Vilhelmi kärsi siitä, etteivät palvelijat hänen kodissaan viihtyneet.
Itse yritti tehdä parhaansa asian auttamiseksi, oli ystävällinen
rengeille, kutsui heitä huoneesensa ja koetti olla niin »veljellinen»
kuin mahdollista. Veljellisyydestä puhuttiinkin tähän aikaan
paikkakunnalla paljon, semminkin nuorisoseurapiireissä; siellä oli se
koko aatteellisen harrastuksen pohjana, tahi oikeammin äänenä.
»Äänenä se vaan on nuorilla, eikä pohjana», sanoi kerran Valjakka,
muuan talollinen, Vilhelmin ystävä. »Mutta se voi vastaisuudessa tulla
pohjaksikin, kunhan nuoriso ensin jaksaa pitää ääntä, kasvaa, kypsyy.»
Kasvaa, kypsyy! Vilhelmi oli kokenut jo, että täytyi todellakin elää
uudenaikaisten mielipiteitten mukaan, jos voi niitä omistaa. Oikeinpa
toisinaan valtasi ihmettely, miten suureen ristiriitaan saattaa joutua
veljeyskokeilujen ensi-asteilla: aate nousee päähän kuin viina,
yllyttää, innostaa, katkoo kielensiteet ja panee puhumaan; sielu
laajenee niin ettei tahdo enää mahtua tavalliseen asuntoonsa. Tuskin on
ennättänyt tämän innostuksensa hetkellisen kuohun vallassa lähestyä
Mattia, kun jo työntäytyy esiin toinen voima paksuna, tympeänä,
taipumatonna. Se etsii Matin vikoja itsepintaisesti nuuskien, nauraa
virnistellen pitää ne esillä eikä anna anteeksi...
Iikan seurassa kyllä hyvinkin viihtyy, semminkin hetkittäin. Mutta
tämäkään ei juuri milloinkaan tule ylikamariin ilman kutsumatta, ja kun
tulee ei ole luonnollinen... Matti tulee vielä harvemmin, on aina
umpimielinen ja ikävä. Veljeyttä ei tässä ole! Mitä veljeyttä tämä
olisikaan? Ollaan kuin virkamiehet ja kansa, vastakkain. Kumpanenkin
luulee uhrautuvansa toisensa edestä. Toisen pitäisi toista kiittää ja
palvella. Eikä kumpikaan palvelisi!
»Se on», sanoi Valjakka erään kerran, »sillä tavalla, että me emme
pysty osoittamaan veljeyttä köyhiä ja palkan edestä palvelevia kohtaan,
niin kauan kuin yrityksemme lähtee hyväntahtoisuudesta eikä
todellisesta toveruudentunteesta.»
Vilhelmi otaksui että tämä selittää hänelle paljon, ja innostui. Hän,
esimerkiksi, on läheinen toveri Heikin kanssa, samoin Samun, molemmat
renkejä kylässä. Niitä hän voisi kohdella toverin tavoin. Ja myöskin
Iikkaa. Mutta hän luulee että Matti pilaa Iikankin. Sitäpaitsi äiti ei
taivu suutansa hillitsemään, pureksii, haukkuu ja riitelee kelle
sattuu. Isä usein istuu kamarissa ja kirjoittaa, käy pitäjällä, antaa
ylimalkaisia käskyjä, suututtelee kun ei käy mielen mukaan. Mitä hän
sitte voi? -- --
Monasti löysi Vilhelmi tänä talvena itsensä näistä mietteistä. Ennen
oli elämä niin päiväpaisteinen, suopea, lapsellisen viaton. Sitte alkoi
siinä huomata pieniä vikoja ja nuori sielu kuohui innostuksesta saada
ne korjatuiksi. Mitä enempi parsi, sitä suuremmaksi kävi repeämä, -- ja
niitä ilmestyi yhä uusia. Silmä ja korva keksivät aivan sietämättömällä
tarkkuudella näitä elämän varjopuolia. Maanviljelijä-elämä oli niitä
aivan täysi. Ensiksikin se ei oikein kannattanut, ainakin niin
sanottiin. Kunnollisia palvelijoita oli kovin vaikea saada, sillä ne
menivät Amerikkaan, tahi etsivät kotimaassa parempia toimeentulon
ehtoja. Raskasta oli olla itse palvelijain mukana ihan joka päivä;
mutta jos ei ollut, ne panettelivat ja olivat laiskoja. Jos taas joka
päivä pitäisi työssä olla, milloin sitä elämästä nauttisi, -- ja mitä
hyötyä olisi olla talollisena? Isä ei oikeastaan näyttänyt taloudesta
paljo välittävän. Milloin ei pitäjällä ollut, istui ja kirjoitti. Äiti
taas hoiti naistaloutta aivan ylellisellä huolellisuudella, vaan
silläkin oli vikansa, jota olisi pitänyt saada korjata. Mutta äidin
kanssa ei käynyt neuvotteleminen!
Ikään kuin pelastavana takaporttina alkoi ensin hälppimällä, vaan
sitten yhä selvempänä esiintyä ajatuksissa halu päästä pois kotoa.
Menopaikkoina väikkyivät mielessä: kauppapalvelijantoimi, kansanopisto,
Amerikka, kansakouluseminaari.
Kaikki sellainen tarkoitti tulevaisuutta. Mutta hetken mielialoja
määräävänä vaikutti yhä voimakkaasti halu päästä lähempään,
sydämmellisempään sopusointuun ympäristönsä kanssa. Kodissa eli
jokainen yksilö tarkoin rajoitettua omaa elämäänsä. Katkeruudekseen
alkoi Vilhelmi huomata olevansa isänsä kanssa aivan yhtä vieras kuin
renkienkin kanssa. Iltasin, puhdetöiden aikana, tunsi usein ikäänkuin
lämpimän tuulahduksen siitä muinoisesta, ihanteellisesta talonpojan
perhe-elämästä, josta äiti niin kuvaavasti tapasi kertoella. Silloin
huomasi olevansa toveri Iikankin kanssa. Mutta isä ei tullut usein
mukaan. Hänellä oli niin paljo tehtäviä. Ja kun kerran oli alkanut isää
kaivata, tuli se oikein piinaavaksi. Koetti arkoen lähestyä, mutta
umpimielinen isä kohteli häntä lapsena. He eivät toisiaan ymmärtäneet.
* * * * *
Muutamana arkisena vapaapäivänä oli Iikka juopotellut parin toverin
kanssa. Iltasella vetäytyivät Raitalan tupaan. Kaiken päivää kyliä
juostuaan oli Mattikin tullut kotiin. Maaten ryömällään höyläpöydällä,
hän poltti paperossia ja kuunteli vaijeten toisten loruamista. Vilhelmi
sattui sisään tulemaan. Iikka kohta keksi hänet ja sanoi rämisevällä
tavallaan:
»Kaa ... Vilhelmi! Nämä pojat tulevat nuorisoseuraan.»
»Joo», sanoi toinen vieraista ja katsoi oikoisesti Vilhelmiin, silmissä
töllöttävä, teeskentelevä ilme. Hän oli pieni ja lapsellisen näköinen
nuorukainen, nosteli kaulaa ja hartioita aivan kuin tahtoisi näyttää
suuremmalta. Toinen painoi syhyen leukaa rintaansa, nauroi
salaperäisesti ja teeskennellen, samalla sivuilleen vilkuen. Hän oli
pitkä, niin hontelo ja hoikka, että istuessaan juovuksissa painui
moneen koukkuun.
Juoppo vaikutti Vilhelmiin aina härnäävästi. Hän kysyi:
»Raittiusosastoonko?» Aivan kuin vastatakseen naurajain ilveesen.
Iikan kasvojen ilme oli veltto. Vilpittömästi silmäillen tovereitaan,
ikäänkuin näiden mieltä kuulustellakseen hän vihdoin omin päin päätti:
»Ee-ei, tuota, muuten vaan nuorisoseuraan.»
»Menkää Valjakkaan, hän on esimies, enkä minä.»
»Mutta ota sinä vain ... kirjoita vain paperiin.»
Se joka töllötti oli nyt vasta järjessään päässyt selville mistä on
kysymys. Ja hän kertasi Iikan sanat:
»Joo, muuten vaan nuorisoseuraan.»
Se toinen piti yhä suutaan kurillisessa hymyssä, tuhri leukaa rintaan,
vilkuili sivuilleen ja virkkoi:
»Ainakin tämän Eetvartin saa kirjoittaa raittiusosastoon.»
»Juuskanpa sinne-hgk -- saa kir-hgk-jottaa.» Eetvartti käänteli
toljottavia silmiään Juuskan ja Iikan välillä aivan kuin palokärki,
mutta hitaammin.
Matti makasi yhä kättensä päällä ja nauroi. Seinäkaapista toi Iikka
paperossia eikä huomannut kun Vilhelmi poistui tuvasta. Kaapissa
kopeloiden, selkä toisiin, hän jutteli:
»Saa ne, juuttaat, molemmatkin, kirjoittaa raittiusseuraan... Ovat aika
juoppoja, toinen toistaan parempia... En minäkään niille piisaa.»
Eetvartti käänteli päätänsä yhä, silmiin oli tullut enempi eloa,
arvattavasti jostain ajatuksesta, joka liikkui mielessä. Sitte se jo
tuli uloskin.
»Voi lehmänkieli, kun sitä taas onkin ryypätty!»
Painosta ymmärsi, että »lehmänkieli» oli sukkeluus. Poikanen oli niin
nuori, että oli vasta ensikertoja juopottelemassa. Se toinen syhyi yhä
leukaa rintaa vasten, oikoi ja venytteli pitkiä koipiaan, tirskui ja
hoki:
»Saakelin saakeli!...»
Hän tahtoi narrata ja nauraa Eetvarttia.
Lorusivat taasen pitkän rupeaman, kunnes Iikka havaitsi Vilhelmin
poistuneen. Alkoi toisia kehoittaa ylikamariin Vilhelmin luo ja kehui
tätä sopivaluontoiseksi. Juuska soti vastaan, mutta Eetvartti oli
valmis. Mattikin heräsi nukuksistaan ja rupesi yllyttämään.
Lähtivät vihdoin kaikin, Iikka oppaana edellä, Matti jälkimmäisenä
virnakoiden ja hengessään odottaen mitä tapahtuisi.
»Käykää istumaan, pojat... Istukaa tuonne sohvaan, siellä on
pehmoinen ... olkaa rohkeana vaan... Vilhelmi aina käskee tänne.»
Itse istuu Iikka soututuoliin ja jatkaa:
»Tulimme katsomaan sua, älä moiti vaikka on vähä ryypätty ja sinä oot
raitis.»
Nolona ja kankeana istuu Vilhelmi tuolillaan ja saa vihdoin itsestään:
»Noo...»
Eetvartti ja Juuska ovat sijoittuneet vanhaan sohvaan, josta muutamat
vieterit kommottavat uhaten puhkaista. Eetvartti yhtä sellaista alkaa
käsin nyplätä ja Vilhelmin tekee mieli kieltää, ettei puhkaise. Mutta
nyplääjää alkaa raukaista, samoin Iikkaa soututuolissa. Matti istuu
ovipielessä ja Juuska sohvassa mukavasti lojuu ja vetelee paperossin
sauhuja, pää retkallaan selkänojaa vasten. Hän ei nyt virnistele, mutta
rupee sen sijaan juttelemaan.
»On ollut oikein siivo-ilmat.»
Sitte hän koputtaa piippuaan lattiaan maton päälle ja sylkäsee.
Vilhelmi myöntää, että niin on ollut. Samassa putoaa nukkuvan Eetvartin
paperossi sohvalla ja Vilhelmille tulee sopiva tilaisuus sekautua
asiaan. Hän juoksee sitä korjaamaan, kiihoittuu, moittii, että kun
tänne tullaan juovuksissa nukkumaan ja rypemään. Siitä jo Iikkakin
havahtuu. Matti kätkee kaikki mitä näkee ja kuulee. Iikka uudestaan
alkaa kehoittaa Vilhelmiä kirjoittamaan hänen toverinsa nuorisoseuraan.
Yhä enempi kiihoittui Vilhelmi:
»Sinä puhut häpeemättömiä... Nämä ovat juovuksissa... Ei seuraan
juopuneita oteta ... enkä minä ketään sinne ota... Esimies niitä ottaa,
eli kirjuri.»
Iikan mielestä puhui Vilhelmi tyhjiä. Kovaäänisesti ja iloinen
tietoisuus koko torkkumisesta heränneessä naamassa, hän väitti:
»Oo-otetaan! Kirjoita vaan, pelkäämättä, kyllä ne jäsenrahansa
maksavat.»
»Eikä me mitään niin vasituisia juoppoja olla, minä ollenkaan ... eikä
tämä Juuskakaan.»
Eetvartti oli näet herännyt ja Juuska nukkunut.
»Sinä!» ärjyi Vilhelmi. »Sulle olis selkäsauna pienillä raipoilla
paikallaan... Kakara olet vielä, etkä mies!... Mikä juopottelija sinä
olet?»
Vaan Eetvartti julmistui: vannoi ja kehui olevansa yhtä hyvä kun
Vilhelmikin. Saisi tulla koettamaan paikalla jos lystää.
Vilhelmi oli suunniltaan.
»Kuka on sinun käskenyt juoppoja tänne vetämään?» hän kyseli Iikalta.
Tämä nousi, kasvojenpiirteet voimistuivat nopeasti. Kävi retuuttamaan
Juuskaa ja käski kerskaavan Eetvartin pitää suunsa kiinni taikka hän
lyö. Kun vieraat alkoivat ulos lappaa, valtasi Vilhelmin taasen
katumus. Hän ajatteli että olisi pitänyt menetellä aivan toisin! Pyysi
näitä palaamaan että saatais jutella. Hän puhuisi ja juttelisi niin
mielellään.
Mutta ne eivät pysähtyneet, eivät edes mitään puhuneet muut kuin
Eetvartti kerskui ja Iikka lupasi häntä kepittää kun ulos tullaan.
Vilhelmi kuunteli porstuan päällä. Äiti avasi tuvan oven ja katsoi ja
huusi:
»Kylläpä ne koluuttavat...»
Jatkoa ei eroittanut. Mutta sen sijaan kuului portailta Iikan vastaus:
»Älkää aina murehtiko, antaa hevosen murehtia jolla on suuri pää».
Tämän jälkeen kuului naurua, kunnes kaikki hiljeni.
Hän meni takaisin kamariin, sysi epäjärjestykseen joutuneet tuolit
paikoilleen ja kuulteli yhä vielä tarkkaavaisena alkaisiko kylän
raiteilta kuulua lollotusta. Tälläkertaa olisi hän mielellään halunnut
että ne huutaisivat. Mutta mitään sellaista ei kuulunut...
-- Iikka ei lepy ikänä. Hän ei tästä sano koskaan mitään, mutta hän
ajattelee...
-- Ne tulivat sellaisina kuin he ovat, ei parempina, ei huonompina. He
eivät osaa parempaa.
Sitte hän ajatteli, että kun ne nukkuivat sohvaan oli se rumaa,
kerrassa aivan sopimatonta. Taisivat istua ensikerran topatulla
sohvalla ja ne ovat tottuneet vaan puupenkillä istumaan ja lutin
arkulla. Ja hän muisti sitä nukkumahetkeä, miten niiden juopumuksesta
väsyneet silmät painuivat kiinni ... ja sitte painui Juuskan ruumis
painumistaan, Eetvartin pää vaipui ja Iikan kädet valahtivat. Aivan
kuin he olisivat jossain harhaillessaan väsyttäneet itsensä ja nyt
löytäneet levon, uudenlaisen, hivelevän, mukavan...
Monta monituista kertaa oli Vilhelmi ajatellut, että mikseivät ne tule
milloinkaan kutsumatta ja ole kuin kotonaan? Nyt ne tulivat ensikerran
ja olivat kuin kotonaan. Mutta hän suuttui, kun eivät asettuneet hänen
mielensä mukaan, haukkui ja ajoi pois!...
Katui, katui katkerasti. Hetki jota oli odottanut, kaivannut,
ihannoinut, meni tuntematonna ohi. Viipyi kuitenkin siksi että hän ehti
turmella kaikki ... kaikki... Että joku toinenkin olisi samoin
menetellyt, se ei vähääkään lohduttanut ... hän kun ei ajattele
niinkuin ne...
Kerran taas tunsi sielussaan painavaa väsymystä ja halua päästä pois...
Hän ei kuitenkaan jaksa ... ei jaksa toteuttaa mitään ihanteita! Elämä
on niin täynnä ristiriitoja ja väärinymmärrystä ja vastakohtia ja
ihmisten kelvottomuutta ... ennen kaikkea omaa. Hän lähti tapaamaan
Valjakkaa. Sinne mennessä kuuli kun ne rääkyivät toisella puolen kylää,
ne äskeiset pojat. Äänissä oli tavallinen repivä, ärsyttävä sävel. Ne
menevät lutista luttiin, remuavat ja ryyppivät ja yöllä ne tulevat ja
kirkuvat Raitalan pihalla. Hän, Vilhelmi valvoo ja valittaa
kykenemättömyyttään, isä nousee ja käy ovesta uhkaamassa ja aamuksi
äiti valmistaa Iikalle ja Matille kuivan ripin...