Tallia valaisi himmeä lamppu. Matti vihelteli nojaten seinään ja
tuijotellen kattoon. Toisinaan muuttui vihellys kimakan kirkuvaksi,
toisinaan uupuen aivan kuin Matti olisi muun ajattelemisen vuoksi
unohtanut puhaltaa. Hevosilla, joita oli neljä, ei ollut mitään
syötävätä. Muutamat niistä katselivat Mattia odottaen. Harmaa oli
heittänyt silppuastiansa pilttuun lattiaan kumolleen. Mustan loimi oli
irtautunut vyöstä ja makasi lannassa. Eero kuului ulkona vihertelevän
hevoselleen ja taputtelevan sitä. Vilhelmin vierasten hevonen kuopi
maata ja pärskyi. Matti yhä liikkumatta istui ja vihelteli, kun Eero
tuli talliin.
»Lähdetkö kylään, viinan hakuun?» kysyi Matti.
»Viinan hakuun», nauroi toinen, osoittaen ymmärtävänsä mistä on
kysymys. »Etpä ole vielä antanut hevosille ruokaakaan.»
»Enkä annakaan! Antakoon itse ne, jotka juovatkin.»
»Taitavat olla tässä talossa vähän...»
»Ovat ne paljonkin...» Ja Matti alkoi purkaa. Eero vaikeni ikäänkuin
kunnioittaen myrskyn edessä. Kysyi vihdoin hiljaa:
»Missä Iikka on?»
»Missä lie... Ei Iikka milloinkaan ole pyhinä kotona. Hullu oliskin.»
Synkästi tuijotellen astui hän ulos tallista.
»Lähdetään pois», sanoi.
»Anna noille elukoille ruokaa. Kylläpä ne olisivat sen tarpeessa.»
»En.»
»Et? Miksi et? Otan edes tuon loimen pois.» Eero nosti sen pilttuulle.
»Eikö tuo harmaa säre silppuastiaansa?» Eero otti senkin ylös. Matti
nojaili koko ajan tallin ovipieleen.
»Särkeköön!»
Hänen vihansa alkoi jo kuohua Eeroakin kohti. Sitä nostatti
syyllisyyden tunne, jota vastaan ei voinut puollustautua.
»Anna niille heiniä», käski Eero.
»Anna itse!»
Eeron suuret sieramet alkoivat kohoilla. Ripeästi juoksi hän tallin
yliselle ja heitti hevosille heiniä.
Enempää riitelemättä mentiin vaijeten ulos. Matin sappi oli hyvin täysi
ja mennessään tupaan hän sanoi Eerolle nyt menevänsä viinan hakuun,
saisi tulla mukaan jos huvittaa. Otti päällystakin tuvan seinältä ja
lähti.
»Ethän vaan yökenkään lähde jo? Ei hevosille sovi näin aikaisin yöksi
antaa», puhui emäntä pannessaan puita takkaan ja pysähtyi käskevästi
silmäilemään Mattia. Siitä huolimatta meni renki ulos ja pani oven
peräänsä lyömällä kiini. Emäntä kiihottui ja juoksi porstuan ovelta
huutamaan:
»Kuulitko Matti? Et saa mennä ... minä kiellän!... Kaikki kelvottomatpa
tässä alkavatkin ovia paiskia, vaikka ei mies kykene...»
Mutta Matti pakeni juosten kyläänpäin ja ajatukset pyörivät kiehuvana
moskana.
Mitä se oli? Hevosen kulkunen vaan kilahti Latikkalan portilla. Matti
pysähtyi ja kuunteli.
»Matkamiesten hevosia!»
Outo, vieras ajatus värisytti ja kiihoitti.
»Mitäs minä teen?» kysäsi hän itseltään väristen. »En mitään ...
juon ... juon!...»
Oli pimeä. Hän penkoi tulisella kiireellä matkamiehen rattailla. Löysi
suuren viinanassakan ja alkoi juoda. Se polttaa suuta. Kuuluuko mitään?
Hän juo vielä. Viina on kovin tuimaa hänelle. Kuinka ne voivat sitä
niin juoda? Päässä ja koko ruumiissa alkaa omituisesti kiehua ja
humista, mutta hän juo vielä. Aikoo ruveta ylenannattamaan ja hän panee
astian pois. Muistaa tulpan, vaan sitä ei löydy mistään. Hän hoitaa
nassakkaa aivan kuin omaansa, panee heiniin, peittelee... Pihasta alkaa
kuulua ääniä. Matti pelästyy, juoksee. Jalat alkavat sotkea. Ylönantava
tunnelma kohoo vatsasta kurkkuun... Mieliala on hyvä ja iloinen niin
että laulattaa.
Tien vieressä on räätäli Lundbergin tupa. Ja Lundberg oli kerran
ilvehtien nauranut, Matin luulon mukaan, hänen piipulleen ja toisen
kerran sanonut jossain, että viimevuotisessa palveluspaikassaan ei
Mattia pidetty sen vuoksi kun oli laiska.
»La-a-a-ais-ka...» lauloi hän lonottaen lähestyessään Lundbergin
mökkiä. Sappi alkoi kiehua... Sanoo sille räätälille, että mitä se
hänestä tahtoo... Hän sanoo...
»Rallallaa ja laiskat laulaa, rallallaa ja laiskat laulaa...»
Hän potki ja paukutti räätälin ovella.
»Ja rallallaa...»
Huomasi että tupessa oli puukko. Otti sen, veteli piirtoja oveen ja
kirkui joka vedolla erityisesti. Kuume kohosi. Kun eivät avanneet ovea,
löi kovemmin ja huusi. Pani puukon taskuun, että voisi paremmin
nyrkillä takoa. Yhtäkkiä muistui mieleen Martta. Kohta muodostui uusi,
innostava ajatus: hän lähtee Martan luo. Viha unohtui. Hän löi
viimeisen kerran oveen, nyt ilon vallassa ja poistuessaan repäisevän
riemun remuavassa humussa löi vielä nyrkillään ikkunan keskipuuhun.
Mutta nyt tuli vahinko, ikkunasta meni kaksi ruutua säpäleiksi. Matti
pelästyi ja laulu lakkasi.
Räätäli ryntäsi ulos tuvasta kuin vihuri, alusvaatteissa ja kävi
kostavana rankaisijana Matin kimppuun. Tämä aikoi paeta, mutta ei
onnistunut, hän kaatui juostessaan edellä. Ensin räätäli häntä
paljaalla kädellä löi siihen asti, että Matti rupesi itkemään. Sitte
huusi räätäli emäntänsä tuomaan itselleen vaatteita. Häthätää
puettuaan, jolla aikaa piteli Mattia toisella kädellä, alkoi hän
työntää tätä kauluksesta edellään. Matti ensin juonitteli ja
vastusteli, mutta rupesi vihdoin tolkussaan kävelemään, koettaen
samalla väsyneesti nojata räätälin tukevaan käsivarteen, vaikka tämä
ärhenteli ja haukkui siitä.