Mitä uskontooni tulee, niin on kyllä useitakin asianhaaroja, jotka
voisivat ihmisille vakuuttaa, ettei minulla lainkaan ole uskontoa.
Onhan sen puute ammattikuntani yleisesti tunnettu pahennus, ja
lisäksi tulee opintojeni luontainen suunta sekä välinpitämätön tapani
käsitellä uskonnollisia asioita, minä kun en kiivaasti puolusta yhtä
enkä niin yleisen tavan mukaan kiihkeästi ja jyrkästi vastusta toista.
Mutta sittenkin uskallan ottaa itselleni kristityn kunnianarvoisan
nimen. Eipä sillä, että saisin tuosta arvonimestä kiittää pelkästään
kastemaljaa ja kasvatustani enempää kuin ympäristöäkään, jossa olen
syntynyt. Sillä vaikka olenkin kasvatettu joko hyväksymään periaatteet,
joita vanhempani istuttivat mitään aavistamattomaan tajuntaani, tai
sitten suostumaan maassani vallitsevaan uskontoon, olen kuitenkin
kypsyneemmällä iällä ja arvostelukykyni varmistuttua nähnyt ja
tutkinut kaikkea, ja sen johdosta huomaan sekä jumalallisen armon
periaatteitten että oman järkeni päätelmien nojalla olevani velvollinen
omaksumaan vain tuon nimen. Eikä liioin siihen kiintymiseni saata
minua niin unhottamaan sitä yleistä myötätuntoisuutta, jonka olen
velkapää ihmisyydelle, että esimerkiksi pikemmin vihaisin kuin säälisin
turkkilaisia, uskottomia ja — mikä vielä pahempi — juutalaisia; tyydyn
mieluummin iloitsemaan onnellisesta asemastani kuin kiroamaan niitä,
jotka kieltäytyvät omaksumasta kristityn kunniakasta nimitystä.
Mutta kristityn nimi on käynyt liian yleiseksi ilmaisemaan
uskoamme, koska uskonnonkin alalla on rajaviivansa, yhtä hyvin kuin
maantieteessä, ja jokainen maa eroaa, paitsi lakiensa ja rajojensa,
myöskin opinkappaltensa ja uskonsääntöjensä puolesta toisista.
Senpä vuoksi, ilmaistakseni tarkemmin kantani, mainitsen kuuluvani
reformeerattuun, uuteen uskontoon, jossa minulle ei ole muuta
epämieluista kuin nimi. Sitä samaa uskoa Vapahtajamme opetti, apostolit
levittivät, sen isät hyväksyivät ja marttyyrit vahvistivat. Mutta
ruhtinaitten pimeät suunnitelmat, samoin kuin pääpappien kunnianhimo
ja ahneus sekä lisäksi aikojen surkea rappeutuminen tärveli ja
huononsi sitä niin, että se menettäneenä alkuperäisen kauneutensa
tarvitsi nykyajan huolellisia ja helliä käsiä palauttamaan sen
alkuperäiseen eheyteensä. Sen perustajan alhainen ja syrjäytetty asema
ja vähäpätöiset välikappaleet, joilla hän melkein kuin sattumalta
pani niin hyvän työn alkuun, täyttää minut ihailulla, samalla kun se
vastustajissamme herättää ylenkatsetta ja vihaa, jota häpeämättömät
pakanat myöskin ensin purkivat Kristusta ja hänen opetuslapsiaan
vastaan.
Kuitenkaan en ole siten tutustunut noihin edellämainittuihin asioihin
enempää kuin niiden edustajiinkaan, että olisin asettunut jyrkästi
sotakannalle heitä vastaan. Hehän ovat mieluummin purjehtineet
lahonneella aluksellansa kuin olisivat tuoneet sen telakkaan
korjattavaksi; he ovat summakaupassa säilyttäneet kaikki, poistamatta
mitään, ja itsepäisesti pysyvät sellaisina kuin ovat, pikemmin kuin
palaisivat sille kannalle, millä alunpitäin ovat olleet. Me olemme
uudistaneet uskomme heistä lähtien, mutta emme heitä vastaan, sillä
lukuunottamatta sopimattomia sanoja ja loukkaavia nimityksiä, jotka
erottavat vain tunteitamme, mutta ei asiaamme, meillä on yhteinen nimi,
yhteinen usko ja yhteinen uskomme perustus.
Senpävuoksi en tunne mitään epäröintiä seurustelussani ja eläessäni
heidän kanssaan, käydessäni heidän kirkoissaan, silloin kun ei ole
omaa, tai rukoillessani joko heidän kanssaan tai heidän puolestaan. En
ole milloinkaan voinut nähdä mitään järkeä noissa monissa säännöissä,
jotka kieltävät Israelin lapsia saastuttamasta itseään pakanain
jumalanpalveluksessa, me kun olemme kaikki kristittyjä eivätkä meitä
erota sellaiset törkeät jumalattomuuden ilmaukset, jotka voisivat
saastuttaa rukouksiamme tai niitä paikkoja, joissa rukoilemme. Miksikä
ei siis vakautunut uskonnollinen tunne saattaisi kunnioittaa Luojaansa
missä hyvänsä, erittäinkin sellaisissa paikoissa, jotka ovat hänen
palvelukseensa pyhitetyt? Jos _heidän_ jumalanpalveluksensa siellä
häntä loukkaa, saattaa _minun_ hartauteni olla hänelle mieliksi; jos
_he_ häpäisevät pyhäkköä, saattaa _minun_ hartauteni sitä pyhittää.
Vihkivesi ja ristiinnaulitun kuva, jotka ovat niin vaarallisia
rahvaalle, eivät petä minun arvostelukykyäni eivätkä saata harhaan
johtaa hartauttani.
Minä olen, sen tunnustan, luonnostani taipuva siihen, mitä harhaan
joutunut intoilu nimittää _taikauskoksi_. Myönnän keskustelutapani
yleensä olevan jäykkää ja käytökseni ankaraa, vieläpä joskus juroakin;
kuitenkin tahdon hartautta harjoittaessani osoittaa mieltäni sekä
polvistumalla että ottamalla hatun päästäni ja muutenkin osoittamalla
noita ulkonaisia ja havaittavia liikkeitä, jotka saattavat ilmaista tai
edistää näkymätöntä hartauttani.
Mieluummin vioitan omaa kättäni kuin kirkkoa enkä tahallani häpäise
minkään pyhimyksen tai marttyyrin nimeä. Ristiinnaulitun kuvan
nähdessäni voin olla muistamatta hattuani kohottaa, mutta tuskin
olla ajattelematta tai muistamatta vapahtajaani. En voi nauraa
pyhiinvaeltajien hyödyttömille retkille, vaan pikemmin sääliä heitä,
enkä tuomita munkkien viheliäistä elämää, sillä vaikka he ovatkin
harhaan johtuneita käytöksessään, on siinä jotakin hartautta sittenkin.
En ole milloinkaan voinut kuulla Ave-Maria-kellon soivan tuntematta
mielen ylennystä, enkä voi liioin väittää, että kun _he_ yhdessä
kohdassa erehtyvät, _minulla_ olisi oikeus erehtyä vieläkin enemmän
jäädessäni mykkänä heitä halveksimaan. Senpä vuoksi, kun he omistivat
hartaudenharjoituksensa _Marialle_, osoitin minä rukoukseni _Jumalalle_
ja oikaisin heidän rukouksessaan esiintyvän erehdyksen, osoittamalla
omani oikeaan.
Juhlallisen kulkueen nähdessäni olen itkenyt liikutuksesta viljavia
kyyneliä, jollaikaa toverini vastustushalun ja ennakkoluulojen
sokaisemina ovat joutuneet sopimattomasti vihastumaan ja nauramaan.
Onhan kieltämättä sekä Kreikan että Rooman, niin hyvin kuin Afrikankin,
kirkoissa juhlallisia muotoja ja menoja, joita viisaammat hurskaat
saattavat kristillisellä tavalla käyttää. Meidän ei tarvitse tuomita
niitä itsestään pahaksi, vaan ainoastaan taikauskoisuuden aiheuttamiksi
houkuttelukeinoiksi ja syöteiksi noille tietämättömille, jotka
katsovat kieroon totuuden kasvoihin eivätkä epävakaisuudessaan saata
pysyä hyveen ahtaassa pisteessä ja keskuksessa, kallistumatta tai
horjumatta ympärystään päin. Samoin kuin on ollut monta uudistajaa,
on myöskin ollut monta uudistusta, sillä jokaisella maalla on omat
tapansa ja menetelmänsä, riippuen kansallisista harrastuksista,
yhteiskunnallisesta järjestyksestä ja ilmastosta. Muutamissa
tapauksissa on uudistus tapahtunut ankarasti ja äärimmäisyyksiin
saakka ulottuen; toisissa rauhallisesti ja kohtuullisesti, niin että
yhteistä omaa ei ole hajoitettu, vaan on hellävaroin jaettu ja jätetty
kunniallisen sovinnon mahdollisuus. Sellaistapa rauhalliset mielet
toivovatkin, ja odottavat ajan vaiheiden ja Jumalan armon sen saavankin
toimeen. Sekin mielipide, joka tarkastelee nykyisiä vastakohtia noiden
kahden äärimmäisyyden välillä tunteissa ja harrastuksissa, saattaa yhtä
hyvillä toiveilla odottaa niidenkin yhteen sulautumista.
Mutta käydäkseni lähemmäksi itseäni ja liikkuakseni rajoitetummassa
piirissä, ei ole muuta kirkkoa, joka jokaisessa kohdassa niin sointuisi
tuntooni ja jonka uskonkappaleet, järjestys ja tavat tuntuisivat niin
järkeen soveltuvilta ja niin sanoakseni minun erikoiseen hartauteeni
soveltuvilta, kuin se, johon kuulun, Englannin kirkko. Senpä uskoon
olen vannoutunut ja senvuoksi tunnen olevani kaksinkertaisesti
velvoitettu hyväksymään sen opinkappaleet ja koettamaan noudattaa sen
säädöksiä. Mitä sen ulkopuolella on vähäarvoisempia asioita, noudatan
niitä oman yksityisen järkeni sääntöjen mukaan tai riippuen hartauteni
kulloinkin sattuvasta mielialasta, enkä usko jotakin asiaa senvuoksi,
että Luther sen hyväksyi, tai hylkää toista sen vuoksi, että Kalvin on
sen tuominnut. En tuomitse kaikkea, mitä Tridentin kokous päätti, enkä
liioin hyväksy kaikkia Dorthin synoodin päätöksiä.
Lyhyesti sanoen: siinä, mistä raamattu on vaiti, on kirkko tekstinäni;
mistä taas raamattu puhuu, siinä on jälkimäinen vain apunani
selittämään. Missä taas kumpikin on yhtä vaitelias, en käy etsimään
uskolleni ohjeita Roomasta enempää kuin Genevestäkään, vaan noudatan
oman järkeni neuvoja.
Vastustajamme ovat häpeäkseen aivan väärin väittäneet, niinkuin me
itsekin olemme törkeästi erehtyneet, että uskontomme juontaisi alkunsa
Henrik VIII:sta, joka, vaikka hän irtautuikin paavista, ei siltä
luopunut Rooman uskonnosta eikä saanut aikaan mitään muuta kuin mitä
hänen omat edeltäjänsä olivat toivoneet ja kokeilleet menneinä aikoina
ja mitä Venetsian valtio olisi saattanut yrittää meidän päivinämme.
Mutta yhtä kiittämätöntä on _meidän_ käydä jatkamaan Rooman piispan
ivapuheita ja häpäiseviä herjauksia, sillä häntäkin kohtaan, koska
hän on maallinen ruhtinas, olemme velvolliset käyttämään soveliasta
puhetapaa. Tunnustanhan tosin välillämme olevan kiihkon syytä: hänen
toimestaan olen kirkonkiroukseen langetettu, ja _harhaoppisen_
nimitys on lievintä, mitä hän minusta sanoo. — Mikään korva ei
sentään ole milloinkaan kuullut minun nimittävän häntä puolestani
_Antikristukseksi, synninihmiseksi_ tai _Baabelin portoksi_. Rakkauden
tapa on kärsiä kostamatta. Saarnatuolissa usein käytetyt pilkkapuheet
ja herjaukset saattavat hyvin tehota jokapäiväisiin ihmisiin, joiden
korvat ovat herkempiä puhetulvalle kuin logiikalle; ne eivät kuitenkaan
millään tavoin vahvista ajattelevampien uskovaisten uskoa, nämä kun
tietävät, että hyvää asiaa ei edistetä kiihkolla, vaan se kyllä pitää
puolensa rauhallisessa väittelyssäkin.
En ole milloinkaan voinut loukkaantua keneenkään mielipiteitten
eroavaisuuksien vuoksi enkä suuttua siitä, että jonkun arvostelu ei ole
soveltunut siihen käsitykseen, jota ehkä en itsekään muutaman päivän
perästä enää hyväksyisi. Minulla ei ole neronlahjaa väitelläkseni
uskonnosta, ja usein olen pitänyt viisaimpana välttää sellaisia
väittelyitä, erittäinkin ollessani epäedullisessa asemassa tai milloin
totuus saattaisi kärsiä minun heikon puolustukseni vuoksi. Siinä, missä
tarvitsemme opetusta, on hyödyllistä väitellä itseämme etevämpien
kanssa; jos taas on tarvis lujentaa ja varmistaa mielipiteitämme, on
parempi väitellä sellaisten kanssa, joiden arvostelukyky on omaamme
heikompi, jotta heidän mielipiteistänsä helpommin saatu voitto
kohottaisi ja varmistaisi omaa mielipidettämme.
Ei jokamies ole sovelias totuuden puolesta taistelemaan eikä
kelvollinen ottamaan taisteluhansikasta vanhurskauden asiassa. Monet,
jotka eivät näitä periaatteita tunne ja jotka ajattelematta kiivailevat
totuuden puolesta, ovat liian äkkipikaisesti ahdistaneet Erehdyksen
joukkoja ja itse joutuneet Totuuden vihollisten saaliiksi. Voi yhtä
täydellisesti omistaa totuuden kuin pitää hallussaan kaupunkia ja silti
joutua antautumaan, minkä vuoksi on parempi omistaa se rauhassa kuin
saattaa se taistelussa vaaraan. Senpä vuoksi, jos mieleeni joitakin
epäilyksiä sattuu, unhotan tai ainakin siirrän ne tuonnemmaksi, kunnes
varmistuneempi arvosteluni ja miehekkäämmät järkisyyni kykenevät ne
voittamaan. Pidän näet jokaisen omaa järkeä hänen parhaana oppaanaan,
joka saadessaan rauhassa toimia keksii keinon, millä katkaista ne
siteet, joilla valheen viekkaus on kahlehtinut heikomman ja horjuvan
arvostelukykymme.
Filosofian kannalta, jolloin totuus näyttää kaksinaamaiselta, ei
kukaan ole eriskummaisempi kuin minä itse, mutta uskonnon asioissa
pysyn mielelläni selvällä tiellä. Ja vaikkakaan en sokeasti, niin
kuitenkin nöyrästi uskoen seuraan kirkon suurta ratasta, jonka vetämänä
liikun, enkä säilytä itselleni mitään omaa liikuntavapautta aivojeni
ahtaammassa piirissä. Siten en jätä mitään tilaa harhakäsityksille,
oppiriidoille ja erehdyksille, ja tällä hetkellä saattanenkin totuutta
loukkaamatta sanoa olevani kaikesta niiden tartunnasta vapaa. Täytyyhän
minun tunnustaa, että aikaisempiin opintoihini sekoittui pari kolme
harhakäsitystä, jotka eivät olleet viime vuosisadoilta kotoisin, vaan
vanhoja ja unohdettuja, niitä, joita ainoastaan minun kaltaiseni
säännöttömyyksiin johtuvat yltiöpäät jälleen päivänvaloon tuovat.
Harhaopit eivät näet häviä esittäjiensä mukana, vaan ovat Arethusa-joen
tapaisia, joka jossakin paikassa maahan hävittyään jälleen puhkeaa
esille toisessa paikassa.
Yleinen kirkolliskokous ei kykene tykkänään tuhoamaan edes yhtä
ainoata harhaoppia, joskin se voi sen siksi hetkeksi sysätä syrjään.
Sillä ajan kierto ja olojen muutokset tuovat sen uudelleen esille,
jolloin se taas kukoistaa, kunnes jälleen tuomitaan. Käypi aivan
kuin sielunvaelluksessa, jos sielu siirtyisi ihmisestä toiseen:
jonkun ajan kuluttua mielipiteet jälleen löytävät henkilöitä ja
mieliä, samankaltaisia kuin nekin, jotka ensiksi herättivät ne eloon.
Saadaksemme jälleen nähdä itsemme, ei meidän tarvitse odottaa Platon
vuotta [jolloin kaikki asiat palaavat entiselleen], sillä ei kukaan
ihminen ole pelkkä itsensä. On ollut monta Diogenesta ja yhtä monta
Timonia, vaikka perin harvoja sen nimisiä; ihmiset eletään uudelleen
ja maailma on samanlainen kuin se oli muinaisinakin aikoina. Joskaan
ei silloin ollut olemassa jonkun ihmisen kaksoisolentoa, on myöhemmin
ollut semmoisia, jotka ovat niin sanoaksemme kuin hänen uudelleen
henkiin herännyt minuutensa.
Ensimmäinen noista harhakäsityksistäni oli se arabialaisten esittämä,
että ihmisten sielut häviävät heidän ruumiittensa mukana, mutta tulevat
viimeisenä päivänä jälleen herätettäviksi. Eipä sillä, että olisin
täysin käsittänyt sielun kuolevaisuutta, mutta jos sellainen olisi
mahdollista (mitä seikkaa filosofia ei ole vääräksi väittänyt, vaikka
kylläkin usko) ja molemmat yhdessä menisivät hautaan, säilytin siitä
kuitenkin saman käsityksen kuin mikä meillä kaikilla on ruumiista,
että se näet on nouseva jälleen. Sehän olisikin mitättömän luontomme
mukaista, jos nukkuisimme pimeydessä viimeiseen herätyskäskyyn
saakka. Vakavasti ajatellessani omaa arvottomuuttani peräydyin
vaatimasta mitään etuoikeutta sielulleni. Jos vaan sain lopuksikin
olla Vapahtajani seurassa, saatoin kärsivällisesti tyytyä olemaan
olemattomana melkeinpä ikuisuuteen asti.
Toinen harhakäsitys oli Origineen opettama, että Jumala ei ole
leppymätön vihassaan, vaan määrätyn ajan kuluttua vapauttaa tuomitut
sielut kidutuksesta. Tähän erehdykseen jouduin miettiessäni vakavasti
yhtä Jumalan suurista ominaisuuksista: Hänen laupeuttansa. Tuudittelin
itseäni siihen ajatukseen, koska en huomannut siinä mitään pahaa,
jotapaitsi se oli omiansa käännyttämään minut takaisin äärimmäisestä
epätoivosta, johon synkkämieliset ja mietiskelevät luonteet liiankin
helposti joutuvat.
On kolmaskin harhakäsitys, jota en milloinkaan varsinaisesti
kannattanut enkä noudattanut, mutta jonka usein olisin toivonut
olevan sopusoinnussa totuuden kanssa, loukkaamatta uskontoani, ja
se on rukoileminen kuolleitten puolesta. Olin siihen taipuvainen
jonkinlaisesta hyvänsuonnista, jolloin tuskin voin pidättää rukoustani
ystävän puolesta hautauskellojen soidessa tai nähdä hänen ruumistansa
kohottamatta esirukousta hänen sielunsa puolesta. Ajattelin, että
vainaja täten on kauniisti jälkimaailman muistissa, paljon ylevämmin
kuin historiassa.
Noista mielipiteistä en milloinkaan itsepäisesti pitänyt kiinni
enkä liioin yrittänyt ketään houkutella omaan uskooni, enpä edes
niinkään paljoa, että olisin ilmaissut niitä tai väitellyt niistä
läheisimmänkään ystävän kanssa. Minä en siis levittänyt sellaisia
käsityksiä toisille enkä niitä vahvistanut omassakaan mielessäni, vaan
annoin niiden pysyä vireillä omalla voimallansa, lisäämättä uutta
polttoainetta, joten ne huomaamatta itsestänsä sammuivat.
Niinpä nämä mielipiteet, vaikka ovatkin laillisissa kokouksissa
tuomitut, eivät olleet minussa mitään harhaoppeja, vaan pelkästään
erehdyksiä ja ymmärrykseni yksinkertaisia hairahduksia, joihin ei
liittynyt tahtoni turmeltumista. Ei ainoastaan turmeltunut ymmärrys,
vaan myöskin sairaalloiset tunteet on niillä, jotka eivät voi harrastaa
mitään erikoisasiaa joutumatta harhaoppiin tai esittää jotakin
käsitystä, muodostamatta samalla lahkokuntaa. Siinähän oli Luciferin
ensimäisen lankeemuksen kataluus, että hän ei tyytynyt vain yksinään
kulkemaan harhateillä, vaan viekoitteli puolelleen legioonittain
henkiä, ja tämän kokemuksensa mukaisesti hän kiusasi vain Eevaa, hyvin
ymmärtäen synnin kyvyn tarttua muihin ja sen, että yhden eksyttäminen
merkitsi hiljaisuudessa ja johdonmukaisesti heidän molempain
pettämistään.
Että harhakäsityksiä oli ilmestyvä, sitähän jo Kristus ennusti,
mutta että vanhat harhakäsitykset poistettaisiin, siitä meillä ei
ole mitään ennustusta. Ja että harhakäsityksiä täytyy olla, se ei
toteudu ainoastaan meidän kirkossamme, vaan kaikissa muissakin. Ja
harhaoppien joukossa tulee olemaan niistäkin poikkeavia harhaoppeja.
Areiolaisethan eivät ainoastaan eronneet kirkostansa, vaan olivat
erimielisiä keskenäänkin. Ne, jotka ovat taipuvaisia erimielisyyteen
ja luonnostansa aina uutta etsivät, eivät tietystikään sovellu
yhteiselämään eivätkä liioin milloinkaan tyydy yhden yhdyskunnan
järjestykseen ja hallintoon. Siitä syystä he erottuaan toisista
liittyvät keskenäänkin vain heikosti yhteen eivätkä edes tyydy
kirkkonsa yleiseen hajoittamiseen tai jaoitteluun, vaan jakautuvat
sitten itse melkeinpä aivan atomeihin saakka.
Totta on, että erinäiset ihmiset eivät ole milloinkaan olleet
vapaita eriskummaisista mielipiteistä ja käsityksistä. He ovat aina
säilyttäneet jotakin oman kirkkonsa tai minkä tahansa muun kirkon
käsityksen ohella ja yksityiseenkään täysin mukautumatta. Mutta terve
arvostelukyky saattaa näin menetellä herättämättä pahennusta tai
joutumatta harhaoppeihin, sillä onhan, kaikkien kirkolliskokouksien
päätöksistä ja koulukuntien määritelmistä huolimatta, vielä monta
koskematonta ja mieleenjohtumatonta asiaa, joita rehellinen järki
huoleti voi vapaasti käsitellä silti ollen loitolla kaiken harhaopin
piiristä.
Mitä sitten tulee noihin jumaluuden siivekkäihin salaisuuksiin ja
uskonnon hienoimpiin vivahduksiin, jotka ovat suistaneet pätevämpien
päiden aivoja saranoiltaan, eivät ne milloinkaan ole minun ajuani
pingoittaneet. Minun nähdäkseni ei reipas usko havaitse uskonnossa
kylliksi mahdottomuuksia; meidän uskontomme syvimmät salaisuudet eivät
ole ainoastaan saaneet valaistustansa, vaan myöskin virikettänsä
päätelmien ja järjen voimasta. Minä vaivun mielelläni jonkin
salaisuuden tutkimiseen, seuraamaan järkeäni huippukohtaan asti.
Minun yksinäinen virkistyskeinoni onkin koettaa älyni avulla tutkia
kolminaisuuden, Kristuksen lihaantulemisen ja kuolleistanousemisen
monimutkaisia pulmia. Voin vastata kaikkiin saatanan väitteisiin ja
kapinallisen järkeni muistutuksiin tuolla merkillisellä lauseella,
jonka olen oppinut Tertullianukselta: _Certum est, quia impossibile
est_ [Se on varmaa, koska se on mahdotonta]. Minä tahdon harjoittaa
uskoani vaikeimmassa kohdassa, sillä tavallisten ja näkyväisten
asioiden hyväksyminen ei ole uskoa, vaan opiskelua.
Muutamat uskovat paremmin nähtyänsä Kristuksen haudan; ja kun he ovat
nähneet Punaisen meren, eivät he epäile sen ylitse kulkemisen ihmettä.
Minä sitävastoin onnittelen itseäni ja olen kiitollinen siitä, etten
elänyt ihmetekojen päivinä enkä ole milloinkaan nähnyt Kristusta
enempää kuin hänen opetuslapsiaankaan. En olisi tahtonut olla noiden
israelilaisten mukana, jotka kulkivat Punaisen meren yli, enkä yksikään
Kristuksen potilaista, joille hän ihmeitänsä teki, sillä uskoni olisi
silloin ollut kuin pakolla minuun pantua enkä silloin olisi voinut
iloita siitä suuremmasta siunauksesta, joka on luvattu niille, jotka
uskovat, vaikka eivät näe. Onhan helppo ja pakko uskoa sitä, mitä
silmämme ja aistimme ovat tutkineet. Minä uskon, että hän oli kuollut
ja haudattu ja nousi kuolleista jälleen, ja toivon mieluummin saavani
nähdä hänet kunniassaan kuin katsella häntä hautakappelissaan tai
haudassaan. Eikä siinä olekaan paljoa uskomista; meillä kun on järki,
on tämä uskokin historian ansiota. Ne vain omistivat rohkean ja
ylevän uskon, jotka elivät ennen hänen tulemistaan, jotka saattoivat
epäselvien ennustuksien ja salaperäisten esikuvien nojalla uskoa ja
odottaa näköjään mahdottomia asioita toteutuviksi.
On totta, että kaikessa lujassa uskossa on terävyytensä tai
yksinkertaisella vertauksella sanoaksemme _miekkansa_. Mutta näissä
hämärissä kysymyksissä minä mieluummin käytän samaa vertaussanaa kuin
apostoli käyttää, nimittäin _kilpeä_, jonka suojassa ymmärtääkseni
voi varovainen taistelija säilyä koskemattomana. Siitä alkaen, kun
opin käsittämään, ettemme mitään tiedä, on järkeni ollut taipuvaisempi
uskonalaisuuteen, ja nyt tyydyn ajattelemaan jotakin salaisuutta,
vaatimatta tarkempaa määritelmää, hyväksyen helpomman ylimalkaisen
kuvauksen. Hermes-jumalasta esitetty allegorinen selitys miellyttää
minua verrattomasti enemmän kuin kaikki jumaluusoppineitten
metafyysilliset määritelmät. Missä en voi tyydyttää järkeni
vaatimuksia, siinä mielelläni annan mielikuvitukseni vapaasti
liikehtiä. Yhtä hyvin saattaisin täysin asianmukaisena hyväksyä
väitteen, että _anima est angelus hominis, est corpus Dei_ [sielu on
ihmisen enkeli, Jumalan ruumis] kuin ilmeisenä seikkana, että _Lux est
umbra Dei_ [valo on Jumalan varjo].
Siinä, missä on järjellemme liian syvä hämäryys, on hyvä tyytyä
kuvauksiin, mukailuihin ja ylimalkaiseen hahmoitteluun. Sillä
osoittaessamme järjellemme, kuinka kykenemätön se on selittämään
luonnon näkyviä, ilmeisiä ilmiöitä, se käy nöyremmäksi ja
alistuvaisemmaksi suhteessaan uskon salaisuuksiin. Näin minä opetan
vastahakoista ja kesytöntä järkeäni kumartumaan uskon viehätykseen.
Uskon, että oli jo olemassa puu, jonka hedelmistä onnettomat
esivanhempani maistoivat, vaikka samassa luvussa, jossa Jumala
kieltää siitä syömästä, nimenomaan sanotaan, että maassa ei vielä
kasvanut kasveja, _sillä Jumala ei vielä ollut antanut sataa maan
päälle_. Lisäksi uskon, että käärme (jos se on kirjaimellisesti niin
ymmärrettävä) muotonsa ja rakenteensa takia ryömi vatsallansa jo ennen
kuin se kirottiin.
Minusta se koetus tyttöjen neitsyyden toteamiseksi, jonka Jumala
määräsi israelilaisille, on sangen epävarma. Kokemus ja historia
opettavat, etteivät ainoastaan monet yksityiset naiset, vaan vieläpä
kokonaiset kansakunnat ovat vapautuneet lasten synnyttämiseen
liittyvästä kirouksesta, jonka Jumala näyttää määränneen koko
ihmissuvulle. Siitä huolimatta uskon, että kaikki tämä on totta,
vaikka tosin järkeni saattaisi vakuuttaa minun olevan väärässä. Tätä
en suinkaan pidä alhaisena puolena uskoa, jos uskomme asian, joka ei
ainoastaan ole järkemme yläpuolella, vaan vieläpä sitä vastaankin ja
aistimiemme todistusten kanssa ristiriidassa.