Rantalan miehet olivat äskeisen tapauksen jälkeen vaiteliaita, aivan
kuin hautajaisissa. Minkä puhuivat, sen yrittivät mitä ystävällisimmin
sanotuksi saada. Matti teki työtä kuin unissaan.
»Katsos Matti, jos siirryt vähäsen, luon tuosta», puheli Lintuneva.
Hänen kuormansa oli kohta täysi ja Matin vasta puolillaan. Mutta
enempää aprikoimatta kävi Lintuneva Matin laatikkoa täyttämään kohta
kun oli valmiina. Iikka pysähtyi katsomaan ja virkkoi täynnä ihailua:
»Te olette merkillinen työmies, Lintuneva.»
»Miksi niin?» kysyi Lintuneva jatkaen keskeyttämättä työtään.
»Siksi vaan, että minä olen luultavasti kolmattaosaa vahvempi, mutta en
riitä teille työnteossa. Enkä minäkään pidä itseäni laiskana.»
Lintuneva heitti lapion, otti pienen hengähdysajan ja alkoi nopeasti
iskeä piippuun.
»Katsos», sanoi hän, »onhan meidän välillä suuri ero: sinä olet
yksinäinen, minun pitää elättää viisi. Sen vuoksi täytyy yrittää.»
»Vaan sellaista leikkiä eivät jaksa kaikki.»
Omituisen vaatimattomalla itsetietoisuudella sanoi Lintuneva:
»Pitää jaksaa, kun on köyhä.» Kävi rivakasti taas lapioon kiinni. Aivan
kuin keskustelu olisi herättänyt Matin alkoi hänkin vireästi
työskennellä, yhä vaijeten.
»Kas niin, Matti!» kehäsi Lintuneva.
Matti heitti lapion kuorman päälle ja virkkoi ylenkatseellisesti:
»Mitä se hyödyttää! ... tee enempi tahi vähempi, niin...»
Hän heltyi eikä voinut jatkaa. Toiset katsoivat syvällä osanotolla.
Kunnioittavan vaitiolon jälkeen alkoi Lintuneva sanoa:
»Eihän se ole kumma... Nämä olivat aina yksissä, Hilta ja Matti, kun
olivat pieniä. Kerrankin muistan...» Ja hän kertoi miten nämä molemmat
olivat muutamana talvena tulleet Isoltamäeltä pyytelemämatkoilta.
Hiltan kädet rupesivat Pitkällävainiolla palelemaan. Matti niitä
keskitiellä huokumalla lämmittämään. Heitä tuli isompi joukko miehiä
metsästä samaa tietä. Matti oli polvillaan kelkalla ja huokui Hiltan
käsiin. Ja vaikka ei kuljeskelevia lapsia tavattu juuri rekeen
tiloittaa, ottivat he sillä kertaa. Yksi kääräsi Matin turkkinsa sisään
ja toinen Hiltan. Hänellä oli Hilta. Kun tultiin kotiin, tuli isäntä,
Hovilainen, portissa vastaan ja kysyi: »mitä teillä on kuormillanne?»
Selitettiin, että ne ovat niitä ja niitä ja että niiden oli siellä niin
vilu. Isäntä päätti: »Kaikkia piruja te vedätte!» Lintunevan kasvoille
oli noussut tumma puna. Kun hän katkaisi tähän, kiirehti Matti
täyttämään.
»Ja minä muistan hyvin, kun sinä löit kädessäsi olevan kirveen
hirrentyveen ja sanoit: 'Kaikkia s----noita tässä pitää palvellakin!'»
»Taisin vähäsen suuttua», sanoi Lintuneva ainainen ystävällinen hymynsä
uudelleen sijoittuneena suusoppeen. --
Matin muistissa vertymistään vertyivät lapsuuden ihanteelliset ja
vähemmän ihanteelliset muistot. Hiltalla ei ollut edes tiettyä isää.
Äitinsä oli aina ollut hiukan sairasmielinen eukko, aina hyvällä
tuulella, näki näkyjä, ennusti ja kulki seuroissa. Mökkinsä luovutti
lasten vapaaksi leikkipaikaksi, siellä melkein rajattomalla vapaudella
saatiin toteuttaa pienissä aivoissa herääviä aikeita. Kirota ei saanut
eikä siunata. Jos sellaiseen joskus hairahduttiin, suuttui Sussu
julmasti tahi itki rajusti ja antoi selkään kelle tahansa. Matti oli
melkein aina kuullut ihmisten puhuvan pilkaten tai halveksien tästä
akasta. Mutta miten lie? Oikeaanko osuu ihmisten halveksiminen ja
pilkka aina? Hän, joka lapsuudessaan oli saanut osakseen säännöllisesti
jatkuvaa halveksimista ja pilkkaa, ei muistanut niiltä ajoilta yhtään
muuta ihmistä, jota vastaan ei ollut katkeroita muistoja. Sussu oli
epäilemättä hiukan hassu, mutta hän oli Hiltan äiti, hänen ajatuksensa
menivät usein yhteen heidän ajatustensa kanssa. Sussu ei ollut
Mattiakaan kohtaan arvosteleva, kohteli kuin arvokasten ihmisten lasta.
Sitävastoin omat vanhemmat haukkuivat, eikä heistä ollut varsinaisesti
minkäänlaisia valoisia muistoja. Kyläläiset kohtelivat aina vihaisesti;
tosissaan muistutellen ei löytänyt ketään muuta joka olisi kohdellut
häntä syyttömänä lapsena. Melkein aina liittyi kyselyihin, kun
puhuttelivat, joku suora tai viisto vanhempien huonoutta koskeva
salaperäinen viittaus ja karkoittava ilve-hymyily suusopessa...
Ensiaikoina, oikein pienenä ei sitä ymmärtänyt. Vaan vähitellen alkoi
tajuta, mitä se merkitsi kun vanhemmat aina utelivat mitä ihmiset
olivat puhuneet, noituivat ja panettelivat kun kuulivat. Siten hän
nopeasti kasvoi ymmärtämään viittauspuheita sekä harjautui
valehtelemaan. Molempien vanhempien luonteista oli perinyt runsaan
annoksen yhtäkaikkisuutta, joka auttoi pian unohtamaan ihmisten
häjynkurisia kosketuksia. Sitä vastoin veljensä Heikki oli äkäisempi,
sille annettiinkin nimi »pirunpoika». Isä ja Heikki olivat siitä
ylpeitä, äiti ja Matti käyttivät tätä nimeä vaan silloin kuin
suuttuivat. Heikin välit kyläläisten kanssa kävivät niin pahoiksi että
tämä päätti lähteä kaupunkiin ja jäikin sinne. Kuuluu nyt olevan
satamatöissä, ei käy kotikylässä, josta on pahoja muistoja.
Äitiä oli hän tavannut viimeksi toissa päivänä. Kohtaus kävi kuin
ainakin tavallisesti:
»Isäsi pyysi viittäkolmatta penniä särvinrahaa... On kipeäkin.»
»Mikä kipeä? laiska! ja te senlisäksi valehtelette.»
»En valehtele vähääkään, usko jos tahdot.»
»Mitähän te muuta osaisitte tehdä kuin valehdella. Ei isä ole kipeä,
vaikka vannon sen päälle... Menköön töihin, niin paranee.»
»Töihin! Hyvä on sanoa, kun itsellä on työ ja ruoka. Mutta mistä nyt
töitä saa ja kuka isääsi ottaa?»
»Pyytäkää vaivaishoidosta sitte!»
»Niin kuin ei sieltä olisi pyydetty!... Aivan elävältä saa nälkään
kuolla ennenkuin pennikään lähtee.»
Halveksien sanoi poika:
»Ikäänkuin ei sitä tiedettäisi, että te melkein aivan sieltä elätte ...
ainakin niin sanotaan.»
»Se on valhe ja vihapuhetta joka niin sanoo! Mutta jos niin oliskin...
Paha on nälkään kuolla eläväin ihmisten ja kun on lapsiakin, eikä saa
työtä, eipä saa paremmatkaan miehet kuin isäsi.»
»Ei mulla ole rahaa», sanoo poika rauhallisesti, ikäänkuin koetteeksi.
»Ota isännältä ja anna kohta puolimarkkaa, ei sillä viidelläkolmatta
pennillä saa mitään. Tarvitseisi silakkaakin.»
Lopulta akka saikin 25 penniä. Vaan sen saatuaan pisti pojan käteen
isonlaisen lääkepullon ja sanoi:
»Tuohon käski isäsi vähä viinaa pyytää, kun sulla sitä kuitenkin on.
(Mielistellen) Sanoo isäs, että ei sen Matin viinat koskaan kaikki ole,
kun ei oikein maistakaan. Isäs sydänalusta on kipeä.»
»Ei ole viinaa, eikä se isän tautiin auta.»
»Auttaa se, kun pannaan voiteita sekaan... Ja tarvitseeko sitä
niin kipeä ollakaan jos ryypyn ottaa? Anna vain, älä ole niin
turhanaikainen!»
Poika täytti äidin pyynnön.
»Enpä minä ole ollut sulta pitkään aikaan kerjäämässä», lohdutteli äiti
kun pullon sai. »Anna vielä vähä tupakkaa isälle», jatkoi, tarjoten
isoa tupakkamassia.
»Ei ole tupakkaa, enkä minä viitsi... Kun te yhtä saatte, niin toista
jo pyydätte.» Äidistä oli hupaisempaa kääntää asia leikin näköiseksi.
»Anna paperossia, kyllä isäs niitäkin saattaa polttaa... Tapaan isälles
sanoa, kun sinä poltat aivan paperossia, että juutas kun ne komeilevat
rengitkin tähän aikaan. Talontyttäriä se meidänkin Masa niillä
paperossilla narraa...»
Poika lähti täyttämään tupakkamassia.