»Eikö huvittanut?» kyseli ovenvartija puoleksi irvistellen.
Matti haukkui koko ihmiskuntaa, etupäässä kuitenkin niitä, joiden
kanssa hän oli joutunut äsken tekemisiin. Päästyään ulos, sattui hän
vahingossa käymään istukaspuuhun. Tämä yhä nostatti sappea. Puun Matti
taittoi poikki ja tunsi jonkullaista riemua toimitetusta kostotyöstä.
Himo jatkamaan samalla tavalla heräsi. Mursi jo toisen. Vaan sitte
yht'äkkiä ajatteli: jos ne huomaavat ja alkavat epäillä syylliseksi! Ja
kohta inhotti ja kadutti. Hän oli aina pitänyt kartanopuista, hänestä
tuntui aivan kuin niissä olisi elävä henki. Joskus oli itsekin
istuttanut niissä taloissa joissa oli palvellut. Ja niitä hän ikävöi,
kävi useampia kertoja kesässä katsomassa...
Hän poistui puolta juoksua ja huomasi pelkäävänsä.
»Hyi sentään!» Kuinka ilkeästi se narskahti murtuessaan. Ja mitä iloa
siitä nyt minulle on? Aivan toista olisi ollut antaa siellä sisässä
jollekulle naamaan, oikein valkean valossa ja sanoa, että te luulette
itseänne joksikin, mutta mitä te olettekaan! Katsokaa riskiä poikaa,
jolla on luonto kuin kristalli...
»Hyi sentään!» Aivan kuin olis varastanut ... pimeässä ihan kuin varas!
Moneen kertaan pään ympäri kiersi asia ennen kuin Matti ehti oman talon
lutin ovelle. Sieltä pilkisteli ovenraosta tuli, mutta Matin noustessa
rappusia se sammutettiin. Rauhallisesti ja tyynellä itseluottamuksella
alkoi hän kuitenkin koputella ja hiljaa viheltää. Mutta ovi ei
aukenekaan! Mitähän tämä on?
»Liisa», hän koetti varmuuden vuoksi ilmoittaa äänensä, että Liisa
tietäisi kuka ovella on. Vaan ei se auttanut. Veri nousi päähän.
Nuorimies alkoi jyskyttää pamppailevin sydämmin.
Vihdoin aukeni ovi.
»Oikeinpa sinä säret oven», rupesi Liisa nuhtelemaan.
Oudon epäilyksen valtaamana otti Matti tulta.
Liisan arkulla olivat toisen miehen pyhävaatteet.
Matti vihelteli hetkisen, yritteli paria kolmea sukkeluutta, joihin
kerran vastasi vieras sieltä sängystä. Sitte lähti hän ulos tavoitellen
miehuullista malttia. Vaan päästyään pihan ulkoreunalle alkoi sydän
kiirehtiä. Aivan kuin vainukoira juoksi hän Martan lutinovelle.
Marttaapa hän sittenkin rakastaakin!...
Mutta Marttakaan ei laske sisään! Yksin seisoi hyljätty nuorimies
routaisella maantiellä pimeässä yössä. Mieliala oli käynyt niin
alakuloiseksi että oikein itku pyyti. Muuan yksinäinen kulkija kuului
tulevan kylästä päin saapastaen. Laahustavasta astunnasta tunsi Matti
Oton. Menee morsiamensa luokse. Matti jo hiukan ilostui, päivänsarana
hänen mielensä synkässä yössä alkoi sarastaa.
»Hou!»
»Hou, hou! Mattiko siinä on?»
»Myöhäänpä Ottokin on liikkeellä.»
Matti lyöttäysi Oton seuraan.
»Tulen sinun kanssasi, Otto, yöksi», tarjoutui Matti.
»Mitä sinä sinne ... miksi et mene vaikka tuonne Martalle?»
»Siellä on jo muita.»
»Keitä?»
Ei tiennyt Matti.
»Älä huoli tulla minun kanssani», kielteli Otto.
Olivat vähältä jo joutua riitelemään.
»Kun toinen hyvän tutun vuoksi tulisi seuraan ja sitte sinä laittaudut
niin isoksi ja mahtavaksi», päätyi Matti nuhtelemaan.
»Älä vihastu, Matti, tyhjästä, mutta ajattele itse, jos sulla olisi
vasituinen morsian...»
Sovittiin lopuksi siitä, että Matti kuitenkin sai seurata.
Kun Matti kohta sen jälkeen yksin loikoi lutin peräsängyssä, ei
tahtonut uni ollenkaan tulla. Hortoon päästyä hätyyttivät kamalat näyt.
Ensin niissä äskeisissä hypyissä kaatui Martan kanssa ja kun nousi oli
toinen jalka korttelia pitempi ja pani niin kauheasti ontumaan. Ja
sitte vielä ilmestyi siihen pitkään jalkaan pieksu, jota hän oli
rumuutensa vuoksi aina vihannut, kotona muisti olevan ne uudet
patiinat, joihin oli itse ostanut saksalaiset päälliset. Ja kun hän
taas pyysi Marttaa hyppyyn, istuivat nuo kumman epätasaiset jalat
lattiassa kuin naulatut, eikä mies päässyt paikaltaan. Martta nauroi
muiden mukana, piti häntä aivan kuin pilanaan! Matti heräsi tuskaansa.
Vaan kohta joutui Liisan ja Iikan vihkiäisiin. Kaiken muun ilkeyden
lisäksi piti siellä olla sikahumalassakin, antaa muiden itseään narrata
sekä tehdä heidän komentonsa mukaan tyhmyyksiä. Hulluinta oli se, että
itse piti kaikki tyhmyydet niin selvästi käsittää, aivan kuin olisi
omia tekojaan syrjästä selvinpäin katsellut!
Aamupuolella yötä kummailivat unissa ne seurahuoneella katkaisemansa
istukaspuut. Jossain oli ollut kuulevinaan sellaisen ennustuksen, että
joka pilstoaa ja haaskaa puutarhain istukaspuita, hän saa helvetissä,
niistä kärsiä. Pirut polttavat hänen allansa juuri niitä puita, mitkä
on puutarhasta pilstonut. Eivätkä sellaiset puut kulu ollenkaan,
eivätkä lopu milloinkaan, tuli vaan kuumenemistaan kuumenee, -- ikuinen
tuli. Mattia kauhistutti ja kädessä jo tuntui polttoa. Jo koetti
rukoilla anteeksikin kamalaa syntiänsä, oli olevinaan polvillaan, lakki
vieressä ja kädet ristissä katkenneen puurungon ympärillä. Mutta
murtuneitten puitten katkenneet rungot ne kurottautuivat kaulat
pitkällään pilviä kohti aivan kuin valittaen ja kostoa etsien...
»En minä ymmärtänyt!» koetti Matti nöyrästi, vaikeroiden vakuuttaa.
Yhtäkkiä löysi jo itsensä ajattelemasta, että pian nuo loppuun palavat.
Nousi pois käydäkseen ja kohotti ylpeästi päätänsä. Mutta samassa
muistui mieleen, etteivät ne ollenkaan palamisesta kulu. Kauhu valtasi
uudelleen. Alkoi hämärtää, nurkat peittyivät varjoon ja aavemaisia
kuvia rupesi muodostumaan hätäytyneen nuorukaisen silmäin eteen.
Muutamassa nurkassa selvisi ensin haaru, hirmuinen haaru, jonka kourat
olivat kuin miekanterät. Ensin oli se teräsharmaa, sitte tulipunainen.
Ei epäilemistäkään: siellä liekarehtaa myöskin haarunpitelijä, vaikka
ei vielä näytä itseänsä...
»Apuun! Armoa!»
»Hääh?» kysyi Otto unesta heräten. Tiltakin heräsi. Matti lörpötteli
unissaan pitkän jutun katkotuista puista ja rukoili.
»Poika on varmaankin jossain istukaspuita katkonut», Tilta unisella
äänellä arveli.
»Ja nyt vaivaa omaatuntoa», lisäsi Otto.