Kyntää ruismaita metsäisten mäkien välissä kesäkuulla! Kun aurinko
valaa keväistä lämpöään ja uutuuttaan vihertävät nuoret puut raikkaasti
tuoksuvat. Auran jälestä ylös kuohuva multa lämpimyydestään höyryää.
Hevosen kupeille ilmestyy kiiltäviä, kosteita juovia. Metsäkärpäset
laulavat riemulauluaan, hevosta ja ajajaa hätyytellen. Kyntäjä on
heittänyt lakkinsa ja takkinsa pientareen viereen kivelle. Heikko tuuli
käy. Kyntäjällä on kuitenkin melkein liijan lämmin. Hän pysäyttää
hevosen keskivaolla, käy itse pientareen luo piiputtelemaan. Katselee
ympärilleen nauttivin, unisin katsein. Ei muita ihmisiä näy, ei kukaan
kiirehdi.
Matti lepää, polttelee ja miettii.
»Mattu-u! ... uhuhu-hu-hii-hi-haa!»
Kuin tulissaan kohottaa Matti päänsä ja silmiin ilmestyy eloa.
Katsellen ympärilleen joka taholle, saa väsähtänyt katse yhä
reippaamman, iloisemman sävyn ja hän aikoo jo huutoon vastata, kun sama
leikki uusiutuu.
»Mattu-u!-ihi-hi-haa!»
»Martta!»
Matti alkaa nopeasti käydä sinne mistä ääni kuuluu. Mäenrinteessä on
tiheätä viidakkoa. Kun sinne tulee, kuulee uudelleen saman naurun ja
nopeasti juoksevan ihmisen jalan synnyttämää rausketta. Rattoisa
kilpajuoksu alkaa. Pienet piipittäjät pyrähtelevät puissa, ajavat
kärpäset keräyvät miehissä mukaan. Matti huutelee Martan nimeä
hillitysti, ettei kauas kuuluisi.
Ja Martta nauraa.
Vihdoin tapaavat he toisensa, kumpikin hioten ja uupumuksesta
huohottaen.
»Mitä sinä täällä teet?» Matti utelee, kun istuivat sammalpäiselle
kivelle puhkuen ja nauraen.
»Juoksen.»
»Sitä vartenko olet tullutkin?»
»Mutta!»
»Lehmiä toit?»
»Olenko minä mikään paimen?»
Sai vihdoin Matti selville, että Marttakin on kyntämässä tuossa
toisella puolen mäkeä. Oli hauska olla, ei kumpanenkaan ikävöinyt
mihinkään. Sopi jutella kaiken maailman asiat. Kun lutissakin juttelee,
täytyy aina kuiskata, koska toisessa lutissa saattaisi joku kuunnella.
Nyt ei ollut kuuntelijoita, olo tuntui niin yksinäiselle ja somalle.
»Herra siunatkoon!» pelästyy Martta ja hyppää ylös, alkaen kiireesti
astua omalle puolelleen.
»Mitä sinä nyt?» Matti käy jälessä. »Istutaan ja jutellaan ja pidetään
hauskaa. Vai isäntääkö pelkäät?»
»Mitähän välittäis Kivikikkarista!» [Kiviluhdan haukkumanimi] isottelee
Martta.
»Eivät ne pidä sen paremmasta.»
»Vaikka kuinka hosuis.»
»Se teidänkin kiklu.»
»Älä hauku, Mattu, mun isäntääni, eli mä sanon sille.»
»Sano. Pitääkö se pahana kiklun nimeä?»
Martta nauroi että suuret, valkeat hampaat loistivat. Samalla kiirehti
hän yhä käyntiään ja Matti kierteli. Tultua mäen toiselle reunalle,
näkyi sen alla Kiviluhdan maa ja hevonen keskipellolla, aura ajettuna
syvään vakoon. Menivät rattaitten luo mäkivieremän ladolle. Joivat
piimäleilistä ja istuivat.
»Tässä on nyt herrasväkeä, jotka ovat tulleet metsään huvimatkalle
yhteisin eväin», rupesi Matti runoilemaan.
»Otatko voileivän, niin annan?» kysyi Martta.
»Ettäkö sulla on voita? Sen valehtelet.»
»Onpa, katso!» Ja Martta veti laukusta esiin häränsilmä-askin. Matti
pisti sinne puukollaan koetteeksi. »Voita on, mutta sulla ei ole.»
»Ei olekaan. Mutta ihmettelen että se kitupiikki...»
»Ei hän, mutta emäntä. Kuka kiklua palvelis, jos ei olisi sitä emäntää.
Tuos on voileipä, syö.»
»Mitä minä sinun ruokaasi!...»
»Syö nyt, mun se onkin ... saanhan minä sen syödä kaikki, taikka saan
antaa kelle tahdon...»
»Saat pyhänä konvehtia sinä. -- Mun laukussani oli pari kuivanutta
silliä, eilisiä perunoita, leipä ja huituleili.»
»Jaksa sillä sitte vain, palvelijaparka, tehdä työtä.»
»Ja olla hyvällä mielellä. Meilläkin kun neljä henkeä on melkein aina
kotona ja kolme töissä kulkee, palvelijat vain... Niiden työllä sitte
koko huusholli pystyssä pysyy.»
»Meillä ei ole sellaista kotiväkeä niin vakinaista», sanoi Martta,
»mutta meillä pitää tehdä kovemmin kuin teillä, kun on aina isäntä
mukana. Saatpa nähdä, että hän tulee tännekin.»
»Ei tule meidän isäntä», vakuutti Matti ja laskeusi selälleen, kun oli
syönyt voileivän. Siitä makuultaan tarttui Martan käsivarteen ja veti
luoksensa, viereensä nukkumaan.
»Ei uskalla», vastusti tyttö, »nukumme ... ja siitä kiklu löytää! Mitä
sitte sanot?» Jutellessaan painui Martta kuitenkin Matin käsivarrelle.
Aurinko paistoi lämpimästi ladon seinustalle. Leikkivää paria raukasi
ja väsytti. Ja ennen kuin ehtivät sitä aavistaakaan, nukkuivat jo
syleillen toisiaan kuin sisarukset.
Nukkuessaan ajatteli Matti: jos tapaavat niin pidättäköön päivän
palkastani. Mutta Martta sopersi:
»Voi ... kun ei ihmisiä vaan tulisi...»
He olivat nukkuneet noin tunnin verran, kun vastaiselle puolelle
aukeata ilmestyi mies, joka näytti nousevan tänne ylös. Ensin se meni
ruoatta seisovan hevosen luo, päästi aisoista ja talutti pientareesen
syömään. Mies oli pitkä, vanhemmanpuolinen ja laiha, käveli hiljaa ja
hoippuen. Silmät omituiset: ne vaanivat ja nauroivat yht'aikaa, samalla
kun huulet olivat pitkällään ja leuka sisään painanut. Hän
katsoi kelloa, joka osoitti puoli yksi. Piian arvasi makaavan
päivällislepoa...
»Mutta kuinka se, kanalja, on jättänyt hevosen ruuatta keskipeltoon?»
Miestä sapetti. Kepillä, joka oli kädessä, antaisi hän sille vähän
hameitten päälle, jos nukkuu.
»Voi jumalatonta saakuria mikä on tuo Marttakin», äijä itsekseen
mutisee. »Pane sitte tällaisia päiväkunnalle ominpäin, pian saat vetää
konit nahkana parkkiin... Maksa vain korkeat palkat ja syötä voita ja
lihoja mahat täyteen...
»Täällä se makaa mollottaa vaan ... Mitä helvettiä? Kuka se mies on?»
Kiviluhta lähenee hiipien, kaula pitkällään, silmissä vaaniva ilme
voittavimpana. Pysähtyy makaavain viereen ja katselee heitä leveä suu
hermostuneessa naurussa, tuntien samalla kiukkua ja vahingoniloa.
Ne makasivat toinen toisensa käsivarrella raskaasti hengittäen. Aurinko
oli hehkunut paksut hikipisarat kumpasenkin terveille, punakoille
kasvoille. Martan pitkä palmikko kietoutui ympäri kaulan ja irtauneet
hiussuortuvat peittivät silmiä. Matin lakki oli painunut silmäin päälle
turvaksi.
Kiviluhta katseli ja katseli pääsemättä selvyyteen mitä niille tekisi.
Olisi mielellään antanut keppiä Martalle, mutta ennen kuin siihen ehti
alkoi pelätä, että Matti antaisi takaisin.
»Ruveta niiden kanssa ottelemaan, vanha mies! ... saa vielä niskaansa
ja vainoavat joka polulla... Luultavasti on tuo Raitalan renki tuossa
toisellapuolen töissä, mutta perhanako sen tänne toi?... Mitä lie
emäntä pannut tuolle kekkulalle laukkuun?» Hän jättää nuoret nukkumaan
ja käy laukkua tutkimaan. »Voita! ... entä ei ole syönyt sitä aivan
kaikkea.» Isäntä tekee itselleen voileivän ja alkaa syödä. Näkee että
silakka ei ole kelvannut. »Kyllä kelpaa vielä ... kun se pari yhteen
tulee, niin kelpaa kaikki, vannon sen... Vai oikein nyt friiataan
takamailla, päiväpalkoin... Ovat ne todellakin väkeä, kun
päiväsydämmenä killastetaan, ja jos en minä olisi sattunut tulemaan,
niin hevonen varmaankin olis saanut seisoa ruuatta iltapäivään kun nämä
tässä kikkaloivat... Lie syöttänyt Ratulaisen pojalla meidän
voileipääkin, kun ei kuulu voita panevan päiväkunnalle laukkuun,
Raitalan emäntä... Eivätkä ne sen parempia ole!... Näkee nyt tässäkin:
meidän piika on voilla ja piimällä syötetty ja Ratulaisen poika
huidulla ja sillillä. Siinä molemmat makaavat yhtä laiskoina
sikoina!...»
Nauraa ja nousee ylös.
»Ja köyhinä», jatkaa äskeistä ajatustaan. Käy makaavain luo ja taas
itsekseen virkkaa:
»Ohenevat sunkin paksut poskes kun meidän muorin pöydästä eroat, sen
minä sanonkin!... Kello on jo lähes yksi eikä lemmon västäräkki huoli
hevosesta mitään, vaikka se janoon ja nälkään kuolis. Jos minä teille
annattelen tuota seipään tyveä. -- Nukuttaako?»
Hän jalallaan potki Marttaa.
»Kylläpä nukkuu.»
Martta heräsi. Näki isännän ja pelästyi, työnsi Mattia ja hyppäsi
jaloilleen.
»Kuinka sinä jätät hevosen ruuatta keskipellolle, kun itse
puolipäivä-levolle käyt? Ja minä olen sulle aina sanonut, että hevosten
ruuasta ja juomasta päiväkunnalla tulee ainakin pitää huolen, oli
ihmisten kanssa miten tahansa.»
»-- siunatkoon!» sai Martta sanotuksi. »Panin juuri tähän levolle kun
söin, ja hevosen unohdin. Mistä tuo on siihen tullut?» Hän katsoo
pitkään Mattia, joka vähitellen herää.
»Mistä on tullut!» nauraa Kiviluhta huvitettuna. »Taivaasta on pudonnut
ylkämies käsivarrellesi, enkeli on pudottanut, heh...»
»Minä juuri söin», uudistaa Martta ja iskee silmää Matille, »panin
siunaaman ajaksi pitkälleni.»
»En minä siitä, mutta kun hevosen jätät ruuatta ja juomatta valjaissa
seisomaan. Saat selkääsi, piru vieköön, jos pahat päähäni panen.»
Martta katselee ympärilleen ja näkee että hevonen on syömässä.
»Tekö laitoitte sen syömään?» kysyi isännältä.
»Kukahan sitte, heh.»
Mattikin otti sananvuoron.
»Lähdin päivällislevolla kävelemään ja tulin tähän kun Martta nukkui.
Panin viereen maata ja nukuin minäkin.»
»En ole yhtään kuullut», sanoo Martta.
Matti muistaa hevosensa hänkin ja säpsähtää: jos senkin joku löytäisi.
»Täytyy mennä jo», sanoi ja lähti kiireesti. Martta alkoi juosta
hevosensa luo hänkin ja jutella mennessään:
»Menen juottamaan mustan.»
Isäntäukko istuu, panee piipun ja rupee nauttivan näköisenä nojalleen
äännellen:
»Olette te aika vekluksia, olette jo!... Mutta ruveta näiden kanssa
riitelemään, niin pian ne niskaansa saa. Panee ennen narraamalla ja
kehumalla ja katsoo perään, niin enempi sillä voittaa. -- Anna sen
hevosen syödä vielä!»
Viimeisen huusi hän Martalle, joka aikoi juotettuaan panna hevosen
uudestaan valjaisiin.