Matti oli viipynyt leikkuuväen tilausmatkalla niin kauan, että isäntä
sai häntä tavata vasta aamulla. Se oli sunnuntai-aamu.
»Tuliko niitä leikkuuväkeä lupaan?» kysyi kun keksi Matin. Tämä kertoi
saaneensa muutamia akkoja, mutta miehet olivat mikä missäkin kiini
töissään. Ainoastaan vanha Törrönen lupasi.
»Olisi saattanut pois jäädä sekin.» Raitala oli tupaan tullessaan
näyttänyt jurolta, nyt muuttui pahantuuliseksi.
»Sekin Lintuneva, koko suven päivätyöt on tekemättä. Mitä sanoi?»
Matin valtasi houkutteleva halu kertoa koko talon väelle miten
hauskalla tuulella tapasi Lintunevan. Ja saadakseen asian oikein
mieltäkiinnittäväksi rupesi luottelemaan, aluksi vähä, mutta sitte yhä
enempi ja paksummin. Kaikki olivat olleet päissään, eukkokin, oli
tanssittu, laulettu, käsketty kylvää niin paljo kuin tietää jaksavansa
leikata...
»Valehteletko sinä?» kysyi isäntä tuiman näköisenä.
Mitä hänelle siitä olisi hyötyä, sanoo Matti. Raitalan kasvoille nousi
suuttumuksen tummempi väri. Pani takin päällensä ja lähti. Isännän
mentyä Iikka kuiskasi Matin korvaan:
»Ei kaikkea pitäisi kertoa!»
»Miksi ei? Totta minä puhuin.»
Ja sitte hän mielessään aprikoitsi, oliko liiotellut. Eikä siinä muuta
sellaista keksinyt kuin sanan siellä, toisen täällä, mutta pääasia oli
oikea. Hän luuli niiden ainakin olleen juovuksissa, akankin, ja
Lintuneva hyppeli itse kuin hullu.
»Kun kerran totta puhuu», uudisti hän aprikoituaan.
»Sun totuutes ... kannat kieliä.» Iikka lähti vihaisena kävelemään
ulos.
Matti juoksi jälkeen ja koetti pitää puoliaan, mutta riippui täpärällä
ettei saanut selkäänsä.
Kun Raitala läheni Lintunevan mökkiä, tunsi hän vihansa yhä kasvavan.
Pitää näitä maallansa, lähettää suveksi kaupungin töihin, kun täälläkin
tarvittaisiin, holhota ja avustaa talvella, -- ja kun tarvitaan
päivätöihin lentävät yli päänsä! Hän on antanut mökkien olla
korottamatta niiden vuokraa silloin kun muut ovat korottaneet.
Harrastanut tilattoman väestön lainarahaston hankkimista. On silitellyt
tosissaan niiden häntiä silloin kun muut ovat potkineet ja lyöneet.
Tästä palkaksi hänelle sanotaan kun hän tarvitsee: »kylvä niin paljo
kuin tiedät kykeneväs kunnolla korjaamaan!»...
»Tulin oikein itse katsomaan, kuinka kovin sinä olet paisunut», hän
virkkoi pidätellen ja huohottaen. Ollen itsekin levotonna eilisen
johdosta kävi Lintuneva nöyrästi isäntää vastaan ja pyyteli:
»Herra armahtakoon, enhän minä tarkoittanut niin pahaa... Isäntä on
hyvä ja istuu. Juovuksissa mitä lienen höpissyt.»
»Saisit vähän ymmärtää kelle leveilet.»
»Niin todellakin, isäntä, mutta juoppo on juoppo.» Isäntä nyt antaisi
anteeksi ja ottaisi täältä ryypyn. Oli ollut aikomus tulla itse
puhumaan isännälle, että jos sopisi rahalla niistä päivätöistä
suoriutua, kun ei muijakaan tuossa ole oikein työkunnossa. Taikka hän
tekisi syksyllä eli talvella kättäparaten vähä useampia päiviä, jos
isäntä ei nyt tahtoisi. Köyhälle ei usein satu sellainen onni että saa
koko kesäisen työn hyvällä palkalla, niin kuin hänelle nyt. Jos pitäisi
jäädä päiväksikin pois, ottavat ne kohta toisen sijaan ja sitte se on
mennyt. Mutta Raitala on suuttunut. Hän on antanut mökkiläisten olla
maallaan vanhoilla ehdoilla, on antanut heille talvieloa velaksi, on
hommannut tilattoman väestön rahastoa, holhoaa vaivaisia. Kun hän
tarvitsee, silloin haukutaan ja lennetään silmille. Lintunevakin juo
kaupunkipalkkansa, vetää ranskanpullat, konvehtit ja viinit, mitä
niistä palkoista sitte on hyötyä vaikka ne kuinka hyvät olisivat, kun
ne menevät sillä tavoin? Lintuneva kuuluu hihassaan kantavan
häntäkin...
»Mitähän se Matti lie kertonut», huokaa vaimo, joka on kyyristynyt
vuoteen viereen kuuntelemaan.
»Monta nälänpäätä olen, tietääkseni, sultakin katkaissut, vai kuinka?»
Lintuneva ei vieläkään suutu, hän yrittää ja yrittää sovittaa.
»Ei mutta...»
»Miten luulet ensitalvena tulevasi toimeen? Ei enää taideta
meikäläisten apua tarvita? Vai pannaanko oikein kokoon rahoja
kaupungintöissä?» Raitala silmäili ivallisesti nassakkaa, joka oli
saanut sijansa kaapin päällä.
»Minä en muuta tähän tiedä kuin sovitaan pois, isäntä, minä tulen
huomenna.»
»Siitä ei ole enää kysymys!» huudahti Raitala. Kun ei Lintuneva enää
tarvitse häntä, ei suinkaan hän rupea tämän apuun väkisin turvautumaan.
Täytyy kumpasenkin tulla toimeen toisettaan. Jos ei Lintuneva enää
tarvitse talvella jyviä, ei hän puolestaan pakota ketään.
»Parina talvena olen saanut teiltä hehtolitran rukiita.»
»Nooh, sehän on pikkuasia.»
»Jotka olen työlläni maksanut.»
»Vai olet saanut töilläs maksaa!»
»Mutta ne ovat olleet kalliita viljoja, isäntä.»
»Kalliita?»
»Te olette laskenut niistä päivätöistä minulle vaan puolen palkkaa,
mitä urakkatöissä ansaitsen.»
»Vaan sinä et kai laske talon ruualle mitään arvoa, kuten
tavallisesti?»
»Lasken vaan että, minä olen, hyvä isäntä, maksanut ne viljat niin
kalliisti, että niistä ei pitäisi oleman enää jälellä mitään
kiitollisuuden velkaa.»
Hymyillen kalseasti ja nähtävästi ymmällä Lintunevan puhetavan
muuttumisesta, sanoi Raitala:
»Niinpä olemme siis toisillemme sopimattomat. Parasta on että muutat
mökkis pois mun maaltani.»
Lintuneva ei ottanut käskyä heti vakavasti. Katsellen lattiaan hän
virkkoi:
»Tämä maapala ei ole suuriarvoinen. Muutetaan vuokramaksu rahaksi,
isäntä, ja sovitaan pois. Mitä me riitelemme! Maksan vaikka kaksin
kerroin rahassa.» Lintuneva innostui keksintönsä johdosta ja nosti
suottailevan, sovittavan katseensa isäntään. Vaan Raitala ei ottanut
ehdotusta korvaansa.
»Voin antaa tämän mökintilan toiselle», jatkoi hän entiseen nuottiinsa,
»sellaiselle josta on mullekin jotain hyötyä. Saatan antaa lisää
maatakin, kun tulee sellainen joka viitsii maata viljellä. En halua
olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka käyttävät minua vaan hyödykseen.
Muuta pois!» Nousi lähestyen ovea.
Lintuneva jäi isoksi aikaa äänettömäksi, jolla aikaa hän pari kertaa
nosti kummastelevan katseensa isäntään, tumman punan kohotessa
poskille.
»Koston vuoksiko minut mökkineni tästä karkoitatte?» kysyi hän hiljaa.
Raitala tunsi että Lintunevan säyseä luonne toisinaan kuohahtaa ja
purkautuu hillitsemättömään raivoon. Sellaisen hetken aavisti hän nyt
olevan lähenemässä. Omituinen vapisuttava, kylmäävä, kaduttava tunnelma
pääsi hänessä vaikuttamaan.
»Kostonko?» kertasi hän nolona. Hän oli todellakin puhunut tyhmästi ja
havaitsi nyt, ei ainoastaan katuvansa vaan pelkäävänsäkin.
»Jätetäänkö kaikki ennalleen, jos tulen huomenna?» kysyi vähän ajan
kuluttua Lintuneva. Äänestä kuuli Raitala heti, että mökkiläinen oli
vielä kyennyt painamaan kuohuvan vihansa. Melkein iloisena kiirehti
myöntymään, luullen että Lintuneva edelleen piti vaan itseään
syyllisenä:
»Voidaan jättää, jos niin haluat.»
Lintuneva astui Raitalan ohitse ulos, istui kivelle ja tuijotti maahan.
Raitala meni vähän jälkeen pois ja huusi hyvästit sinne missä Lintuneva
istui.
»Hyvästi vaan ... kyllä minä sitte...» Lintuneva ei nostanut
päätäänkään, istui vaan kivellä ja katseli maahan. Työansio, josta oli
koko kesän iloinnut, oli nyt yht'äkkiä lopussa. Eikä hän tahtonut
tottua siihen ajatukseen. Kun vihdoin meni tupaan, oli vaimo itkenyt.
Alkaa heti puhua miehelle, ei itkien, vaan valittaen. Nyt ovat kesän
ilot lopussa. Olikin ollut liijan hyvää ja iloista tänä suvena ja hän
oli pelännyt aina että siihen tulee joku huono loppu. Eivät saa
lapsetkaan uusia pukuja. Puotiin ei saa maksetuksi viimeisiä
keväällisiä velkoja, jotka aijottiin ensi viikon likviitistä. Mies
neuvoo malttamaan mieltään. Hänkin ensin otti pahakseen. Mutta köyhän
on parempi olla kun ei ota mitään pahakseen eikä mitään välitä.
Paikataan lasten vaatteita vielä ja pyydetään kauppiasta odottamaan.
Ehkäpä saa vielä työtä, vaikka tämä menee. Vaimo ei sano ilkiävänsä
enää pyytää ketään odottamaan. Josko koettaisi käydä toisissa
puodeissa. Ettäkö tekisi kuin ratulaiset? Moni muu tekee niin,
rikkaammatkin kuin ratulaiset, kun ei rahaa satu olemaan.
»Rikasten sopii niinkin tehdä, mutta ei köyhäin», sanoo vaimo.
Lapset tulevat tupaan ja hälisevät. Pienin pyrkii isän syliin, mutta
tämä työntää pois vaijeten ja synkkänä.
»Itä, itä», hokii lapsi ja katsoo odottaen isän silmiin ja hyppii,
polveen nojaten.
»Itä», matkii Lintuneva kaijuttomasti, työntää lapsen luotaan ja laskee
kyynäspäät polvien nojaan.
Kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen kutsuen. Aamu on ihana.
Lintuneva on aina ollut ahkera kirkkomies. Nyt ei hän sitä ajattele.
Uudelleen ja yhä uudelleen koettaa hän tavoitella köyhänmiehen
välinpitämätöntä sieluntilaa ... sellaista, joka ennen oli hänelle niin
tuttu. Mutta ei mikään keino näy auttavan; häntä kiusaavat kuin
paholaiset viime viikkojen kuluessa syntyneet rohkeammat mielikuvat.
Kirkonkellot soivat. Ukko Törrönen käy ohitse virsikirja kainalossa ja
kyselee eikö naapuri seuraa tee. Hän ei viitsi. Törrösen pihasta jo
huhuilee Joel. Lintunevassa tämä ääni herättää ikäänkuin jotain
innostavaa. Hän nousee ja menee sinne tuskiaan juttelemaan.