin tuottelias, harjoittaisin tutkimuksia vain unissani.
Samoin valitsisin sen ajan myöskin hartauteni harjoittamiseksi. Mutta
karkealaatuinen muistimme ei kykene pitämään tallella keveämmin
liikkuvan älymme vaikutuksia, vaan unohtaa ne ja herättyämme pystyy
esittämään vain epäselvän ja katkonaisen kertomuksen siitä, mitä on
tapahtunut.
Aristoteles, joka on kirjoittanut eri tutkielman unesta, ei mielestäni
ole tarkoin sitä määritellyt. Eikä Galenuskaan, vaikka hän näyttää
oikaisseen edellämainitun käsitystä. Sillä unissakävijöillä, vaikka he
liikkuessaan nukkuvatkin, on kuitenkin aistimien toiminta jäljellä.
Senvuoksi meidän täytyy sanoa, että meissä on jotakin, mikä ei ole
Morfeuksen vallassa, ja että hurmiotilaan joutuneet sielut vaeltelevat
omassa ruumiissaan niinkuin hengetkin asunnoikseen ottamissaan
ruumiissa, joihin pukeutuneina ne näyttävät kuulevan, näkevän ja
tuntevan, vaikka elimet ovat vailla aistimiskykyä. Niinpä huomataan
ihmisten joskus lähtöhetkellänsä puhuvan ja ajattelevan asioita,
jotka ovat heidän tavallisten kykyjensä yläpuolella; silloinhan näet
sielu, joka alkaa vapautua ruumiin kahleista, puhkeaa kuin itsekseen
toimimaan ja pääsee kuolevaisuuden rajojen ulkopuolelle. Me nimitämme
unta kuolemaksi, vaikkakin herääminen meidät tappaa ja hävittää ne
henget, jotka ovat elämän varsinaisena olinsijana. Tosiaankin tuo
elämän puoli parhaiten esittää kuolemaa. Sillä jokainen ihminen elää
todellisesti juuri niin kauan kuin hän saa varsinaisen luontonsa
toimimaan tai jollakin tavalla toteuttaa kykyjänsä. Siksi Themistokles,
joka surmasi erään sotilaistaan tämän nukkuessa, oli lempeä pyöveli.
Sentapaista rangaistusta ei mikään laki ole lempeimmilläänkään
ajatellut. Kummastelen, ettei Lucanuksen eikä Senecan mielikuvitus sitä
keksinyt. Sellaista kuolemaa saattaa kirjaimellisesti sanoa meidän itse
kokevan joka päivä, ja sellaisen kuoleman alaiseksi Aatamikin joutui
ennenkuin hänestä tuli kuolevainen; sen kuoleman nojalla elämme elämän
ja kuoleman välisessä tasoittavassa tilassa, ja se on niin tosikuoleman
kaltainen, etten uskalla siihen antautua rukoilematta ja maailmalle
puoleksi hyvästi jättämättä. Puheluni Jumalan kanssa kelpaa minulle
hyväksi unilääkkeeksi. Muuta en kaipaa saadakseni hyvää unta, ja sitten
suljen silmäni turvallisesti tyytyen sanomaan jäähyväiset auringolle,
jos minun on nukuttava ylösnousemukseen asti.
Sitä menetelmää, jota minun olisi noudatettava tuomitessani,
käytän usein keskinäisissä asioissa ja sovitan siihen geometrisen
suhteen, jonka vuoksi, koettaessani olla toisille tasapuolinen, olen
puolueellinen itseäni kohtaan ja liioittelen noudattaessani sääntöä:
_mitä tahdot ihmisten sinulle tekevän, tee se myöskin heille_. En
syntynyt perittyihin rikkauksiin, eikä tähteni lie ennustanut minulle
varallisuutta. Tai jos olisikin niin ollut, niin sieluni vapaus ja
mieleni suoruus olisivat tehneet tyhjiksi kohtaloni määräykset. Sillä
minusta ahneus ei niin paljon tunnu paheelta kuin surkuteltavalta
hulluudelta. Se, että pidämme itseämme saviastioina tai uskomme
olevamme vainajia, ei ole niin naurettavaa eikä niin monta astetta
aivastusyrtin vaikutuksen ulkopuolella kuin tämä. Ihmisten teoreettiset
mielipiteet ja väittämät eivät ole niin järkeä vailla kuin heidän
käytäntönsä johtopäätökset. Jotkut ovat väittäneet, että lumi on
mustaa, että maa liikkuu ja että sielu on ilmaa, tulta, vettä; mutta
kaikki tämä on filosofiaa eikä siinä ole suorastaan hulluutta, kun
sitävastoin vähänkin ajatellen tajuamme, kuinka hupsua ja nurinkurista
on himo maanalaiseen jumalaan, kultaan.
Minun täytyy tunnustaa olevani siinä merkityksessä ateisti. En voi
suostuttaa itseäni kunnioittamaan sitä, mitä maailma palvelee. Mitä
hyvänsä sen vaikutus saaneekin aikaan ruumiissani, ei sillä ole mitään
tekemistä eikä vaikutusta sen ulkopuolella. Koko Intian hinnasta en
pitäisi mielessäni alhaista aietta tai suunnittelisi tekoa, jonka
vuoksi minua voitaisiin nimittää heittiöksi. Pelkästään tämän takia
rakastan ja kunnioitan omaa sieluani, ja minulta puuttuu toinen pari
käsivarsia syleilläkseni itseäni. Aristoteles on liian ankara, hän kun
ei myönnä meidän voivan olla todellisesti anteliaita ilman rikkautta,
onnettaren suopeaa kättä. Jos tämä on totta, niin tunnustan olevani
laupias vain anteliaissa aikeissani ja runsaissa toivotuksissani. Mutta
jos lesken ropo ei ollut vain kummastusta herättävä teko, vaan mitä
ylevimmän uhraavaisuuden osoitus, silloin köyhätkin ihmiset saattavat
rakentaa sairaaloita eivätkä rikkaat yksinään kykene pystyttämään
temppeleitä.
Minä noudatan omaa menettelytapaani, jota muut eivät käytä: otan
huomioon omat pienet tilaisuuteni hyvää tehdäkseni, supistan omia
välttämättömiä tarpeitani anteliaisuuden osoituksiin ja tyydytän
toisten puutetta silloin, kun itsekin enimmin kaipaan. Sillä rehellinen
sotajuoni on yllättää itsensä ja niin järjestää hyveiden ilmauksia,
että silloin, kun niitä puuttuu yhdessä kohdassa, ne voisivat saada
korvauksen toisessa. En toivo saavani Perun rikkauksia, vaan tyydyn
kohtuulliseen toimeentuloon ja kykyyn voida tehdä sitä hyvää, johon
Jumala on antanut minulle taipumuksia. Se, jolla on kyllin voidakseen
olla antelias, on rikas, ja vaikeaapa on olla niin köyhä, ettei
jalo mieli keksi keinoja toteuttaakseen hyvää tahtoansa. _Joka
köyhää armahtaa, lainaa Herralle;_ siinä on lyhykäisesti enemmän
kaunopuheisuutta kuin saarnakokoelmassa. Ja jos todellakin lukija
ymmärtäisi tuollaiset lauseet niin vakavalta kannalta kuin ne on
lausuttu, emme tarvitsisi laveita opetuksia, vaan olisimme rehellisiä
pienen otteen kuultuamme.
Jo tämäkin syy vaikuttaa, etten voi nähdä kerjäläistä huojentamatta
hänen hätäänsä kukkarostani tai hänen sielunsa taakkaa rukouksillani.
Näennäiset ja satunnaiset eroavaisuudet meidän välillämme eivät saata
minua unohtamaan meissä molemmissa olevaa yhteistä ja koskematonta.
Ryysyisen puvun ja viheliäisen ulkoasun alla, raajarikkoisen ja
vajavaisen ruumiin suojassa asuu sielu, joka on samaa sukua kuin
omammekin, Jumalasta kotoisin niinkuin meidänkin ja yhtä hyvin
pelastettavaksi aiottu. Kansantalousmiehen työskennellessään
saadakseen aikaan yhteiskunnan, jossa ei köyhyyttä olisi, poistavat
tilaisuuden harjoittaa armeliaisuutta eivätkä ymmärrä kristityn
yhteiskunta-ajatusta, unohtaen myös Kristuksen ennustuksen.
Mutta on toinenkin laupeuden puoli, joka on edellisen perustus
ja kulmakivi, nimittäin rakkaus Jumalaan, jonka nojassa voimme
rakastaa lähimmäistäkin. Sillä se minusta on oikeata laupeutta, että
rakastamme Jumalaa hänen itsensä vuoksi ja lähimmäistämme Jumalan
vuoksi. Kaikki, mikä on todella rakastettavaa, on Jumalaa tai
tavallaan osa hänestä, joka heijastaa ja kuvastaa häntä. Eikä ole
ihmeellistä, että rakkautemme kiintyy näkymättömään, sillä kaikki,
mitä todella rakastamme, on näkymätöntä. Se, mitä hellimme aistimiemme
vaikutelman takia, ei ansaitse niin puhdasta nimitystä. Niinpä siis
ihailemme hyvettä, vaikka emme aistimillamme voi sitä havaita.
Samoin ei se puoli, mitä ylevissä ystävissämme rakastamme, ole käsin
tavoiteltavissa, vaan se on jotakin sisäistä, jota emme voi syleillä.
Jumala, joka on itse hyvyys, ei voi rakastaa muuta kuin sitä, mikä
on hänestä. Hän rakastaa meissäkin sitä, mikä on niin sanoaksemme
häntä itseänsä ja hänen Pyhän Henkensä vaikutusta. Jos tarkastamme
todellisuuden mukaisesti vanhempain, vaimon ja lasten rakkautta, niin
se kaikki on tyhjää kuvitelmaa ja unennäköä, vailla todellisuutta,
totuutta ja pysyväisyyttä. Sillä vaikka aluksi meidän ja vanhempien
välillä on voimakas yhdysside, niin kuinka helposti se katkeaakaan! Me
kiinnymme vieraaseen naiseen ja unohdamme vaimon takia oman äitimme ja
sen kohdun, jossa sikisimme, muistaen vain sitä, jossa oma kuvamme on
sikiävä. Kun tämä nainen lahjoittaa meille lapsia, ei rakkautemme enää
pysy yhtä korkealla, vaan laskee, siirtyen seuraamaan uutta sukupolvea,
jossa taas rakkaudella ei ole vakaata asuinsijaa. Kun lapset varttuvat,
toivovat he meidän jo lähtevän tieltä pois tai kiintyen johonkin
naiseen käyttävät laillista keinoa rakastaa vierasta ihmistä enemmän
kuin meitä. Näin ollen kuvittelen ihmisen joutuvan elävältä haudatuksi
ja näkevän hautansa omissa jälkeläisissään.
Niinpä siis lopettaakseni sanon, ettei auringon alla (tai niinkuin
Kopernikus tahtoisi sanoa: yllä) ole mitään onnellisuutta, eikä
ole perätön Salomon niin usein toistettu viisas lauselma: _kaikki
on turhuutta ja hengen vaivaa_. Ei ole mitään onnellisuutta siinä,
mitä maailma ihailee. Kun Aristoteles ponnistelee kumotakseen Platon
aatteita, joutuu hän itse samanlaiseen kumottavaan aatteeseen, sillä
hänen esittämänsä _summum bonum_, korkein hyvä, on vain mielikuva, eikä
ole olemassakaan sellaista, mitä hän pitää onnellisuutena.
Se, missä Jumala itse on onnellinen ja enkelit autuaita ja minkä
puutteessa paholaiset ovat onnettomia, sitä vain uskallan nimittää
onnellisuudeksi. Mikä hyvänsä siihen johtaa, ansaitsee myös tuon
nimen, mutta sensijaan mikä muu hyvänsä, mitä maailma nimittää
onnellisuudeksi, on minusta vain kuin Pliniuksen tai Boccacion
tai Malizspinin juttuja, haavekuva tai harhanäky, jossa ei ole
muuta onnellisuutta kuin sen nimi. Siunaa minua, oi Herra, tässä
elämässä vain omantunnon rauhalla, tunteitteni hallinnalla, omalla
ja kalleimpien ystävieni rakkaudella, niin olen onnellinen Caesarin
kadehdittavaksi. Nämä ovat perin vaatimattoman kunnianhimoni nöyrät
toiveet, ja niihin sisältyy kaikki, mitä maan päällä uskallan
onnellisuudeksi nimittää. Siinä en tahdo panna mitään rajoja
Sinun kädellesi tai kaitselmuksellesi. Määrää kohtaloni oman
hyväksinäkemisesi viisauden mukaan. Tapahtukoon Sinun tahtosi, vaikka
se merkitsisi minun tuhoani.