Pitkiin aikoihin ei Matti ollut käynyt isän mökillä. Eikä hänellä sinne
ikävä ollut, eikä mieli tehnyt tavallisissa oloissa. Mutta nämät
äskeiset tapaukset ja muistot verryttivät kaipuun, oikein ikävän.
Eräänä iltana päätti hän siellä käydä, kun ilmestyi asiatakin. Isällä
oli vanha, kaksipiippuinen pistooli, jota Matti oli alkanut mielitellä:
sillä olisi hauska ampua räiskyttää yölliseen aikaan ja herättää
huomiota. Sen oli keksinyt, kun eräällä hyvällä tutulla, talonpojalla,
oli revolveri, jolla se ampui ilmaan tyttöjoukoissa. Ne kiljuivat
kauhuissaan, mutta nauroivat kuitenkin. Mattikin tahtoisi kiljuttaa ja
naurattaa niitä. Sitäpaitsi sopisi pistoolilla vaihtokauppoja tehdä,
saisi myydäkin jos ostaja sattuisi. Mennessään kuvitteli Matti
pistolista lähtevän hauskaa aivan loppumattomiin.
Mökistä, joka ei ollut enää hyvä, tuprusi savua ovenraon täydeltä. Ovi
olikin savun kulkua varten tuettu puoliltaan auki. Perhe, johon kuului
isä ja äiti sekä 10-vuotias raajarikko, ontuva poika, Mikko ja häntä
pari vuotta nuorempi sisko Lissu, oli parhaillaan iltaruoalla. Matti
huomasi että hänen tullessaan oli äiti juuri heittämässä sänkyyn
jotain, isä ja siskokset pälyivät oveenpäin.
»Tuopa siellä vain tuleekin», isä sanoi rauhoittuen. »Käy istumaan. --
Anna tänne se läski!» Viimeinen sanottiin äidille, joka totellen aikoi
heti noutaa sängystä sinne äsken heittämänsä Amerikan silavakimpaleen,
mutta Lissu ennätti edelle. Matille muistui elävästi, miten ennenkin,
hänen lapsuudessaan, aina paremmat suupalat heitettiin vällyjen alle
sänkyyn, kun vieras ruuan aikana tuli. Niin piti tehdä, kun ihmiset
aina heidän herkuttelemistaan haukkuivat, jos niiltä jotain pyysi -- ja
vaikka ei pyytänytkään.
»Savuapa täällä on», moitti Matti, mutta pani kuitenkin paperossinsa
lisäksi savuamaan. Hän alkoi tarkastaa pöytää. Siinä oli tuo
äskenmainittu raaka silavakappale, josta kukin tarpeen mukaan vuoleksi
viipaleita syödäkseen, sekä läkkikannu, josta palanpainimeksi
hörppivät. Pöytälaatikko oli auki ja sieltä näkyi muutamia
leipäkannikoita. Syöminki muuten näytti olevan joku välipala-ateria,
sillä tulella kiehui puurovesipannu. Tähän välipalaan oli kai
houkutellutkin vaan satunnainen mieliteko ja tilaisuus: kun Mikko tuli
kylästä puolen kiloa silavaa ja maitokannu mukana, houkuttelivat herkut
ensin isän, sitte vähitellen muutkin maistelemaan, kunnes ruokahalu
kasvoi niin suureksi, että maistelemisesta sukeusi oikein syöminki.
Vaan silavakimpale hupeni huomattavasti, ensin rupesi kadehtimaan isä
sitte äiti, tyrkkivät lapsia ja nuhtelivat ahneudesta. Vanhempain
yhteisestä neuvosta käärittiin silavanjäännös paperirääsyyn ja pantiin
lukolliseen arkkuun, jonka avain katosi äidin taskuun. Isä nousi
pöydästä Jumalaa kiittäen ja yltäkylläisyyttään huokien, pani päähänsä
lakin, jonka painoi korvia myöten. Lakki antoi hänelle tuon naurettavan
ulkomuodon, josta Ratulainen oli tunnettu. (Sillä hänellä oli niin
pieni pää, ettei koskaan nuorena saanut sopivaa lakkia.) Pistettyään
poskeensa mällin akkunalaudalta alkoi mies laittaa piippua kuntoon.
Hänen sitä takan luona tehdessään sattui Mikko jotenkin astumaan
jalalle. Isä julmistui, potkasi poikaa ja päästi jakson kirouksia.
Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut isolle pojalle komeilla
kotoherruudellaan. Mikko meni parkuen penkin nurkkaan.
»Tuon sinäkin voitat, muutama!» sanoi äiti harvakseen hammasten
välistä. »On siinäkin, jumal'auta, olevinaan miestä, ensin siunaa ja
sitte kiroilee. Onpa kun mieskin.»
Ratulainen lannistui huomattavasti uhkaavan vihurin edessä, mutta
koetti kuitenkin pitää edelleen ryhtinsä, pyrkien suoristamaan pientä,
koukistunutta ruumistaan.
»Mitä sen tarvitsee jaloissa kompuroida.»
»Kompuroida!» matki akka. »Itse olet poikaparan potkinut ja vielä
haukut, vietävä.»
Matille oli tämä kaikki tuttua. Ennen oli isä useimmiten, kun riita
tälle asteelle ehti, ottanut luudanvarren ja äiti lähtenyt karkuun, he
lapset perässä minkä ehtivät. Mutta vanhentuneen näkyi jo isä ja
kurssikin sitä mukaa heikontuneen, koska ei niin tehnyt enää. Sen
sijaan astui Matin luo.
»Sulla lie tupakkaa?» Matti antoi.
Lissu, jolla oli kipeät silmät, lähenteli isoa veljeä.
»Salmenpe-erä-än, Salmenpe-erä-än», hoki lauluäänellä ja katseli
naurussa suin veljen silmiin kiehtoen hänen polvellaan.
»Mitä, Salmenperään?»
»Lissu on mielissään, kun se on Salmenperään lastenhoitajaksi ja
lammasten paimeneksi luvattu.»
»Eihän se vielä kelpaa», arveli Matti.
»Ja sellainen porukonttikin on, aina raakuu, eikä se näekään», jatkoi
Mikko käheällä, omituisella miesäänellään.
»Mutta pääsee talollisten ruokaan, ja silmätkin paranevat kun ei ole
aina savua tuvassa», intti lapsi sellaisella innostuksella, että Matti
rupesi nauramaan ja isä virkkoi halveksien:
»Äidiltänsä se on tuon oppinut!»
»Minkä?» tiuskasi äiti.
»Sen vain, että talollisten ruokaan.»
»Noo, aina sitä on talollisilla toisellainen ruoka kuin ratulaisilla.»
»Itse olet ratulainen», pilkkasi mies.
»Niin olenkin, kun olen sun ottanut.»
Lapsi jatkoi pikkuvanhan tavoin aivan kuin äitinsä ajatusjuoksua:
»Ja sellainen, aimo talo.»
»Joka pisara maitoakin meijeriin viedään!» kähisi nauraen Mikko. Ja
sitte hän kuvaili minkälaiseksi sisar tulee niin kuivassa talossa,
tavalla, jota ei voi kertoa. Mutta hän sai koko huonekunnan nauramaan.
Itse kertoi menevänsä Koivuportaasen ajopojaksi ja kehui että siellä on
ihmistenmoista elämää vielä, »kun ei meijeriinkään viedä».
»Toinen hyvä!» nauroi isä kaksimielisenä, ettei oikein tietänyt
poikaako hän tarkoitti vai taloa. »Saa siitäkin hyvän!» jatkoi
jonkullaisella ihailevalla syrjäsilmällä katsellen poikaa, joka
pyöritteli mälliä poskessaan ja syleksi kuumaan poroon takassa.
»Pitääkö se suussaan?» kysyi vanhempi veli. »Kun saa tupakkia. -- Ootko
sinä mun tupakkiani ottanut?»
»En, porvarista sain.» Poika ei päätäänkään käännä puhuttelun aikana,
takkaan vaan syleksii.
»Koivuportaan emäntäkin on häjynkurinen», jatkaa tyttö.
»Ja sekö on enkeli, Salmenperän ämmä? Vie sun...» kähisee Mikko.
Vanhemmat eivät kiistaan sekaannu. Kun eivät lapset vaan heitä hauku
eivätkä mitään pyydä, saavat kernaasti jutella sellaista mikä heitä
huvittaa. Mikäli omilta harrastuksiltaan ehtivät, seuraavat huvikseen
joskus näitä juttuja, milloin hyväksyvästi naurahdellen, kulloin
häiriytyneenä karttaen hiljaa olemaan.
Matti oli jonkullaisella mielenkiinnolla katsellut tätä varsin
jokapäiväistä elämää, samalla kun koetti kaupotella isältä vanhaa
ruostunutta pistoolia, jota arvokapineena oli säilytetty arkun
salalaatikossa. Viime aikoina olivat sattumat raottaneet hänelle aivan
uusia puolia elämässä. Yksi sellainen oli oma kykenemättömyytensä,
josta oli johtunut monia ennen tuntemattomia huolia, jopa suoranaista
katkeruuttakin.
»Panisitte tuon Mikon oppiin, suutarin tai räätälinoppiin», virkkoi hän
painostavan mielialan valtaamana. Hän oli silloin jo pois lähdössä,
mutta tahtoi tuon saada sanotuksi.
»Eivät ne ota», sanoi isä.
»On puhuttu jo monelle», lisäsi äiti.
Hekin olivat sitä siis ajatelleet.
Oltiin iso aika vaiti. Jokainen arvasi syyn, mutta kukaan ei tahtonut
sitä puheeksi ottaa. »Ihmiset eivät huoli, kun se on _viallinen_»,
sanoivat vanhemmat vieraille, tarkoittaen ruumiinvikoja. Mutta itse he
tiesivät syiden olevan sielunvikoja. Isä tyhjensi piipusta porot
poskeensa, äiti hyräili virttä, Matti katseli vaijeten pistoolia joka
äsken oli tullut hänen omakseen, Lissu oli nukkunut takanala. Puuro oli
valmiiksi keitettynä pannussa. Hiiloksesta tollahtelivat viimeiset
liekit hämärästi valaisten. Mikko oli nojannut väsyneesti muutamaan
nurkkaan, leuka rintaa vasten ja kuunnellut, jatkoi eteensä tuijottaen
miettimistään yhdessä toisten kanssa. Vihdoin äänsi kähisevällä,
omituisella miesäänellään:
»Minä rupean hevosvarkaaksi.»
Sylki, tuijotti yhä eteensä kiiluvin silmin, hiljaa viheltäen.
»Siihenkö luulisit kelpaavasi?» kysyi äiti haukotellen ja koputti
tulta.