Matista tuli nyt vähäksi aikaa maailman murjoma.
Pitkiä aikoja oli hänen elämänsä koossa pitävänä voimana olleet aivan
tilapäiset rakastumiset ja yöjuoksujen hurmaavat ilot. Yhtenä iltana ja
yönä tulee sitte joukko vastoinkäymisiä ja ikäviä kokemuksia, jotka
hajoittavat tähän rakastumiseen perustuvan ihanan elämänkäsityksen.
Mitä tehdä? Etsiäkö uusia tyttöjä? Ajatellako Amerikkaan menoa?
Lähteäkö tukkitöihin?
Renkinä ei tästä ainakaan uudelleen pääse nousemaan, ajatteli hän.
Näiden asiain aprikoiminen teki hänestä entisestään paljoa vakavamman
miehen. Ennen oli kuusipäiväinen arkielämä usein tuntunut olevan aivan
kuin välttämätön paha; vain lauantai-illasta maanantai-aamuun oli
oikeata aikaa; vain pyhäöiden tienoissa maksoi vaivan elää. Kun
ijankaikkinen järjestys ei kerran sallinut sitä sukkelaa ajatusta
toteuttaa, että voisi nukkua maanantaista lauantaihin, saattoi asiata
järjestää niin, että kävi silloin tällöin arkiöinäkin öitsimässä. Elämä
kuitenkin silloin maksoi vaivan.
Mutta nyt ei sillä enää suurtakaan arvoa ollut.
Matti rupesi ajattelemaan elämänkysymyksiä. Siihen olikin nyt hyvää
aikaa samalla kun murehti kolkkoa tulevaisuutta ilman tiettyjä
rakkaussuhteita. Hän oli ollut kovin kiintynyt paikallisiin oloihin
näihin asti, eikä ollut joutunut toivomaan elämää juuri toisellaiseksi
kuin mitä se oli. Mutta nyt kun oli ruvennut murjottamaan, hän
seuraavan pyhän tienot makasi sekä molemmat yöt, että päivän.
-- Kiusalla! ajatteli hän ja makasi. -- Saa Liisakin nähdä, että hän ei
paljon tästä maailmasta välitä.
-- Eikä hän mene hyppykökkäänkään illalla, Liisan mukana vaan
lähettäisi pisteliäät terveiset ... oikein kurilliset terveiset.
Jälkeen päin kuulustelisi mitä maailma humisee. Hän loikoisi vielä
tulevankin pyhän tienot sängyssään ja sitte vieläkin, -- eiköhän
Martallakin jo alkaisi olla asioita tänne päin? Siksi hyvin hän Martan
tuntee! Tämä ajatus viehätti. Jospa hän voisi ne pakoittaa ikävöimään
itseään... Sepä olisi tosiaankin!... -- -- --
Vilhelmi oli itsekseen oppinut puuseppä. Nikkaroitsi usein päivät
pääksytysten, toisinaan vaan puhdetöiksi. Iikkakin oli tekomies. Matin
yritykset supistuivat pieniin, -- eikä hänellä olisi suuresti aikaakaan
ollut kun hevosia hoiti ja toisille valkeata näytti. Tämä valkean
näyttäminenkin oli tullut ikään kuin välttämättömäksi. Matti oli siihen
niin sopiva ja joutilas. Hän saattoi samalla niin mukavasti toimittaa
mielityötään: polttaa piippua.
Vilhelmi teki kiillotettavaa kirjoituspöytää, Iikka soututuolia.
Soututuolin teko on vaikeata työtä ensikertalaiselle, ei mihinkään sovi
kulmamitta, eikä paljon muukaan mitta. Hän sovitti jalkoja. Kokeneemmat
olivat neuvoneet että jalat pitää yht'aikaa sovittaa sekä pohjaan että
anturoihin, jos hyvä tulee. Tehtävä olisi ollut aivan helppo, jos vaan
olisi kyennyt määräämään sopivan tasapainon ja saanut jaloille
yhtäläisen, suhteellisen, sopivan suunnan. Tuolin selkänoja oli jo
haamullaan seinässä naulalla ja näytti somalta, pohja oli valmis ja
hyvin muodollinen. Hiki tippui Iikan otsalta. Silmistä säteili
ahkeruuden ja innostuksen kanssa huomattava itseluottamus.
Vilhelmi kiillotti pöytäkaapin oven peiliä. Työ kävi hiukan
epävarmasti, mutta tehtiin tarkkuudella ja huolella. Mikäli työ
edistyi, kasvoi innostus.
Matti näytti Iikalle tulta ja torkkui.
Isäntä istui pöytäpenkillä. Lihava mies, kasvot älykkäät, lihavuus
antoi niille kuitenkin jonkullaisen velttouden leiman. Sanomalehden oli
jo heittänyt kädestään ja leväten poskea käteen, jonka kyynäspää nojasi
pöytään, katseli hän mieltyneen näköisenä nuortenmiesten reipasta
työskentelyä. Emäntä keitti. Liisa kehräsi pellavia. Talon oma tyttö
takkavalkean valossa koululukujaan luki.
Raitala oli usein hermostunut ja pahalla tuulella, mutta nyt hän
nähtävästi oikein nautti elämästä. Hänen ilmeikkäistä kasvoistaan
saattoi lukea: on aina hupaisata ja miellyttävää katsoa kun työtä
tehdään innostuksella ja rakkaudella. Pojat tuossa, jopa koko tupa,
koko talous esiintyi tällä kertaa hänen silmissään tavallista
sielukkaampina, jalompina ja herättivät hänessä parempia, sopusointua
synnyttävämpiä tunteita.
Vaan yhtäkkiä hänen silmissään ilme muuttui kiihottuneeksi. Katsellen
pisteliäästi torkkuvaa Mattia, joka tuon tuostakin kuitenkin muisti
piippunsa sytyttää, hän virkkoi:
»Milloin Matti aikoo alottaa puhdetöitä?»
»Ei milloinkaan», Matti venytellen ja vastahakoisesti äänsi ja käänsi
päätä toisaalle.
Vilhelmikin katsoi työstään ja pyyhki paitahihallaan hikeä kasvoiltaan:
»Olemme Iikan kanssa monasti Mattia kehoittaneet.»
»Kuitenkin sitte pilkataan ja nauretaan, kun ei se tapahdu», väitti
Matti.
»Kuka yrittävälle nauraa, muutama pöllö!» ärjäsi Iikka aivan kuin
vanhempi veli, ja pyyhki myöskin hikeä. »Sulle on monta kertaa sanottu,
että sille vasta nauretaan, kun ei mies osaa mitään.»
»Naurakoot!» Matti rupesi taas ajattelemaan että Iikka tällä puheella
pyrki haltiaväen suosioon. Ja kun tätä tuli ajatelleeksi, kiihtyi
vastustushalu, jonka hyvin huomasi silmistä ja sieraimista, vaikkei hän
mitään puhunutkaan.
Isäntä huokasi suu hymyssä:
»Liian ylpeä luonto.»
»Sellaiselle», jatkoi moitittu itse terävästi.
»No vaikka niinkin, jos niin tahdot», täytti isäntä äänellä, joka
kehoitti jo Mattia hillitsemään itseään.
Pyrkien rauhoittamaan keskustelua ja pitääkseen sitä tolalla, jatkoi
Vilhelmi:
»Ei kukaan mestarina saa alottaa, kaikki ovat taitamattomia ensin».
Matti aivan kuin nieli jotain ja virkkoi katkeruudella:
»Kun ei ole mitään lahjojakaan, niin mitä sitä oppii ... ei viitsi
yrittääkään».
»Ei niin lahjatonta ihmistä olekaan, joka ei opi. Mutta kun on laiska
ja huono itseänsä kohtaan», sanoi isäntä.
Naurussa suin liittyi Liisakin rukkinsa takaa hätyyttämään:
»Laiskuus on suuri lahja sille, joka sen oikein nautita taitaa.»
Matti huomasi tulevansa hätyytetyksi joka puolelta ja alkoi oikein
perusteellisesti puolustautua:
»Kyllä minullakin halua on ollut ennen nuorempana, mutta kun ei kukaan
opettanut ... ja piti kaikki puhteet muille tulta näyttää. Jos jotain
yritti, niin paremmat jo huusivat: -- tules näyttämään Masa!»
»Mutta kun nyt saisit opetella, niin mitä tuo tähän kuuluu? Emme me
kumpanenkaan sinun näyttämistäsi kaipaa. Mutta olet haluton ja laiska,
ei mitään muuta.»
»Menen Amerikkaan, en huolikaan enää koko puutöistä.»
Pilkallisesti nauroi isäntä:
»Sielläkö luulet sellaisten taitamattomain olevan hyvinkin kysyttyjä
miehiä?» Hänen kasvoilleen levisi välinpitämättömän tyytyväisyyden sävy
ja renkipojan kohtaloineen näytti hän unohtavan ajatukseen: kun ei hän
halua, niin oma asiansa. Mutta Iikka ei vielä jättänyt.
»Pane hiiteen se tyhjä kopeutes», hän virkkoi taasen vanhemman veljen
tavalla, »ota ja tee mustalle silppuastia.»
Emäntä tirkisteli silmät sirrillään puuropataan ja puhui sinne:
»Matti kai arvelee, että saavat akat pitää huolen puutöistä ja
elättämisestä.»
Tämä, näennäisesti viaton huomautus, vaikutti omituisesti: isäntä
naurahti, Liisa katsahti hätäisesti Mattiin, Iikka ei ollut
huomaavinaan, mutta Vilhelmi nosti katseensa työstä ja virkkoi
nuhtelevalla äänellä:
»Äiti!»
»Mi-itä?» kysyi äiti päätään kääntämättä keittäen ja yhä hymyillen
salaperäistä ivahymyään.
Matti meni ulos. Emännän muistutuksen oli jokainen käsittänyt
tarkottaneen hänen isänsä ja äitinsä välisiä suhteita.
Ensin ajatteli Matti jäädä vaanimaan oven taakse kuullakseen mitä ne
vielä hänestä sanoisivat, mutta keksi samassa, että joku saattaisi
tulla ja huomata. Tunsi myöskin emännän tavat: se tapahtui joka kerta
kun rupesi jälkipuheisiin poistuneista ihmisistä, että hän katsoi
varmuuden vuoksi ovesta porstuaan, oliko siellä ehkä joku kuulemassa.
Ja hän jatkoi tallia kohti. Ajatuksissa kiehtoi yhtä myötään:
Ratulaisen poika, Ratulaisen poika... Ja sitte hän jo suuttui itseensä
samalla kun noitui huonoja vanhempiaan ja vannoi vihaa emännälle. --
Ratulaisen poika!...
»Minkä minä sille voin!... Enhän minä itse syntynyt, enkä itse isääni
valinnut ... enkä lahjojani tehnyt...»
Hän kävi tallissa istumaan jauhovakan reunalle ja laski posken käden
nojaan.
»Ja miksi eivät ne käske, aja, pakoita minua niin kuin omiakin
poikiaan! Minähän olen sellainen vetelys, enhän tee mitään oppiakseni,
omaksi hyväkseni. Kaikki sanovat niin ja antavat kuitenkin
laiskotella... Ja minä ymmärrän nyt taas, että se on itselleni suurempi
vahinko kuin selkäsauna...»
Kuumat kyyneleet vuosivat pitkin poskia.
»Miksi ei isäntä käske minua tekemään mustalle silppuastiata!...
Käskisi aivan kuin muuhunkin talontyöhön. Sitte sen tietäisi.» Ja hän
tunsi nyt selvästi, miten hänellä oli aina vastakkainen mielipide
valmiina kun johonkin käskettiin. Mutta kun käsky koski tavallisia
talon askareita, painui vastustushalu itsestään ja hän totteli,
sydämmessään nuristen ja kapinoiden. Vaan annas kun käskettiin jotain
joka oli vapaehtoista, taisteli hän vastaan kuin sankari. Piti tulla
näkyviin, että hänelläkin oli mielipide. Ja tästä hän oli ylpeä.
Tällä kertaa tuo vanha ylpeys yritti masentua kaikista puolustuksista
huolimatta. Ja samalla kun se masentui, tunsi nuorukainen itsensä
väsyneeksi, tahdonvoimaa ja peräsintä vailla olevaksi raukaksi, joka on
lähellä kadottaa itse-kunnioituksensa.
»Olenkohan minä sellainen, jota sanotaan huonoksi itseänsä kohtaan?»
kysyi hän huoahtaen ääneen. Hänestä näytti melkein sellaiselta.
Mutta tällä kertaa tuntui taas kaikki vaipuvan haluttomuuden ja
voimattomuuden sumeaan suohon, josta ei viitsisi yrittääkään
ominneuvoin... »Oliskin joku joka pakottaisi», toivoi hän uudestaan
nöyrtyneenä.
Kun taas tuli tupaan, oli isäntä mennyt kamariin ja Iikka antoi hänelle
lampun käteen. Äskeisestä ei puhuttu mitään.