"Ihmiset astuvat Helin tietä."
Edda.
"Yksin on kuoltava kunkin"
Eino Leino.
Avalo-kotka istui ikivanhan puun latvassa korkealla vuorella. Se oli
raihnainen ja kuolema lähestyi. Se oli syntynyt kaukana pohjoisessa
toistasataa ajastaikaa sitte kauniin kalarikkaan merenlahden rannalla.
Sen pesään pilviähipovassa korkeudessa näkyi pohjoisesta lumitunturi.
Emä sille kiidätti milloin meren kaloja, milloin metsän pieniä eläimiä,
joiden sisälmykset ja liha olivat mehukasta ravintoa.
Siellä se vietti lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa päivät meren
tuolla puolella merenrantavuorilla, joilla suolaiset merenvihurit
puhaltelivat ja jonne aurinkoisina päivinä näkyi mahtava kimalteleva
ulappa. Jää läheni pohjoisesta, mutta Avalo-kotka ei sitä peljännyt.
Lämpiminä vuodenaikoina se ulotti pyyntiretkensä päinvastoin jäätikön
reunalle, sillä jäällä liikkuva ilveksenpenikka näkyi tällöin kotkan
silmään huimaavimpaankin korkeuteen.
Mutta sitte alkoi surma liikkua siellä eläinten keskuudessa. Metsästä
loppui riista, merestä väheni kalat. Avalo-kotka muutti etelään. Täällä
sai jonkun aikaa sitte vielä vaivoin ateriansa. Mutta viime vuosina on
täälläkin metsä tyhjentynyt. Se on täynnä haisevia haaskoja ja
vaalenevia luita. Avalo-kotkan on täytynyt hyljätä ylväät periaatteensa
ja syödä itsestäänkuollutta lihaa, jota se höysti vaivoin
tavoittamallaan meren kalalla.
Mutta nyt se oli nähnyt kauan nälkää. Monta kertaa se oli odottanut
kuolemaa, oli tuntenut tuskaa ja taintunut -- mutta oli kuitenkin
vielä herännyt. Raihnainen se oli -- ainoastaan katse oli tarkka ja
kantoi kauas niinkuin nuoruudessa.
Avalo-kotkan ympärillä pimeni, musta möhkäle peitti taivaan kuin olisi
sinne laskeutunut suuri musta katto, meren vedet alkoivat koko
näköpiirissä kuohua ja kohota, ilma alkoi ulvoa ja ikivanha puu
kumarrella. Ei yhtä ainoata elävää olentoa keksinyt kotkansilmä
pimenevässä maailmassa, ei maanpinnalla eikä avaruudessa. Oliko hän,
vanha Avalo-kotka, jäänyt yksin viimeiseksi eloon tämän tuomitun tähden
pinnalle?
Myllertävät ja kohoavat vedet nakkasivat pari ihmisruumista vuoren
rinteelle. Mutta kotka ei uskaltanut levittää sulkasatoisia siipiänsä
ja irroittaa kynsiänsä ikivanhan puun oksasta laskeutuakseen
tyydyttämään ihmislihalla kaivertavaa nälkäänsä. Se tuuditteli edelleen
kumartelevan puun oksalla, silmäili etäisyyksiä ja mietiskeli
vanhuksenmietteitänsä.
Idästä alkoi näkyä kuin tulen heijastusta ja kiehuvat vedet,
vesipatsaat ja kurimukset kiiltelivät ja välkähtelivät tässä
heijastuksessa. Vedet nousevat yhä ja myrsky kiihtyy. Avalo-kotkan on
pian lähdettävä tästä paikasta ja etsittävä joku suojaisempi paikka.
Mutta se ei jaksa lentää, ellei saa syödäksensä. Ja niin se lopultakin
ryöpsähtää alas, onnistuu pääsemään maahan ruumiiden luo, nokkasee
niiltä silmät, istuu hetken toisen rinnan päällä ja yrittää jälleen
lentoon. Epätoivoisin ponnistuksin pääsee se jälleen ikivanhan puun
latvaan, valitsee itsellensä suunnan ja hyppää siivillensä. Mutta
silloin myrsky tempaa sen valtoihinsa, kiidättää sitä ulvovassa
ilmakehässä, kuohuvien vesien poikki, kunnes se saa myrkkykaasua
sisäänsä, menettää tajuntansa ja alkaa pudota. -- -- --
Turja palasi viimeisestä neuvottelusta Karman kasematista. Jo eilen
näkyi Polyhymnia suunnattomana möhkäleenä taivaalla, pimentäen päivän.
Vuoksiaallot myllersivät ja maa tärähteli ja huojui avaruudessa. Koko
yön oli ilmakehä vavissut ja leimahdellut. Nyt sanoivat miehet
toisilleen jäähyväiset Karman kasematissa ja lähtivät kukin
paikallensa. Heidän erotessaan syttyi pimeässä idässä punerrus ja maata
vapisutti suunnaton isku. Vuoria vaipui ja vedet syöksyivät tuhannen
mittaa korkealle pitkin rinteitä. Polyhymnian kuu putosi tällöin
itäiselle pallonpuoliskolle. Kasemattien alla oli alku-vuorta. Ne
seisoivat vielä paikoillaan.
Kun Turja kiiruhti hämärässä kasematillensa, putosi hänen jalkoihinsa
myrskyävästä ilmakehästä kuolleena Avalo-kotka. Turja katseli vanhaa
ilman valtiasta ihmetellen, sillä myrkkykaasut olivat tappaneet
ilman- ja metsäneläimet sukupuuttoon. Ja hänen mieleensä muistui
kansansa vanhan laulun sanat: "Kaiken Loppu tulee ja Elo päättyy
niinkuin kotka putoaa lennostansa." Oli myöskin vanha Borealian kansan
tarina, jonka mukaan kotka toisi sanan silloin kun tätä kansaa uhkaa
tuho.
Turjan valaistu kasematti näkyi idän punahehkuista taivasta vasten. Kun
Turja tuli lähemmäksi, näki hän miehen ja naisen taistelevan siellä
sisällä. Naisella oli ase kädessä, hän tahtoi lyödä miestä. Mies
puolustautui, kaatoi naisen ja väänsi asetta hänen kädestään, mutta
nainen pääsi irti ja kamppailu kiihtyi -- -- --.
Turja kiiruhti kulkuaan.
Nyt ne kierivät siellä yhtenä sykkyränä, naisella välähtelee teräase,
hänen vaatteensa ovat siekaleina, miehen otsasta vuotaa verta. -- -- --
Vihdoin on Turja perillä. Lasittuvin silmin makaa maassa mies, kaulassa
ammottava haava. Ja Sorja seisoo pöydästä pidellen, vaatteet
revittyinä, kädessä verinen ase. Huomattuaan Turjan kuoleva mies
yrittää puhua, mutta ei voi. Hän vie vaivoin kätensä povelleen, ottaa
sieltä rutistuneen rullan ja ojentaa sitä Turjalle. Sorja syöksähtää
sitä tempaamaan, mutta Turjan rautakoura pidättää hänet. Haavoitettu
nytkähtää muutaman kerran -- ja ojentunut käsi retkahtaa alas. Turja
ottaa rullan, pyyhkii veren kuolleen kasvoilta -- ja kiljahtaa
hämmästyksestä.
_Se on Turma_.
Ja se rutistunut rulla on hänen kirjeensä Urjalle, jonka hän kirjoitti
Turman retkikunnan mukaan monta vuotta sitte.
Kirjeen loppuun on Turma kirjoittanut: "Ekvatorian Suuri Pahahenki,
Perkele, on nainen ja minä olen joutunut hänen pauloihinsa."
Turja katseli kauan Turmaa kasvoihin ja piteli kädessänsä kirjettänsä.
Hänestä tuntui kuin olisi tämä onneton ja kurja mies tullut
kuolemallaan sovittamaan tekonsa ja tuonut tullessansa näiden raskaiden
hetkien keskelle viestin menneiltä päiviltä, Urjalta ja kaatuneilta
tovereilta. Hän ei ollut nähnyt noita kuoleman jäykistämiä kasvoja sen
päivän jälkeen, jolloin Turma lähti retkikuntineen Uudesta Borealiasta,
jättäen jälkeensä ja vieden mukanansa paljon hyviä toiveita. Turja ei
näinä ankaroina hetkinä enää kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka on
mahdollista, että Turma on ollut täällä, vaikka hänen piti kuolla
jäätiköillä. Hän aavistaa sisimmässään kyllä nyt kaikki, monien
tapahtumain ihmeellisen kulun -- mutta hän ei kosketa mielessään nyt
siihen puoleen. Onhan nyt yhdentekevää, _miten_ Turma on tehnyt
tekonsa. Kaikki on tapahtunut niinkuin on tapahtunut, kaikki on
peruuttamatonta ja loppu tulee pian.
Mutta kuolleen Turman kasvoista puhuvat muistot hänelle. Hän muistaa
Turman Vanhassa Borealiassa, hän muistaa hänet puhumassa miesten
puolesta silloin kun Ekvatoria nähtiin ensi kerran jäätikön eteläiseltä
rinteeltä, hän muistaa hänet lähdössä pohjoiseen Uudesta Borealiasta.
Ja hän kohottaa katseensa tulena palavaan itään. Mutta hän ei näe
uhkaavaa tulimerta, ei tunne tärinää ja jyskettä, ei kuule atmosfäärin
mylvintää eikä kasematin vilvoittavien vesijohtojen huminaa. Hänen
mielensä vaeltelee kaukana muinaisilla mailla, menneiden sukupolvien
keskessä. Ja toisaalta soittaa hänelle Avaruus sointujansa -- sfärien
harmonia. -- -- -- Menneisyys ja tulevaisuus sulavat yhdeksi, aikaa ei
enää ole, iankaikkisuus on niinkuin yksi päivä -- -- --.
Sorja koskettaa häntä olkaan ja hän herää ja käännähtää. Siinä seisoo
hänen edessänsä nainen. Revityt vaatteet ovat pudonneet häneltä ja
siinä hän seisoo ja hymyilee. Hetken tuntee Turja noita ihania
piirteitä silmäillessään kuin hiukaisevaa nälkää, kaikki hellyys, joka
vuosikymmeniä on kitunut häkissään, ryntää nyt portteja vastaan ja
tulevat sukupolvet vaativat pääsyä elämään.
Mutta sitte huomaa Turja kirjeen kädessänsä ja Turman maassa ja hänen
piirteensä kovettuvat ja hänen silmänsä syyttävät Sorjaa säälimättä.
-- Tehkäämme tili, ennenkuin kuolemme, lausahtaa hän.
Sorja nyökkää. Hymy oli kadonnut. Hän oli kylmä kuin jää.
-- Minä olen velkaa sinulle sen, että toin sinut metsästä Uuteen
Borealiaan ja pidin sinua siellä.
-- Ei sitä voi velaksi merkitä. Minä olisin kuitenkin myöhemmin tullut
itse.
-- Sinä olet velkaa minulle ja Avaruuden valloille sen, että tapoit
vartijasi.
-- Oh. Pikkusummistapa sinä alotat. Luettelo tulee ikävystyttävän
pitkäksi.
-- Ole huoletta. Ehdimme sen läpi. Yhteentörmäyksen pitäisi tapahtua
vasta kahden tiiman kuluttua. Onko sinulla sanottavana mitään
puolustukseksesi?
-- Ei mitään. Päinvastoin olisin tappanut luultavasti useampiakin, jos
siten olisin luullut pääseväni Ekvatoriaan vapauttamaan Sinua
vankilasta.
-- Minua vankilasta?
-- Niin.
-- Hyvä. Sitte olen minä velkaa Sinulle sen, että -- -- -- että menin
avioon ja että minä en ole voinut tehdä Sinua onnelliseksi.
-- Nyt Sinä taas päinvastoin jätät paljon pois tilistä.
-- Mitä?
-- Borealian tiedustelijat sodan aikana.
-- Aavistin sitä! Helvetillinen naikkonen!
-- Todellako. Puhukaamme rauhallisesti. Mehän kuolemme pian. Niin, minä
surmautin heidät, sillä minä tahdoin saada sinut luottamaan itseeni.
Sehän on yksinkertainen juttu. -- Jatkakaamme.
-- Jatkakaamme. Minä uskon nyt, että se salainen voima, joka on niin
monta kertaa ilmennyt minun tielläni ja jota me Karman kanssa olemme
turhaan etsineet -- -- -- että se olet ollut Sinä.
Sorja nyökkäsi.
-- -- -- Ja että Turman matka -- -- --
-- Aivan niin, myöskin se. Ja siinä minä menettelin epäviisaasti, sen
myönnän. Minä tuhosin ehkä ajattelemattomasti koko pohjoiseen jääneen
osan kansaasi, kun minun olisi pitänyt poistaa vain Urja tieltäni.
-- Minä tunnen, että minun pitäisi heittää Sinut nyt jo ulos tämän
katon alta, mutta tehkäämme kuitenkin tili loppuun. -- -- -- Sinä olet
siis myöskin valmistanut Ekvatorian sisäistä sotaa.
-- Minä vain estin sen loppumasta ennen aikojansa. Minä tahdoin tehdä
Turjasta Ekvatorian päällikön. Ja hänestä tuli se, jos hän otti ohjat
käsiinsä lopettamalla sisällisen sodan.
-- Ja sitte Sinä olet velkaa Avaruuden valloille Sonjan kuoleman.
-- Enkö sinulle?
Turja hypähti Sorjan eteen kuin ilves.
-- Täytyykö minun satuttaa käteni Sinuun?
-- Ei. Älä tee sitä. Älkäämme pilatko tätä mielenkiintoista hetkeä,
hetkeä jolloin me ensi kerran avomielisesti puhelemme keskenäisistä
asioistamme. Niin, Sonja oli pitänyt minun isääni leikkikalunansa,
ryöstänyt minulta nuoruudenlemmittyni ja olisi nyt vienyt, jos olisi
voinut, puolisoni. Hän ei voinut kaikkea muuten sovittaa kuin
kuolemalla. Hän sai elää aivan tarpeeksi kauan. Jatkakaamme.
-- Sitte esitän laskun tästä viimeisestä murhasta.
-- Minä en voinut muuta. Turma raukka rakasti minua ja menetti
järkensä. Hän vaati omaksensa minua sillä uhalla, että hän muuten
ilmaisee kaiken Sinulle. Kehoitin häntä poistumaan ilmoittaen muuten
surmaavani hänet. Hän ei totellut, vaan kävi käsiksi minuun. Tein
niinkuin sanoin, mutta sinä saavuit liian aikaisin. Jatkakaamme.
-- Minä olen esittänyt kaikki laskuni.
-- Ja minulla on oikeastaan yksi ainoa lasku tätä kaikkea vastaan: Minä
olen rakastanut Sinua, minä ymmärsin Sinun tehtäväsi, ennenkuin
näinkään Sinut, ja tiesin osaavani taistella rinnallasi. Minä en
pyytänyt Sinulta mitään muuta kuin rakkautta, miehen suosiota naiselle
-- mutta sitä et ole minulle antanut. Jos Sinä olisit sanonut yhden
sanan, olisivat nämä minun tekoni voineet olla tekemättä ja me kaksi
olisimme voineet elää keskellä raskainta taistelua onnellisina. Mutta
sitä Sinä et ole voinut sanoa. Sinä olet ollut kuin noiduttu, Sinä olet
ollut raukka -- -- --.
Turja tuijotti lähenevään tulimereen. Metsät paloivat, vedet kiehuivat,
maa tärisi, ilma vapisi, vuoret vaipuivat, meri kohosi.
Sitte hän lausui harvakseen:
-- Minä ymmärrän Sinua. Minä inhoan Sinua. Minä ymmärrän: Sinä olet
kansasi korkein eksponentti, sen minäkeskeisen maailmankatsomuksen
ilmetty lihaksitulo. Mutta ymmärrä Sinä myöskin, että minun on ollut
mahdotonta rakastaa ihmistä, jonka silmistä on vaistomaisesti
välähdellyt tämä kielteinen, elämänvastainen kuolonsanoma, tämä
pelottava luonne, joka on oman kansani luonteelle aivan vastakkainen.
-- -- -- Kuinka minä olisin voinut rakastaa naista, joka on tehnyt
hirvittäviä murhia omien pyyteittensä vuoksi, jolle koko ihmiskunnan
taistelu Avaruuden valtoja vastaan on ollut vain välikappaleena omien
vaistojensa toteuttamiseen. Sellainen nainen on ihmisen irvikuva, jota
minä inhoan. Minä en voi kuolla yhdessä sellaisen naisen kanssa enkä
minä halua pelastua yhdessä sellaisen naisen kanssa.
-- Minä poistun, näethän. Minulla ei ole täällä enää mitään tehtävää.
Minä luulin, että Sinä olisit mies. Mutta Sinä oletkin lapsi,
ennakkoluuloinen lapsi. Katso ympärillesi! Kysyvätkö Avaruuden
tapahtumat täytäntöön kulkiessaan, ketä ja mitä ne murskaavat? Väkevin
voima voittaa, heikommat hukkuvat. Ja elämänvoima minussa on kymmenen
kertaa väkevämpi kuin Sinussa. Se on pyrkinyt päämääräänsä sellaisella
häikäilemättömällä tarmolla kuin minun aivoni ja kykyni on suinkin
sille voinut lainata. Ajattele, jos Sinä olisit ollut mies ja me
olisimme kahden pelastuneet, olisi minusta tullut uuden ihmissuvun
kantaäiti.
-- Voi sitä ihmissukua!
-- Sinun logiikkasi on olevinaan kirkasta, Sinun tahtosi suuri ja
mahtava. Ja kuitenkin saatat Sinä leperrellä kuin lapsi moraalista
silloin kun tulisi toimia. Katso! Ei Avaruus tunne mitään moraalia. Se
on ihmisten keksintöä.
-- Kuollut Avaruus ei tunne. Mutta elämä tuntee. Siinä on se ero. Ja
Sinä ja Ekvatorian kansa olette jo kauan kuuluneet oikeastaan
kuolleeseen Avaruuteen, ettekä elämään. Kuolema perii nyt vain omansa.
-- Minä menen. Minä tahdon kuolla yksin. Minä en halua, että kukaan
näkee kasvoni vääristyneinä. Hyvästi siis! Toivottavasti emme tapaa
enää toisiamme.
-- Varmasti emme. Me kuljemme iankaikkisesti eri teitä.
-- Tomussa kaikki yhtyvät.
-- Mutta on muutakin kuin tomu.
Sorja astui ulos kasematista. Hetken aikaa kuvastuivat hänen uljaat
piirteensä hehkuvaa taivasta vasten. Sitte tärähti ja vapisi maa Turjan
alla. Tuliaalto vyöryi idästä kasematin yli ja Turjan korvissa hiljeni
kaikki.
-- -- -- Hän oli soutelevinaan rannattomilla ulapoilla. Elektronit
lauloivat riemuissaan odottaen vapautusta hänen ruumiistaan. Suuri
Elämä tuli häntä vastaan avosylin ja lausui: "Kiitän sinua poikani,
ettäs hehkutit ainetta siellä loppuun saakka." Ja Turjasta tuntui
hyvältä, ei senvuoksi mitä oli saavutettu, vaan senvuoksi että oli
oikein tehty. Ja kaukana Avaruuden ulapan takana hohti Suuri
Rauha. -- -- --
* * * * *
Kun Turja heräsi, oli hän vanha ukko ja hänen ympärillänsä vallitsi
pimeys ja kuoleman hiljaisuus. Hän havaitsi olevansa kasematissansa
pienellä Avaruudessa kiitävällä Eroksen kappaleella, ainoana seuranansa
tässä vierellä Turman tomumaja ja tuolla ulkona jonkun matkan päässä
Sorjan palanut ruumis. Turjan oli outo olla, painovoima oli niin
tavattoman pieni. Tämä kappale oli niin pieni, että sen reunat voisi
nähdä tuonne kummulle.
Turja pukeutuu ilmatiiviiseen pukuun ja panee sen happikoneen käyntiin.
Sitte hän hakee esille päiväkirjansa ja kirjoittaa siihen: "Olen tuolla
puolella elämän. Avaruuden harmonia soi korvissani. Ja minä todistan:
on suuri yhteys, josta me lähdemme ja johonka me palaamme. Rehelliset
taistelijat, älkää peljätkö."
Sitte hän sulki päiväkirjarullan vahvaseinäiseen metallikoteloon, otti
sen mukaansa, astui ulos, käveli pikku taivaankappaleen särmälle,
sinkosi laatikon avaruuteen ja hypähti itse samaa tietä, toivoen
pääsevänsä jollekin lähellä loistavalle suuremmalle kappaleelle. Mutta
matkalla hänelle avautui Suuren Rauhan portti.