Kerran he kaikin kolmen, Matti, Iikka ja Vilhelmi tulivat metsästä.
Iikka toisten huviksi kertoi muuatta vanhaa juttua leppäisistä
aisoista. Matti mietiskeli jotain itsekseen, pyöräytti puheen yht'äkkiä
toisaalle ja kysyi:
»Kuuleppa Vilhelmi, mitä on _aate_?»
»Aate, mikä aate?»
»Aate vain? Mitä tarkoitetaan aatteella, sellaisella aatteella, josta
puhutaan?»
»Aateko? Siinä on miestä joka ei tiedä mitä aate on!» Iikka nauroi.
»Tiedätkö sinä?»
»Aatettako? Tottahan tuon tietää. Se on sellainen romaani, eli
kertomus, jossa puhutaan raittiudesta.»
»Onko se?» kysyi Matti Vilhelmiltä, joka nauroi.
»On kyllä, tavallansa. Ei se romaani, eli kertomus ole aate, vaan se
mielipide, jota kertomuksen kautta tahdotaan esiin tuoda», yritti hän
selittää.
»No niin! Enkö minä sitä sanonut? Se on sittekin aate.»
»Aatteita ovat oikeastaan kaikki ne mielipiteet, joiden mukaan
ihmisille suunnitellaan uusia tehtäviä ja tarkoitusperiä.»
»No niin. Niin kuin esimerkiksi, jos Matti aikoo mennä Liisan kanssa
naimisiin, niin se on aate.»
»Iikka Liisan kanssa aikoo!» huusi Matti.
»Pure kieleesi» ärisi Iikka.
»No niin, vaikka niinkin, mutta se on jonkullainen aate.»
»Naimisen aate.»
»Naimisen aate. Ja tällä Matilla on sellainen aate, mutta ei se itse
vaan sitä ymmärrä», selitti Iikka.
»Valehtelet.»
»Jumaliste! -- jotta mä vannon, kun vaan löytäisit tytön, jolla olisi
myöskin sellainen aate, niin suoraa päätä...»
Nuorten miesten joukossa vallitsi reipas mieliala. Kaunis talvinen ilma
ja hyvä rekikeli antoivat mielialalle luonnollisen taustan. Tie joka
kulki läpi nuorta koivikkoa kasvavan mäen, oli uurtautunut syvälle
kinosten sisään kuin kaukaloon. Muuan joulukuulla harvinainen auringon
säde loisteli puitten välistä saaden aikaan kevättä muistuttavan
värityksen. Kulkusten helinä synnytti hauskan kaiun. Jänesten ja
kärppäin jälkiä näkyi runsaasti puhtaalla lumella. Muutamia yksinäisiä
suksenlatuja johti tieltä viidakon sisään herättäen salaperäisen,
lumoavan halun seurata niitä aina sinne missä jänö rauhoitettuna
teutaroi ja herkutellen halvan atriansa haavan kylestä nakertelee ja
lunta särpimekseen haukkaa. Siellä piiloutuisi tuuhean kuusen suojaan
ilman pyssyä ja nauttien katseleisi Suomen metsien uskollisen jänön
paratiisi-elämää. Kun olisi kyllikseen katsellut kerrakseen, hiipisi
takaisin suksilleen, veisi ihmisten ilmoille viestin erämaan rauhasta
ja itselleen muiston, joka vetäisi tänne taas uudestaan, kun luonnon
paratiisillinen, rauhoittava voima sydämestä alkaisi haihtua...
Nuoret miehet istuivat hymyhuulin puukuormillaan ja nauttivat. Ajatus
oli aivan kuin seisahtunut, tunnelmat vaan elivät ja määräsivät
mielialat. Taasen kun tie johti lakealle suolle, missä vaivaismäntyjä
harvakseen kohosi kinoksista, hellittivät tunnelmat. Matti alotti
melkein samasta mihin äsken oli pysähdytty.
»Mutta onko nuorisoseurakin jokin aate?» kysyi hän.
»Sama aate se on kuin sunkin aattees!» riennätti taas Iikka
hyväntuulisena vastaamaan.
Vilhelmi koki panna parastaan selittääkseen:
»Se on sellainen aate, jonka tarkoituksena on saada nuoriso innostumaan
itsensä kasvattamiseen, tekemään itsestään tietävämpiä, taitavampia ja
parempia ihmisiä kuin luonnostamme olemme. Sitte sen tarkoituksena on
tehdä se sillä pohjalla, että ihmisten keskinäisessä elämässä
ruvettaisiin noudattamaan tasa-arvoisuuden periaatetta, että meistä
tulisi veljiä...»
Iikka sai kiini samasta, vallattomasta tunnelmasta, joka äsken pysähtyi
keskellä metsää. Iloisesti huusi hän Matille:
»Että sinusta ja Vilhelmistä tulisi veljeksiä ja kanssaperillisiä.»
Matti, joka oli sovinnollisen mielialan vallassa, pelkäsi Vilhelmin
suuttuvan ja suhdittaen nuhteli:
»Iikka!»
Mutta Vilhelmi ei tyhjästä välittänyt, vaan jatkoi:
»Tavallaan sitäkin. Mutta se on vielä niin kaukainen päämäärä, että
nuorisoseura-aatteen yhteydessä ei siitä kannata edes puhua. Minä
muuten luulen; että kun ihmiskunta kehityksessä kerran siihen asti
ehtii, niin perintökysymys tulee olemaan hyvin helposti ratkaistu.
Sillä ihmisten tosi veljeys ja keskinäinen toistensa tukeaminen on
satakertaa varmempi turva orvoiksi jäävien jälkeläisten toimeentulolle,
kuin vaivainen muutaman tuhannen perintö.»
Matti yritti oikein tosissaan selittää asiaa käytännöllisesti, sanoen:
»Oikeastaan nuorisoseurassa siis tarkoitetaan sitä, että oltaisiin
veljiä kaikessa muussa, mutta perinnönjaossa ei, että oltaisiin
oikeastaan niin kuin velipuolia, niinkuin yhtä äitiä, mutta eri isää.»
»Jotenkin sillä tavalla», nauroi Vilhelmi. »Niin kauan kuin elämme
tässä puolisivistyneessä maailmassa emmekä yksi enempää kuin toinenkaan
ole yhteisomaisuuden periaatteesen kasvaneet, täytyy käytännöllisten
ihmisten asettua edistystä harrastamaan olevien olojen pohjalla.
Hyppimällä ei kuitenkaan päästä uusiin oloihin.»
Koirankurisesti silmiään sirristäen, virkkoi Iikka kuormaltaan:
»Mitähän meidän emäntämuori sanoisi, jos me täältä mentyämme nyt
menisimme kaikin kamariin syömään ja sanoisimme: 'mamma hoi! me olemme
velipuolia!'»
Vilhelmi naurahti, mutta selvästi huomasi että leikki oli häneen
koskenut. Hän oli aina pitänyt ikävänä seikkana kamarissa syöntiä ja
itse suureksi osaksi siitä luopunut. Mutta paremman palan maku
houkutteli toisinaan, aivan kuin juoppoa, vasten parempaa vakaumustaan.
Mitään virkkamatta alkoi hän juosta hevosensa perään, joka meni
toisista hyvän matkan edellä.
Iikka ei oikeastaan ollut tarkoittanut pistellä, mutta huomattuaan
sanainsa vaikutuksen käsitti mitä oli tapahtunut. Ensin harmistui, vaan
kohta sai takaisin rattoisuutensa. -- Suuttukoon, ajatteli, kyllä
munkin suuni hyvän maistaisi... Mitä hänen tarvitsee, ikään kuin meiltä
varkain, kulkea kamarissa herkkupaloja näykkien, viekastellen...
Vaikka Matti oli ollut niin hyvällä ja rauhallisella tuulella, tuntui
Iikan pila hauskalle ja kututtavalle. Se hänen mielestään sattui niin
paikalleen. Istuen perimmäisen hevosen kuormalla alkoi hän vaipua
unelmiinsa. Iikka löi raipalla hidastelevaa hevostaan ja virkahti:
»Hoi aate!»
»Aate!» matki Matti ja nauroi.
Iikka rupesi laulamaan:
»Talonpojat ne istuvat
ja renkipojat seisoo,
kun Topran Samppaa vihitään
niin kotia kuuluu veisoo.»
Kun he tulivat kotiin, ei Vilhelmi tavallisuuden mukaan mennytkään
kamariin kahvia saamaan. Ei hän sittenkään mennyt vaikka äiti silmää
iski ja viittoi. Vihdoin äiti huusi. Silloin Vilhelmi tuskastuneen
näköisenä kävi kamariin.
»Tämä jäähtyy», sanoi äiti, ottaen kahvipannun pesästä.
»Antakaa myöskin Iikalle ja Matille, äiti.»
»Eei, ei täältä tulisikaan. Mitähän ne kahvista välittävät, kun eivät
ole siihen tottuneet.»
»En minäkään välitä tällä kertaa», vastasi Vilhelmi rupeamatta enempiin
väittelyihin.