"Putosiko taivas maahan?
Putosiko maa hautaansa?
-- -- -- -- --
Ja ne harvat, jotka kuoleman välttivät,
kulkivat kauhusta painuvin päin."
Japanil. Toyama.
Ilmapuntarikello kilisi ja Turja hypähti vuoteeltaan, jossa hän oli
nukahtanut hetken täysissä tamineissa. Hän oli pitkät ajat jo nukkunut
tällä tavalla lyhyet unensa: täysissä tamineissa, kaasunaamari
vieressä, korvan juuressa kello, joka soi, jos seinällä olevaan
reaktiokoneeseen vaikutti joku tunnettu myrkyllinen kaasu tai jos ilman
paine kohosi määrättyyn rajaan.
Turja katkaisi ilmapuntarista kelloon kulkevan johdon -- se soi
sittekin! Oli siis myöskin myrkyllistä kaasua ilmassa! Hän pisti
kaasunaamarin päähänsä ja lähti menemään semaforihuoneeseen, johon
kaikki tiedotuskoneisto oli keskitetty ja jossa hän tiesi Sorjan
valvovan. Juuri kun hän astui suojamansa ovesta ulos tärähti maa ja
sitte tuntui kuin koko maapallo olisi huojunut avaruudessa. Turja
horjahti ja tarttui ovipieleen. Uusi tärähdys ja entistä kovempi
heiluminen. Hän hyökkäsi semaforihuoneeseen. Siellä seisoi Sorja
kaasunaamari päässä pidellen ovipielestä -- hän oli tulossa hakemaan
Turjaa.
-- Läntiset semaforit soivat tuhannen mitan korkeudella, kuiskasi hän.
Se kuului kuiskaukselta -- vaikka hän huusi.
Turja tempasi kuulotorven, yhdisti ensin viiteensataan -- siellä
pauhasi kuin myrsky -- sitte tuhanteen -- siellä soi niinkuin veden
nuoleskellessa aparaattia. Hän kuulusteli pitkin rannikoita ja huomasi,
että lähes tuhannen mittaa korkea vuoksiaalto vyöryi länteen päin. Se
pyyhki ja pieksi rannikoille ylemmäs ja alemmas sijoitettuja
aparaatteja toista toisensa perästä. Ainoastaan kaikkein korkeimmille
rannikkovuorten huipuille sijoitetut aparaatit olivat vaiti. Niissä soi
ainoastaan kaukainen pauhu ja ilman villitty ulvonta.
Yhdistettyään kuulotorvensa pariin-kolmeenkymmeneen semaforijohtoon on
Turja selvillä aallon laajuudesta ja kulusta.
Hänen ruumiinsa vapisee jännityksestä ja Sorja odottaa henkeä pidättäen
hänen selitystänsä. Turja miettii hiukan.
Tämän täytyy olla jotain muuta kuin tavallista! Hän on seurannut
vuoksiaaltojen kehitystä ja liikkeitä semaforien avulla jo kymmeniä
päiviä ja on havainnut niiden päivä päivältä ja aalto aallolta
kasvavan. Siitä on saanut lukea kuin kellokoneistosta Polyhymnian
lähestymisen, vaikka alituisten myrskyjen, sateiden ja hämärän vuoksi
ei ole voinut tehdäkään kiikarilla ja meridianikoneella havaintoja. Maa
on lähestynyt Polyhymniaa siten, että pohjoisnapa on ollut
huomattavasti kääntyneenä siitä poispäin. Sen on voinut laskea
vuoksiaalloistakin. Ne ovat kohisseet valtavimpina kahdessa kauas
etelään pistävässä valtameren mutkassa. Ne ovat heilahdelleet tasaajan
rannikoiden kautta toisesta lahdesta toiseen. Täälläkin ne ovat
tuntuneet melkoisina, mutta eivät kovin peljättävinä.
Nyt vyöryy kuitenkin tuhat mittaa korkea aalto melkoisen läheisellä
rannikolla länteen päin.
-- Tästä on leikki kaukana, murisee Turja.
-- Tuho? läähättää Sorja.
-- Se helvetillinen äijä, se masmaimuri, Tulema on -- -- -- Avaruuden
suuret vallat!
Taas tärähdys ja nyt huojuu maapallo niin että irtonaiset kappaleet
lentelevät suojaman seiniltä alas.
-- Polyhymnia! kiljuu Sorja.
-- Aivan varmasti, mörähtää Turja. Se on laskenut kymmenen päivää
vikaan, se lallus. Meillä oli kaikki valmista -- ei muuta kuin vuorille
muutto, kahden päivän työ -- -- --.
Taas hiljaisempi tärähdys.
Turja kuulustaa itäisiä semafooreja.
-- Sieltä möyryää aalto selkäämme, ellemme nyt toimi, huutaa hän
Sorjalle. Se on tullut juuri eteläisen lahden yli ja paiskautunut
niiden suurien matalikkojen ylitse rannikkovuorten seinämiä vastaan.
Äskeinen tärähdys ehkä johtui siitä -- ellei Polyhymnia pommita meitä
kuillansa.
Ilmavirta alkoi ulvoa ja vinkua yhä hurjemmin Kapitolion yllä -- se
melkein tukahdutti meteorien räiskeen ja ukkosen jyrinän. Korkean
ilmanpaineen kello pärisi yhtämittaa. Turja tarkkasi vielä likimpiä
rannikkosemaforeja. Niissä ei kuulunut olevan vettä. Meri on siis vielä
täällä alhaalla -- mutta alkaa pian nousta.
Sorja käytteli kipinäkonetta, sana Karmalle maapallon toiselle
puolelle: "Polyhymnia. Aalto tulossa. Heti vuorille."
Turja nousi Kapitolion katolle. Oli pilkkoisen pimeä ja ilmakehä kohisi
-- kuin olisi seisonut Ekvatorian suurimman kosken äärellä. Turja laski
ilmaan kolme valtavaa radiosädettä. Ne muodostivat suuren valoviuhkan.
Useita satoja säteitä vastasi pimeydestä heti ja sitte toisia satoja
kauempaa ja yhä kauempaa. Täten levisi tulisäteiden suihke kahden
aallon tavoin länteen ja itään.
-- Hyvä, murisi Turja itseksensä.
Järjestelyt olivat onneksi jo valmiina, koneisto toimi. Nähtävästi
jokseenkin kaikki ilmanpainekellot olivat tehneet tehtävänsä, koska
kaikkialla oltiin valmiina. Turja tiesi, että jokainen säde merkitsi
Borealian miestä, joka ei peljännyt ja joka teki tehtävänsä viimeiseen
saakka. Se teki niin hyvää Turjalle, että hän hymyili kaasunaamariinsa.
Hän tiesi, että sadat veturit alkavat nyt hyristä vuorille ja takaisin,
kullekin määrättyä tietä myöten ja kullekin määrätyissä paikoissa
pysähtyen -- vuorille ja takaisin, vuoiille ja takaisin ja vuorille,
niin kauan kuin "armon aikaa" riittää. Hän näkeekin jo veturien
valonheittäjäin vilkkuvan. Ne valaisevat milloin asumuksen seinää,
milloin tietä, milloin puistoa, milloin ilmassa hurjasti kiitäviä
usvaharsoja.
Turja sytytti Kapitolion suuren valonheittäjän ja tarkasteli
ympäristöä. Kaikkialta mihin huikaiseva jättiläissoihtu sinkosi valoa,
näkyi pimeyden kidasta juoksevia, hätääntyneitä ihmisiä, kaasunaamarit
kasvoilla, miehet kantoivat myttyjä tai lapsia tai molempia, naiset
vielä pienempiä lapsia ja äidistä ja isästä kiinni pidellen koettivat
hiukan vanhemmat pikku raukat pelastua hirmuisesta yöstä. Näkyi
vetojuhtia ja ajopelejä, näkyi irrallaan juoksentelevia säikähtyneitä
eläimiä, joskus joku lintukin ryöpsähti alas tielle. Mutta Turja näki
myöskin kaukoputkella, että missä veturi ilmestyi kauhistuneen ja
sekasortoisen joukon keskelle, siellä syntyi järjestystä ja joukot
lähtivät vaeltamaan vuoristoa kohden. Näkyi siellä täällä, miten joukot
ensin hyökkäsivät veturiin, miten syntyi taistelua, -- mutta ne
perääntyivät aina joko saaden joukkoonsa pari kuollutta tai totellen
vähempää. Taistelusuunnitelman mukaan oli Borealian miesten tällaisten
yllätysten sattuessa kuljetettava vetureilla aina _viimeiseksi
jääneitä_ ja heikkoja sekä järjestettävä muiden kulkua, niin että
keskitie olisi auki kahden veturin leveydeltä. Kaikki yritykset vallata
veturi ja muut epäjärjestykset oli heidän torjuttava säälimättä.
Ja Turja näki, että näin tapahtui -- -- --.
Meren lahti on melkein kuiva ja pitkin sen mutaista pohjaa, joka kiilui
valonheittäjän valossa, harhailivat jokien vedet. Useita aluksia oli
kyljellään sataman edustalla. Pari vesipatsasta kohosi jälelläolevan
veden pinnasta. Sinne oli posahtanut meteoreja. Koko metsä kuuristeli
länteen ja puita tempautui juurineen irti maasta ja kieri rinteitä
alas.
Idässä tulvi muuan joki. Maanvieremä oli nähtävästi tukkinut sen
juoksun ja vesi työntyi jo uomastansa ulos. Turja silmäsi karttaansa ja
näki että tulva uhkasi kahta tietä. Hän lähetti sanoman esikuntaan
n:o 0, jonka piirissä vieremä oli ja tarkasteli edelleen tulvaseutua.
Hän huomasi, että siellä oltiin jo taistelussa tulvaa vastaan. Etelässä
kiisi usvaharsoja vuorten rinteillä ja erään kosken vesihöyry hohti
valokeilan valossa.
Lännessä ei näkynyt mitään erikoista.
Ja kaiken yllä kohisi ja mylvi ilmakehä.
Tuhansia ihmisiä, satoja kohtauksia _näki_ Turja kiertäessään
valonheittäjän valokeilaa ja kaukoputkeansa ympäri. Mutta sen sijaan
_kuului_ vain ilman kohina ja ulvonta, meteorien räiskähtely ja
joskus epäselvää jyrinää. Kun hän sammutti valonheittäjän, peittyi
kauhistunut kansa pimeyteen, jonka halkaisi vain jonkun veturin
valonheittäjän valokeila. Turja tunsi edelleen maan silloin tällöin
tärähtelevän ja vimmatusti kiitäväin tomu- ja usvajoukkojen pieksevän
vaatetustansa.
-- Tämä yö vaatii kyllä uhrinsa, niin ajatteli Turja laskeutuessaan
semaforihuoneeseen, missä Sorja oli edelleen vartiossa. Siellä pimeyden
helmassa tapahtuu onnettomuuksia, tuhansia sellaisia, joita ei ole
vieläkään saatu hereille, jotka ovat välinpitämättöminä katselleet
sivusta suurta varustautumista, eksyy ja hukkuu tänä yönä. He eivät ole
tietysti viitsineet ottaa selkoa pelastussuunnitelmasta, eivätkä he
tunne vuorille johtavia teitä. Heitä ei voida enää pelastaa.
Ajateltuaan ikänsä vain itseänsä, elettyään masmaa imien ja tavaraa
itsellensä kaikilla keinoilla kiertäen, he nyt vapisevat, huutavat ja
ovat mielipuolia. He juoksevat tavaroittensa ja masmansa luota yöhön ja
aalto tulee ja pyyhkii heidät pois kuin laskija väärän numeron.
-- Aalto lähestyy, meri on alkanut nousta, huutaa Sorja hänelle
semaforihuoneessa.
-- Selvää se. Aamulla on aallonharja täällä. Ovatko lähtijät valmiina,
onko veturi lastattu? Aja vuoristoon!
Sorja lähti, mutta palasi ovelta, tarttui Turjan käsivarteen
kiihkeästi, nojasi häneen ja puhui hänen korvaansa:
-- Minun on vaikea lähteä. Jos me näemme toisemme viimeisen kerran
-- -- --. Minulla olisi paljon sanottavaa -- -- -- Turja päällikköni ei
tiedä, kuinka minä olen taistellut -- -- -- millainen minä olen. Minä
olen ollut kova, sillä minä olen rakastanut -- -- --. Se on ollut kuin
polttavaa tulta. Ja minä olen vihannut niitä, jotka ovat vain
leikitelleet rakkaudella -- -- --.
Turja teki kärsimättömän liikkeen:
-- Me tapaamme kyllä toisemme. Puhukaamme sitte.
Ja Sorja erkani hänestä ja asteli verkalleen yöhön. Hetken kuluttua
näki Turja Sorjan veturin valonheittäjän sädekimpun halkaisevan
pimeyttä. Se kääntyi ja valaisi hetken semaforihuonetta ja häntä, sen
koskettimien ääressä istujaa. Sitte se kääntyi tielle. Sen valossa
kiisi tomu- ja usvajuovia, juoksi ihmisiä ja harhaili eläimiä. Ja sitte
se häipyi.
-- Kummallista! ajatteli Turja. Että hän voi tällaisella hetkellä
ajatella itseänsä ja rakkauttansa! Se on käsittämätöntä.
Radiokone pärisi. Idästä tuli sanoma:
-- Suuri maan vajoaminen katkaissut kaikki tiet. Tuhansia ihmisiä
kuilun itäpuolella, hakevat ylipääsyä. Teemme Jorman kanssa parastamme.
-- Taitsa.
Turja otti kaasunaamarin pois kasvoiltaan, sillä kaasukello oli
lakannut soimasta, pyyhki hikeänsä ja sulki erään luukun, josta puski
sisään kuumaa ilmaa. Hän asetti pyyhkeen naulaan, oikoi sen sileäksi ja
istui sitte radiokoneen ääreen:
-- Tukkikaa etelästä tulevan joen juoksu vuoriston solassa ja johtakaa
joukot sen uoman yli vuoristoon. Saavun sinne neljän tiiman kuluttua.
-- Katsos vain, mietiskeli Turja, se olikin perhananmoinen tärskäys --
oikein maapahasemme huojui. Ja tuon se nyt teki. Saammepa nähdä, onko
muualla teitä poikki.
Ilma kävi yhä kuumemmaksi ja myrkkykaasukello alkoi taasen soida. Turja
pani naamarin päähänsä. Yössä alkoi säkenöidä miljoonien tulikipunoiden
parvi, jotka himmensi melkein joka toinen sekuntti huikaiseva meteorin
vana tai salaman leimahdus. Kaukainen jyrinä kävi yhtäjaksoiseksi ja
ilma alkoi ikäänkuin vapista, se ulvoi mahtavin ääniaalloin.
Kului tiima Turjan seuratessa luonnon myllerrystä ja ottaessa vastaan
tietoja ja jakaessa käskyjä ja ohjeita. Sieltä pimeydestä tuli
Borealian miesten tyyniä, lyhyitä ja täsmällisiä lauseita. "Esikunta
n:o 5 tyhjentyy. Päällikkö siirtyy vuoristokeskukseen." "Tiellä A tuhat
mittaa esikunnasta 15 silta murtunut. Taistelu, jonka jälkeen joukot
pakoitettiin tielle B. Esikunnat 13-16 parasta tyhjentää B-tietä
pitkin." "Joki tulvinut, lauttoja pannaan kokoon." j.n.e, j.n.e. Niissä
värähteli Turjalle tuttu ja läheinen mieli ja tahto. Ja hänen sanomansa
olivat ladattuja samalla voittoisalla rauhallisella voimalla.
Aalto vyöryy idästä yhä lähemmä. Semafori toisensa perästä ilmoittaa
vettä. Ja läheisellä rannikolla nousi meri jo aika kyytiä.
Sorja ilmoitti vuoristosta, että oli tultu perille.
-- Lähden itään, ilmoitti Turja vastaan. Sinne on syntynyt taistelun
vaikein rintama. Tavattavissa radioteitse veturissani.
Hän ilmoitti kaikkiin esikuntiin, että pääesikunta ja keskussemafori on
jo vuoristossa -- jonne koko tiedotushermoston langat oli jo
aikaisemmin kaikeksi onneksi ehditty johtaa ja keskittää uuteen
Kapitolioon. Senjälkeen nousi hän Kapitolion katolle ja lakaisi vielä
kerran suuren valonheittäjän valokeilalla ympäristöä. Ilma oli käynyt
yhä usvaisemmaksi ja kuumemmaksi, se säkenöitsi ja meteorit pommittivat
maata; näki paljon vähemmän kuin edellisellä kerralla. Se seutu, minkä
näki, oli kuollutta. Vain joku yksinäinen onneton, kauhusta mieletön
ihminen saattoi vilahtaa siellä täällä hoipertelemassa. Rannikolla
vyöryivät hyökyaallot ja kanavissa virtasi vesi maalle päin.
Ilma vapisi kuin hirmuisessa puristuksessa ja Avaruuden täytti
kammottava kohina ja mylvintä. Turja sammutti valonheittäjän, mutta
jätti ellipsoidin hehkumaan. Juuri kun hän alkoi laskeutua alas,
tärähti taasen niin että rakennus rusahteli ja tuntui selvästi maan
heiluminen avaruudessa. Se huimasi lievästi ja Turja istahti hetkeksi
rapulle. Sitte hän kiiruhti vielä kerran semaforihuoneeseen saadakseen
selvän, johtuiko tämä vuoksiaallon ryntäyksistä vuoristoja vasten, vai
pommittiko Avaruus tosiaan tätä tähtiparkaa kappaleillansa.
Radiokone pärisi. Se oli Karma maapallon toiselta puolelta:
-- Roskailma täällä päin. Siitä huolimatta voimme toistaiseksi
verrattain hyvin. Jos tulee yhteentörmäys, maa halkeaa ja joudumme eri
palasille, niin terveisiä sinne päin Avaruutta. Ja hyvää vointia!
Borealian miehet tekevät täällä tehtävänsä, niinkuin ennenvanhaan
kotona myrskyn hyssytellessä. -- Kiitä Turjaa, on yksi ja toinen heistä
sanonut ohimennen. Ellei enää tavata, niin on hänen hyvä tietää että me
olemme aina luottaneet häneen kuin luonnonlakiin ja että meidän
ylpeytemme on astua hänen osoittamaansa ja kansamme valitsemaa tietä
loppuun saakka. Eletään tai kuollaan -- miehen, ystävän kädenlyönti!
-- Taistelu viimeiseen mieheen, lähden itään, en jouda enempää, vastasi
Turja.
Hän sieppasi kartan pöydältä ja alkoi laskeutua pihamaalle. Käytävässä
hoiperteli häntä vastaan mies, ilman kaasunaamaria, silmät
lasittuneina, mykkänä kauhusta. Ovella istui nainen pidellen sylissään
kahta pientä lasta. Turja kantoi miehen veturiinsa ja käski ajajansa
antaa hänelle kaasunaamarin. Sitte hän palasi naisen luo. Nainen oli
tajuton ja molemmat lapset kuolleita -- toisen pää oli murskana, toinen
oli kuollut nähtävästi myrkyllisistä kaasuista. Saatuaan naisen
veturiinsa ja kaasunaamarin hänelle käski hän ajajansa pitämään huolta
pelastetuista ja kävi itse hoitamaan konetta. Ruumiita vilahteli
silloin tällöin tiellä ja tienvierillä -- kuolleita vaiko taintuneita
-- Turja _ei voinut_ ottaa siitä selkoa. Hänen oli katkaistava
kolmessa tiimassa matka, jonka pituista ei siinä ajassa vielä koskaan
oltu kuljettu.
Hän oli jo kauan miettinyt lentävää veturia. Jos hänellä olisi ollut
puoli vuotta aikaa -- -- -- mutta nyt se on myöhäistä. Suuri Kosmos,
olisipa hänellä nyt lentävä veturi! Hän voisi tarkastaa taistelua
melkein koko tällä puolella Ekvatorian aluetta. Mutta voisiko se lentää
tällaisessa myrskyssä? -- Turha tutkia. Nyt on tämän veturin pantava
parastansa.
Autiot olivat jo tiet. Asumukset, kasvitarhat, pellot, puistot ja
metsät vilahtelivat veturin valonheittäjän valossa. Ilman usva- ja
tomujoukot lensivät ja atmosferi vapisi ja mylvi. Salamat ja meteorin
vanat sokaisivat silloin tällöin näön niin että oli vaikeata ohjata.
Turja lisäsi vauhtia lisäämistään. Hän valitsi mahdollisimman suorat
tiet ja puristi koneestansa viimeisenkin vauhdin pisaran. Tuli tulva
vastaan. Hän laski suoraan aaltoihin. Ne tanssittivat ilkeästi veturia,
joka ei ollut mikään erikoisen "merikuntoinen" alus. Turja kirosi
itseksensä. Veturi kulki vettä pitkin paljon hitaammin kuin maalla.
Tämä vei aikaa. Sitäpaitsi ui vastaan kaikenlaisia esineitä; asumusten
jätteitä, puita, ruumiita, veneitä, huonekaluja, myttyjä ja nassakoita.
Pienemmät esineet hakkasivat veturia, suurimpia täytyi väistää. Se oli
kirottua kulkua.
-- -- -- Vihdoin päästiin jälleen kuivalle. Molemmilta rannoilta oli
löydetty muutamia onnettomia rannalle ajautuneita ja otettu veturiin.
Ajaja yritti heitä hoidella. Mutta vauhti oli niin tuima, että oli
vaikea liikahtaa veturissa.
Valonheittäjän valokeila lakaisi vasemmalla vuoriston rinnettä. Se oli
puolikehän muotoinen vuorijono, jonka pohjoinen sakara oli tässä,
eteläinen yhtyi etelän vuoriin. Tämän vuoriston mutkassa oli maan
vajoama. Turja tiesi, että vuoriston takana meri jo nousi, se kiipeäisi
kohta vuoriston juurelle, hyökyaalto heittäytyisi sen rinteitä vasten.
Mutta täällä tämän mahtavan vallituksen suojassa voi taistelu vielä
jatkua.
Vuoriston rinteellä kosken partaalla oli ryhmä kauniita suuria
asumuksia, joista näkyi valoa. Ja kun Turja tarkasteli niitä veturinsa
valonheittäjän valossa, huomasi hän niissä ihmisten liikkuvan. Häntä
kummastutti tämä. Maan äärillä, kaukana teistä saattaa olla asumuksia,
joissa ei tiedetä, mitä tehdä tässä hirmuisessa yössä. Mutta tästä tien
varrelta piti toki pakenevan ihmisvyöryn lakaista mukaansa kaikki ne,
jotka vuorille aikoivat. Olisiko tässä tapahtunut jokin erehdys,
olisivatko Borealian miehet jättäneet tämän asuntoryhmän oman onnensa
nojaan? Turja päätti kuin päättikin ottaa asiasta selon. Siihen kuluisi
hetkinen, mutta se tuntui olevan hänen velvollisuutensa.
Hän lasketti loivaa rinnettä ylös, oli tuokiossa erään suuren asumuksen
pihamaalla ja kiipesi sisälle. Yhdellä silmäyksellä hän näki, mihin oli
tullut, kirosi ja kääntyi takaisin.
-- "Viimeisten päivien seura", murisi hän. Heitä on tietysti yritetty
ajaa tielle. Mutta he haluavat odottaa täällä maailmanloppua, masmaa
imien, lemmiskellen ja hartautta harjoittaen. On väärin tuhlata aikaa
heidän tähtensä. He haluavat kuolla mukavasti -- siispä kuolkoot.
Ja sitte taas eteenpäin tulisimmalla vauhdilla mitä veturista lähti.
Alkoi näkyä viimeisiä vuorille kiiruhtavia joukkoja ja edestakaisin
kulkevia vetureja. Mutta sitte ne taas häipyivät yhä usvaisemmaksi
muuttuvaan raivoavaan yöhön. Turja lennätti edelleen halki lakeuksien,
läpi metsien, yli jokien, kaartaen vähitellen etelään päin. Pölyä ja
hiekkaa lensi ilmassa, metsät kamppailivat rajumyrskyn käsissä, puita
tempautui irti maasta ja kaatuili tien kahden puolen. Mahtavan puun
nöyrä rungon notkistus kunnioitti ilmakehässä pauhaavaa voimaa. Yli
tasankojen vyöryvät jokien tulvat julistivat maapallon vapisevan
levottomuudesta. Koskien jyrinä tunki pauhun läpi kuin äärettömän
jättiläisen murina syvältä maan sisästä. Metsästä veturin valokeilaan
syöksähtävien eläinten silmissä kuvastui koko elollisen luonnon tuntema
mykkä kauhu. Ja ihmisruumis siellä täällä ja tien vieressä tuskissaan
tempova ja läähättävä metsäneläin ilmoittivat kuoleman marssivan tämän
tähden pintaa.
Ja kaiken yllä tuikahtelivat miljoonat avaruuden tulikipunat ja
leimahtelivat salamain ja meteorien vanat.
Tämä oli Turjasta mahtavaa ja juhlallista. Hänestä tuntui kuin
vaistoaisi hän koko Avaruuden prosessin, kuolon ja luomisen suuren
sulattimen kiehunnan. Tässä oli jotain kosmillista. Hän tunsi olemiston
äärettömät mittasuhteet.
Vihdoin alkoi loistaa edestäpäin veturien valokeiloja ja teillä ja
tienvierillä liikehti suunnaton ihmisjoukko, onneton, kauhistunut,
pakoon lähtenyt ihmisjoukko, kaasunaamarit päässä, tavaramyttyjä,
lapsia, vanhuksia, sairaita mukana.
Tuli vastaan ryhmä tiellä seisovia vetureja -- ne tukkivat tien. Turja
laski ilmaan kolme radiosädettä. Veturien luota juoksi silloin kolme
Borealian miestä ja selittivät, huutaen Turjan korviin, että tie oli
juuri katkennut tässä. Tästä oli kulkenut tuhansia juuri äsken
vuoristoa kohti, mutta sitte oli maa tärähtänyt ja tien poikki oli
revennyt jyrkkäseinäinen kuilu. He olivat juuri neuvottelemassa, mitä
piti tehdä. Ei ollut mukana silta-aineita. Tällä puolen kuilun ei niitä
ollut kuin kaukana vuoristossa, mutta tuolla puolen oli metsä aivan
lähellä. Muutamien miesten on tavalla tai toisella mentävä ensin yli ja
tuotava hirsiä metsästä -- -- --. Turja käski asettaa vartioketjun
etäämmälle ja avata tien hänen veturilleen. Hän ajoi kuilun äärelle ja
tarkasteli sitä valonheittäjällä. Se oli melkoisen leveä.
Kalliopohjassa oli ollut repeämä ja maa oli nyt vajonnut siihen.
Syvyyttä ei Turja saanut selville, alhaalla näkyi vain sinne tänne
kallion reunoille jääneitä ihmisruumiita -- -- toiset huitoivat
käsillään ja arvattavasti huusivat. Hän arvioi kuilun leveyden, teki
sitte pienen laskelman veturinsa vauhdista ja painosta ja käski luoda
tien päähän pienen tasaisesti kohoavan mäen. Se tehtiin kymmenillä
lapioilla tuokiossa. Sitte otti Turja veturiinsa kymmenkunnan
kirvesmiestä, jättäen sen sijaan tullessaan siihen kokoamansa ihmiset
muihin vetureihin, ajoi hyvän matkaa takaisin tietä myöten ja pyörsi
jälleen ympäri. Hän astui ulos veturistaan, tarkasteli ja tunnusteli
sitä kuin hyväillen -- kiersi ruuveja, tunnusteli mittareja j.n.e.
Jälleen veturiin -- joka heti syöksähti hurjaan lentoon. Joka
silmänräpäys lisääntyi vauhti. Veturin pyörät koskettivat tietä enää
vain hiljaa ja pehmoisesti kuin pienen ilveksenpojan jalat. Ja nyt se
erkani kokonaan maasta! -- -- --
Sen pyörät tapasivat tietä vasta kuilun toisella puolella. Kirvesmiehet
jätettiin metsänlaitaan ja Turja jatkoi matkaa.
Tuokion kuluttua välähti edessä kymmeniä veturien valosoihtuja.
Kapeassa solassa vuorijonon katkaisevan kosken kuohut ja huuru
loistivat niiden valossa. Toiset soihdut valaisivat kosken partaalla
kiipeileviä ja hääriviä ihmisiä. Siellä rakennettiin jättiläispatoa.
Hirsiä ja kaatuneita puita oli kuljetettu kallioseinien väliin, siellä
oli kuin suuri ristikkoaita.
Tänne saakka ulottui maan vajoaman, syvän kuilun pää ja vuoristosta
tuleva koski syöksyi täällä tuohon kuiluun. Jos padotaan koski, voivat
täällä odottelevat tuhannet pakolaiset kulkea matalan uoman poikki
vuoren juurella ja nousta sitte vuoristoon.
Turja tapasi Taitsan ja Jorman veturin, missä olivat Sonja ja Orma.
Miehet olivat solassa ja sinne nousi myöskin Turja. Veturien
heittämässä valossa tutkisteli Turja koskea ja siitä kohoavia
kallioisia seinämiä. Hän sanoi Taitsalle ja Jormalle suoraan
epäilevänsä kestäisikö heidän suunnittelemansa pato montakaan hetkeä,
sillä vuoksiaalto ajaisi todennäköisesti pian vettä ylätasangolle ja
joki alkaisi tulvia. -- Miksi eivät he ole ryhtyneet pudottamaan solaan
tuota suurta kalliota, joka riippuu tuonpuolisella rinteellä? Sehän
tukkii kertakaikkiaan kapean uoman. Jonkun on vain ensin vietävä
ensimmäisen vetoköyden pää kosken yli. Kuka sen tekee? Se on teko,
josta voi olla ylpeä. Se on miehen teko.
-- Jospa tämä poika yrittäisi, mörähti Jorma.
-- Oikein! Sitä minä oikeastaan tarkoitinkin.
Pitkän ohuen köyden pää sidotaan Jorman vyötäröille ja hän lähtee
vuorelta alas kosken niskaan, vuorelle kuljetettujen valonheittäjäin
valaistessa hänelle tietä. Nyt hän lähtee uimaan uoman poikki. Hänen on
palattava kerran rantaan, tunnettuaan uoman vetävän liian nopeasti.
Toisella kerralla hän tähtää ylemmäs, tuohon pieneen saareen toisella
rannalla. -- -- -- Henkeä pidättäen seurataan vuorella hänen
ponnistelujaan. Veto vedolta hän lisää vauhtia, sillä virta vetää
nytkin voimakkaasti. Hän ei voi enää palata, sillä kääntyessään hän
joutuisi ehdottomasti kosken kapeaan uomaan ja silloin olisi heikko
köysi hänen ainoa mahdollinen pelastuksensa.
Edessä on vielä virran voimakkain uoma, joka kiertää saaren kärkeä.
Jättiläinen hyökkää siihen hurjin vedoin. Hän ui viistoon ylöspäin,
mutta virta vie häntä alaspäin. Ehtiikö, ehtiikö hän saarelta
ojentuvaan puun runkoon? -- Vielä tuokio jännittävintä kamppailua --
ja jättiläinen voittaa.
Hän nousee saareen ja kahlaa sitte kosken toiselle rannalle. Pian on
hän ylhäällä riippuvan kallion luona ja vetää yli vahvan touvin
toisensa perästä. Niitä myöten tulee yli lisää miehiä. Touvit
kierretään kallion ympäri. Sadat miehet tarttuvat niihin kuilun
toisella puolella. Turja laskee merkiksi ilmaan radiosäteen, sadat
miehet ponnistavat maahan ja vetävät -- ja kallio syöksyy kuiluun. Se
puristuu solan seinämien väliin ja tukkeaa kosken melkein tyysti.
Pienemmillä kivillä ja maalla tiivistetään tämä valtava pato.
Veturit kuljetetaan matalan, melkein kuivan uoman yli pitkin
kalliopohjaa ja pakolaislaumat alkavat vaeltaa samaa tietä.
Pysähdyspaikoille jää joukko kuolleita, kaasujen ja meteorien uhreja.
Mutta elossa olevat alkavat vaeltaa eteenpäin. -- -- --
Turjakin kuljettaa veturillansa joukkoja vuoriston rinteille, pitäen
samalla aina ylimenopaikalle tullessaan silmällä patoa. Palatessaan
eräältä matkalta näkee hän veturinsa soihdun valossa jo kauaksi Jorman
tutun jättiläisvartalon ylhäällä solassa padon vierellä. Vesi oli
kiertänyt erään kallion lohkareen ympäri, syövyttänyt maata ja nyt
uhkasi kallionlohkare vieriä alas. Silloin olisi saattanut koko pato
murtua kohonneen veden hirvittävästä painosta. -- -- -- Jorma ponnisti
kallioon, piteli hartioillansa irroittuvaa lohkaretta ja viittoi ja
nähtävästi huusi ja ärjyi. Alhaalta kiiruhti miehiä hirsiä kantaen
apuun. Hetken vielä näkyi Vanhan Borealian voittamaton jättiläinen
valonheittäjäin valaisemana sateenkaaren väreissä kimaltelevan
vesihuurun ja padosta syöksyväin välkkyväin suihkujen keskessä,
ympärillänsä kuuristeleva metsä ja pauhaava pimeä ilmakehä ja yllänsä
salamoiva taivas. Hän piteli siellä ylhäällä Avaruuden voimia, jotka
riehuivat vuoriston takana, hän tahtoi tuketa kuoleman tien. -- Turja
käänsi katseensa alemmaksi, joukkoihin, joita yhä kulki uoman
poikki. -- -- -- Yhtäkkiä ne hukkuivat hänen silmistänsä ja niiden
sijalle ilmestyi -- _vettä_! Valtava vesivyöry syöksi uomaa pitkin
ja peitti ihmisjoukot. Turja vilkasi jälleen ylemmä. _Ei ollut enää
Jormaa, ei patoa_! Solan korkuinen teräkseltä hohtava hirmuinen
kaari möyrysi vuoriston takaa. Se oli vettä! Maa tärisi täällä saakka.
Turja ajoi lähelle uomaa, otti viimeisiä joukkoja veturiinsa ja palasi.
Meni ja palasi, meni ja palasi. Kiire oli, sillä vesi söi
vuoriharjannetta, koski laajeni laajenemistaan. -- -- --
Vihdoin olivat pelastuneet turvassa korkeimmilla vuorilla. Ne jotka
olivat jääneet tielle, olivat jo syvällä meren pohjassa, eivätkä
tienneet enää mitään taistelun ankaruudesta -- -- --.
Aamulla sivuutti aallonharja Kapitolion meridianin. Oli yhä pimeä.
Valonheittäjän valossa näki Turja kiitävien pilvien välitse veden
myllertävän matalampien vuorten ylitse. Koko maa vuoriston ympärillä
oli kuin suunnaton kiehuva kattila. -- Nyt siis kaareutui Polyhymnian
musta pinta tuolla ylhäällä. Vahinko ettei sitä voinut nähdä.
Kaukoputkella sen pinnan olisi nähnyt sangen tarkkaan. Se oli siellä
kuin ylösalaisin käännetty musta taivaanholvi.
* * * * *
Seuraavana päivänä palasivat vedet kohisten mereen, nousivat taas
illalla, alenivat yöllä, nousivat aamulla -- ja niin vaihteli luode ja
vuoksi edelleen, tasoittuen kuitenkin päivä päivältä. Vihdoin jäi
tasanko vuoriston juurella pysyväisesti kuivaksi. Autio ja hävitetty
tasanko! Sitä ei enää tuntenut entiseksi Ekvatorian maaksi. Mutta eipä
ollut kansakaan entinen Ekvatorian kansa! Tuskin puolet oli siitä
pelastunut vuorille -- puolikuolleita, köyhiä, avuttomia ihmisiä, jotka
tuijottelivat tylsinä eteensä ja odottelivat kuolemaa.
Taivaan tomu- ja kaasujoukkojen takaa kumotti toisesta
syrjästä loistava Polyhymnian pinta, joka peitti neljänneksen
Avaruutta -- -- --.