Vilhelmin astuessa Valjakan tupaan korjasi tämä paraillaan työkaluja
höyläpöydältä syrjään, päätetyn puhdetyön jälkeen. Hän oli iso, iloinen
mies, joka nauroi vilpittömästi, paljastaen rivin lujia, valkeita
hampaita. Taisi olla 30 ikäinen.
»Olet niin 'lyödyn' näköinen», sanoi hän Vilhelmille kättä
puristaessaan. Mutta kääntyen emäntäänsä, lisäsi: »Vedä luudallasi
lastut tuolta». Työnsi höyläpöydän ulos penkin vierestä tehden siten
tilaa lakaisijalle. Vilhelmi istui penkille ja sanoi jotain sanoakseen:
»Teet rekeä.»
»Oikeastaan teemme sitä vuorotellen Hempan kanssa. Toinen tekee
toisena, toinen toisena iltana.»
»Samaako rekeä?»
»Samaa. Hemppa ei ole vielä niin tottunut ... mutta tällaisen
yhteistyön kautta näyttää kuin paremmin sujuvan.»
Kysyi Valjakka, mennäänkö kamariin, vai tuvassako istutaan. Vilhelmi
olisi mennyt, olisi siellä vapaampi puhua, kun kaikkea ei voi naisten
kuullen keskustella. Mutta ei viitsinyt sanoa syitään. Kamarissa kuului
sitäpaitsi renki Hemppa kirjoittavan. Emäntäkin pyysi olemaan tuvassa,
että hänkin saisi olla mukana. Ja niin jäätiin.
»Olet saanut Hempan kirjoittamaan?» kysyi Vilhelmi.
Oli. Mutta siitä ei ennen tullut mitään, ennenkun järjestettiin
pakolliseksi puhdetyöksi. He käyttävät nyt vuoroiltoina höyläpöytää,
vuorotellen taasen kamaria. Vilhelmi innostui kehumaan Hemppaa, että
hänessä on myöskin hyvä aines, hän on niitä parhaita renkimiehiä.
Toista on saada tällaista vuoroilua aikaan kaikellaisten kanssa.
»Kyllä Hemppa on hyvä poika», kehui Valjakka. Mutta muuten hän sanoi
luulevansa, että huonoja poikia yleensä ei olisikaan aivan paljoa, jos
vaan olisi ensin hyvää isäntäväkeä. Hän oli ruvennut vähitellen
uskomaan palvelijain arvosteluihin yhtä paljon kuin isäntäväenkin.
Vaikka ne liiottelevat, niin yleensä on perussyy arvosteluun aina
suunnilleen oikea. Hän on varma siitä, että isäntäväki suorastaan
vaikuttaa kasvattavasti palvelusväkeen voimakkaammin kuin he
isäntäväkeen. Vilhelmi sanoi tätä Valjakan järjestelmäksi. Kehui sitä
ja piti oikeana. Mutta siinä oli vaan se vika, että sitä oli niin
vaikea omaksua. Emäntä yhtyi Vilhelmiin. Sanoi että tällaisessa
pienessä taloudessa kuin heillä, ja kun on sellainen hassu kuin heidän
isäntä, että rengin pitää saada puolen purrusta palastakin, siinä se
jotenkin menee. Mutta toista on suuremmissä. Hän on sanonut isännälle:
»Kun mekin tulevana syksynä otamme piian, niin tuleeko minunkin
järjestää iltatyöt vuoroilloiksi piian kanssa?» Eikä hän ymmärrä mitä
sillä piialla sitte tekee, ainakaan talvella. Hänestä on miehensä
ajatus kaunis, mutta mahdoton. Kodin pitäisi palvelijain saada siellä
missä he työtäkin tekevät, sekä opetusta, sen hän myöntää. Mutta miten
sen vaan järjestäisi?
»Kyllä sinä sen osaat järjestää, siitä vika!» nauroi mies. Emäntä vielä
lakaisi lattiata ja jutteli siitä.
»Eihän tässä muu tietysti auta kuin täytyy koettaa.» Sen hän kyllä
ymmärtää, ettei isäntä ennen helpota; ja haluttaa häntä itseäänkin
yrittää. Jos eivät he, nuoret ja vast'alkavat yritä, niin vanhat eivät
ainakaan. Hän ei tahdo kotiaan miksikään orjain kasvatuslaitokseksi.
Mies todisti:
»Siinäpä se on! Sinä et tule kokeilematta toimeen. Luontosi ei anna
perään. Se on sellainen muija.»
Viimeisen sanoi hän Vilhelmiin kääntyneenä, leikkisä hyväntuulen ilme
koko olennossa.
»Kun sais sellaisia palvelijoita, jotka eivät ole ehtineet pilaantua,
niin sitte minäkin uskoisin että maksaa vaivan yrittää», sanoi
Vilhelmi. Hän oli kokenut, että esimerkiksi renkimiehet, jotka
muuttavat talosta taloon, ovat niin kieroja, teeskenteleviä, eivät
mukaudu, eivätkä puolestansa luovu vanhoista pahoista tottumuksistaan.
»Sellaisia kyllä monet ovat», myönsi Valjakka, mutta luuli, ettei
palvelusväkeä itseään yleensä voi asettaa edesvastuunalaiseksi siitä
minkälaiseksi heidän luonteensa on kasvanut. Palvelijain pitäjät
käyttävät heitä liian paljo omaksi edukseen, pystymättä antamaan siitä
mitään siveellistä korvausta. Palvelusväen alkukasvatus ei laske
oikeastaan mitään pohjaa itsekasvatusta varten. Haltiaväki on kasvanut
vaatimaan mukautuvaisuutta palvelijoilta, asettamaan omat tottumuksensa
siksi laiksi, jota palvelijain tulee noudattaa. Mutta ei se
mukautuvaisuus ole helpompaa palvelijalle kuin isännälle ja
emännällekään.
Vilhelmi lausui vakuutuksenaan, että niin perinpohjainen
taloudellisten, yhteiskunnallisten ja perittyjen etuoikeuksien
vapaehtoinen syrjäyttäminen kuin Valjakan periaatteet edellyttävät, ei
ole mahdollinen vielä pitkiin aikoihin.
»Se on vaikeata niin kauan kuin tähän lähentymiseen pyritään siinä
mielessä, että yritys on jonkullainen uhraus, että lähenemistä
tarkoitetaan yksin palvelijain etua silmällä pitäen. Mutta onko
haltiaväen asema nykyään niin tyydyttävä, että sen säilyttäminen maksaa
vaivan?»
»Katsokaa: minä tahtoisin luoda kokonaan uudet suhteet ihmisten
välille, uudenaikaisesti patriarkaaliset suhteet!» Isäntäväen pitäisi
enempi tuhlaten käyttää rakkauttaan ja ihmisyyttään ja itse hankkia
sitä lajia omaisuutta. Se ei käyttämisestä kulu. Kun palvelijain
palvelusta korvattaisiin sillä, muuttuisi suhde aivan varmaan.
Rahapalkka jäisi toisiasteiseksi kysymykseksi. Täällä ei kärsitä niin
paljon leivän nälästä kuin ihmisyyden nälästä. Me olemme niin kuin
lapsi, joka imee nyrkkiään, vaikka äidin rinta on vieressä. Luulemme
että meidän toimeentulomme riippuu etupäässä rahasta. Yritämme rahaa ja
riitelemme, kilpailemme, varastamme, valehtelemme, aina vain
rahanhimossa! Ystävillemme annamme aina ilman, emmekä köyhdy, muilta
otamme mitä ollenkaan. Jos koko maailmassa olisivat kaikki ihmiset
ystäviä keskenään, kenen tarvitsisi pelätä silloin nälkää ja
kodittomuutta?...
Sittemmin tuli Hemppa ja kävi istumaan miesten joukkoon. Kiehuvasta
puurovedestä oli emäntä varustanut teetä. Talon väki kävi pöytään
syömään.
»Ihmisen luonne on omituinen», alotti Hemppa syömään ruvetessaan.
»Ihmisellä pitää olla aina asia jota enempi kuin muuta asiaa ajattelee,
-- en osaa oikein sanoa niin kuin tarkoitan. Minä tarkoitan...»
»Keksi joku esimerkki, saat selville paremmin», kehoitti isäntä.
Emäntä luuli ymmärtävänsä:
»Hemppa tarkoittaa...»
»Älkää ... antakaa selitän. Vuosi takaperin oli minulla harmonikka. Kun
kituuttelin sitä kaikki kesäillat lutin kynnyksellä, innostuin ja opin
soittamaan vähitellen. Vaikka minulle olisi kuinka paljo riidelty
kituuttamisesta, en välittänyt. Siihen aikaan en viitsinyt ajatellakaan
paljo muuta. Nyt kun olen päässyt kirjoituksen alkuun en jouda
ajatellakaan muuta, unohdan hevosetkin tallissa... Kun ihminen alkaa
osata, rupeaa innostumaan.»
»Kun pääsee hyvään alkuun ensinnä, alkuun on vaikein päästä», todisti
emäntä.
»Uutuuden viehätys siinä vaikuttaa», jatkoi Vilhelmi.
»Onnistumisen viehätys», väitti Valjakka.
»Sitä juuri minä tarkoitin!» huudahti renki, »onnistumisen viehätystä.
Onnistumisen viehätys se on.»
»Vaan mikä silloin auttaa kun ei ole lahjoja. Onnistumisen viehätyskään
ei auta jos ei ole lahjoja», arveli Vilhelmi.
Mutta Hemppa väitti jokaisella olevan lahjoja niin paljon, että
esimerkiksi kirjoittamisen alkuun pääsee, kun vaan tahtoo, eikä ole
rutihullu, että ymmärtää. Vaan Valjakka taas tiesi, eitä kaikkien
kanssa ei auta mikään. Hän oli kerran kokenut kun heillä oli renkinä...
Vilhelmi sanoi jo otaksuneensa, että miehet täällä luulevat saavansa
neroja jokaisesta hutiluksestakin. Hän esimerkiksi pelkäsi, että
sellaista kuin Matti hänen kotonansa olisi vaikea saada esimerkiksi
kirjoittamaan. Eikä kukaan häntä vastaan varmasti väittänyt. Valjakka
sanoi ettei hän tunne tätä nuorukaista. Yht'äkkiä kysyi Hemppa:
»Onko Iikka ollut juomingissa tänään?»
»On.»
»Ettei se jo lakkaa!... Mutta kyllä vielä sekin aika tulee... Älä vaan
puhu sille.»
»Mistä puhu?» kysyi Vilhelmi uteliaana.
»Yleensä vaan ... ei paljoa mistään hänen vioistaan. Anna vain olla,
kyllä se asettuu. Iikka on siivoluontoinen mies, mutta arka ... niin
kauheasti arka, ei siedä neuvomisia.»
»Ylpeä», virkkoi Valjakka.
Emäntä kutsui teelle. Sanoi että se on laimeata, mutta kun olivat teet
vähissä. Vilhelmi kehui laimeata teetä, mutta Valjakka sanoi sitä
joutavaksi. Hän olisi tahtonut mieluimmin kahvia.
»Ei ole vehnästäkään, miesparka!» Emäntä toi nauraen tuoretta
ruisleipää ja voita.
»Tiesit että minä pidän siitä!» ilkamoi Valjakka. »Kyllä sulla vehnäsiä
on.»
»Ei todellakaan!»
»En minäkään usko», väitti Vilhelmikin leikkiin sekautuen.
Ja Hemppa kertoi:
»On emännällä! Tänään ostettiin Keppi-Laurin Liisalta.»
Nuoren emännän sydämmellinen nauru helisi ja soi:
»Voi, voi, voi noita! Kun ihminen on yksin kolmea vastaan, ei pääse
puuhun ei pitkään.»