Kun Matti seuraavana päivänä puolisen tienoissa heräsi, havaitsi hän
olevansa aivan vieraassa tuvassa ja pelästyi. Maaten esiripulla
varustetussa sängyssä, jossa oli hiukan olkipahnoja ja olkipussi
päänalusena, kohotti hän kätensä hieroakseen silmiään. Käteen koski
kipeästi, se oli turvonnut ja kankea. Hän uudestaan pelästyi. Seurasi
harmaa hämminki. Ajatukset alkoivat liikkua hitaasti. Alkoi muistella
eilisillan hämäriä tapauksia. Ei muistanut oikeastaan mitään sen
jälkeen kun oli alkanut koluta räätälin oven takana. Ikkunan särkemistä
muisti kuin hämärää unta ja sitä että oli saanut selkäänsä. Kipu alkoi
yhä häiritsevämpänä tuntua päässä, kädessä ja vihdoin nenässä, jonka
keksi ajettuneen isoksi ja helläksi. Vaan mikä on tuo mies?
Mies istui penkillä ja esiripun aukeamasta saattoi hänet nähdä.
Silmät olivat sumeat ja hämärtävät ja muistikin. Tunsi vihdoin
vanginkulettajan. Tämä tuli sängyn luo ja tempasi esiripun auki samassa
kun Matti oli arvannut missä hän on. Tuijotellen vapisevana isännän
silmiin teki hän samalla havainnon, ettei hänellä ainakaan ole rautoja.
Kysyi arkoen:
»Mitä minä olen tehnyt?»
Miehen jörömäisessä naamassa ei näkynyt mitään erikoista ilmettä kun
vastasi:
»Murhan.»
Kauhistuneena tempausi Matti istumaan ja kiljasi. Hätäisesti siunaillen
syöksi hän lattialle ja kysyi josko se on totta.
»Totta se on», vakuutti isäntä, mutta jörömäinen naama kiertyi
helpottavaan hymyyn. Vaikka Matti alkoikin epäillä asian todellisuutta
ei hän nyt enää saattanut pidättää itkuansa. Sen kestäessä alkoi
puhella kaikellaista ajattelematonta ja joutavaa, katuvaa ja
epämieluista yhtaikaa. Porua ja epätoivoa pysähtyivät emäntä ja nuori
palvelustyttökin katsomaan. Kääntäen selkänsä sanoi isäntä yhtä jurona
ja jyrkkänä kuin ennenkin.
»Älä nyt aivo. Et sinä ole murhaa tehnyt.»
Sepä edes hyvä!
»Mitä minä olen tehnyt?»
Isäntä ei ollut nopsa kertomaan. Saihan kuitenkin vihdoin
tyydyttäneeksi Matin uteliaisuutta: oli teloittanut puukolla räätälin
käsivartta ja olkapäätä ja särkenyt ikkunoita.
Koko päivän sai Matti vanginkulettajan luona istua tietämättä pääseekö
pois, vai linnaanko lähetetään. Nimismies oli vaan käskenyt siellä
pitää, hän tulisi vasta huomenna. Iltapäivällä tuli tuttuja katsomaan.
Tästä osanotosta Matti ihastui. Ei hän jaksanut olla niin huomattuna
tulematta ylpeäksi... Siitä ei saattaisi missään tapauksessa
aivan pitkää vankeutta tulla... Ujoina alkoivat mieleen tunkea
vanhanaikaisten murhalaulujen kiihottavat sanat ja säveleet. Sappi
vähitellen paisui ja luonto kohosi aamullisesta surkeasta
lamauksestaan. Puhelu sai jo tilapäisiä röyhkeyden vivahduksia.
Mutta päivemmällä saapuu tieto, että olkapäähaavoja on lääkäri pitänyt
vaarallisina. Vuosituomion kamala uhka nousee eteen kuin pelottava
haamu. Mieliala laskeutuu eikä enää pääse kohoamaan.
Martan rakkauden muisto kohoo ikävöivänä ja uskollisena keskellä synkän
tulevaisuuden mielikuvia. Hän on asettunut istumaan ikkunapieleen mistä
näkee tielle, josta silmä luopumatta, loppumatta etsii: eikö Marttaa
näy? Mikäli ilta kuluu kadottavat muut asiat arvonsa. Vanki ajattelee
vaan Marttaa ja itseltään kyselee: tuleeko hän? Vapiseva aavistus antaa
siihen joka kerta epäröivän ja umpimielisen vastauksen. Jos ei Martta
nyt tule, voi kulua vuosi, kaksi, kolme, ennen kuin hän saa nähdä ja
puhutella. Martta ei tiedä häntä odottaa eikä tiedä josko haluaakan kun
ei ole tullut koskaan mitään puhutuksi, on vaan oltu yksissä ja pidetty
toisistaan. Mutta vuosien kuluttua voi Martta jo olla toisen oma... Jos
hän tulisi tänne, -- jos menisi edes tuosta ohitse, tietä pitkin,
ymmärtäisi hän, että Martta on tullut hänen tähtensä ... että Martta
todella rakastaa, että on edes joku joka häntä suree ja ikävöi kun hän
parasta nuoruuttaan linnassa haaskaa. Katse kulkee maantietä pitkin
pituuttaan, mutta ei vaan näy Marttaa...
Mielessä on ollut jo isomman ajan niin pimeätä. Raitalaan ei ole ensi
vuodeksi pyydetty rengiksi eikä muuallekaan. Iikkaa on tahdottu
pestata, mutta ei ole luvannut kun aikoo Liisan kanssa yhteen ja
odottaa Amerikan piljettiä. Hän muistaa miten tämä ajatus häntä eilen
illalla erityisesti vaivasi silloin kuin lähti. Mieli katkeroittuu ja
hänen tekee mielensä kurillisesti nauraa kun muistaa miten hän varkain
veti oikein pääntäyden matkamiehen leilistä...
Ihmisiä käy talossa.
»Rautoihinko se Mattikin itsensä laittoi?» useimmat sanovat, äänessä
tuomitseva sävel. Matissa herää taas halu pöyhkeillä ja komeilla. Mutta
kun näkee Vilhelmin tulevan hätkähtää ja epäröi miten tulisi tälle
esiintyä. Heti selvenee, että katumusta ei hän ainakaan näyttele!
Suussa on jo sana... Mutta Vilhelmi tulee kättelemään, ei huudakaan
siveellisiä neuvojaan talonväen ihmeteltäviksi vaan istuu viereen ja
kuiskuttelee:
»Kuinka sinä, velikulta...»
Matin edellytykset ovat pettäneet. Arkoen yrittää hän katsoa Vilhelmin
silmiin ja sydän pyrkii heltymään. Vilhelmi näki Matin surun.
»Luulen», sanoi hän, »ettei se ole aivan vaarallista. Räätäli ei kuulu
edes makaavan.»
Matti innostui tästä. Hän selitti Vilhelmille, ettei hän ollut aikonut
lyödä, vaan kun räätäli yhtämyötään tyrkkii häntä jokapuolelta,
antamatta elävää rauhaa ... ja hänelle oli tullut siinä vahinko kun
ikkunan särki.
»Mutta mistä sait viinaa?»
»Viinaako?» Matti kävi tulipunaiseksi. Mutta vanha tottumus auttoi.
»Tapasin tuttuja matkustavaisia.»
Vilhelmi ei enempää udellut.
»Sinä et ole edes juoppo, ja sinun piti noin käydä», jatkoi Vilhelmi.
Matti kertoi olleensa toisen kerran eläissään päissään. Miksi hän nyt
oli niin juonut? kysyi Vilhelmi. Hän oli vaan juonut. Matti ajatteli
itsekin että miksi hän todellakin oli juonut? Hänen mielensä uudelleen
katkeroittui ajatellessaan eilisillan tapauksia kotona. Ja Vilhelmin
ystävyyttä alkaa hän mitata kalvavalla epäluulolla.
Marttaa vaan ei näy.
Myöhemmin tuli Iikka ja Matin apea mieli siitä kohosi hiukan.
»Kaikki jotka harvoin ryyppäävät, nolottelevat aina, vaan mitä sinä
tuolla tavalla...» Iikka ei asiata tosin niin vaarallisena pitänyt, oli
käynyt räätälissä ja nähnyt ettei sitä mikään vaivaa. Ollaan vain niin
mahtavia että, jos heitä vähän sormellaan koskee niin heti mies
linnaan... Matti ei enää jaksanut pidättyä.
»Etkö ole nähnyt Kiviluhdan Marttaa?» hän kuiskasi Iikan korvaan.
»En», vastasi Iikka kysyvästi katsoen. Vaan sitte hän ymmärsi ja
lohdutti:
»Kaippa se tulee.»
»Luuletko?»
Niin Iikka luuli, tahi ainakin sanoi luulevansa.
Tulee hämärään ovensuuhun nainen ja Matti jo säpsähtää että onko se?
»Tulin katsomaan tätä Mattia», kuuluu sieltä hänen viimevuotisen
emäntänsä hyvälle sointuva ääni kun lähenee Mattia. »Saako sen lähelle
mennä, vai kuinka tarkkaa on?»
»Saa», sanoi isäntä.
»Jumala armahtakoon kun oikein pitää sun vankina nähdä.»
Matti meni kiitollisena kättä tarjoomaan haluamatta yhtään ylpeillä.
»Minä tästä pidin paljo sen vuoksi kun ei se ollenkaan ryypännyt»,
jutteli emäntä vangin kulettajaan päin kääntyen. Jatkoi: »Ja nyt noin
piti käymän. Mutta kun ei ole ollut isästä eikä äidistä neuvojiksi,
niin lapset saavat oppia kokemuksen koulussa.»
»Ei ole mua kukaan neuvonut niin kuin te.»
»Mitäs minä... Mutta lienen sentään joskus sanonut kun sinä olit niin
ahkera kyliä juoksemaan.»
Siitä urkeni pitkäkin keskustelu. Emännällä ei ollut niin kiirettä kun
koti oli aivan lähellä. Mutta ennen kuin lähti, kysyi Matti arasti,
josko hän saisi tulla tulevaksi vuodeksi Matalamäkeen?... Miten tässä
asiat kääntynevät. Hän olisi vaikka palkatta, jos isäntä opettaisi
jotain tekemään puusta, kun ei hän osaa mitään. Emäntä ei tietänyt
siihen suoraa vastausta antaa. Vanginkulettaja virkkoi:
»Opettele linnassa. Moni on siellä oppinut.»
Linnassa? Tosiaankin! Matti alkaa innostua. Siellä häntä ainakin
pakotetaan. Ja hän ajatteli puuastiain tekotaitoa aivan kuin kaikesta
pelastavana keinona.
»Linna on köyhän koulu!» hörötteli isäntä uudelleen.
»Hyvä koulu ... saa oppia ja pannaan tekemään», ihaili Matti. He
keskustelivat isännän kanssa kahden kun muut olivat menneet.
»Eivätpä ne enää rengeiksi mene kun sieltä tulevat», jatkaa isäntä.
Sisään tuli vähäinen naishenkilö. Matti tuntee Martan ja hänet valtaa
omituinen, koko sisäistä elämää liikuttava vapistus. Matti siirtyy
lähemmäksi ovea ja Martta tulee luokse ujona ja hämillään:
»Täälläkö sinä nyt olet?» kuiskaa.
»Täällä.»
Lampusta oli öljy lopussa joten se himmeni ja alkoi kitistä. Juro
vanginkulettaja näytti nuokkuvan pöydänpäässä.