Koko hiekkamäki oli täynnä omituista ääntä, joka lähti kymmenien reen
jalasten kitinästä, rautakankien iskuista, lapiopistoista, heitoista,
kulkusten helinästä, ajajain ja luojain huudoista. Vaalean harmaana
hämärsi jo aamu, 25° pakkasessa nousi ilmaan höyry, joka syntyi
ihmisten ja eläinten hengityksestä. Kaivanto oli matalan kankaan
kyljessä. Tiet risteilivät erityisten kuoppien välillä aivan kuin
pienoisen kaupungin kadut. Useimmat työläisistä olivat miehiä, vaan oli
siellä kolme neljä naistakin. Kun tiet olivat edellisten päivien
ajoista hiekottuneet, luotiin niihin lunta. Äänekäs melu yhä kasvoi,
mikäli työn vauhtiin päästiin. Leikinlasku ja vähemmän hienot
sukkeluudet lentelivät rajattomassa vapaudessaan ja synnyttivät
terveäänistä, kuuluvaa työmiesnaurua. Edellisiltä päiviltä muotiin
tulleita sukkeluuksia matkittiin. Myöhästyneille tulijoille kukin oman
sukkeluutensa vastaan heitti ja nauroi kun näki näiden ymmälle
joutuvan.
Raitalan miehet tulevat vasta ensi kertaa. Heitä on neljä, Iikka, Matti
ja ajopoika Jukka, sekä mökkiläinen Lintuneva. Matti on matkalla
kontistunut, seiselee viluisena ja koukussa, huitoo toisinaan käsiään
ja odottelee hevosensa vieressä. Esimerkkiä uskollisesti noudattaa
ajopoika, lyöden jalkoja yhteen ja huitoen isännän suuren mekon hioja
ristin rastin lämpimikseen. Kengätkin pojalla ovat lainassa, Vilhelmin
pieksusaapasrajat. Hän mouskattaa niitä maahan, hyppii hevosen vieressä
reuhkana. Iikka liikkuu ympäri ikäänkuin johtaja, isännän sijainen.
Turkkinsa on heittänyt hevosen selkään. Puhuttelee asiallisesti, vielä
asiallisemman näköisenä naapureita. Lintuneva, pieni, terhakka mies,
tulee puolijuoksua jostain, juuri sytytetty piippu pöllyten kuin
savutorvi, tempaa puulapion reestä ja alkaa kuopan tilalta lunta luoda.
»Luomme ensin lumen pois», virkkaa samalla kuin riisuu takin, käärii
sen kauniisti kokoon ja vie sinne missä on kasa heiniä ja niiden päällä
eväskontit.
»Saamme lumesta tyhjäksi, niin...» Hän luo lempeän, tarkoittavan
katseen Mattiin, joka yhä seisoo, nyt väännellen ja hytistellen,
askaroiden vihoissaan piippunsa kanssa, jonka reikä on kylmettynyt
tukkoon. Arka päiväläinen ei viitsi isoa renkiä loukata suoraan
käskemällä. Mutta palelevalle ajopojalle, joka yhä hyppii ja huitoo,
virkkaa:
»Tässä saa lämpimänsä, Jukka. Ota lapio reestä ja tule koettamaan.»
Taitavasti etsii Lintuneva kaikki äänilajit, jotka lisäävät
hyväntahtoisuuden sävyä. Työnvauhti yhä kiihtymistään kiihtyy. Matin
piippu on auttamaton ja sen kanssa hän harmissaan kiroilee. Iikka on
saanut kaikki toimitetuksi ja käy nyt rautakangen kanssa työhön. Heille
syntyy puhelu. Arvelevat puoli päivää menevän ennenkuin ensimmäiset
kuormat irti saadaan. Lämpimänsä siinä kyllä tulee saavuttamaan. Viime
vuotena ei maa tässä ollut juuri ensinkään kylmettynyt... Oikeastaan
olisi pitänyt lumeta tuolla pala tietäkin...
Iikka ei saata olla enää sanomatta:
»Aikooko Matti seipään reikään, vai mitä se siinä niin suoraksi
totuttelee?»
»Kun on tuo piippukin kylmettynyt niin, että...»
Lintuneva naurahti.
»Ottaisi ja tekisi valkeata, että sais sulaksi, saakeli tuota...»
Lintuneva antoi jo pilkkansa kulkea avonaisia teitä. Iikka pysähtyi ja
aikoi oikein tosissaan kutsua palvelustoveria esiin turkkien sisästä,
kun kuopalle ilmestyi uusi tulokas, Peltosaaren isäntä, alkoi jotain
kysellä ja häiritsi Iikan aikeestaan. Matti jäi silloin selän taakse ja
aavistaen mitä oli tulossa, aikoi ruveta itsekseen purkamaan turkkiaan.
Silloin kuului iloinen pilkallinen tytön ääni Peltosaaren reestä:
»Matun on vilu! ... voi kun Matun on vilu!» Matti oli heti kuin
herännyt, kääntyi terhakasti, kysyvin, naureskelevin katsein. »Hiltako
se on?»
»Hiltako se on!...» matki naurava tyttö. Hän olikin Hilta, kooltaan
vähäinen tyttö, Matin kasvintoveri, joka palveli Peltosaaressa. Nämä
kaksi eivät olleet toisiaan nähneet pariin vuoteen, kun Hilta oli ollut
ennen palveluksessa etäämmällä.
»Kaah!»
Matti tuli loistavin katsein kasvintoverin luo, löysi tämän käärittynä
myöskin isäntänsä vanhaan palttoosen ja uuteen, kukikkaaseen
pumpuliseen »villasaaliin», jonka oli tuonut joulumarkkinoilta. Saalin
sisästä tirkisteli pari ruskeita, iloisia silmiä. Kaikki mitä muuta
sieltä näkyi, oli ylöspäinen nykerönenä ja osa poskia, kaikki punaista
ja verevää.
»Olet muuttanut», sanoi Matti, mielissään katsellen silmiä, nenää ja
huivia ... jotka kaikki kiihoittivat hänen mieltymystään. Hilta oli
tullut täysikasvuiseksi sen jälkeen kun oli nähty...
»Muuttamattako olisin tullut, hassu!» nauroi tyttö vallattoman
tutunomaisesti. »Kuule Matti, eikö sulla ole vielä akkaa?»
Pojat toisissa reissä nauroivat.
»Rupee sinä!»
Matti yritti joutua hämille.
»Niin, rupee sinä!»
»Näytät niin viluiselta ... ja laihalta, poika parka, millä minä sun
lämmitän?»
Pojat yhä nauroivat, tyttö kävi suulaammaksi. Matti joutui enempi
alakynteen ja alkoi korvata sanojensa sukkeluuden puutetta karkeudella.
Mutta ei tyttö siitä välittänyt, pojat nauroivat yhä enempi. Peltosaari
tuli, laittoi hevoset liikkeelle.
»Älä suutu, Matve!» huuteli tyttö mennessään, äänessä merkitsevä,
sovittava sävel. Aivan kuin olisi kutsunut ja tarkoittanut, että tule
katsomaan... Hän menee ensi lauantai-iltana! lupasi mielessään Matti ja
kävi työhön tämän ajatuksen innostamana.
Peltosaarelaisten täytyi tyytyä muutamaan, vaarallisuutensa vuoksi
hylättyyn kuoppaan, sillä kaikki edullisemmat olivat jo ennen vallatut.
Kuoppa oli kaivettu pitkälle leualle, joten siihen oli muodostunut
suuri vieremän vaara. Isäntä ja rengit rupesivat kohta väittelemään.
Isännän mielestä ei tuo leuka ikänä putoa, ei pudottamallakaan. Rengit
taas arvelivat sen olevan hyvin näpällä, kolhase kangella pari kolme
kertaa, niin alas tulee ja tappaa jos joku alla on. Isäntä iskee
rautakangella leukaa ja kokee varoen seista ulohtaalla. Ja kun ei se
putoa, väittää ettei sitä mikään alas saa. Mutta rengit yhä tekevät
tenää. Isäntä ei ole pahantahtoinen mies, eikä äkkinäinenkään. Koko
joukko seisoo kuopan suulla hiljaa, totisena, neuvotonna. Siinä olisi
ainakin päivän työ, jos leuan pudottaisi ja vaarattomaksi tekisi...
»Hilta tulee kuoppaan minun kanssani», virkkaa isäntä äänettömyyden
jälkeen, silmäilee tyttöä suu hymyssä, kyselevänä, arvelevana. Tyttö ei
kiellä, astuu kuopan sisään, katselee ylös, nauraa.
»Tule sinäkin, Väinö, me olemme joutilaita kuolemaan», sanoo leikkiä
laskien isännän pojalle. Mutta kohta hän muuttuu vakavammaksi. Kohottaa
lapiota leukaa kohti ja kaapii sitä.
»Putookohan tuo?»
Rengit väittävät että se putoo. Isäntä käy uhallisen näköisenä kuopan
pohjukkaan, alkaa iskeä rautakangella, mutta levotonna käy katse
katoksessa joka iskun välillä. Poikansa, joka kuoppaan tulee, käskee
hän poistumaan, mutta Hiltalle osottaa siellä työpaikan ja kehasee
tämän uskaliaisuutta. Pian puhelu harvenee, tytön iloisiin silmiin on
muodostunut tutkiva, pelokas ilme. Isäntäkään ei ole entistä
levollisempi. Rengit ovat alkaneet vähän matkan päässä uutta tilaa
tehdä. Väinö näkee isän epävarmuuden, levottomat silmäykset ja kutsuu
pois. Mitä useampi hetki kuluu, sitä enemmän viipyminen kuopassa
näyttää uhkaavalta. Sieltä ei tosin putoile mitään, mutta... Hilta
kaivaa ihan pohjalla, kymärässä, kuokallaan vetelee hiekkaa, kun isäntä
irti iskee. Rengit toisella kuopalla ovat hämillään ja ravistelevat
päitänsä. Väinö pelkää ja kutsuu taasen pois. Isä nousee palavissaan
lepuuttamaan. Hänelle on nyt selvinnyt, että kuopasta voidaan ottaa
hiekkaa. Rengit saisivat siis yrityksensä toisessa paikassa lopettaa ja
tulla katsomaan, kun Hilta kuokkii ja luo jo sulassa hiekassa...
Mutta muutaman minuutin kuluttua oli se tapahtunut: tyttö kaivettiin
hengetönnä ja murskautuneena ylös.
Peltosaari riehui, parkui ja huusi kovemmin kuin kukaan muu, vaikka
hätään keräytynyt väkijoukko kokonaisuudessaankin huusi ja valitti
monin kymmenin äänin. Ei hän olisi sinne tyttöä pannut, jos tuon
ymmärsi. Väinökin pyysi, mutta hän onneksi esti. Lukeeko Jumala nyt
hänellä tämän viaksi? Hän antaisi talonsa, jos saisi sillä hengen
ihmiseen. Jumalan pyysi auttamaan, tekemään ihmeitä...
Melu oli suuri. Edessä kaikki Peltosaarta lohduttelivat. Se oli
vahinko, Jumala oli sallinut tulla. Ei se olisi tullut, ellei Jumala
olisi sallinut. Tämä kuolema oli Hiltalle määrätty ja »päälle pantu» jo
luomapäivänä. Vai eikö isäntä usko? Luomapäivänä se on jo määrätty
millä kuolemalla kukin kuolee... Ihmisiä kokoutui yhä uusia kylästä.
Kun vaan Jumala nyt armahtaisi ja sielun ottaisi, ettei perkele saisi
ja veisi. Vainaja oli ollut nuori, iloinen ja siis jumalaton. Mutta ei
sitä kenenkään siltä tuomita sovi. Eipä tiedä vaikka olisi viimeisellä
hetkellä... Lapsihan se oli eikä paatunut. Peltosaaren ei pitäisi asiaa
niin sydämmelleen ottaa, tietäähän koko mailma ja Jumalakin, ettei hän
olisi tyttöä tuonne käskenyt, jos ymmärsi että se siellä kuolemansa
kohtaa... Peltosaari kuivasi kyyneleensä. Kuolema on voinut olla
hyvinkin autuas, arveli monikin. Isäntä lähti viemään ruumista kotiin
-- ensin määrättyään pojille työjärjestyksen.
Hänen mentyään alkoi pääjoukko hajota, mutta kokoutui taasen nähtävästi
pienempiin ryhmiin juttelemaan.
Tämä oli ollut Sussun isätön tyttö, sen Sussun, joka pienillä
kaupuksilla ennen kierteli ympäri pitäjää ja oli hauska, iloinen hassu.
Sussu oli aikoinaan hyvinkin tunnettu ja naurettu...
Eikä kertoja saattanut olla nytkin suutaan nauruun laskematta.
»On sullakin naurunainetta ... paremmillasi naurat!»
Katsoivat ympärilleen. Keksivät Raitalan Matin sotaisena ja uhkaavana,
silmät itkettyneinä uskaltavan asettua naurettavaa vaimoa puoltamaan.
»Se Sussu oli hyvä ihminen, minä tiedän sen ... olimme tämän vainajan
kanssa lapsina aina yksissä.»
Matti voitti, sai myötätuntoisuutta osakseen. Joku toinen kertoi, että
Sussu on nyt jo jonkun vuoden ollut täydessä mielen viassa ja saanut
kunnalta elatuksensa.
Kun huomattiin Peltosaaren ruumiin kanssa pois ajavan, rupesivat
syytökset häntä kohtaan vasta esiin tulemaan. Kuinkahan kokenut,
ikämies, menee tuollaiseen kuoppaan? Ja sitte vaatii vielä muita
kanssansa, -- menisi yksin jos huvittaa! Itse osasi tulla pois
aikanaan, mutta tyttöhomppelo jäi sinne. Piti tytön uhrina. Eipä
poikaansa laskenut, vaikka sekin halusi. Kyllä tämä oli niitä ajattomia
kuolemia...
»Ajattomia kuolemiako?» kysyi tutkivan terävästi muuan ukko. »Mikä on
ajaton kuolema? Sanoppa se! Oletko ollut tutkimassa Jumalan kirjoja?
Vai etkö ole lukenut: ei hiuskarvakaan putoa! -- Niin seisoo sanassa.
Ei putoa ilman Herran tiedotta ja tahdotta.» Hänellä oli haaveksiva,
hymyilevä katse ja hänen huulensa vapisivat. Jatkoi:
»Järki se on, ihmisparka, järki, joka sellaisia tuumii ja sovittelee.
Oi herra, millä kuolemalla vain näet hyväksi kutsua... Hän oli nähnyt
hyväksi kutsua pois tämän piikasen ja salli sen tapahtua näin
tapaturmaisella tavalla.»
»Salli, salli, sitä te aina!...»
Uusi puhuja, jonka syvä ääni vapisi kiihtymyksestä, oli kalpea, pieni
mies, näytti käsityöläiseltä, ennen kaikkea suutarilta.
»Sallimus», matki hän vielä kerran.
Vanha mies katsoi hymyillen suutaria ja sanoi päätä heilauttaen ja
joukkoon päin kääntyen:
»Hän ei usko Jumalaa, tämä Erkki.»
»Uskoi mitä uskoi, mutta ei hän ainakaan oman Jumalansa syyksi
tällaisia tekoja lukisi.»
»Mutta mikä se oli kuin sallimus?» kysyi joku kolmas.
»Köyhän kohtalo se oli! Köyhän lapsen kohtalo, näetkös.»
Joukko hyrisi, toiset hyväksyen, toiset vastaväitteitä tehden. Suutari
sai piippunsa kuntoon ja selitti uudelleen ajatustaan. Ukko hoki sen
kestäessä yhtä myötään:
»Se on Jumalankieltäjä ... ei sitä viitsi kuulla!»
Mutta joukko kuitenkin kuulteli. Ja suutari selitti heille, etteivät
rikkaat talolliset yleensä pidä tapanaan panna hienoja, sieviä
tyttäriään hiekkakuoppiin talvella, pakkasella. Eikä sellaisiin
parempia piikojakaan panna, huonompia vain ja halpapalkkaisempia.
Peltosaaren Väinö riensi selittämään: Ei pitäisi kovin suutansa soittaa
sen joka ei asioita tiedä. Ei kukaan ollut Hiltaa pakoittanut, omasta
halustaan meni, oikein leikkiä laskien, kun isä oli kerran vaan sanonut
että »Hilta menee».
»Miksi et sinä mennyt?»
»Isä ei laskenut.»
Siinäpä se oli! -- nauroivat. Miksi ei isäntä poikaansa laskenut, kun
rengitkin tekivät tenän ja työvoimaa kylmetyn maan murtamiseen
tarvittiin? Aavistiko vaaraa? Muita käski, mutta poikaansa ei
laskenut...
»Piikatytön voi yleensä aina työntää edellään vaaraan, kokeelle, aivan
kuin leivinuuniin koetusleivän, oman onnensa nojaan», pilkkasi suutari.
Pojalle tuli itku isän puolesta. Hänen lapsentuntonsa oli herkkä,
levoton ja arka. Ei hän uskonut isästä mitään sellaista. Toiset
rupesivat lohduttamaan. Suutari sai silmilleen pari emäntää, jotka
ottivat asian periaatteen kannalta. Mitäs pajalla tekeekään ellei sillä
työtä teetä? Lasikaappiinko panee ja koreutena näyttelee? Vanhus nauroi
katketakseen näillä sukkeluuksilla. On kuitenkin ihmisiä jotka tuon
suupaltin uskottoman suun tukkivat! Mutta sitte hän yht'äkkiä huomasi,
että suutari silmäili totisena ja äänetönnä häntä silloin kuin hän
nauroi. Kavahti ja kääntyi hämillään toisaalle...
»Kun isäntä itse on mukana, silloin ei ole mikään rikos vaatia
palvelija rinnalleen. Mitä niillä muutenkaan tekisi?»
»Pitäiskö isännän kyetä kuolemakin estämään?»
»Ja mennä Jumalan sallimuksen edelle?» kyselivät emännät.
Suutari vastasi:
»Ikämiestä on kokemus opettanut tulemaan pois alta ennen kuin putoaa.
Mutta mitä tällainen puoli kypsä ja puoli höpsä tyttölapsi, joka on
8-vuotiaasta kasvatettu toisten vuoksi uhraamaan elämänsä leivän
tähden! Ensin teidän lammastenne ja vasikkainne, sitte lastenne, sitte
teidän ja isäntäinne palvelijoina. Se on köyhän kohtalo!»
Joukko oli vaiti kuin henkeään pidätellen. Useimpain kasvoille ilmestyi
toljottava, pelästynyt ilme. Emännätkin vaikenivat, aivan kun olisivat
jotain vielä odottaneet. Muuan poika-vekara joukon takapuolella tyrkki
toista:
»Kuules nyt ... mitä se puhuu!... Se vaan puhuu...»
Suutari huomasi että hän oli saavuttanut huomiota. Siitä innostuneena
jatkoi:
»Kaikkihan ne pitivät sitä kuoppaa vaarallisena. Toiset olivat sen jo
hylänneet. Rengit kuuluvat kieltäytyneen sinne menemästä. Oli isännältä
järjettömän teko mennä sinne itse ja rikollinen teko käskeä sinne
tyttö, joka ei pystynyt vaaran suuruutta arvioimaan. Oliko se tytölle
vapaehtoista? Ei kukaan hänelle edes huomauttanut, vielä vähemmin
esti!»
»Huomautettiin.» Rengit selittivät miten he sen tekivät ja panivat
lisäksi vähän omiaan.
»Huomautitte kuten pelkurit ja Kainit. Jos joku aikoo ampua itsensä, ei
vaarasta huomauteta, siitä estetään.»
Rengit rupesivat taas itseänsä puolustamaan. Kyläläiset lähtivät
kotiinsa kaksin, kolmin parvissa. Vanha mies meni kahden emännän mukana
puhellen kovaäänisesti, josta eroitti usein uudistuvan sanan:
»rikkiviisas». Suutarikin valmistausi lähtemään ja sanoi
puollustautuville rengeille:
»Jokainen käsittää ja uskoo, että te teitte mitä ymmärsitte. Mutta te
ymmärrätte ja käsitätte liijan vähä. Sitä tahtoisin teille sanoa. Te
ette ole siellä sisässänne tunteneet vielä koskaan niitä voimia, jotka
pakoittavat vapaan kansalaisen työhön ja taisteluun yhteisen vapauden
ja sorretun veljen puolesta. Siinä koko juttu!»
Hänen ympärilleen alkoi taasen kerääntyä uusia miehiä, kasvoilla
utelias, toljottava ilme. Mutta suutari nyt iski tulta sammuneesen
piippuunsa ja valmistausi lähtemään, vielä mennessään selkänsä taakse
ennustaen:
»Mutta tulee kyllä aika, jolloin työnuhrin kuolemapäivää vietetään
suuremmalla osanotolla kuin tänään.»
Hän meni nopeasti astuen ja silmiänsä pyyhkien.