Lintuneva oli viime keväästä asti ollut kaupungin töissä. Meni aina
sunnuntai-iltoina junassa. Lauantai-iltoina palasi samaa tietä,
tyhjässä evässäkissä ranskanpullaa lapsille ja vaimolle tuomisiksi,
sekä litran vetävä nassakka puolillaan viinaa. Matkapullossa oli
useimmiten halpaa konjakkia, joskus aarakkipunssia. Lintuneva oli aina
vähä juovuksissa kun tuli kotiin. Mutta hän oli hyvänsävyinen mies,
joka ei nostanut päissäänkään melua eikä haastanut riitaa, ei edes
muijansa kanssa.
Hän oli ollut jo monta viikkoa katujen kivittämätöissä. Palkkaa sai
kaksin kerroin, verrattuna kuokkurin ja ojanluojan palkkoihin
kotikylässä. Ja sen vuoksi oli tänä kesänä Lintunevan mökissä voitu
hyvin entiseen verraten. Mies aikoi pysyä katujen kivittäjänä niin
kauan kuin vaan sitä riittää.
Mökki oli metsänlaidassa matalalla, kivisellä mäellä, missä useita
muitakin pieniä asuntoja seisoi. Siellä oli joka paikassa kiviä, suuria
ja pieniä. Saattoi ymmärtää miten suuri piti olla halu ja tarve saada
kodin viereen pieni tilkku perunamaata, kun katseli kuinka kovasta
kivikosta nuo pienet tilkut mökkien lähiseuduilla olivat raivatut.
Alhaalla, viljavain vainioittensa keskellä asuivat talolliset.
Lintuneva makasi tupansa edustalla ruohikolla selällään ja lauleli
hiljaa. Kolme lasta, nuorin 2-vuotias poika, toiset 4 ja 5 vuotiaita
tyttöjä, leikkivät ympärillä. Kivien välissä pihassa kasvoi viheriäistä
ruohoa. Tupaan olivat ovet auki ja sieltä tunki ulos tuoreen kalan
haju.
»Minäpä olen laulajapoika
ja mull' on laulunääni!
Hei illalla, minä laulelen vaan...»
»Itä, itä, itä, itä», hoki pieni kaksivuotias. Lapsella oli vaalea,
pitkä kaunis tukka, joka teki pojan miellyttäväksi, vaikka
ristiraitasesta pumpulikankaasta laitettu mekko oli likanen, samoin
kuin kasvot ja sääretkin. Poika asettuu isän käsivarrelle tuhrien.
»Minäpä olen laulajapoika...»
»Laulajapoka ... laulajapoka ... laulajapoka...» laulaa lapsi mukana.
Ihastuneena tempaa isä sopertelevan pienokaisen syliinsä ja suutelee
sen meheviä huulia.
»Kenen poika? ... kuulitko Samu, kenen poika, hää? ... kenen?»
»Kenen?» kysyy lapsi tutkivasti katsoen isää silmiin nähtävästi
yrittäen tajuta kysymystä.
»Kenen poika?... Kenen Samu?... Isän Samu...»
»Itä tamu...»
Isä taas suutelee, mutta lapsi kääntää päätään pannen nenäänsä
sikkaraan inhoten. Ja kun isä hellittää, katsoo oudostellen tämän
silmiin.
»Haitee.»
»Haitee ... ha, ha haa... Äiti hoi!»
»Noo ... hääh?»
Tuvan ovelle ilmestyy nuori, surkastunut, raskauden tilassa oleva
vaimo. Poskipäät punottavat heleästi, kun tulee juuri lieden äärestä,
mutta sitä surkastuneemmalta ja rumemmalta näyttää kellastunut väri
muualla kasvoilla.
»Tämä poika on viisas!»
Isä pitää Samua kiini ja katselee sitä hymyten, kuitenkin selvästi
huomattavalla juopuneen ilmeellä.
»Noo, sitäkö...»
Äiti palaa samantien tupaan.
Navetannurkan takaa polulta astuu esiin naapurimökin haltia, ukko
Törrönen, kylpeneenä ja juhlallisena.
»Moron Törrönen! ... eli kuafton. Joko Joeli makaa?» huusi vastaan
Lintuneva, selältään potkien ilmaan ja leikkien Samun kanssa. »Hää,
poikajunkkari! ... velikulta...»
»Moron, moron. Ei se makaa, läksi suutarin luo.»
»Oletteko saanut ryyppyä?»
»Mitä siltä ryyppyä saa, joka on raitis ... sellainen vasikka.»
Molemmat nauroivat hyväntahtoisesti.
»Minä annan, tuota noin.»
»Olkoon sinään, en välitä.
»Tiedänhän minä sen ettette sitä pyytämään tullut.»
»En välitä.»
Mutta Lintuneva meni sisään hakemaan nassakkaa. Tuvasta alkaa heti
väittely kuulua. »Tuo vaan ulos ... juodaan herroiksi kahvit, ulkona
ruohikolla. Mitä siihen ihmisten tulee. Itse minä rahani tienaan ja
kaupungista tuon joka pennin.»
Välissä kuuluu aina vaimon hillitty ja supattava ääni, kun hän tekee
vastaväitteitä. Vihdoin mies mukautuu ja kutsuu naapurin tupaan juomaan
pienet plöröt.
Lintunevan lakki on takaraivalla ja koko olemuksesta loistaa juopuneen
hyvä tuuli. Juttu käy yhtenä porinana. Nassakka on pöydällä
kahvilaitosten mukana ja kupit ovat puolillaan... Muijankin kuppiin on
isä-Samu tahtonut tilkan panna.
Lintuneva puhuu maaten ryömällään pöydällä ja ojentaen nyrkkiään
Törröseen:
»Kun on niin köyhä kuin minä, eikä ole muuta elämisen keinoa kuin
näillä käsillä ansaita jokapäiväisen leipänsä, niin sanonkin minä sen,
että saa siinä vain koettaa! Ei mulle maa kasva... Mun sarkani on
kivestä -- tuossa noin!... Niin että, tosi ja leikki niin, jonka
ansiollaan pitää elää, sanon mä sen, että ei nyt enää maantöillä
elä ... jolla pieniä mukuloita on.»
»Kun kaikki tehdään koneilla.
»Kun kaikki tehdään koneilla! Työvoimaa supistetaan vaan niin ettei
tarvita kuin leikkuuaikana.»
»Muuttuneet ovat ajat. Ennen sitä oli mökkiläisillä töitä talvellakin,
mutta ei nyt mitään ole. Mutta ovat ajat muutenkin muuttuneet. Nykyään
saavat palvelijatkin kaksin-, kolminkertaiset palkat, vaan ei niillä
sen enempää säästy kuin ennenkään. Mikä siihen lie syynä mielestäs?»
»En tiedä, kuulkaa Törrönen, en tiedä. Tottapa rahat kuluvat paremmin
jos niitä on enempi, minä ainakin luulen. En tiedä. Mutta kun ne
talollisetkin aina vaan köyhtyvät, vaikka kermovat jo kaivovetensäkin!
Sen minä vaan olen tullut huomaamaan, että ainakin mulle kannattaa
katujen kivittäminen paremmin kuin kuokku ja ojain luonti.»
Vanha mies nauroi ja matki:
»Maan kivittäminen kannattaa paremmin kuin sen viljeleminen.»
»Sepä oli hauska havainto! -- Terve sentään, emäntä!»
Ääni kuului ovesta ja sisään astui emäntää tervehtien nuori, reipas
mies. Se oli Joel Törrönen, ammatiltaan muurari. Kun vieras asettui
istumaan rahille, sanoi Lintuneva hiukan hämillään ja itseään
puollustellen:
»Sulle ei sovi plöröä tarjota ... et huoli. Kaada Liisa kahvia.»
»Ei ole väliä kahvista. Mutta mistä te puhuitte?»
Selitettiin. Nuori Törrönen nauroi.
»Se on todellakin kuvaavaa, että katujen kivittäminen kannattaa
paremmin kuin leipämaiden kuokku. Mutta siinä on vielä yksi puoli:
täällä maalla on vaikea pitää maanteitä kunnossa hiekan avulla. Miksi
ei niitä kivitetä?»
»Jopa sinä nyt!... Ei siihen riittäisi valtionkaan varat. Näkee että se
on kaupunkilainen!» nauroi isä.
»Mutta minkä vuoksi kaupungissa kannattaa rakentaa palatseja ja
kivittää katuja, teidän mielestänne, eikä maalla?»
»Mies, kuule, rikkaita kauppamiehiä, virkamiehiä, pankkeja ja
herroja ... rikkaita kaikki! Hätäkö kaupunkilaisten on? Mutta täällä
maalla vaan kaikki köyhtyy ja menee alaspäin.» Lintuneva pani suunsa
leveään, voitolliseen hymyyn.
»Vaan mistä se johtuu?» kysyi Joel, »Mistä! Sano sinä jos tiedät.»
»Se johtuu ensiksikin siitä, että maalaiset ovat tyhmiä ja
taitamattomia, kaupunkilaiset viisaita ja taitavia...»
»Käyvät korkeat koulut ja saavat hyvät palkat», keskeytti isä-Törrönen
osoittaakseen ymmärtävänsä.
»Mitä kehittyneempi ja ovelampi kaupunkiväestö, sitä tyhmempi ja
köyhempi ympäristön maalaisväestö. Katsokaas, kaikki johtuu siitä, että
kaupunki elää maaseudun kustannuksella. Porvari, joka harjoittaa
viljankauppaa, rikastuu, maanviljelijä, joka kasvattaa viljaa, köyhtyy.
Virkamiesluokalla ei ole koskaan hallavuosia. -- Valehtelen, äsken
näkyvät muutamat virkamiehet oikein vapaehtoisesti luovuttaneen
palkoistaan kaksi prosenttia hallalle, pohjanmaan nälänhätää
kärsiville. Virkamiespalkkoja voi siis kohdata 2 % halla. No niin: kun
maanviljelysväestö köyhtyy, niin se myöskin tyhmistyy.»
»Mutta mistä se johtuu?»
»Siitä, että maantuotteita tulee mailman markkinoille enempi kuin niitä
tarvitaan. Viljelysolojen kehittyessä tuotanto kasvaa vuosi vuodelta --
ja laskee tuotannon arvoa. Hikoile kuinka tahansa, kun peltosi kasvaa
enempi, laskeutuu viljan hinta suhteellisesti.»
»Minä en ymmärrä, tuota...» sanoi Lintuneva päätä ravistaen ja
isä-Törrönen kuulteli haluttoman ja tympeän näköisenä. Olisi nähtävästi
mieluimmin tutkinut nassakkaa kuin poikansa aatteita. Mutta
tarkkaavimpana kuunteli Lintunevan vaimo.
»Mutta mikä siinä sitte tulee talollisille neuvoksi?»
»Kyllä talolliset aina neuvonsa keksivät! Niin kauan kuin he omistavat
maan, he ainakin _elävät_ niin kuin tähänkin asti, kunnes uuden
yhteiskuntajärjestyksen kautta maa joutuu yhteisomaisuudeksi. Mutta
maanviljelyksestä elävän palkkatyöväestön tulevaisuus on uhkaavin.»
»Menee kaupungintöihin niinkuin minäkin ja moni muu», keksi Lintuneva.
»Sinne eivät mahdu kaikki. Ja koetappa muuttaa sinäkin kaupunkiin
kokonaan, niin näet että talvella saat jo armoleipää syödä. Kaupunki
houkuttelee kyllä maalta työväestöä kiireimpänä aikana korkeammilla
palkoilla, vaan heti kun työ on lopussa, työntää ne luotaan kylmästi
aivan kuin joutavan roskan.»
»Eikä se ole täällä maalla paljon sen paremmin talvella», sanoi
Lintuneva. »Ennen sai ottaa vapaasti puita metsästä, nyt ei oksiakaan,
lehmä sai käydä yhteisellä laitumella, nyt saat siitäkin maksaa
parikymmentä kesältä.»
»Ja heinämaata sai ennen lehmän heinää varten riittävästi muutamalla
päivätyöllä, nyt maksaa kuorman maa kymmenen markkaa», lisäsi vanhempi
Törrönen.
»Ja millä te kaikki nämä rahat ansaitsette?» kysyi Joel.
Vaan puhe keskeytyi vähäksi aikaa, kun tupaan ilmestyi Raitalan Matti.
Asiakseen selitti että isäntä oli pannut kutsumaan ensi viikon
alkupäiviksi elonleikkuusen tuvan tilan arennista.
»Saa muija tulla», lupasi Lintuneva. Mutta Matti selitti, että isäntä
kutsui häntä itseä. »Pane vuoreen», sanoi Lintuneva leikissään. »Ettäkö
minä nyt parin, kolmen leikkuupäivän vuoksi menettäisin työpaikkani?
E-hei kuule, poika, sano isännälles jotta kylvää vast'edes sen verran
kuin tietää jaksavansa korjata. Sano että teen syksyllä ja talvella
itse sitte vaikka kaksi päivää yhdestä, jos ei akka kelpaa kesällä.»
Vaimo suhdetti ja naapurit nauroivat. Mattikin nauraa. Sanoo ettei hän
siihen osaa sanoa mitään.
Lintuneva saa kiinni hurjan iloisen leikin päästä:
»Että minä nyt jättäisin työpaikkani teidän leikkuunne vuoksi! Jopa
sinä oikein, Matti... Leikatkoon koneella.»
»Saman minä sanon», yllytti Joel.
»No niin!» innostui Lintuneva, »ja vieläkin minä sanon, kylväköön sen
verran kuin luulee jaksavansa itse leikata ja riihitä! Me muuraamme
kiviä, sinä seiniin, minä katuun, juutas, -- ja sitte voidaan kaikin
hyvin.»
Mökissä syntyi aika riemu, nauru ja melu. Miehet työntäysivät ulos
portaille nauttimaan kauniista illasta. Lintunevan vallaton ilo oli yhä
kohoamassa. Käsiä heiluttaen hän huusi että mäki kaikui:
»Kun ihmisen on oikein hyvä olla, niin se on tällainen!... On työtä,
saa palkkaa ja tulee toimeen --. hih hei! -- ja mökki päällä.»
Vaimo tuli jälessä ja suhditti:
»Tuki suus, rehvana. -- Jumalatonta kuinka veti itsensä.»
Mutta vaimokaan ei jaksanut olla nauramatta Lintunevan repäisevälle
ilolle.