Vilhelmin halu päästä pois kotoa oli vihdoin kypsynyt niin, että oli jo
päässyt selvyyteen siitäkin mihin tulisi antautumaan. Hän aikoi
kansakoulunopettajaseminaariin. Olihan kuitenkin aivan selvää, ettei
hän tulisi koskaan näissä oloissa viihtymään. Miksi sitte kiusaisi ja
kiduttaisi itseänsä? Hän menisi ja pysyisi edelleen talonpoikana, s.o.
ihailisi talonpoikaa, kasvattaisi koululapsia kunnioittamaan ja arvossa
pitämään maalaistoimia. Tahtoisi antaa isänmaalle, jota hän niin
hellästi rakasti, parhaan itsensä, opettamalla lapsia ja nuorisoa.
Opettajana voisi olla paremmin aatteen ihminen ja lukumies kuin
talonpoikana. Välttäisi kokonaan pakon olla tekemisissä palvelusväen
kanssa, joten siitäkin ristiriidasta vapautuisi. Isä saattaisi pitää
taloa parikymmentä vuotta ja vaikka vähemmänkin. Jos niiksi tulisi,
voisi hän sen jälkeen ottaa talon ja koettaa pyrkiä opettajaksi
lähitienoille. Ehkäpä vanhempana saisi innostusta maanviljelykseenkin.
Ensin ilmaisi poika ajatuksensa äidille, joka tavattomasti hämmästyi ja
rupesi itkemään. Mutta kun sai itselleen mielikuvan siitä, että
Vilhelmi voisi tulla opettajaksi näihin oman pitäjän kansakouluihin,
alkoi hän katsoa asiata valoisammalta kannalta. Ja sitte jo itsekseen
keksi, että tytär voisi tässä tapauksessa saada koko talon, eikä se
ainakaan olisi mitään hullua, se... Niin että Vilhelmi voisi puhua
isälle.
Mutta isälle oli vaikea puhua tätä asiata. Sillä vaikka hän oli itse
kirjoitusmies, jumaloitsi hän kuitenkin maanviljelysammattia ja puhui
katkeruudella herroista. Kuitenkin täytyi uskaltaa.
He olivat silloin kahdenkesken kamarissa kun Vilhelmi sen teki. Isä
katsoi ensin pitkään ja kysyvästi poikaan, sanoi sitte:
»Minä olen sitä aavistanut.»
»Vai olette.»
»Olen. Sinä olet muuttunut.»
»Minäkö?»
Oltiin kotva vaiti. Isä taas kysyi:
»Mistä syystä?»
»Muuttunutko?»
»Ei, vaan mistä syystä menisit seminariin?»
Vilhelmi yritti aluksi selittää lyhyesti, mutta ei mielestään
onnistunut. Ja kun isä maltillisesti kuulteli, laajeni selitys
laajenemistaan. Lopulta sai hänen esityksensä yhä ihanteellisempaa
lentoa. Hän ei pelkää ruumiillista työtä, mutta hän tuntee itsessänsä
vastustamattoman voiman henkiseen työhön. Hänen aikansa kuluu hukkaan
halonhakkuussa ja maanmöyrimisessä... Isä maltillisena kuultelee yhä.
Isä voi paremmin palvelijoita käskeä ja paremmin teettää, kun häntä ei
ole. Hän suoraan tunnustaa, ettei hän siihen kykene...
»Haluat siis vapaasta talollisesta virkamieheksi?»
»Opettajaksi...»
»Pikkuvirkamieheksi, päästäksesi rukoilemaan hallitukselta
palkankoroitusta?»
»Mutta ei se ole häävi talonpojankaan toimeentulo.»
»Onko sinulta jotain puuttunut?»
»Ei suinkaan, mutta tarkoitan yleensä.»
»Työväestön kanssa et sano tulevasi toimeen?»
»Niin, ihanteellisesti, niin kuin tarkoitan.»
»Tietysti _ihanteellisesti_...»
»Kyllähän tavallisesti, jos saattaisin palvelijoita kohdella niin kuin
alammaisia, eli huonompia ihmisiä.»
»Niin niin, mutta ylihallitusten, johtokuntain, pappien ja akkojen
kanssa joiden poikia koulutat, niiden kanssa luulisit tulevasi
toimeen?»
»Varjopuolensa ovat tietysti tälläkin alalla, enkä minä sitä ole
laiskuuden vuoksi valinnut. Siinä ovat selvät lait ja asetukset, jotka
määräävät opettajan velvollisuudet.»
»Saadaksesi olla herra itsekin, kumartelet mieluummin toisia herroja ja
turvaat selkääsi asetuksilla, päästäksesi olemasta vapaa talonpoika?»
Vilhelmille näyttivät nämä sanat antavan miettimisen aihetta. Epäröiden
hän sanoi:
»Se on kyllä ... en ole tullut sitä ajatelleeksi... Talonpoika on yhä
edelleen minun ihanteeni, mutta...»
»No mutta, oletko sinä niin huono ettet kykene talonpojaksi? Vai mitä
sinä loruat? Talonpoika ihanteena ja kuitenkin pyrkii herraksi!»
Tällä kertaa ei asia tullut päätetyksi, Raitala tahtoi jättää pojalle
miettimis-aikaa ennen kuin otti sen lopullisen keskustelun alaiseksi.
Kun he muutaman päivän kuluttua uudestaan tulivat yhteen siitä
puhuaksen, alotti isä:
»Oletko kuullut mitä Tanskan maanviljelijät tekevät sellaisille
pojille, jotka haluavat ja ikävöivät virkamiehiksi ja opettajiksi
kyllitellen maanviljelysammattia?»
»Siellä kaikki saavat käydä maanviljelyskoulun ja kansanopiston,
mutta...»
»Sitäkin kyllä», keskeytti isä, »mutta he tekevät jotain tärkeämpää.»
Poika ei arvannut mitä isä tarkoittaa.
»Noo, he lähettävät poikiaan vuodeksi, pariksi palvelemaan renkeinä
vieraisiin taloihin, pois kotipaikalta.» Mitä Vilhelmi siihen sanoisi?
Isä oli huomannut että Vilhelmin työhalu oli laimentunut, että hän oli
veltostunut ja tullut laiskaksi. Hän luulee, että se onkin laiskuus
toisella puolen ja toisella herraksi pääsemisen halu, joka poikia
houkuttelee virkamies-kouluun. Tiedon halu ei niinkään ahdista. Isä oli
nähnyt tämän surulla. Kun muut olivat ennen valittaneet poikainsa
vieraantumista työstä, oli hän saattanut kerskata pojastaan. Mitä hän
nyt sanoisi, jos sekin seminariin menisi? Menköön maanmieskouluun! Sitä
isä oli ajatellut. Ja sieltä tultua vuodeksi rengiksi jonnekin,
toiselle puolen maata, kuten tanskalaiset.
Hän itse on huomannut selvästi, että halunsa maanviljelykseen on
kadonnut vähitellen, tunnusti Vilhelmi. Sitä ei ymmärrä mikä sen
vaikuttaa. Oli ajatellut: johtuuko se ehkä siitä, kun ei isälläkään ole
käytännöllistä innostusta asiaan, kun ei kellään ole innostusta. Kaikki
vaan yhtämyötään kulkee vanhaa uraa, vanhenee ja rappeutuu.
Uudistuksista puhutaan ja innotellaan, mutta ei mitään käytännössä
toteuteta. Joutuu uskomaan, ettei niitä voikaan toteuttaa. Näkee
edessään vastaisen elämänsä samallaisena, vanhana, minkä jo monet
polvet ovat kulkeneet, rasittavampana ja vaivalloisempana vaan.
Sellaiseen väsyy ihminen, joka vaatii elämältä muutakin, ei vain
niukan leivän ja kunnian olla talollinen. Isä ei ole koskaan häntä
innostanut edes sillä kuin nyt, että olisi antanut luvan päästä
maanviljelyskouluun. Häntä on vaan käsketty. Hän on joutunut isän
työvoudiksi, kaikki pitää tehdä isän käskyn mukaan. Ja jos isä jossain
suostuu hänen tahtoonsa, kyllä äiti jo kumoo. Sellaisissa oloissa
kuolee tahto...
Poika oli liikutettu kyyneliin asti. Isä yritti toisinaan heikosti
keskeyttää, mutta poika tahtoi jatkaa kiihtyvällä vauhdilla. Monessa
kohden loi isä häneen avuttoman katseen, jolloin kauneista silmistä
säteili ikäänkuin rukous.
»Minä en ole ollut innostunut maanviljelykseen», alkoi hän sanoa
harvakseen, tuijotellen eteensä, ikäänkuin kooten ajatuksiaan, »tahi
oikeastaan olen ollut siihen innostunut sen verran kuin nämä monet
muutkin talolliset». Ei ymmärrä mistä se lamaus oikein saa alkunsa. On
monasti sitä ajatellut. Ehkä se on sittekin liijallinen vanhoillaan
oleminen. Kynnetään, kylvetään, niitetään ja korjataan vaan elääkseen,
kenties myöskin rikastuakseen. Mutta on alkanut näyttää siltä, että
tämä ei enää yksistään riitä antamaan tarpeeksi tukevaa innostusta
elämänpyrkimykselle. Vasta viimeaikoina on ruvennut sitä ajattelemaan.
Ennen oli maanviljelys yksitoikkoista ja mautonta kuin virkamiehen työ:
tee kaavan mukaan kaikki. Nyt sitä saattaa verrata tiedemiehen ja
keksijän toimeen. Jokainen maanviljelijä saattaa olla tiedemies,
itsenäinen kokeilija, luonnontutkija samalla. Mutta hän on liijan vanha
enää käymään käsiksi. Vanhan on monessa suhteessa melkein mahdoton
hankkia alkutietoja. Häntä sitäpaitsi estää elämänvarrella saavutetut
tottumukset. Elämä menee jo alasmäkeä.
»Mutta miksi ei isä ole näin ennen puhunut?»
Hän ei ole voinut, kun on tuntenut oman syyllisyytensä. Nyt tuli pakko,
kun näki että poika rupesi veltostumaan jo nuorena. He vanhat ovat
tottuneet kulkemaan hiljakseen. Ei koskaan kiirettä.
»Ajatellessani uudistuksia talossa, innostun joskus, mutta sitte
muistan äitisi. Tiedät ettei hän salli edes lehmänhäntää liikuttaa
toisin kuin hän tahtoo. Kaikki jää sinulle... Hän tietää että tämä on
velttoa, mutta ei voi muuta. Maanmieskoulua oli hän jo kauan ajatellut
Vilhelmille, mutta ei ollut tullut vielä puhuneeksi. Nuoren polven
pitäisi ottaa maanviljelysammatti ihanteen kannalta... Aseta vapaan
maanviljelijän elämä tältä kannalta otettuna riippuvaa, kaavamaista
virkamieselämää vastaan ja sinä näet!...
»Vaan miten olet päättänyt, menetkö seminariin?»
»En!» vastasi Vilhelmi lujasti ja katseli isäänsä nyt ymmärtäen ja
silmät loistavina.
»Minulla on virheeni», jatkoi isä, nähtävästi mieltyneenä pojan
vastauksesta, »ja niin on äidilläsikin, mutta niin on sinullakin. Olet
meidän ainoa poikamme... Älä jätä meitä! Saat mennä ulos, kouluun,
maanmieskouluun, oppiaksesi alkutietoja kyetäksesi käytännölliseksi
uudenaikaiseksi maanviljelijäksi. Tule viisaampana kotiin ja jää tänne.
Opi vanhempaisi heikkouksista välttämään samallaisia, mutta älä opi
niiden vuoksi heitä halveksimaan. Tiedät, että minua ihmiset pitävät
viisaana miehenä, mutta juoppona. Opi sinä viisaammaksi, mutta älä
juo... Noudata vaan ihanteitasi, mutta valitse ne ensin.»
Heillä oli ollut kumpasellakin omat aatteensa. Isä harrasti
osuustoimintaa ja poika oli nuorisoseurassa mukana. Mutta he eivät
niistä toisilleen puhuneet juuri milloinkaan. Kun nyt suhde oli tullut
avatuksi, olivat he joka ilta yhdessä aivan kuin toverit.