On syksyinen sunnuntai. Matti makaa ylisängyssä puoliunissaan ja
puhaltelee mielihyvissään, kun samassa kuulee isännän kutsuvan äänen:
»Missä se poika on? Tule antamaan vieraan hevoselle heiniä!»
Matin hyvätuuli kohta katoaa, hengessään alkaa hän noitua taloa, jossa
ei edes sunnuntaina saa lepoa. Pyhät ja yöt pitäisi olla palvelijan
omia. Vaan mitä ne ovat!... Ellet juokse ja hyppää ympäri kyliä, ettet
ole käsissä...
»Poika! Mihin se meni, kun aivan äsken oli tässä?»
Isäntä tulee raskain, kiireisin askelin porstuasta tupaan. Hänet
löydetään kohta, arvaa Matti, Raollaan olevasta kamarinovenraosta
kuuluu emännän hiljainen veisu. Matti arvelee että sekin sieltä on jo
lähdössä etsimään häntä, silmälasit otsalla ja silmät sirrillään...
»Kuuletko sinä, poika!»
Matin pistää vihaksi tämä »poika»; sanoisi edes nimeltään... Mutta
tuoli sängyn vieressä rusahtaa ja Matti tuntee säärestään tempaavan
lujan käden.
»Noo!» yrittää Matti suhdittaa unisella äänellä. Mutta asiat on nyt
suoriutua alas ja rientää ulos puolijuoksua. Mennessä ohi, seisoi
emäntä kamarinovenraossa, silmälasit otsalla ja silmät sirrillään.
»Aina se nukkuu, se Matti-parka. Kuinka sitä jaksaakin, nuori ihminen»,
hän sanoo puoleksi ystävällisellä, puoleksi leikkisällä äänellä. Isäntä
puhkui purkauksensa jälkeen.
»Kuka sillä tavalla», emäntä häntä rauhoittaen nuhtelee.
»Panetko kahvia», käski isäntä. »Sinne tuli patruuna Tossavainen.»
Emäntä ei puhu mitään, kääntyy vain viemään pois silmälaseja ja kirjaa.
Vieras oli pitkä ja laiha ja hänet vietiin isännän kamariin, johon
päästiin eteisestä.
Emäntä ryhtyi kahvinkeittopuuhiin kuin nuoret ihmiset. Raottaen ovea
huusi ulkoa Mattia, joka siellä jaaritteli patruuna Tossavaisen rengin
kanssa. Kun huudettu tuli sisään, alkoi sanoa:
»Kuule Matti, sinun pitää juosta leipurilla ... äläkä nyt ollenkaan
laita niskojasi vääräksi. Kun ei ole tyttöjä kotona, niin sinun täytyy
mennä. Tässä on rahaa ja kori. Kahdenkymmenen viiden pennin ankkastukki
ja viidelläkolmatta pennillä pientäleipää. Sano leipurille että pitää
olla tuoretta ja hyvää. Älä nyt yhtään kässäile ja hiljaa kule, käy
vikkelästi, juokse... Kylläpä on kinttuja kun omilla asioilla
juostaan... (Hiljempaa kuiskaten). Älä yhtään mutise ja kyräile!
Kehtaisitko? Koko päivän on maannut, luulisi huviksensakin... Aina se
paperossi pitää olla hampaissa. Kuluisi se, Matti-parka, sunkin palkkas
muutenkin. Mitä niistä suurista palkoista on hyvää, kun ne aivan
poltetaan ja ryypätään ja nisuina syödään?... Oletko jo valmis? Käy nyt
sukkelaan Matti, olet hyvä poika jos tulet pian.»
Matti oli jo niin tottunut emäntään, että saattoi noita ripityksiä ja
neuvoja usein pitää melkein ystävällisinäkin. Mutta matkalla alkoi
isännän äskeinen kohtelu kaivella ja mokottaa. Nousi mieleen outo ikävä
ja kummallinen orpoudentunne alkoi vaivata. On niin ikävää, että jos on
kotona pyhinä, ei ole kenen kanssa sanan vaihtaa, kun aina ovat
kamarissa. Olisi isäntäkin joskus mun kanssani tuvassa ja polttelisi
pitkällä piipullansa ja nappisaappaat remollansa keikottelisi
soututuolissa ja puhuisi mun kanssani niin kuin se tekee Iikan kanssa.
Puhuisi joskus muustakin, ei vaan töistä, ja nauraisi mullekin
muutenkin, ei vaan noloudelleni... Vilhelmikin oli saanut vieraita
sillä aikaa kun Matti oli poissa, kaksi tyttöä ja poika samalla
hevosella. Vehnäspussineen aikoi Matti mennä suoraan sisään, mutta
Vilhelmillä oli käskettävää:
»Tälle hevoselle annat, Matti, vettä. Mutta ei niin paljoa, että se
vilustuu.»
Vastaamatta pyörähti renki viemisineen sisään ja näytti
pahantuuliselta.
Emännälle olivat jo avuksi ehtineet Liisa ja oma, puolikasvuinen tytär
Lempi. Vilhelmi johti vieraitaan ylikamariin ja kävi sitte tuvassa
kahvia kyselemässä.
Tytöillä oli juoksua ja hommaa, väittelivät ja kuiskivat suuressa
touhussaan. Patruuna Tossavaisen renki Eero ja Matti ovat vieretysten
sijoittuneet ikkunan luokse, penkille. Savuavat paperossit suussa,
ikkunalaudalla Matin Armiro-laatikko puolillaan ja tulitikkusäiliö.
Emännän ääni kuuluu ylimpänä, hyvin iloisena, alakamarista, ylhäältä
tyttöjen helakoita nauruja.
Eero on päättänyt heittää rengittämisen ja ruveta puumieheksi,
rakennusmieheksi, kertoo hän itse Matille. Nyt pääsee hän ensin setänsä
ja tämän poikain kanssa harjoittelemaan. Eero juttelee uusia tuumiaan
innostuksella. Hänellä ovat suuret, intohimoiset sieramet,
itseluottamusta osoittavat terävät huulet ja kauniit siniset silmät.
Päällystakki yllä ja kaulus pystössä. Hillityllä, puoleksi kuiskivalla
äänellä hän puhuu harvakseen, melkein erikseen joka sanan, aivan kuin
nauttien niiden mausta ennen kuin laskee suustansa. Olla salvumies,
rakennusmies, on sentään jotain muuta kuin olla renkinä, soi sävel
hänen koko puhelustaan. He katselivat jutellessaan ja joutessaan noita
tyttöjä, jotka siinä hikipäissään juoksivat tarjottimineen kantaen
syömisiä ja juomisia alas ja ylös.
»Kun oliskin saanut ihminen oppia jotain muutakin, ei vaan sitä
tavallista, oikoista talonpojantyötä.» Matin äänessä on syvän
alakuloisuuden sävy.
Eero hymähtää osanottavasti:
»Hyvä se on kun ihminen osaa.» Ei hänkään vielä niin paljoa osaa oikein
nurkkaa tehdä, mutta on kuitenkin saanut oppia aseita käyttelemään. »Ja
setä sanoo, että mulla on taipumusta ja että hän tahtoo vähän auttaa ja
neuvoa veljenpoikaa.»
»Sepä se! Mutta kun on noloa ja lahjatonta sukuakin vielä, muun hyvän
päälle... Kahdeksan vuotiaasta saanut elättää itseänsä ja olla
paimenena talollisilla...» Eikä ne mitään välitä. Jos ei itse osaa
yrittää, teetetään vain oikoisia rengin töitä, joihin opettamatta
pystyy. Toisinaan oikein ajatuttaa, että mitä ottaa eteensä jos joskus
rengin virasta luopuu... Kun menee mieleen sellainen ajatus, että
pitäisi olla renkinä koko elämänikänsä niin kuin tuo Nahu, niin oikein
hirvittää...
»Kolme, neljäkymmentä vuotta.»
»Kiertää talosta taloon ja olla aina orjallisella mielellä ja valmis
tottelemaan ja muille hyödyksi.»
»Ja aina kärsiä halveksimista...»
»Viimein vasaran nenään ja vaivaishoitoon.» -- --
Ylikamarista kuului iloista melua. Emäntä luki pöydänpäässä
puoliääneen, pitäen kädessään pientä lasilamppua, jolla valaisi kirjaa.
Alakamarista kuului innokkaan keskustelun sorina. Isännän äänessä oli
jo muuan kiljahtava sivuvivahdus, josta Matti arvasi siellä
ryypättävän. Hän kuiskasi havaintonsa Eerolle. Ja kun patruuna
Tossavainenkin oli juoppomies, niin saattoivat rengit valmistua yhdessä
olemaan vielä tuntikausia. Tytöt käsittelivät teekojeita. Touhu ja
hetken tunnelma, kun oli tavannut toverin, jonka kanssa sai
keskustella, herätti Matissa vahvan halun saada kodikkaasti juoda
teelasi vieraansa kanssa ja nauttia hetkestä. Hän meni emännän luokse
nöyrästi ja hiljaa.
»Eikö mekin saataisi teetä tuon Eeron kanssa? Kyllä minä maksan.»
Eero katseli kesti-isäntäänsä, jonka silmissä ja olemuksessa kuvastui
aivan erityinen nöyryys ja teenhalu. Matti nojasi oikealla kädellään
pöytään ja katseli pää kallellaan emäntää.
Kohottaen vitkaan katseensa, nuhteli emäntä hiljaa:
»Mitä joutavia!... Mitä teellä tekee? En minäkään ollenkaan välitä. Ja
mahtaako siellä enää olla vettäkään?»... Hän etsi kirjastaan kohtaa,
johon oli lukemisensa keskeyttänyt. Matti seisoi yhä oikealla kädellään
pöytään nojaten ja silmäillen pää kallellaan emäntää, joka alkoi
puoli-ääneen vaikeasti lukea.
»Saisikohan sitä?» uudistaa Matti.
»Sitä teetäkö? Mutta etkö sinä palkkaas saa muutenkin kulumaan? Ja
siihen menee niin paljo sokeriakin teehen, jos sitä vehnäsen kanssa
juodaan, että... Eikä tässä ole antajaakaan, Liisakin on jo navettaan
mennyt.»
Pettynyt ilme silmissä palasi Matti penkille häpeissään. Isäntä tuli
kamarista loistavin silmin ja höyryävänä. Mennessään emännän luo,
huomasi hän pojat.
»Matti, oletko muistanut käydä hevosia katsomassa?»
»Olen.»
»Mutta mene nyt kuitenkin kun käsken. Ja katso sinäkin, patruunan
ajopoika, hevostasi. Renkien pitää aina muistaa hevosia!»
Emäntä oli jo huomannut että hänen miehensä oli päissään hyvällä alulla
ja kiirehti mutinalla suhdittamaan. Matti oli jo lähtenyt liikkeelle
ennen kuin isännän käsky oli loppunutkaan ja Eero seurasi hymyillen
jälessä.
»Antakaa vaan hevosille ruokaa. Ottakaa heiniä patruunankin hevoselle.»
Ja sitte hän kuiskasi emännälle, että pitäisi vielä saada kuumaa vettä.
»Ei siinä ole enää kuumaa vettä ja valkeakin on kaikki.»
»Puita on sola täynnä.»
»Soo-ola täynnä!» matki emäntä ääni jo muuttuneena. »Panen pahat
päähäni, niin en minä teille enää mitään vettä laita. Pitääkö aina
kohta juoda kun vähä maistaa?»
»Tuota ... aina sinä... Katsos, jos nyt pari lasia ottaa patruuna
Tossavaisen kanssa...»
Mutta emäntä ei enää joutanut odottaa jatkoa, vaan keskeytti:
»Liisa on navetassa ja Tilta ylhäällä, -- eivät sieltäkään näy vieraat
osaavan lähteä ilman ajamatta, enempää kuin muutkaan näkyvät
ymmärtävän. Minä en vesikokiksi kaksikertoihin rupea, juopoille. Juokaa
viinaa!»
Isäntä yritti hillitä, mutta havaitsi pian, että sellainen keskustelu,
jota huoletta saattaisi antaa vieraitten kuulla, oli nyt lopussa.
Salaperäisesti sihisten hampaitten takaa poistui hän kamariin. Aivan
kuin ei olisi mitään erityistä tapahtunut, jatkoi emäntä lukemistaan.