Aurinkokunta putosi yhä syvemmälle Avaruuden Hirviön helmaan.
Troposferi kuumeni nopeasti ja maan ilmakehä kuumeni samoin. Eteläinen
jäätikkö suli humisten. Joet tulvivat, meri nousi hiljalleen, vallaten
alangon toisensa perästä. Vyörymyrskyt paisuivat ja hurjistuivat,
Ekvatoriassa satoi melkein alati, sillä etelästä tulevat vesihöyryt
tiivistyivät kiitäessään vyörymyrskyjen mukana pohjoiseen.
Meteorisade tiheni ja teki tuhojansa, myrkylliset kaasut uhkasivat joka
hetki ja ottivat uhrinsa -- -- --.
Ihmisten elämä kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi.
Borealian kansan ansiota oli se, että Ekvatorian kansan jätteet vielä
elivät vuorilla. Mutta mitä hyötyä siitä oli? Innokkaampienkin
Ekvatorian miesten tahdon jousi oli jo lauennut ja tuo vuosituhannet
helppoa elämää elänyt kansa näivettyi tympeään välinpitämättömyyteensä
jonka vain kiduttavat hourepuuskat katkaisivat. Tylsinä ja sanattomina
kuljeksivat sen jäsenet nyt työmailla, riitaantuivat ja raivostuivat
usein mielettömiksi -- tai kuolivat suorastaan liikkumattomina,
lähtemättöminä loukkoonsa. Ainoastaan masman himo ja sukupuolivietti
toimivat edelleen. "Viimeisten päivien seuroja" ilmestyi ja hourailevia
ja hurmahenkisiä joukkoja liittyi yhteen kuljeskellen huutaen ja
meluten ja hillitöntä elämää eläen -- jätti kuolleensa teille ja
metsiin ja katosi lopulta kokonaan. Uusia joukkomielisairauksia puhkesi
taas toisaalla, kidutti joukkoja ja johti heidät tavallisesti tuhoon.
Mutta siksi ankara ja tukahduttava oli myrkyllinen ilmakehä, että
Borealian kansakin kärsi. Se ei kestänyt tätä kuumuutta, tätä
myrkyllistä, kosteata, korkeapaineista ilmaa, jota meteorisade halkoi
ja vyörymyrskyt velloivat, yhtä hyvin kuin lunta, jäätä ja pakkasta.
Jos tätä kauan jatkuu, laukeaa tämänkin voittamattoman kansan voima --
sen näki selvästi.
Vuorilla asuttiin, laaksoja ja tasankoja viljeltiin. Korkeimpien
vuoristojen koskiin oli jo aikoja sitte rakennettu uusia voima-asemia.
Useimmat niistä olivat säilyneet Polyhymniayönä ja niiden varassa
elettiin nyt. Syvältä maan sisästä imivät johdot vettä jolla
viillytettiin kasematteja. Ja Turja ja Karma suunnittelivat parhaillaan
fysikaalis-kemiallisia jäähdytyskoneita siltä varalta, että kuumuus yhä
kohoaisi.
Vieläkään ei oltu selvillä siitä, mikä oli aurinkokunnan kohtalo, ei
tiedetty, mitä toisi mukanaan Eroksen ja Polyhymnian toinen tapaaminen.
Turja laski yhä tulosta havainnoistansa. -- Hän oli nyt -- jälkeenpäin
-- saanut tuloksen, joka oli jo eletty: että Eros oli sivuuttava
Polyhymnian hyvin läheltä juuri sinä yönä jona se oli tapahtunutkin.
Toista kohtausta koskevaa ratkaisua hän lähestyi päivä päivältä. Jos
hän olisi voinut laskea yötä päivää, olisi hän selvinnyt pian
ongelmasta. Mutta jokapäiväinen taistelu ja varustelut riistivät aikaa.
Sorja ei voinut niitä aivan yksin hoitaa ja Karmalla oli tarpeeksi
työtä maapallon toisella puolella. Sitäpaitsi tunsi Turja, että hänen
voimansa eivät riittäneet enää kaikkeen siihen, mihin ennen. Sisäinen
ponnevoima oli hiukan lauennut ja hän oli alkanut katsella elämää ja
kuolemaa välinpitämättömämmin -- ikäänkuin itsekseen kaikelle
naurahdellen.
Etenkin oli suhteensa Sorjaan johtanut tähän. Se oli häntä ensin
kiduttanut -- tuo kaksinaisuus: toiselta puolen kiintymys Sorjan
uljuuteen ja tarmoon, hänen ihanaan ruumiiseensa ja terävään järkeensä,
toiselta puolen vastenmielisyys; jonka hänen alhaiset hillittömät
purkauksensa ja järjetön mustasukkaisuutensa synnyttivät. Hänen oli
mahdoton ymmärtää Sorjan ristiriitaista mieltä. Hänen oli mahdoton
käsittää, että nainen, joka teki työtä, suuria tekoja, ja joka vihasi
ja halveksi ympäristöänsä, melkein kaikkia ihmisiä, oli kuitenkin
samalla niin suunnattomasti ympäristöstään riippuvainen -- ettei
hänellä ollut sen lujempaa omakohtaista, itsenäistä elämänperustetta.
Sorja pelkäsi enemmän kuin kuolemaa sitä, että muut ihmiset sattuisivat
näkemään hänen heikkouksiaan. -- -- -- Hän luuli ihmisten aina pitävän
häntä silmällä kuin tanssijatarta teatteriesityksissä Ekvatorian
suurissa huvilehdoissa. Ja ihmisille piti näytettämän aina
koristeellista pintaa, vaikka viha ja alhainen mieli puistatti häntä
heti kun tultiin verhon taakse, pois näyttämöltä, kahdenkeskiseen
seurusteluun.
Tämä tällainen kiusasi Turjan suoraa ja miehekästä mieltä.
Ja kun Sorja raivosi mustasukkaisuuden puuskissa, oli hän suorastaan
mestari keksimään Turjan puheissa, katseissa ja kaikessa sellaista,
mistä hän lausui pistävän nerokkaita ilkeyksiä. Turjaa hämmästytti ja
toisinaan huvittikin tuo eläinihmiseltä perityn vaiston säkenöivä
myllerrys.
Mutta sitte kun Sorja antautui taas työhön, tuliseen kamppailuun,
suuriin tekoihin, unohti hän kaiken alhaisen -- se oli kuin pois
puhallettu. Hän teki laskelmia kirkkaalla selvällä logiikalla, hän
käytti kaikkia tekijöitä, piittaamatta tunteistaan hituistakaan. Hän
lämpeni, vilkastui ja eli todellista tervettä elämää. Silloin he
lähenivät toisiaan ja toivoivat löytävänsä tien todelliseen liittoon.
-- -- -- Kunnes taasen joku yllättävä heilahdus Sorjan mielessä teki
kaikki tyhjäksi.
Turja kaipasi toisinaan Sonjan tyyntä ja rauhallista seuraa. -- Sonja
ei milloinkaan näyttänyt tuntevan olevansa tanssijatar elämän
näyttämöllä. Hän ei milloinkaan esiintynyt sitä varten reilatussa
ympäristössä. Hän rakasti mukavuutta ja kaunista ympäristöä. Mutta hän
oli huolimaton ja hänen ympäristönsä ilmaisi sen; hän ei sitä
peitellyt. Hänellä oli merkillinen taito vapauttaa seuransa kankeista
puitteista. Siinä seurassa, jossa hän oli mukana, kelpasivat ihmiset
parhaiten sellaisina kuin he olivat. Siellä ei näytetty vain fasaadeja,
vaan ihmiset tunsivat yhtäkkiä voivansa olla niinkuin halutti, jännitys
hellitti ja hyvää tekevä hiljainen vapauden tunne valahti sijaan,
Näytti siltä kuin Sonjalla itsellään ei olisi ollut mitään
kaksoiselämää: elämää näyttämöllä ihmisiä varten ja elämää verhon
takana. Hän oli aina se sama viileästi nautinnonhaluinen, älykäs,
hieman kyynillinen, mutta syvimmässä olemuksessaan hyvin moraalinen
luonne.
Hänessä ei kuitenkaan ollut ollenkaan aktiviteettia, taistelun halua.
Ja se oli Turjan mielestä melkein samaa kuin arvoton elämä. Sellaista
ihmistä ei hän voinut ajanpitkään pitää juuri missään arvossa. Sen
vuoksi hänestä oli järjetöntä, että Sorja saattoi olla mustasukkainen
Sonjalle.
Turja ei ollut ikänänsä kiinnittänyt huomiotaan omaan tunne-elämäänsä.
Nyt hän kuohahti ensin usein Sorjan terävien ilkeyksien satuttamana.
Mutta vähitellen hän ympäröi itsensä tyynen välinpitämättömyyden
panssarilla. Hän jaksoi vähitellen nähdä naurettavaksi sen, että hän
kuluttaisi itseänsä tällaisten joutavuuksien vuoksi -- -- --.
* * * * *
Oli tavallista valoisampi ja kauniimpi päivä. Polyhymnia paistoi jo
kaukana auringon rinnalla. Kuljettiin varmaan jossain Avaruuden Hirviön
syliin kiitäneen tähden vanassa, koskapa myrkkykaasut olivat poissa,
meteoreja satoi kovin vähän ja ilmakehä lepäsi melkein tyynenä.
Turja ja Sorja olivat käyneet eräällä voima-asemalla, vuoristojärvestä
lähtevän kosken partaalla. He olivat soutaneet Kapitolionsa rannasta
vuoristojärven poikki ja kerran moniin vuosiin kävelleet nautiskellen
vuoriston luonnossa. -- Palatessaan olivat he tavanneet Sonjan, joka
oli myöskin ulkona harvinaisesta säästä nauttimassa. Hänkin oli
vanhentunut ja käynyt vakavammaksi sen jälkeen kuin meteori oli
tappanut Taitsan aivan hänen rinnaltansa. Nyt hän kuitenkin ilostui
tavatessaan "päälliköt" -- niinkuin hän nimitti heitä -- ja pyysi
päästä heidän veneessään järven yli.
Tällöin oli Sorja -- ensi kerran toisten ihmisten läsnäollessa --
kadottanut malttinsa. -- -- -- Sonja hämmästyi ensin, mutta otti sitte
asian kevyesti, naurahdellen, että kyllähän he naiset toisensa
ymmärtävät -- heillä on kullakin heikot hetkensä. Hänkin oli joskus
nuoruudessaan ollut niin mustasukkainen, että oli oikein murhaa
mielessään hautonut. Ajatelkaa: hän -- murhaa! Eikö se ollut hassua!
Mutta sitte hän havaitsi, että mustasukkaisuus aiheutti vatsakatarria
ja silloin hän heitti sellaisen hassutuksen -- -- --.
Ja Sonja silitti tarinoillaan pois syntyneen kiusallisen jännityksen.
Sorjakin näytti tyyntyvän.
Mutta sitte tultiin hakemaan Turjaa eräälle toiselle voima-asemalle.
Sovittiin, että naiset menevät kahden suoraan veneellä ja Turja jatkaa
matkaa voima-asemalta maitse järven ympäri.
-- -- -- Istuessaan korkeata järven rantaa kiitävässä veturissa näkee
Turja venheen lähestyvän Kapitolion rantaa. Ei ollut enää jälellä kuin
satakunta mittaa. Silloin vene yhtäkkiä kaatuu ja molemmat naiset
painuvat vedenpinnan alle. Turja ei ollut kovin levoton. Sorja oli
aivan erinomainen uimari -- hän kyllä varmaan pelastaisi sekä itsensä
että Sonjan, joka ei osannut uida. Sorja ilmestyykin vedenpinnalle --
mutta ilman Sonjaa. Hän sukeltaa kerran -- mutta palaa sittekin ilman
Sonjaa. Nyt hän alkaa uida rantaan. Tämäpä on käsittämätöntä! Turja
hypähtää tapansa mukaan itse koneen ääreen ja lisää vauhtia. Hetken
kuluttua hän on Kapitolion rannassa. Siellä on jo venheitä etsimässä
Sonjaa. Hänet löydetäänkin -- kuolleena.
Tämän päivän jälkeen eivät Turja ja Sorja katsoneet toisiaan silmiin.
Kammottava autius astui heidän välillensä. Mutta he aavistivat,
että pian tulisi ratkaisu -- ei ollut aikaa enää selvitellä
avio-asioita. -- -- --
Hetken kuluttua viiletettiin taas yhä tihenevissä ja kuumenevissa
tomu- ja kaasujoukoissa. Yhä tukalammaksi ja tukehduttavammaksi kävi
ilmakehä, yhä lukuisammin kaasi kuolo kansaa.
-- -- -- Yötä päivää oli Turja viime aikoina istunut laskujensa ääressä
ja vihdoin hän näytti saaneen tietoonsa kaikki. Hän näytti olevan kylmä
ja kova kuin kivi, kalpeana, huulet yhteen puristettuina tuijotti hän
Kapitolion katolta tätä Avaruuden valtojen kiroamaa maata. Hetken hän
arveli, onko syytä enää jatkaa taistelua. Eikö olisi parasta siemaista
unijuomaa ja nukkua rauhassa pois, ennen hirmuista loppua?
Mutta tumman meren pintaviiva kaukana pohjoisessa muistutti hänelle
jäätiköistä, jotka olivat sen pintaviivan takana ja maasta jäätiköiden
keskellä. Ja taas puhuivat hänelle tuhannet sukupolvet haudoistansa,
sukupolvet, jotka eivät olleet koskaan luopuneet taistelusta kesken. Ja
samassa hetkessä olivat itsemurhan ajatukset kaukana hänestä.
Jospa hän olisi saanut heti Ekvatoriaan tultuaan tietää koko totuuden
ja jos hän olisi näiden kuluneiden vuosien aikana voinut panna kaikki
Ekvatorian kansan voimat liikkeelle tuhon torjumiseksi, niin -- niin
hän olisi varma, että ihmiselämä tällä taivaankappalella olisi voitu
pelastaa, vaikkapa sitte olisi täytynyt koko tähteä siirtää radaltaan.
Jos Tulema olisi ollut mies, jos Ekvatorian kansa olisi ollut samaa
ainetta kuin Borealian kansa, jos hän olisi saanut pelastetuksi
Vanhasta Borealiasta Urjan ja muut sinne jääneet, niin totta totisesti:
vielä olisi tuleville polville tämän tähden pinnalla kirkas aurinko
paistanut, vielä olisi ihminen iloinnut ihanassa maassa. Nyt on kaikki
myöhäistä. Ei voida tehdä muuta kuin hätäisesti varustautua heikkoon
puolustukseen ja odotella _sattumalta_ apua.
Turja kutsui Karman maapallon toiselta puolen kiireesti luoksensa. He
neuvottelivat kauan kahden -- nämä kaksi jälelle jäänyttä urhoa
Vanhasta Borealiasta. Ja kun Karma palasi takaisin maapallon toiselle
puolelle, kului pari päivää ennenkuin ensimmäinen kokkapuhe kuultiin
hänen suustansa. Ja se merkitsi paljon se.
Borealian miehille ilmoitettiin, että nyt vihdoin tulee kaikkien
taistelujen taistelu. _Eros ja Polyhymnia törmäävät yhteen sadan
päivän kuluttua. Eros voi hajota tomuksi ja voi tulla Kaiken Loppu.
Mutta saattaa myöskin ajatella, että jäisi jälelle kappaleita, joilla
ihminen voisi elää. Joka tapauksessa: on tehtävä kaikki, mitä
voidaan_.
Ja Borealian kansa ryhtyi täyttämään viimeistä velvollisuuttansa.
Tunnettiin, että tulee Kaiken Loppu. Ei kulutettu aivoja kuvittelemalla
mitään onnellisia sattumia. Tulkoon jos tulee -- vielä uusi elämä.
Mutta on rehellisintä tietää, että sattumiin ei ole luottamista. Ja
tähän viimeiseen taisteluun astuttiin kuin kuolemaan vihityt. --
Kokoonnuttiin ryhmiin kerran pari, muisteltiin menneitä aikoja, Vanhaa
Borealiaa, iloista lapsuutta, verevätä nuoruutta, monia seikkailuja ja
kamppailuja. Kuuman myllertävän ilmakehän alla, maapalloa kiertävän
Ekvatorian vuoristoissa sinne tänne kasematteihin kokoontuneina
Borealian jäsenet, nuo pohjoismaalaiset, lumen, jään ja pakkasen
kasvatit, tyynesti puhellen irroittelivat juuriansa elämästä. Ei
valitettu, ei hiivistelty -- vaikka maasta irroittuvasta puusta
kihoavan mahlan tavoin esiin pulpahtavat muistot hiukaisivatkin mieltä.
Turja ja Karma, kumpikin omalla puolellansa maapalloa, olivat mukana
näissä erojuhlissa elämälle.
Niissä laulettiin hiljaa kansan pyhimmät mystillisimmät laulut, joissa
sykkäilivät Avaruuden ihmeelliset lohduttavat äänet ja tuhansien
miespolvien syvimmät kokemukset. Niiden sanat ja sävel olivat
yksinkertaisia, niinkuin syvin salaisuus, mutta niissä värähteli
kosmillinen tuntu, kuin olisi tämä tähti laulanut joutsenlaulunsa
toisille tähdille. Ja sitte joku vanha mies puhui _Elämänuskosta_,
Borealian kansan pyhimmästä aarteesta, johon kosketeltiin sanoin vain
suurimpina hetkinä kun mielissä värähteli kaikkeuden soitto.
Lopuksi kaikki istuivat ääneti tuokion, kuin olisivat he jotain
kuunnelleet syvän, väkevän ja pyhän tunnelman vallassa.
Tämän tunnelman vallassa taisteli Borealian kansa viimeisen
taistelunsa.
Ja se taisteli sen yksin.
Ekvatorian kansa eli viimeiset päivät täydellisessä houreessa. Raskas
ilmakehä ja sen myrkkykaasut, meteorit ja myrskyt olivat kiduttaneet
tuon karaistumattoman kansan jo äärimmilleen. Ja kun nyt tuli vielä
tämä tärisyttävä tieto, niin laukesivat kansan hermot lopullisesti.
Merkilliset joukkosairaudet raivosivat sen keskuudessa. Suuret joukot
kiemurtelivat maassa ja mumisivat käsittämättömiä rukoussanoja. Toiset
raatelivat itseänsä, viileskellen ruumistaan ja maaten kedolla.
Kolmannet hukuttivat itsensä täydellisesti mielipuolina. Neljännet
kuolivat myrkkykaasuista. Viidennet istuivat tai makasivat paikoillaan,
kunnes kuolivat.
Kun Borealian kansa lähti siirtymään maapallon toiselle puolelle, missä
Karman joukot olivat valmistaneet asumuksia ja kasematteja -- sillä
yhteentörmäyksen piti Turjan laskujen mukaan tapahtua siten, että
Karman puoli maapalloa olisi poispäin Polyhymniasta -- niin saatiin
Ekvatorian kansasta mukaan vain mitätön joukko.
-- -- -- Ja kun uusilla asuinpaikoilla levisi huhu, että Borealian
kansa aikoisi salaa paeta laivoilla johonkin tuntemattomaan saareen,
jossa voisi säilyä tuholta, mutta jättää Ekvatorian kansan tänne
kuolemaan, niin hyökkäsivät mielettömät joukot pahaa aavistamattomien
Borealian miesten ja naisten kimppuun ja silpoivat muutamia heistä. Sen
tehtyään yrittivät he hävittää kaikki valmiina olevat varusteet. --
Syntyi taisteluja ja Borealian miesten täytyi masentaa joukot
radioputkillansa.
Hädässänsä uskoi Ekvatorian kansa mitä kummallisimpiin kertomuksiin,
huhuihin ja kuvitteluihin. Se näki näkyjä, odotti pelastajaa
Avaruudesta ja luotti siihen, että yhteentörmäystä ei tapahdu. Eräät
taasen olivat masmasta villiytyneitä ja irstailivat loppuun saakka.
Borealian kansa rakensi tulenkestäviä jäähdytettäviä kasematteja,
tulenkestäviä pukuja ja happikoneita. Se varusti ravintoa
tulenkestäviin säiliöihin eri paikkoihin suuret määrät. Se kutoi
vuoristoon tiedotuskoneisto-verkon, rakensi teitä ja vetureita
nopeimpien siirtymisien varalta. Se käytti vielä kerran viimeisetkin
voimansa työhön. -- -- --
Eros oli jo aikoja sitten sivuuttanut perihelionsa ja lähestyi nopeasti
Polyhymniaa, joka hitaasti siirtyi ekliptikan tasossa Eroksen rataa
kohti.