(neque enim cum porticus aut me
lectulus accepit, desum mihi),
muistan etten sittenkään ole yksinäni, enkä siis unohda mietiskellä
Jumalaa ja hänen ominaisuuksiansa, etenkin noita kahta valtavaa
ominaisuutta: viisautta ja iankaikkisuutta. Toisella niistä virkistän
ymmärrystäni, toisella taas sitä tyrmistytän. Sillä kuka voi puhua
iankaikkisuudesta, joutumatta virheeseen syypääksi, tai ajatella sitä
hurmautumatta? Aikaa voimme käsittää; sehän on vain viittä päivää
vanhempi kuin me itse, ja sen kohtalo on sama kuin maailman. Mutta jos
on palattava taaksepäin niin pitkälle, että pääsisimme havaitsemaan
alun, tai jos yritämme päästä niin rajattomasti eteenpäin, että
näkisimme lopun, kun kerran vakuutamme, ettei kumpaakaan ole, panee
se järkeni Paavalin järjen tavoin pysähtymään. Minun filosofiani ei
uskalla väittää, että enkelitkään siihen pystyisivät. Jumala ei ole
tehnyt yhtään luotuansa kykeneväksi häntä käsittämään; se jää hänen
oman olemuksensa etuoikeudeksi. _Minä olen se mikä olen_ oli hänen oma
määritelmänsä, jonka hän antoi Moosekselle, ja se oli lyhyt, omansa
hämmentämään kuolevaista, joka uskalsi kysyä Jumalalta tai pyytää
selitystä, mikä hän oli. Hänpä todella vain on, kaikki muut ovat olleet
ja tulevat olemaan.
Mutta iankaikkisuudessa ei ole mitään eroa aikamuotojen välillä ja
siitä syystä tuo kauhea sana _predestinatio_ [edeltämääräys], joka
on vaivannut niin monta heikkoa päätä käsittämään ja monta viisainta
yrittämään sitä selittää, ei ole Jumalan kannalta mitään edeltäpäin
tietävää tulevaisen kohtalon määräämistä, vaan hänen jo täyttyneen
tahtonsa lopullinen ilmaus samalla hetkellä kuin hän asian päättikin.
Sillä hänen iankaikkisuutensa kannalta, joka on jaksoihin jakautumaton
ja sisältää kaikki alusta loppuun saakka, on viimeinen pasuuna jo
soinut, tuomitut jo liekeissä ja siunatut Aabrahamin helmaan päässeet.
Pietari puhuu vaatimattomasti sanoessaan, että _tuhannen vuotta Jumalan
edessä on kuin yksi päivä_, sillä puhuaksemme filosofin tavoin ne
ajanhetket, jotka muodostavat tuhannen vuotta, eivät Jumalan edessä
ole edes hetkeäkään. Se, mikä meille on vielä tulevaa, on hänen
iankaikkisuutensa kannalta jo nykyistä, sillä hänen koko olevaisuutensa
on yksi ainoa pysyvä kokonaisuus, jossa ei ole jatkuvaisuutta, ei osia,
ei vaihtelua eikä jakautumista.
Mitään muuta Jumalan ominaisuutta ei ole, joka enemmän lisäisi
kolminaisuuden salaisuuden pulmaa, — jossa, vaikkakin suhteellisesti
puhumme Isästä ja Pojasta, emme kuitenkaan voi myöntää toiselle mitään
vanhemmuutta. Minua ihmetyttää, kuinka Aristoteles saattoi pitää
maailmaa iankaikkisena tai kuinka hän voi sovittaa toisiinsa kaksi
iankaikkisuutta. Hänen vertauksensa kolmiosta, joka sisältyy neliöön,
saattaa jotenkin valaista sielumme kolminaista olemusta ja tämä taas
Jumalan kolmiyhteyttä, sillä meissä ei ole kolmea sielua, vaan sielujen
kolminaisuus. Meissä on näet, jollei kolmea eri sielua, kuitenkin
toisistaan eroavia sielun kykyjä, jotka voivat olla ja todella ovatkin
erillään eri olioissa, mutta meissä ovat niin yhdistetyt, että
niistä tulee yhden ainoan sielun olemus. Jos yksi sielu olisi niin
täydellinen, että se elähyttäisi kolmea eri ruumista, olisi siinä jo
pikku kolminaisuus: ajatellaanpa nimenomaan kolme olemusta, jotka eivät
ole eroitetut toisistaan ymmärryksensä puolesta, vaan todellisuudessa
kuuluvat sen yhtenäisyyteen, niin siinä on täydellinen kolminaisuus.
Usein olen ihmetellyt Pythagoraan salaperäisiä ajatuksia ja numeroiden
salaista taikaa. Varoitus, että _kavahtaisimme filosofiaa_, on neuvo,
jota ei ole noudatettava liian laveassa merkityksessä, sillä luonnon
moninaisuudessa on asioita, joiden otsaan on merkitty (vaikka tosin
ei suurilla kirjaimilla, niin ainakin pikakirjoituksella ja lyhyillä
merkeillä) joitakin piirteitä jumalallisuudesta, jotka viisaammille
riittävät tulisoihduiksi tiedon sokkeloluolissa ja arvostelukykyisille
uskovaisille askelmiksi, heidän päästäkseen kiipeämään jumaluuden
korkeimmille huipuille. Ankarammat filosofi-koulukunnat eivät
milloinkaan saata minua pilkanteollansa hylkäämään sitä Hermeen
filosofista käsitystä, että tämä näkyväinen maailma on vain
näkymättömän kuva, jossa, niinkuin konsanaan muotokuvassa, asiat
eivät ole todellisessa, vaan kuvaannollisessa hahmossaan, ja niinkuin
jäljitellään todellisempiakin olioita tuossa näkymättömässä tehtaassa.
Toinen Jumalan ominaisuus, jonka tutkimisella virkistän hurskauttani,
on hänen viisautensa, jonka ajattelemisessa tunnen itseni onnelliseksi.
Pelkästään tätä mietiskellessäni en kadu, että olen saanut
oppisivistystä. Se etu, joka minulla siinä on tavallisten ihmisten
rinnalla, ja se tyytyväisyys ja onnellisuus, jonka siitä saan, on
runsas korvaus vaivannäöistäni, olkoonpa ollut niiden aiheena mikä
tiedon ala hyvänsä. Viisaus on Jumalan ihanin ominaisuus. Kukaan
ihminen ei voi sitä saavuttaa, ja kuitenkin Salomo oli mieluinen
Jumalalle, toivoessaan itselleen viisautta.
Jumala on viisas, koska hän tietää kaikki asiat, ja nämä hän
tietää, koska on ne itse tehnyt, mutta hänen suurin tietonsa on sen
käsittäminen, mitä hän ei ole tehnyt, nimittäin _itsensä_. Ja tämä on
myöskin ihmisen suurin tieto.
Senvuoksi pidän kunniassa omaa ammattiani ja otan vastaan neuvoja,
vieläpä itse paholaiselta. Jos hän olisi paratiisissa esittänyt sitä,
mitä hän esitti Delfoissa, tuntisimme paremmin itsemme emmekä pelkäisi
niin oppia tuntemaan _häntä_.
Minä tiedän, että Jumala on viisas ja ihmeellinen kaikessa, mitä
tajuamme, mutta verrattomasti ihmeellisempi siinä, mitä emme käsitä.
Sillä me näemme hänet vain välillisesti, kuin heijastuksena tai
varjona. Ymmärryksemme on hämärämpi kuin Mooseksen silmä, emmekä tiedä
mitään hänen jumaluutensa toisista tai alemmista puolista. Siitä
syystä hänen teittensä sokkeloihin kurkisteleminen ei ole ainoastaan
hulluutta ihmisessä, vaan julkeutta yksinpä enkeleiden puolelta. Hekin
ovat, kuten me, hänen palvelijoitansa eivätkä hänen senaattoreitaan:
hänellä ei ole muuta kuin kolminaisuuden salaperäinen neuvosto, jossa,
vaikka siinä onkin kolme persoonaa, on vain yksi tahto ratkaisemassa
ja määräämässä ilman vastaväitteitä. Sitäpaitsi hän ei tarvitse
neuvonantajia: hänen toimensa eivät johdu harkinnasta, sillä hänen
viisautensa tietysti tietää, mikä on parasta. Hänen älynsä on aina
valmiina, täynnä hyvyyden korkeimpia ja puhtaimpia aatteita; harkinta
ja valinta, jotka meissä ovat kaksi eri asiaa, ovat hänessä yhtenä,
ja hänen tekonsa purkautuvat hänen voimastaan esille hänen tahtonsa
ensimmäisellä kosketuksella.
Nämä ovat metafyysillisiä mietiskelyjä; minun vaatimattomat
mietteeni kulkevat toista uraa ja tyytyvät etsimään ja löytämään
niitä ilmauksia, jotka hän on jättänyt luotuihinsa sekä luonnon
silminnähtäviin ilmiöihin. Näihin salaisuuksiin tunkeutumisessa
ei ole vaaraa, filosofiasta puuttuu _sanctum sanctorum_ [kaikkein
pyhin]. Maailma tehtiin luontokappalten asuttavaksi, mutta ihmisen
tutkittavaksi ja katseltavaksi. Sen on järkemme velkaa Jumalalle, ja
siinä suoritettavamme tunnustus siitä, ettemme ole luontokappaleita.
Ilman tätä maailma on vielä niinkuin ei sitä olisikaan ollut, tai
niinkuin se oli ennen kuudetta päivää, jolloin ei vielä ollut luotua
olentoa käsittämässä ja sanomassa, että on maailma. Jumalan viisaus
ei saa suurtakaan kunniaa niiden arki-ihmisten puolelta, jotka vain
tuijottavat ympärilleen ja törkeän kömpelösti ihailevat hänen tekojaan;
ne vain häntä korkeasti ylistävät, jotka ymmärtäväisesti pyrkien
tutkimaan hänen tekojansa ja hartaasti syventymään hänen luomakuntaansa
täyttävät velvollisuutta hurskaasti ja valistuneesti ihailla Jumalan
tekoja.
Ja tämä on melkein ainoa kohta, jossa vähäpätöinen luotu olento
voi yrittää osoittaa kiitollisuuttaan ja jollakin tavoin korvata
Luojalleen, sillä _jollei se, joka sanoo »Herra, Herra», tule taivaan
valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaallisen Isän tahdon_, niin
täytyy totisesti tahtojemme olla samaa kuin tekomme, ja aikomustemme
kelvata töiden sijasta. Muussa tapauksessa hurskaatkin toimemme
tuottavat meille vain tuskaa, yksinpä haudassamme, ja parhaimmatkin
yrityksemme saattavat meidät, ei toivomaan, vaan pelkäämään kuolleitten
ylösnousemista.
Joka oliolla on vain yksi ensimmäinen syynsä ja neljä toisarvoista
syytä. Toisilla ei ole alkuunpanijaa, kuten esimerkiksi Jumalalla;
toiset ovat aineettomia, kuten enkelit; toisilla ei ole muotoa,
kuten esimerkiksi ensimmäisellä aineella, mutta jokaisella oliolla,
joko luodulla tai luomattomalla, on jokin lopullinen syy ja jokin
nimenomainen päämäärä sekä olemuksellensa että toiminnallensa. Tätä
lopullista syytä minä etsin luonnon ilmiöissä, ja siihen perustuu
Jumalan kaitselmus. Vain hänen taitonsa ilmausta oli luoda niin
kaunis rakenne kuin maailma ja sen olennot, mutta niiden moninaiset
ja erilaiset toimintamuodot edeltäpäin pantuine päämäärineen ovat
Jumalan viisauden aarrekammiosta kotoisin. Auringon ja kuun pimennyksen
syissä, ominaisuuksissa ja vaikutuksissa on erinomaisia tutkimisen
aiheita, mutta kun pyrimme syvemmälle miettiessämme, miksi hänen
kaitselmuksensa on niin järjestänyt ja määrännyt niiden liikkeet tuossa
äärettömässä kehässä, että ne sattuvat yhteen ja pimittävät toisiaan,
on siinä vieläkin ihastuttavampaa tehtävää järjelle ja jumalallisempi
filosofisen ajattelun esine.
Siitäpä syystä minusta joskus ja joissakin asioissa näyttää
Galenuksen kirjassa _De Usu Partium_ olevan yhtä paljon jumaluusoppia
kuin Suarezin metafysiikassa. Jos Aristoteles olisi ollut yhtä
tiedonhaluinen tämän asian kuin muiden tutkimisessa, ei hän olisi
jättänyt jälkeensä niin epätäydellistä filosofiaa, vaan aivan
täydellisen jumaluusopin.
_Natura nihil agit frustra_ [luonto ei mitään tee turhaan] on
ainoa kiistämätön selviö filosofiassa. Luonnossa ei ole mitään
eriskummaista; ei mitään, joka olisi tarkoitettu täyttämään tyhjiä
paikkoja ja tarpeettomia aloja. Epätäydellisimmissäkin luoduissa
olennoissa ja sellaisissa, joita ei Noakin arkissa säilytetty, vaan
joita on kaikkialla, missä auringon elähdyttävä voima vaikuttaa,
koska niiden siemen ja elämänmahdollisuudet olivat luonnon helmaan
kätkettyjä, näkyy Jumalan töiden viisaus. Siitä piiristä Salomo valitsi
ihailunsa esineet. Mitäpä kaikkea onkaan järjen opittava mehiläisten,
muurahaisten ja hämähäkkien viisaudesta? Kuinka viisas onkaan se
käsi, joka on opettanut _niille_ sellaista, mitä järki ei voi opettaa
_meille?_
Kehittymättömämpi järki hämmästyy nähdessään sellaisia luonnon
suurenmoisia töitä, kuin valaskaloja, norsuja, dromedaareja ja
kameeleja. Nehän ovatkin, sen myönnän, luonnon jättiläisiä ja
majesteetillisia teoksia. Mutta noissa pienissä koneissa on
ihmeellisempää matematiikkaa, ja noiden pienten luonnonasukkaitten
kehittyneisyys ilmaisee vielä selvemmin niiden luojan viisautta. Kukapa
ei ihmettelisi Regiomontanuksen kärpästä enemmän kuin hänen kotkaansa
tai enemmän noiden pienten hyönteisten ruumiissa toimivia kahta sielua
kuin yhtä seetripuun rungossa?
En ole milloinkaan voinut tyytyä katselemaan noita yleisiä ihmeitä,
jollaisia ovat meren vuoksi ja luode, Niilin tulvehtiminen ja
kompassin neulan kääntyminen pohjoista kohti, vaan olen tavoittanut
näiden veroisia ihmeitä luonnon tutummissa ja enemmän laiminlyödyissä
ilmiöissä, joita kauemmaksi matkustamatta saatan tutkia oman itseni
pienoismaailmassa. Meissä itsessämme ovat ne ihmeet, joita etsimme
ulkopuolelta: koko Afrika ihmeellisine ilmiöineen on meissä; me juuri
olemme sellainen luonnon uhkea ja vaiherikas kappale, että viisaasti
työskentelevä tutkija meissä tapaa yhteen paikkaan koottuna sen, mitä
toiset työläästi löytävät eri tahoilta ja äärettömän laajalta alalta.
Kahdesta kirjasta siis kokoan jumaluusoppini pääpiirteet: Jumalan
kirjoittaman kirjan ohella on toinen hänen palvelijansa Luonnon
kirjoittama, kaikille yhteinen ja julkinen käsikirjoitus, joka
on kaikkien meidän nähtäväksemme levitetty. Ne, jotka eivät ole
nähneet Jumalaa toisessa, ovat löytäneet hänet toisesta. Tämä
jälkimäinen oli pakanain raamattu ja jumaluusopin väline. Auringon
luonnollinen liike saattoi _heidät_ ihailemaan Jumalaa enemmän kuin
sen yliluonnollinen pysähdys ihmetytti Israelin lapsia, ja luonnon
tavalliset ilmiöt herättivät _heissä_ enemmän ihailua kuin kaikki
Jumalan ihmeet jälkimäisissä. Varmasti pakanat paremmin ymmärsivät
tavata ja lukea noita salaperäisiä kirjaimia kuin me kristityt, jotka
välinpitämättömämmin tarkastelemme näitä tavallisia hieroglyyfejä
emmekä viitsi koota jumalantietoa kedon kukista. Toisaalta en
unohda Jumalaa niin että palvoisin luontoa. Tätä en oppineitten
tavoin määrittele liikunnon ja levon alkuaiheeksi, vaan suoraksi ja
säännölliseksi viivaksi, tarkoin määrätyksi ja jatkuvaksi suunnaksi,
jota myöten Jumalan viisaus on määrännyt luotujen olentojensa elämän
kulkemaan, kunkin erikoislaadun mukaan. Auringon luontona on tehdä
kierroksensa joka päivä sen vuoksi, että Jumala on sen sille säätänyt,
eikä se voi siitä poiketa muutoin kuin sen äänen voimasta, jolta se
ensiksi sai liikuntonsa.
Tätä luonnon kulkua Jumala vain harvoin muuttaa tai keskeyttää. Hän on,
kuten erinomainen taiteilija, niin suunnitellut työnsä, että juuri tuon
teoksensa avulla, tarvitsematta mitään uutta luoda, voi toimeenpanna
salatuimmatkin aikomuksensa. Niinpä hän sulostuttaa järviä metsillä,
säilyttää arkissa luotujansa, vaikka hänen suunsa henkäys olisi
riittänyt yhtä helposti ne uudelleen luomaan. Sillä Jumala on kuin
taitava mittausopin tutkija, joka voisi helpommin ja yhdellä ainoalla
harppinsa vedolla jakaa suoran viivan, ja joka kuitenkin mieluummin
tekee sen ympyrän avulla tai monimutkaisemmalla tavalla, taiteensa
sääntöjen ja ennakolta määrättyjen perusteitten mukaan.
Tästä säännöstänsä hän kuitenkin joskus poikkeaa osoittaakseen
maailmalle etuoikeutensa, jottei järkemme ylpeydessään panisi
kysymyksenalaiseksi hänen voimaansa ja päättelisi, ettei hän siihen
kykene. Siten nimitän luonnon ilmiöitä Jumalan töiksi, sillä luontokin
on vain Jumalan käsi ja välikappale. Siis Jumalan töiden omistaminen
luonnon toimittamiksi on vain itse tekijän kunnian siirtämistä hänen
työaseellensa. Jos näin voimme hyvällä syyllä tehdä, antakaamme silloin
vasaramme kohottaa päätänsä ja kerskua rakentaneensa talomme ja
ottakoon kynämme itsellensä kunnian kirjoituksemme laatimisesta.
Minusta Jumalan teoissa on yleensä nähtävissä kauneus, ja senvuoksi
luomakunnan olioissa ei ole minkäänlaista epämuodostusta olemassa. En
ymmärrä, minkä logiikan perusteella nimitämme rupisammakkoa, karhua tai
norsua rumaksi. Niillähän on ne muodot ja rakenteet, jotka parhaiten
ilmaisevat niiden sisällistä toimintaa, ja ne ovat läpäisseet Jumalan
lopullisen tarkastuksen, joka näki, että kaikki, mitä hän oli tehnyt,
oli hyvää ja siis hänen tahtonsa mukaista, ja joka ei muodottomuuksia
suosi, vaan on järjestyksen ja kauneuden perustus. Ainoastaan
n.s. luonnonoikuissa on epämuotoisuutta, vaikka niissäkin sentään
on jonkinlaista kauneutta. Luonto rakentaa näet niin nerokkaasti
epäsäännöllisetkin osat, että ne joskus käyvät huomattavammiksi kuin
itse päärakennus.
Vielä tarkemmin lausuaksemme, ei ole koskaan ollut mitään rumaa tai
rujomuotoista paitsi _kaaos_, mutta tässäkään (täsmällisesti puhuen)
ei ollut mitään epämuotoista, koska sillä ei ollutkaan muotoa.
Sitäpaitsi ei se ollut vielä Jumalan äänen hedelmöittävää vaikutusta
kuullut. Luonto ei ole taiteen kanssa ristiriidassa enempää kuin
taidekaan luonnon kanssa. Sillä molemmat ovat Jumalan kaitselmuksen
toimeenpanijoita. Taide on luonnon täydellistymistä. Jos maailma olisi
vielä sellainen kuin se oli kuudentena päivänä, olisi vielä olemassa
kaaos. Luonto on tehnyt yhden maailman, taide toisen. Lyhyesti sanoen,
kaikki asiat ovat taideteoksia, sillä luonto on Jumalan taidetta.
Tämä on hänen kaitselmuksensa yleinen ja avoin tie, jonka taito ja
uutteruus ovat suureksi osaksi keksineet. Sen vaikutuksia voimme
edeltäpäin määritellä, tarvitsematta siihen oraakkelia. Eikä niiden
edeltäpäin ilmoittaminen ole ennustamista, vaan luonnollisten
seurausten osoittamista. Mutta on toinenkin tie, täynnä mutkia ja
sokkeloita, joista paholaisella ja hengillä ei ole aivan tarkkoja
muistiinpanoja. Ja se on hänen kaitselmuksensa erikoisempi ja salatumpi
puoli ja johtaa yksilöiden ja erikoisolioiden toimia. Me nimitämme
_Fortunaksi_, onneksi, tätä mutkikasta, kiemurtelevaa viivaa, jonka
kaltaisiksi hän säätää viisautensa suunnittelemia tekoja oudommalla ja
salatummalla tavalla.
Tätä hänen kaitselmuksensa salaista ja monimutkaista menettelytapaa
olen aina ihaillut, enkä voi elämäni vaiheita, minua kohdanneita
tapauksia, vaaroista pelastumisiani ja hyviä sattumuksia lukea
pelkästään onnen oikuiksi, sitä niistä kiittäen, tai hyvän tähteni
suosiosta johtuneiksi. Aabraham olisi voinut ajatella, että oinas oli
joutunut pensaikkoon sattumalta; inhimillinen järki olisi voinut sanoa,
että pelkkä sattuma johdatti Mooseksen ruokovasussansa faaraon tyttären
nähtäväksi. Ja mikä sokkelo onkaan Joosefin historiassa, joka kykenisi
käännyttämään stoalaisenkin!
Varmasti on jokaisenkin elämässä erinäisiä häiriöitä, mutkia ja
survaisuja, joita aluksi voidaan luulla sattumiksi, mutta jotka
lopuksi, tarkoin tutkittuina, osoittautuvat pelkästään Jumalan sormen
johtamiksi. Ei ollut mikään sokea sattuma, joka saattoi kirjeen
harhaan joutumisella ilmi tunnetun ruutisalaliiton. Minä pidän
vuonna 1588 saavutettua voittoa sitä suuremmassa arvossa sen ainoan
tapauksen vuoksi, jota vihollisemme sanoivat häpeäksemme ja onnen
puolueellisuudeksi, nimittäin myrskyjen ja vastatuulten. Kuningas
Filip ei kuitenkaan halventanut meidän kansallisuuttamme sanoessaan
_lähettäneensä laivastonsa taistelemaan ihmisiä eikä tuulia vastaan_.
Missä on huomattavana ilmeinen voimien ero kahden eri tekijän välillä,
voimme järjen päätelmillä luvata voiton väkevämmälle; jos taas
odottamattomia asianhaaroja siihen liittyy ja aavistamattomia tapauksia
väliin sattuu, täytyy näiden tulla sellaisen tekijän taholta, jonka
ei tarvitse noudattaa järkemme päätelmiä ja jonka käden jälkiä voimme
nähdä, niinkuin nähtiin seinälle ilmestyneessä kirjoituksessa, vaikka
emme voikaan huomata kädenliikkeen alkuunpanijaa. Pienen Hollannin
saavuttamaa vaurautta (kansan, josta Turkin sultaani ylpeästi sanoi:
_jos he häntä häiritsisivät, niinkuin espanjalaisia, lähettäisi hän
miehensä lapioineen ja kuokkineen heittämään sen mereen_) en voi
kokonaan lukea kansan älykkyyden ja uutteruuden, vaan jumalan armon
ansioksi, joka on heidät johtanut sellaiseen onnistuvaan älyyn, samoin
kuin hänen kaitselmuksensa tulokseksi, sillä hän antaa suosionsa
kullekin maalle edeltä määräämänään aikana.
Eiväthän kaikki voi olla onnellisia samaan aikaan, sillä kun yhden
valtion kunnia perustuu toisen häviöön, on niiden suuruus vaihtelevassa
kiertokulussa ja niiden täytyy noudattaa sen pyörän heilahduksia, joka
ei noudata ihmisälyn määräyksiä, vaan jota liikuttaa Jumalan käsi ja
jonka voimasta kaikki kohoaa huippuunsa ja taas laskeutuu alimpaan
kohtaansa sen mukaan kuin niiden vaiheet edeltäpäin ovat määrätyt.
Sillä ei ihmisten eikä valtioiden, enempää kuin koko maailmankaan
elämä noudata sellaista kiertoliikettä, joka yhä avartuu, vaan kulkee
kehässä, jossa se noustuaan korkeimmilleen puolipäiväpiirissä laskeutuu
pimeäänpäin ja vaipuu vihdoin näköpiirin taakse jälleen.
Senvuoksi tällaisia asioita ei saa sanoa _onnen_ oikuiksi muutoin kuin
suhteellisessa merkityksessä ja siten kuin nimitämme luonnon tekoja.
Ihmisen järjen tietämättömyydestä tuo nimi onkin syntynyt ja väärin
käytettynä päässyt merkitsemään Jumalan kaitselmusta, sillä mikään
syy ei voi vaikuttaa satunnaisella ja säännöttömällä tavalla, eikä
ole olemassa mitään ilmiötä, joka ei johtuisi maailmankaikkeudessa
vallitsevasta eli ylemmästä syystä. Ei ole naurettavaa hurskautta
rukoilla ennen pelipöytään istumista, sillä yksinpä arvanheitossa ja
mitä epävarmimmissa asioissa on aina määrätty ja edeltäpäin säädetty
syiden ja seurausten yhteys. Mehän olemme sokeita eikä onni. Kun meidän
silmämme on liian samea nähdäkseen onnen vaikutuksen salaisia syitä,
kuvaamme sen hulluudessamme sokeaksi ja sidomme umpeen kaikkivaltiaan
kaitselmuksen silmät. En voi hyväksyä tuota kehnoa sananpartta, että
_vain hupsut ovat onnellisia_, enkä sitä julkeata väitettä, että
_viisas mies on onnen saavuttamattomissa_, ja vieläkin vähemmän
runoilijain sille antamia häväistysnimiä, kuten _portto, parittaja_.
Tunnustettava on, että erikoisesti lahjakkaiden ihmisten tavallinen
kohtalo on olla vailla onnen lahjoja, mutta sehän ei millään tavoin
murehduta viisaampia ihmisiä, jotka täydellisesti ymmärtävät siinä
ilmenevän oikeudenmukaisuuden. Sillä kun he ovat saaneet ylevämpiä
rikkauksia, katselevat he kylmäkiskoisemmin noita onnekkuuden
arkipäiväisiä lahjoja.
Kerrassaan väärää mielitekoa on toivotella lisiä kaikkivaltiaan
armolahjoihin, tyytymättömänä hengenlahjoihin ja himoten ruumiillisia
etuja tai onnettaren antimia. Ja harhaoppiakin pahempi erehdys on
ihailla noita onnellisuuden täydentäviä ja toisarvoisia asianhaaroja
ja sensijaan vähäksyä niitä täydellisiä ja oleellisia onnellisuuden
ehtoja, joissa voimme saavuttaa jotakin luojamme kaltaisuutta.
Viisaammille toiveille on jo tyydytystä siinä, että on oikeutettu
onnen antimiin, vaikkakaan ei niitä saa: täyttäköön kaitselmus
hupsujen tarpeet. Se ei suinkaan osoita Jumalan puolueellisuutta, vaan
tasapuolisuutta: hän kohtelee meitä niinkuin luonnolliset vanhempamme
— ne, jotka ovat ruumiinsa ja sielunsa puolesta kykeneviä, hän jättää
oman onnensa nojaan; heikkolahjaisemmille hän taas antaa suuremman osan
ja jakaa siitä, mitä toisella on liikaa, täyttääkseen sillä toisen
puutetta.
Emme esimerkiksi ole oikeutettuja moittimaan luontoa, että se muka
jättää meidät alastomiksi, eikä meidän sovi kadehtia toisten luotujen
sarvia, kavioita, nahkapeitettä ja turkkia, koska meillä on järki,
jonka avulla voimme hankkia tuon kaiken.
Ei kannata tuhlata niin monia todisteluja kumotaksemme ymmärtäväistä
tähdistäennustamista, sillä jos siinä on jotakin perää, ei se
loukkaa Jumalaa. Jos se seikka, että satumme syntymään Merkuriuksen
merkeissä, tuottaa meille älykkyyden taipumuksia ja Jupiterin merkeissä
rikkauden lahjoja, ei minulla ole velvollisuutta silti niiden eteen
polvistua, vaan sensijaan kunnioittaa sitä armollista kättä, joka on
järjestänyt minun vähäpätöisen ja satunnaisen syntymiseni sellaisten
siunausta tuottavien olojen ajaksi. Ne, jotka luulevat Onnen
järjestävän kaikkia asioita, eivät silti olisi erehtyneet, jolleivät
olisi siihen pysähtyneet. Roomalaiset, jotka rakensivat temppelin
onnen jumalattarelle, antoivat sillä, jos kohta sokealla tavalla,
jonkinlaisen tunnustuksen Jumalalle. Sillä järkevämmin ajatellessa,
kaikki asiat alkavat ja päättyvät Kaikkivaltiaassa. On olemassa
lyhyempikin tie taivaaseen kuin Homeroksen ketju; yksinkertainen
päätelmä voi yhdistää taivaan ja maan, ja vähemmällä vaivalla kuin
monijaksoisella johtopäätöksellä voi tunnustaa kaikki asiat Jumalan
alkuunpanemiksi. Sillä vaikka nimitämmekin ilmiöitä niiden lähimpien
ja ilmeisimpien syiden mukaan, on Jumala kuitenkin kaiken olevaisuuden
todellinen ja välttämätön syy. Hänen toimintansa, vaikka se onkin
yleistä, jakautuu kuitenkin jokaisen eri olion erikoiseksi toiminnaksi,
ja hän on se henki, jonka varassa jokainen olio ei ainoastaan ole
olemassa, vaan myöskin suorittaa tehtävänsä.
Väärä selitys ja nurinkurinen käsitys näistä toisasteisista syistä
eli Jumalan näkyväisistä käsistä on monesta hurskaasta tehnyt
jumalankieltäjän. He ovat unohtaneet uskon vakavat varoitukset ja
totelleet intohimojen ja järjen viekoituksia. Senvuoksi olen aina
koettanut sovittaa tunteen ja uskon ynnä järjen välisiä taisteluita ja
ankaria ristiriitoja, sillä sielussamme on jonkinlainen triumviraatti
eli kolmen kilpailevan voiman hallitus, joka häiritsee tämän
yhteiskuntamme rauhaa eikä suinkaan vähemmän kuin tuo toinen kolmivalta
aikoinaan Roomaa.
Samoin kuin järki ja usko ovat ristiriidassa, samoin myös intohimo
ja järki. Samoin kuin uskon esitykset tuntuvat järjen mielestä
takaperoisilta, samoin järjenkin päätelmät ovat intohimon kannalta
mahdottomia, ja sekä usko että intohimo ovat järjen mielestä hulluja.
Kuitenkin voitaisiin maltillisesti ja rauhallisesti arvostellessa
niin järjestää näiden suhde, että kaikki kolme saavat hallita eikä
siitä sittenkään tule useampia kuin yksi kuningaskunta, jossa kukin
käyttää hallitusvaltaansa ja etuoikeuksiansa oikeaan aikaan ja oikeassa
paikassa, mikäli olot kulloinkin myöntävät.
Samoin kuin filosofiassa, on jumaluusopissakin sitkeitä epäilyksiä
ja kapinallisia vastaväitteitä, joihin kohtalokas tietomme liiankin
läheisesti tutustuttaa meidät. Niistä ei kukaan ihminen ole enemmän
tietänyt kuin minä itse. Tunnustan voittaneeni ne enemmän polvistuen
kuin asettuen taisteluasentoon niitä vastaan. Sillä meidän ei ole
ainoastaan taisteltava epäilyksiä vastaan, vaan täytyy myöskin
väitellä paholaisen kanssa. Tuon viekkaan hengen katala tapa on ottaa
tutkimuksiemme esineestä jokin viittaus, joka johtaa epäuskoon, ja
osoittamalla jonkin asian luonnollisuutta saattaa meidät epäilemään
ihmeen mahdollisuutta toisessa. Niinpä, kun olin tutustunut
Paracelsuksen _Archidoxis-teokseen_ ja lukenut olioiden salaisesta
yhteydestä, tahtoi se järkyttää uskoani vaskikäärmeen ihmeeseen ja
saada minut luulemaan, että tuo kuva vaikutti salaperäisen yhteyden
avulla ja oli sellaisena vain egyptiläinen temppu, jolla voitiin
parantaa tauteja ilman ihmettäkin.
Ja samoin, kun olin saanut nähdä muutamia kokeita maapihkan
ominaisuuksista ja lukea vielä enemmän naftasta, se kuiskasi, että
alttarin tuli saattoi olla aivan luonnollinen, ja kehoitti minua
olemaan uskomatta Eliaan ihmetyötä, kun hän laittoi alttarin ympärille
syvennyksen, täyttäen sen vedellä, sillä tuo palava aine mielellään
väistää vettä, ja palaa vastustajansa syleilyssäkin. Ja samaten se
koetti saada minua uskomaan, että Sodoman hukkuminen tuleen saattoi
olla luonnollista — että Gomorran tulen aiheutti Kuolleen meren jo
silloin ilmennyt asfalttipitoisuus.
Tiedän, että _mannaa_ kootaan nykyään runsaasti Kalabriassa, ja
Josefus kertoo, että hänen aikanaan sitä oli yhtä runsaasti Arabiassa.
Senpävuoksi paholainen saattoi minulta kysyä, _mikä siinä oli ihmettä
Mooseksen aikana? Israelilaiset näkivät hänen aikanaan vain sen, mitä
noiden maiden alkuasukkaat näkevät meidän aikanamme_. Sillä tavoin
paholainen pelasi shakkia minun kanssani ja luovuttaen talonpojan
luuli voittavansa minulta kuningattaren, käyttäen hyväkseen rehellisiä
pyrkimyksiäni. Sillä aikaa kun minä rakentelin järkeni rakennusta,
koetti se järkyttää uskoni perustuksia.
Kumminkaan ei tällaisilla eikä muillakaan yrityksillä ollut sitä
menestystä minuun nähden, että ne olisivat minua vähääkään taivuttaneet
uskottomuuteen tai jumalankieltämisen toivottomiin väitteisiin. Muuten
olen näinä monina vuosina ollut sitä mieltä, ettei näitä ole koskaan
esitettykään. Ne, jotka ovat väittäneet uskonnon olevan ihmisen
erotuksena eläimestä, ovat ehkä puhuneet ja kehittäneet periaatetta,
joka on yhtä opettavainen kuin toinenkin. Epikuroksen tunnettu
oppi, joka kieltää Jumalan kaitselmuksen, ei ollut ateismia, vaan
suurenmoinen ja ylevä käsitys Jumalan majesteetista, jota hän piti niin
ylhäisenä, ettei se välittänyt näin alhaisten luotujen vähäpätöisistä
toimista. Stoalaisten opettama välttämättömyyden laki ei ole muuta kuin
Jumalan tahdon järkähtämättömyys. Ne, jotka ovat tähän asti kieltäneet
Pyhän hengen jumaluuden, ovat saaneet vain vääräuskoisina tuomionsa,
mutta ne, jotka nykyään kieltävät Vapahtajamme (vaikka ovat enemmän
kuin vääräuskoisia), eivät sittenkään ole edes ateisteja, sillä vaikka
he kieltävät kolminaisuuden kaksi persoonaa, tunnustavat he kuitenkin
niinkuin mekin, että on vain yksi Jumala.
Se kelvoton mies ja paholaisen sihteeri, joka laati kunnottoman
kirjoituksensa _Kolmesta petturista_, ja joka tosin oli vailla kaikkea
uskontoa eikä ollut juutalainen, ei turkkilainen eikä kristittykään,
ei sittenkään ollut varsinainen ateisti. Myönnän, että jokaisella
valtiolla on oma Machiavellinsa ja joka aikakaudella Lukianoksensa,
joista tavallisten ihmisten ei ole hyvä mitään tietää, mutta ei
kehittyneempienkään pitäisi liian äkkiä tuomiotansa langettaa. Ne ovat
saatanan kaunopuheisuuden edustajia ja voivat helposti johtaa harhaan
heikon ja ennakkoluuloisen uskovaisen.
Tunnustan tutkineeni niitä kaikkia enkä voinut löytää niistä mitään,
mikä olisi heikontanut uskoani. Kuitenkin on ihmisiä, joita tuulen
henkäyskin horjuttaa tässä kohden. Muistan erään lääketieteen tohtorin
Italiasta, joka ei voinut täysin uskoa sielun kuolemattomuutta
senvuoksi, että Galenus sitä epäili. Ja Ranskassa tutustuin erääseen
toiseen mieheen, jumaluusoppineeseen ja muuten etevään, joka samassa
kohdassa, oli niin takertunut kolmeen Senecan riviin, etteivät
kaikki meidän vasta-annoksemme, jotka otimme sekä raamatusta että
filosofiasta, voineet hänen erehdyksensä myrkytystä poistaa.
On olemassa sellaisia henkilöitä, jotka voivat uskoa merimiesjuttuja,
mutta epäilevät Paavalin todistuksia, ja niinikään summakaupassa
hyväksyvät Aelianuksen tai Pliniuksen tarinoita, jotavastoin raamatun
kertomuksissa herättävät kysymyksiä ja esittävät vastaväitteitä, ollen
uskomatta enempää kuin mitä pitävät tavallisten ihmisten kirjoitusten
veroisena.
Tunnustan kyllä, että raamatun kertomuksissa on sellaisia, jotka
käyvät runoniekkaan tarinoitten edelle ja oikullisesta lukijasta
tuntuvat samantapaisilta kuin _Gargantua_ tai _Bevis_. Etsittäköönpä
kaikki menneen ajan tarinat samoin kuin nykyajankin merkilliset
mielikuvitusjutut, ja vaikea on sittenkään löytää yhtään, joka
kelpaisi Simsonin aseenkantajaksi. Ja kuitenkin tämä kertomus on
hyvin mahdollinen, jos otamme huomioon Jumalan avun tai vaikkapa edes
Kaikkivaltiaan pikkusormen kosketuksen.
Onhan mahdotonta, ettei joko ihmisten keskusteluissa tai Jumalan
erehtymättömässä äänessä ilmestyisi heikon käsityskykymme kannalta
epäjohdonmukaisuuksia, ristiriitoja ja säännöttömyyksiä. Voisinpa
itsekin esittää tuollaisen luettelon epäilyksiä, joita ei ole vielä
milloinkaan ajateltu eikä tietääkseni pohdittaviksi otettu, ja joita ei
voi ensikuulemalta ratkaista. Eivätkä ne ole haaveellisia ja tuulesta
temmattuja kysymyksiä ja vastaväitteitä, sillä minä en voi myöntää
jumalallisissa asioissa olevan mitään vähäpätöistä.
Voin lukea kertomusta kyyhkysestä, joka lähetettiin arkista eikä enää
palannut, silti kysymättä, kuinka se löysi kumppaninsa, joka jätettiin
arkkiin; samoin kertomusta Latsaruksesta, joka herätettiin kuolleista,
tahtomatta urkkia, missä hänen sielunsa sillä aikaa oleskeli. Enkä
liioin kysele, saiko hänen perillisensä laillisesti pitää sen
omaisuuden, jonka hänen kuolemansa sille toimitti, ja menettikö hän
itse, vaikka palautettiinkin elämään, kaiken oikeutensa entiseen
omaisuuteensa.
En kiistele siitä, oliko Eeva otettu Aadamin vasemmasta kyljestä, sillä
en ole vieläkään varma, mikä on ihmisen oikea puoli ja onko mitään
sellaista eroitusta luonnossa. Uskon, että hänet sommiteltiin Aadamin
kylkiluusta, mutta en välitä kysymyksestä, kellä ylösnousemuksessa
on tuo sama kylkiluu. Samoin jätän kysymyksen siitä, oliko Aadam
kaksineuvoinen kuten rabbiinit väittävät tekstin kirjaimen mukaan,
sillä minusta on järjenvastaista, että olisi olemassa kaksineuvoisia,
ennenkuin oli nainen, eli kahden sukupuolen yhtymä, ennenkuin tuo
toinen oli luotukaan. Ja aivan samanarvoinen on kysymys, luotiinko
maailma syksyllä, kesällä vai keväällä, koska se luotiin kaikkien
niiden kestäessä. Sillä millä kohtaa taivasta aurinko milloinkin
onkaan, ovat nuo neljä vuodenaikaa todellakin aina olemassa. Tuon
valonlähteemme luonnon mukaista on eroittaa vuoden eri ajat toisistaan,
mutta nehän ovat yhtaikaa olemassa eri osissa maapalloa ja vuorotellen
sen joka osassa.
On olemassa joukko jonninjoutavia kysymyksiä, ei ainoastaan
filosofiassa, vaan myös jumaluusopissa, joita itseänsä kykeneviksi
kuvittelevat miehet esittävät ja käsittelevät, mutta jotka eivät
suinkaan ansaitse joutohetkiemme huomiota, saatikka vakavaa tutkimista.
Ne ovat asioita, jotka soveltuvat vain _Pantagruelin_ kirjastoon tai
sidottaviksi Tartaretuksen kirjaan _De modo cacandi_.
Nämä saivartelut eivät kuulu niille, jotka tutkivat näin vakavaa
salaperäisyyttä. Sitten on toisia, joita yleisemmin kysellään ja
otetaan tarkastettaviksi, mutta joiden todenperäisyys on minun
nähdäkseni helppo ja mahdollinen.
On naurettavaa siirtää tai hukuttaa Noakin yltyleinen vedenpaisumus
Deukalionin erikoiseen tulvaan. Se, että kerran oli vedenpaisumus, ei
näytä minusta niin suurelta ihmeeltä kuin se, että ei alinomaa ole.
Kuinka kaikenlaiset eläimet, eikä ainoastaan ne itse, vaan niille
tarvittavat ruokavaratkin voitiin sovittaa yhteen ainoaan arkkiin ja
kolmensadan kuutiokyynärän tilaan, se on oikealla tavalla tutkivalle
järjelle näyttäytyvä hyvinkin toimeensaatavaksi.
On olemassa eräs toinen salaperäinen asia, josta ei kerrota raamatussa
ja joka on vaikeampi ymmärtää ja on saanut kirkkoisän turvautumaan
ihmeeseen. Ja se on tällainen: Kuinka maailman eri osat ja toisistaan
erilliset saaret saivat ensin ihmisasutuksensa, vieläpä joutuivat
tiikerien, pantterien ja karhujen asumapaikoiksi? Onhan hyvin
kummallista, että Amerikassa oli runsaasti peto- ja vahingollisia
eläimiä eikä kuitenkaan tuota niin tarpeellista eläintä: hevosta.
Mitä tietä myöten nuo, ei ainoastaan linnut, vaan vaaralliset ja
inhottavat pedot, pääsivät sinne ja kuinka siellä oli eläimiä, joita
ei ole tässä kolmen mantereen muodostamassa vanhassa maailmassa,
senhän kaiken täytyy olla hyvin kummallista meistä, jotka oletamme
vain yhden arkin olleen olemassa ja eläinten levinneen Araratin
vuorelta alkaen edemmäksi. Ne taas, jotka tästä päästäkseen tahtovat
väittää vedenpaisumuksen olleen vain paikallisen, siirtyvät sellaiseen
perusteeseen, jota ei voi millään tavoin hyväksyä. Enkä sitä ole
hyväksymättä ainoastaan pyhän raamatun päinvastaisen ilmoituksen
johdosta, vaan oman järkenikin perustuksella, sillä minä pidän
luultavana, että maailma oli yhtä kansoitettu Noakin aikana kuin
nykyään. Ja minun mielestäni oli 1500 vuotta yhtä riittävä aika
maailman kansoittamiseen kuin 4000 vuotta siitä lähtien on ollut meille.
On toisiakin väitteitä ja yleisiä päätelmiä, jotka ovat raamatusta
johdetut ja joihin yleisesti uskotaan kuten raamatun sanaan, mutta
joille silti en milloinkaan kavaltaisi järkeni vapautta. Minusta on
yleisesti hyväksytty se väitös, että Metusalem eli kauimmin Aadamin
lapsista. Kuitenkaan ei kukaan kykene sitä todistamaan, kun taas
minä voin tekstistä päättäen osoittaa, että asian laita saattoi olla
toisinkin. Eikä raamatusta saa aivan täyttä varmuutta siitä, että
Juudas hirtti itsensä, vaikka se yhdessä kohdassa näyttääkin niin
kertovan ja erään epämääräisen sanan vuoksi on aiheuttanut sentapaisen
käännöksen, mutta sitten toisessa paikassa raamattu selvemmillä
sanoilla tekee sen epätodenmukaiseksi ja näyttää kumoavan. Yleisesti
uskotaan ja pidetään varmana, että esi-isämme vedenpaisumuksen
jälkeen rakensivat Baabelin tornin suojellakseen itseään toiselta
vedenpaisumukselta. Kuitenkin on raamatussa ilmoitettu heillä olleen
toisenkin aikomuksen. Sitäpaitsi se on epätodenmukaista tornin
paikasta päättäen, joka näet oli Shinearin tasangolla. Nämä eivät ole
uskonasioita, ja senvuoksi saa niistä vapaasti keskustella.
Sitten on vielä toisia, vieläpä tekstistä itsestään helposti johtuvia
asioita, joissa (suotakoon anteeksi) en huomaa johdonmukaisuutta.
Roomalaiskatolinen kirkko päättelee hyvässä uskossa, että on olemassa
suojelusenkeleitä, ja johtaa tämän mielipiteen Pietarin saamasta
vastauksesta, kun hän koputti eräälle ovelle: _»Ei se ole hän,
vaan hänen enkelinsä.»_ Tämähän oli (saattaisi joku sanoa) hänen
_lähettinsä_ tai joku hänen luotaan tullut, sillä sitähän alkuperäinen
sana merkitsee ja sitä myös epäilevä ystäväpiiri saattoi tarkoittaa.
Esitin kerran tämänlaisen selityksen nuorelle jumaluusoppilaalle,
jonka oli tehtävä selkoa tästä kysymyksestä. Muistan, että hänen
fransiskaanilainen vastaväittäjänsä ei enää siihen vastannut, vaan
sanoi ainoastaan, että _se oli uusi eikä suinkaan luotettava selitys_.
Nämä ovat vain ihmisten päätelmiä ja heikkoja mielijohteita Jumalan
sanasta, sillä sellaisena pidän pyhää raamattua. Kuitenkin, jos se
olisi ihmistyötä, en voisi sanoa muuta kuin että se on erikoisin ja
etevin teos mikä luomisesta asti on aikaan saatu. Jos olisin pakana,
en olisi sitä lukematta. Enkä voi olla yhtymättä Ptolemaioksen
mielipiteeseen, ettei hän pitänyt kirjastoansa täydellisenä ilman sitä.
Turkkilaisten koraani (puhun vapaana ennakkoluuloista) on huonosti
koottu teos, sisältäen joutavia ja naurettavia filosofisia erehdyksiä,
joille ei edes kannata nauraa ja joita puolustetaan ilmeisillä
viisasteluilla, käyttäen hyväkseen tietämättömyyttä, halveksien
yleisesti pätevää tietoa ja karkoittaen kaiken opetuksen. Jälkimäinen
uskonto on hankkinut jalansijaa vain aseilla ja väkivallalla; edellinen
sensijaan on itsestänsä levinnyt yli koko maan piirin.
On sangen huomattavaa, mitä Philo ensiksi pani merkille, että Mooseksen
laki pysyi voimassa 2000 vuotta ilman vähintäkään muutosta, jotavastoin
näemme muiden valtioitten lakien muuttuvan olojen mukaan. Vieläpä
semmoisetkin, jotka ovat väittäneet olevansa jostakin jumalasta
kotoisin, ovat hävinneet jättämättä jälkeä tai muistoa. Uskon, että
paitsi Zoroasteria on useita kirjoittajia ennen Moosesta kohdannut ajan
yleinen kohtalo. Ihmisten kätten teoilla on ikänsä kuten tekijöilläkin;
vaikka ne saattavatkin jäädä elämään tekijöittensä jälkeen, kestävät
ne kuitenkin vain määrätyn aikansa. Mooseksen laki vain on liian kova
ajan hampaalle eikä voi hävitä muuten kuin siinä yleisessä tulipalossa,
jossa kaikki tuhaksi muuttuu.
Olen kuullut jonkun syvästi huoaten valittavan Ciceron hävinneitä
rivejä ja toisten yhtä katkerasti ruikuttavan Aleksandrian kirjaston
paloa. Omasta puolestani luulen maailmassa olevan sellaisia liian
paljon ja voisin aivan tyynesti katsella Vatikaanin paloa ja tuhkaa,
jos vain voisin, kuten moni muukin, toivoa saavani takaisin Salomonin
kirjoittamat hävinneet lehdet. En tahtoisi olla vailla _Eenokin
pilareita_, vaikka niillä olisi monta lähempääkin tekijää kuin Josefus
ja vaikkei niissä olisi mitään tarunomaista.
Muutamat ihmiset ovat kirjoittaneet enemmän kuin toiset ovat puhuneet.
Niinpä Pineda mainitsee useampia kirjoittajia yhdessä ainoassa
teoksessa kuin mitä koko maailmassa tarvittaisiin. Kolmesta suuresta
Saksassa tehdystä keksinnöstä on kahdella hankaluutensakin, ja
kysymyksenalaista on, eivätkö niiden haitat ole suuremmat kuin hyöty ja
mukavuus.
Ei ole vain pelkkää minun alakuloista mietiskelyäni, vaan paremmatkin
päät ovat toivoneet, että saataisiin aikaan yleinen kokous, ei
sovittamaan yhteen uskonnon sovittamattomia erilaisuuksia, vaan kaiken
tiedon ja opin avuksi ja hyödyksi palauttamaan sen siihen, missä se
alunpitäin oli, nimittäin muutamiin harvoihin ja kunnollisiin teoksiin,
ja samalla tuomittaisiin poltettaviksi nuo miljoonat kaikennäköiset
kyhäykset, jotka ovat syntyneet vain häiritsemään ja harhaan johtamaan
heikompia oppineiden joukossa ja ylläpitämään kirjanpainajien
ammattisalaisuuksia.
Minun täytyy ihmetellä, että samarialaiset poikkeuksena kykenivät
rajoittamaan uskontonsa viiteen Mooseksen kirjaan. Minua hävettää
juutalaisten rabbiinien selitykset Vanhasta testamentista, samoin
kuin heidän jyrkkä vastahakoisuutensa Uutta testamenttia kohtaan. Ja
todellakin on enemmän kuin ihmeteltävää, kuinka tuo halveksittava ja
turmeltunut Jaakobin suku, joka kerran oli niin halukas taipumaan
pakanalliseen taikauskoon ja niin helposti tarttui naapuriensa
epäjumaliin, nyt niin itsepäisesti ja taipumattomalla uskolla kiintyy
omaan oppiinsa ja odottaa mahdottomia ihan kirkon silmäin alla pysyen
jäykkänä, niin ettei ole toivoakaan heidän käännyttämisestään. Se on
tullut heissä paheeksi, vaikka se olisi hyvä meissä. Sillä se, mikä
pahassa asiassa on itsepintaisuutta, on hyvässä asiassa vain lujuutta.
Ja tässä kohdassa minun täytyy moittia omia uskolaisiani, sillä ei
ole mitään uskoa niin häilyvää, epävakaista, kuin kristittyjen;
eikä ketään, joka niin usein muuttaisi mielipiteitään ja siirtyisi,
ei vain kristinuskon muihin muotoihin ja lahkoihin, vaan vieläpä
aivan luonnottomiin ja tavattomiin juutalaisten ja muhamettilaisten
käsityksiin. Niinpä moni saattaa tyytyä siirtymään _Vapahtajan_ nimestä
pelkkään _profeetan_ nimeen ja vanhasta uskosta, että hän on tullut,
siirtyi uuteen odotukseen, että hän vasta tulee.
Kristuksen lupaus on, että hän kokoaa meidät kaikki yhteen laumaan,
mutta miten ja milloin tämä yhdistäminen tapahtuu, on yhtä peitettyä
minulta kuin viimeinen päivä. Neljästä uskonnonhaarasta meillä on
niukka osa. Tunnustan, että olemme saaneet eräitä lisiä, mutta ne
ovat kuitenkin pieniä verrattuina vastustajien saamiin voittoihin.
Ja edellisetkin on saatu vain kapinallisten pakanain taholta, joiden
jumalattomuus on kielteistä laatua, he kun kieltävät Kristuksen siitä
syystä, etteivät koskaan ole hänestä kuulleet. Mutta juutalaisten
uskonto on nimenomaan kristinuskon vastaista, ja muhamettilaisuus
on kummankin vastustaja. Sillä turkkilaista, ainakin nykyisessä
mahtiasemassaan, on aivan toivotonta koettaa käännyttää. Jos se
valtakunta hajoaa, saattaisi olla jotakin toivoa, vaikka sekin on hyvin
epätodennäköistä.
Juutalaiset ovat uppiniskaisia kaikissa vaiheissaan.
Tuhannenviidensadan vuoden vaino on heitä vain vahvistanut
erehdyksissään. He ovat jo kärsineet kaikkea, mitä voidaan yrittää
heitä vastaan, kärsineet huonon asian vuoksi, kunnes vihamiehensä
ovatkin heidät ihan kironneet.
Vainoaminen on epäsuora ja kelvoton uskonnon levittämisen tapa. Sitä
ovat kiihkoiset hurskaat onnettomuudeksi kyllä harjoittaneet eikä
ainoastaan oikean uskonnon vahvistamiseksi, vaan myös tukeakseen
vääriä harhaoppeja ja eriskummaisia mielipiteitä. Se oli uskomme
ensimmäinen kulmakivi ja perustus. Kukaan ei voi paremmalla oikeudella
kerskata vainoista ja pitää kunnianaan lukuisampien marttyyrien
rohkeutta. Sillä puhuaksemme suoraan, he ovat todellisia ja melkein
ainoita urhoollisuuden esimerkkejä. Ne esimerkit, joita saadaan
taistelukentiltä tai otetaan sotilaselämän toimista, eivät useinkaan
ole oikeastaan urhoollisuuden, vaan pikemmin uhkarohkeuden ilmauksia,
jota parhaimmissakin tapauksissa voidaan pitää sekarotuisena urheutena.
Jos tarkoin tutkimme niitä seikkoja ja vaatimuksia, joita Aristoteles
esittää oikeasta ja täydellisestä miehuudesta, tapaamme sitä hänen
kannaltaan vain nimeksi hänen hallitsijassansa Aleksanterissa ja yhtä
vähän roomalaisessa kuuluisuudessa, Julius Caesarissa. Ja jos joku on
tuollaisella helpolla ja toimeliaalla tavalla saanut jotakin niin jaloa
aikaan, että on ansainnut tuon nimen, ovat kuitenkin marttyyrit heidät
voittaneet kärsimyksissä ja paljon kauheammissa asioissa, ollen paljon
sankarillisempina oikeutetut vaatimaan itselleen tuota kunniakasta
arvonimeä. Ei ole minkä hyvänsä rehellisen uskovaisen voimissa päästä
niin pitkälle ja kulkea taivaaseen liekkien kautta. Ei jokaisella ole
uskoa niin täydessä mitassa eikä niin rohkeata ja päättävää mieltä,
että voisi kestää näin kauheita kidutuksia ja tuskia, vaikkapa hän
rauhallisemmalla tavalla todellisesti kunnioittaa Vapahtajaansa ja
vaikka hänellä epäilemättä on usko, joka kelpaa Jumalan edessä.
Samoin kuin ei kaikkia, jotka kuolevat sodassa, voi sanoa
_sotamiehiksi_, samoin en myöskään oikeudenmukaisesti voi niitä,
jotka kärsivät uskon tähden, sanoa _marttyyreiksi_. Konstanzin kokous
tuomitsi Johan Hussin kerettiläisenä; hänen omien kannattajiensa kesken
nimitetään häntä marttyyriksi. Se, joka sanoo, ettei Huss ollut toista
enempää kuin toistakaan, loukkaa sillä arvatenkin kummankin jumalaa. On
varmasti monta, jotka maan päällä ovat julistetut pyhimyksiksi, mutta
eivät silti ikinä tule olemaan pyhiä taivaassa. Ja samoin on eräiden
laita, joiden nimet ovat historiassa ja marttyyrien luetteloissa, mutta
jotka eivät Jumalan silmissä ole niin hyviä marttyyreita kuin viisas
pakana Sokrates, jonka kuolemaan oli syynä niin perustava uskonnon
käsitys kuin Jumalan ykseys. Minä olen usein säälinyt sitä onnetonta
piispaa, joka kärsi antipodien vuoksi, enkä kuitenkaan voi muuta
kuin moittia _häntä_ sellaisesta hulluudesta, että hän pani henkensä
alttiiksi niin mitättömän asian vuoksi, samoin kuin moitin _niiden_
tietämättömyyttä ja hupsuutta, jotka tuomitsivat hänet.
Uskonpa, että omatuntoni ei minua syytä valehtelijaksi, jos sanon,
ettei ole monta elävää ihmistä, jotka ylevästi pelkäävät kuolemaa
vähemmän kuin minä itse. Ja kuitenkin, sen siveellisen velvollisuuden
vuoksi, joka minulla on Jumalan käskyä kohtaan, ja luonnollisen
harrastuksen johdosta, jolla pyrin säilyttämään olentoani ja henkeäni,
en tahtoisi tuhoutua jonkin ulkonaisen menon, poliittisen mielipiteen
tai joutavan asian tähden. Sitäpaitsi ei uskoni ole niin vääjäämätön,
ettei se taipuisi tuollaisten syiden edessä ja suostuisi asioissa,
jotka eivät kuitenkaan ole julkijumalattomuutta.
Senpä vuoksi on sekä maallisissa että uskonnollisissa asioissa viisaus
oikea hapatus ja hiiva. Ilman sitä on poltettavaksi antautuminen selvää
murhaamista ja (pelkään) ainoastaan siirtymistä tulen kautta toiseen
tuleen.
En voi todistaa enkä liioin jyrkästi kieltää, että ihmeet ovat
loppuneet, saatikka määritellä niiden loppumisen aikaa ja hetkeäkään.
Raamatusta näkee selvästi, että niitä tehtiin Kristuksen jälkeenkin,
emmekä voi kieltää, että niitä jatkui apostolien ajankin perästä.
Lisäksi ne uudelleen esiintyivät kansojen kääntymisessäkin monia vuosia
myöhemmin, jollemme ala epäillä niitä kirjoittajia, joiden todistuksia
emme kumoa silloin kun ne käyvät yhteen omien mielipiteittemme
kanssa. Siksi voi niissäkin kertomuksissa olla jotakin perää, joita
jesuiitat kertovat ihmeteoistansa Intiassa. Soisinpa, että ne
olisivat tosia tai että niistä saataisiin muittenkin todistuksia
kuin heidän omasta kynästään heruneita. Helpostihan saattavat uskoa
noita ulkomailla tapahtuneita ihmeitä juuri ne, jotka päivittäin
näkevät suurempia ihmeitä kotonaan, nimittäin ehtoollisen näkyväisten
ainesten muuttumisen Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Sillä veden
muuttaminen viiniksi, jonka Jeesus toimitti Kaanaassa, tai kivien
muuttaminen leiviksi, jota saatana vaati häneltä erämaassa, ansaitsevat
tuskin tähän verrattuna ihmeteon nimeä. Tosin ei ole, puhuaksemme
totuudenmukaisesti, yksikään ihme toistansa suurempi, sillä ne ovat
kaikki Jumalan käden erikoisia ilmiöitä, hänelle kun kaikki on yhtä
helppoa: yhtä helppoa luoda maailma kuin jokin yksityinen luontokappale.
Sillä onhan sekin ihme, että aikaansaa jonkin ilmiön, ei ainoastaan
vastoin luontoa tai sen yli, vaan myös ennen luontoa. Ja luonnon
luominen on yhtä suuri ihme kuin tehdä luonnonvastaista tai siitä
riippumatonta. Määrittelemme liian ahtaasti Jumalan voimaa, jos
rajoitamme sitä omien kykyjemme mukaan. Minun mielestäni Jumala voi
tehdä kaikkea, enkä siis voi ymmärtää, kuinka hän töissänsä toimittaisi
mitään ristiriitaista, mitä en silti uskalla kieltää. En voi ymmärtää,
miksi Jumalan enkeli olisi haastanut Esraa palauttamaan mennyttä aikaa,
jos se kerran ei ollut itse Jumalankaan vallassa, — että Jumala olisi
määrännyt kuolevaisen suorittamaan, mitä hän itse ei voi toimeenpanna.
En tahdo sanoa, ettei Jumala voi, mutta hän ei tahdo toimittaa monta
asiaa, joita väitämme hänelle mahdottomiksi. Tämä on mielestäni toki
säädyllisimmin sanottu, mutta siinä en silti väitä olevan mitään
ristiriitaista, sillä tarkoin puhuen Jumalan voima on sama kuin hänen
tahtonsakin, ja ne molemmat, kuten kaikki muukin, muodostavat vain
yhden Jumalan.
Uskon senvuoksi, että ihmeitä on ollut, enkä kiellä, että nykyisetkin
ihmiset vielä voivat niitä tehdä. Mutta minulla ei ole mitään
luottamusta niihin, jotka luetaan kuolleitten tekemiksi. Ja se on minut
aina saanut epäilemään pyhäinjäännösten tehoa, tutkimaan niiden luita
ynnä tarkastelemaan pyhimyksien pukujen ja kaikenlaisten esineitten,
vieläpä Kristuksen itsensäkin muka omistamien esineiden alkuperää. En
voi ymmärtää, kuinka risti, jonka Pyhä Helena löysi ja jolla Kristus
itse kuoli, kykenisi ketään henkiin herättämään. En usko lainkaan
Konstantinuksen välttyneen putoamasta ratsunsa selästä tai karttaneen
vihamiestensä kepposia siitä syystä, että hänellä ohjaksissaan oli
niitä nauloja, joilla Vapahtajan kädet oli ristiin naulittu. Minusta on
_hurskaiden valheiden_ joukkoon kuuluvaa eikä paljoakaan parempaa kuin
pyhitetyt miekat ja ruusut, että Baldwin, Jerusalemin kuningas, lähetti
genualaisille palkaksi heidän avustaan sodassa Johannes Kastajan
tuhkaa. Ne, joiden mielestä pyhimysten sielun pyhyys jättää heidän
ruumiiseensa jonkin pyhän vaikutteen ja ominaisuuden, pitävät ihmeitä
luonnollisina eivätkä suinkaan lievennä epäilystä.
Yksi syy, jonka vuoksi niin vähän kunnioitan pyhäinjäännöksiä,
on luullakseni se, että yleensä niin vähän ja epäillen välitän
muinaisjäännöksistä. Sillä se, mitä todella ihailen, on parempaa
kuin muinaisuus, nimittäin iäisyys, ja se on Jumala itse. Ja vaikka
häntä ehkä nimitetään _päiviltä vanhimmaksi_, ei häntä kuitenkaan voi
nimittää muinaiseksi, sillä hän oli, ennenkuin maailma oli, ja on
jäävä sen jälkeen, eikä kuitenkaan ole vanhempi kuin se, sillä hänen
vuosissaan ei ole mitään asteikkoa. Hänen aikansa on ikuisuutta, joka
on paljon enemmän kunnioitettavaa kuin muinaisuus.
Mutta ennen kaikkea ihmettelen, kuinka niin monen viisaan huomio
on sivuuttanut erään suuren ja kieltämättömän ihmeen, nimittäin
oraakkelien loppumisen. Kuinka heidän järkensä oli seisauksissa,
kun tyytyivät sellaiseen etsittyyn ja naurettavaan selitykseen kuin
Plutarkoksen antamaan! Juutalaiset, jotka voivat uskoa Joosuan
aikuiseen yliluonnolliseen auringon seisahdukseen, julkeavat
kuitenkin kieltää auringon pimenemisen, jonka jokainen pakanakin
myönsi tapahtuneen Vapahtajan kuolinhetkellä. Sitäpaitsi se on kaiken
epäilyksen yläpuolella, sillä paholainen itsekin on sen tunnustanut.
Eihän tosin ole puolustettavissa sellainen omituisuus, että tutkitaan
raamatun todenperäisyyttä inhimillisen historian avulla tai koetetaan
vahvistaa Esterin ja Danielin kirjan luotettavaisuutta Megastheneen tai
Herodotoksen todistuksilla. Minä tunnustan valitettavasti menetelleeni
sillä tavalla, kunnes nauroin itsekseni tavatessani erään kohdan
Justinuksessa, missä hän väittää Israelin lasten joutuneen Egyptistä
karkoitetuiksi sen vuoksi, että he olivat rupitaudin saastuttamia. Enkä
tosiaankaan siitä asti, kun olen ymmärtänyt maailman asioita ja tiedän,
kuinka väärennetyissä ja petollisissa muodoissa nykyinen aika esittää
menneitä tapauksia, juuri paljon enemmän usko niitä kuin tuleviakaan.
Muutamat ovat olleet samaa mieltä ja yrittäneet kirjoittaa omaa
elämäkertaansa, mutta Mooses on siinä heidät kaikki voittanut, sillä
hän ei jättänyt ainoastaan omaa historiaansa, vaan (kuten muutamat
väittävät) myöskin kertomuksen omasta kuolemastaan.
Minulle on arvoitus, kuinka oraakkelien loppu ei ole saanut maailmasta
hävitetyksi henkien ja noitien epäiltyä uskomusta. Ovathan kyllä
monet oppineet henkilöt niin voineet unohtaa metafysiikkansa ja
niin hävittää olioiden jaoituksen ja arvoasteikon, että ovat
panneet kysymyksenalaiseksi henkien olemassaolon. Omasta puolestani
olen uskonut ja nyt tiedän, että on olemassa noitia. Ne, jotka
tätä epäilevät, eivät kiellä ainoastaan heidän, vaan myös henkien
olemassaolon. He ovat siitä syystä tavallaan ateisteja, joskaan heitä
ei voi uskottomiksi sanoa. Ne, jotka voidakseen kumota tuollaisia
epäilyksiä, haluavat nähdä ilmestyksiä, eivät varmaankaan milloinkaan
saa mitään sellaista nähdä eikä heillä ole kykyä edes ruveta noidiksi.
Paholainen on jo saanut heidät harhauskoon, joka on yhtä paha kuin
noituus; jos heille ilmestys esiintyisi, aiheuttaisi se vain heidän
kääntymisensä.
Kaikista niistä petoksista, joilla paholainen eksyttää kuolevaisia,
ei ole yhtään, joka minua niin hämmästyttää, kuin sen kujeileminen
vaihdokkailla. En usko järkiolentojen muuttumista pedoiksi tai että
paholainen kykenisi muuttamaan ihmisen hevoseksi, vaikka hän kiusasi
Kristusta osoittamaan jumalallisuuttansa muuttamalla vain kiviä
leiviksi. Saattaisin uskoa, että henget voivat pitää ihmisten kanssa
lihallista yhteyttä, jopa molemmin sukupuolin, ja käsitän, että ne
voivat omaksua, varastaa tai itselleen kyhätä ihmisen hahmon, jossa
saattaa olla tarpeeksi pirteyttä tyydyttämään raihnasta halua tai jossa
on intohimoakin tyydyttääkseen täydellisempää lihallisuutta. Kuitenkaan
en kummassakaan tapauksessa usko niiden pystyvän sukua jatkamaan. Ja
siitä syystä se mielipide, että Antikristus muka syntyy Danin heimosta,
yhteydestä saatanan kanssa, on naurettava ja vain keksintö, joka sopii
paremmin rabbiineille kuin kristityille.
Minä myönnän, että paholainen todella on saanut valtaansa muutamia
ihmisiä, ja synkkämielisyyden henki on vallannut toiset ja erehdyksien
henki taas kolmannet. Niinikään myönnän, että aivan samoin, kuin
muutamat salaavat ja kieltävät paholaisen olemassaolon, muutamat ovat
olevinaan Jumalan ja hyvien enkelien vallassa, josta seikasta erään
saksalaisen neidon petoksen äskeinen paljastaminen on kuvaava esimerkki.
Uskon edelleen etteivät kaikki, jotka käyttävät manaamisia, loitsuja
ja lumoja, ole noitia eli taikureita. Minusta on olemassa perittyä
taikuutta, jota on opittu, ei suorastaan paholaiselta, vaan toisessa
kädessä hänen oppilailtaan, nämä kun kerran saatuaan salaisuuden
haltuunsa kykenevät sitä harjoittamaan ja niin tekevätkin hänen
neuvomattaan, noudattaen siinä vain luonnon lakeja, joiden mukaan
myönteiset asianhaarat soveliaalla tavalla yhdistettyinä kielteisiin
saavat minkä hyvänsä tekijän kädessä aikaan samanlaisia tuloksia.
Niinpä luulenkin, että suuri osa filosofiaa oli aluksi taikuutta, joka
jäljestäpäin johdelmilla kehitettynä osoittautui vain filosofiaksi eikä
ollutkaan muuta kuin luonnon todellisten ilmiöiden tutkimista: se,
mitä meidän keksimänämme sanotaan filosofiaksi, on luonnosta opittuna
taikuutta. Me saamme hyvien ja pahojen enkelien keksimistä kiittää
monen salaisuuden keksimisestä. En voi milloinkaan sivuuttaa seuraavaa
Paracelsuksen lausetta, tekemättä muistiinpanoa tai huomautusta:
_Ascendens constellatum multa revelat quaerentibus magnalia naturae_
i.e. _opera Dei_ [nouseva tähtisikermä paljastaa tutkiville paljon
luonnon suuria asioita, s.o. Jumalan töitä]. Luullakseni ovat monet
omiksi sepittämiksemme luullut salaperäiset asiat olleet henkien
ystävällisiä ilmoituksia, sillä nämä jalot taivaan olennot ajattelevat
ystävällisesti maan päällä olevia henkiheimolaisiansa. Ja senvuoksi
uskon, että nuo monet ihmeet ja enteet, joita huomataan valtioiden,
ruhtinaiden ja yksityisten henkilöitten häviön edellä, ovat hyvien
enkelien armeliaita muistutuksia, joita huolimattomat ihmiset
nimittävät vain sattumuksen ja luonnon ilmiöiksi.
Paitsi näitä erityisiä ja yksityisiä henkiä saattaa hyvinkin olla
yltyleinen ja koko maailmalle yhteinen henki. Sitä mieltä oli Plato ja
samoin edelleen hermeettiset filosofit. Jos kerran on olemassa luonto,
joka yhdistää ja sitoo hajalliset ja erikoiset yksilöt samaan heimoon,
miksi ei voisi olla sellaista, joka yhdistää ne kaikki? Ainakin olen
varma siitä, että on olemassa yhteinen henki, joka vaikuttaa meissä,
mutta ei ole osa meistä. Ja se on Jumalan henki, sen ylevän ja mahtavan
olennon tuli ja säteily, joka on henkien elämä ja todellinen voima,
samoin kuin niiden olentojen, jotka eivät tunne auringon voimaa. Se
tuli on aivan toisenluontoista kuin helvetin tuli. Sama lempeä elämän
voima ja lämpö liikkui vetten päällä ja kuudessa päivässä hautoi
esiin maailman. Ja tämä säteily karkoittaa manalan sumut ja poistaa
kauhistuksen, pelon, murheen ja epätoivon pilvet ja säilyttää sielun
rauhan. Ken ei tunne tämän hengen lämmintä ja lempeätä tuulahdusta,
sitä en uskalla sanoa eläväksi olennoksi, vaikka tuntisin hänen
valtimonsa sykähtelevän. Sillä totisesti ilman sitä ei mielestäni edes
päiväntasaajan seudulla ole mitään lämmintä, eikä mitään valoa, vaikka
asuisin itse auringossa.
Mitä siis henkiin tulee, niin kaukana siitä, että kieltäisin niiden
olemassaolon, pikemmin uskon, ettei ainoastaan kokonaisilla valtioilla,
vaan yksityisillä henkilöilläkin on ohjaava ja suojeleva enkelinsä.
Tämä ei ole Rooman kirkon uusi mielipide, vaan jo Pythagoraan ja
Platon esittämä. Siinä ei ole mitään vääräuskoista, ja vaikka sitä ei
nimenomaan mainitakaan raamatussa, on se kuitenkin ihmiselämälle hyvä
ja hyödyllinen ajatus. Se saattaisi olla hyvä olettamus poistamaan
monia epäilyksiä, joille tavallinen filosofia ei voi antaa mitään
ratkaisua.
Jos vaaditte minun mielipidettäni ja selitystäni niiden luonteesta,
täytyy minun sanoa, että käsitykseni ovat niukat. Enimmäkseen voin
määritellä niitä vain kielteisellä tavalla, niinkuin Jumalankin
olemusta, tai vertaillen itseemme ja muihin luotuihin. Sillä
tässä maailmankaikkeudessa on olemassa asteittainen kehitys ja
luontokappalten arvojärjestys, joka ei ylene satunnaisesti ja
epäjärjestyksessä, vaan soveliaan järjestelmän mukaisesti ja
suhteellisesti. Pelkästään vain olevien ja todellisesti elävien välillä
on suuri ero; kasvien ja eläinten välillä sitäkin suurempi ja edelleen
näiden ja ihmisten välillä kaikkein suurin ero. Ja jos tämä suhde pitää
paikkansa, tulisi ihmisten ja enkelien välillä olla vielä tuntuvampi
eroavaisuus.
Me emme ymmärrä enkelien olemusta, jotka eroavat meistä
kuolemattomuudellaan, — sillä vaikka luullaan myös ihmisen ennen
lankeemusta olleen kuolemattoman, täytyy kuitenkin myöntää, että
ihminen silloinkin oli toisenlainen kuin enkelit. Kun siis emme voi
hankkia mitään varmaa tietoa jälkimäisten luonteesta, ei ole mikään
huono menettelytapa se erinäisten oppisuuntien noudattama, että mitä
tahansa hyviä ominaisuuksia tapaamme itsessämme kätkettyinä, voimme
niitä heissä edellyttää sitä suuremmassa ja täydemmässä määrässä.
Uskon, että heillä on välitön tietämys ja että he kykenevät järkensä
ensimmäisellä päätelmällä suorittamaan sellaista, mitä me emme osaa
muutoin kuin harkiten tai opiskeltuamme. Samoin uskon heidän tuntevan
asioita ja esineitä niiden muodosta ja määrittelevän erikoisten
eroavaisuuksien perusteella sellaista, mitä me osaamme kuvata vain
ominaisuuksien ja ilmiöiden avulla. Siitä syystä ne asiat, jotka meistä
näyttävät vain mahdollisilta, voivat heistä olla päivänselviä. He myös
tuntevat yksilöiden sekä erikoisia että myöskin luvullisia muotoja ja
ymmärtävät, minkä erityisen eroavaisuuden nojalla kukin yksityisolento
tulee, paitsi sen suhdetta heimoon, yksilölliseksi. Samoin kuin sielu
kykenee panemaan liikkeelle sen ruumiin, jota se elävöittää, hekin
voivat vaikuttaa keneen hyvänsä, vaikka eivät olekaan sen asukkaita.
Meidän vaikutuksemme on riippuvaista ajasta, paikasta ja välimatkasta,
mutta se näkymätön käsi, joka johdatti Habakukin jalopeurain luolaan
tai Filippuksen Asdodiin, rikkoo tätä sääntöä salaperäisellä tavalla,
jota kuolevainen ei voi tuntea.
Jos heillä kerran on tuo välitön tietämys, jonka avulla he voivat nähdä
toistensa ajatuksia ikäänkuin kasvoilla heijastuvina, en voi jyrkästi
kieltää, että he myöskin tuntevat suuren osan meidän ajatuksiamme.
Ne, jotka tehdäkseen turhanaikaiseksi pyhimyksiin vetoamisen, ovat
kieltäneet, että heillä on mitään tietoa meidän asioistamme, ovat
menneet liian pitkälle ja saavat suoda anteeksi, jos olen toista
mieltä, kunnes voin täydellisesti vastata tuohon raamatun kohtaan:
_taivaan enkelit iloitsevat syntisen kääntymisestä_.