Ekvatoriaa pieksivät vyörymyrskyt. Niitä tuli etelästä, suuria mahtavia
vyöryjä, jotka myllersivät ilmakehää ylhäältä alas saakka. Niitä tuli
pohjoisesta, pienempiä, äkäisiä puuskapäitä. Ja joskus tuli lännestä
pyörre, joka ulvoi ja vikisi kuin sadan ilveksen hurja parvi
jäätiköllä. Etelästä tuli aina vesisade, joka oli hukuttaa Ekvatorian
veteen. Pohjoisesta tuli lumiräntää ja lännestä ukkossäitä, jotka
pommittivat Ekvatoriaa hirmuisilla latauksilla. Oli tultu niin pitkälle
Avaruuden Hirviön kaasu- ja tomuvaipassa, että ilman paine ja lämpötila
etelässä alkoivat kohota ja mahtava jääpeite eteläisellä pallon
puoliskolla alkoi sulaa. Sieltä ryntäsi mereen jokia ja koskia, jotka
huuhtoivat mukaansa silloin tällöin kokonaisia asutuskeskuksia ja
kasvitarhoja ja peltoja. Ne tuhosivat voima-asemia ja särkivät aluksia
jokien suissa.
Parhaillaan rakennettiin vuorille uusia asuntoja, sillä Polyhymniaa
lähestyttäessä huuhtoisi tuhat mittaa korkea vuoksiaalto maita ja
mantereita. Sateessa ja ukkosessa jymisevät voima-asemat, säksättävät
ja hyrisevät veturit ja työmarssit kaikuvat -- ne ovat Borealian
työmarsseja. -- -- -- On lopultakin saatu mukaan muutamia tuhansia
Ekvatoriankin väkeä, työtarmo tarttuu ja leviää ja pilkkalaulut
laiskoista ja veltoista kirvelevät ja yllyttävät myöskin puolestaan.
Turja istuu keskuksessa toisella puolella maapalloa, Karma toisella
puolella. Ja taas alkaa tuntua ihmisissä, lauluissa, puheissa, ilmassa
oikea taistelun viritys.
Viuuh, huii, pomm, pang, räts, räts. Ilma on täynnä räikinää, vonguntaa
ja räiskettä. Meteorisade on viimeaikoina kiihtynyt varsin
arveluttavaksi. Onneksi kuitenkin kaikki maahan putoavat möhkäleet ovat
edelleen pieniä. Tapahtuu onnettomuuksia. Mutta ei kuitenkaan niin
hirvittävästi kuin metelistä päättäen uskoisi.
Kun on hiukan tyyntä, kuuluu etelästä kuin maanalaista jyminää, ja maa
tärähtelee ja heilahtelee niin että asumukset ja voima-asemat
ratisevat. Siellä jäätikkö paisuu ja ponnistaa vuoria, nunatakeja,
ratkoo maahan vajoavia kuiluja -- niinkuin maanjäristyksissä. Ja kun
ilma taasen hetkeksi kylmenee, jymähtelee sama jäätikkö niin että
ilmakehä tärisee.
Sataa, sataa, sataa. Aamusta iltaan, illasta aamuun. Etelästä tulevat
joet tulvivat ja kosket mylvivät ja hyökkäävät merta kohti kuin
takaa-ajettu ilveslauma. Mitä mahtanee oikein etelänavalla tapahtua?
Se maapallon puoli puskee tietä auki tomu- ja kaasujoukkioissa.
Lämpötila kohoaa siellä yhä ja jäätikkö sulaa sitä nopeammin ja virrat
syöksyvät sieltä sitä hurjempina. Meri alkaa hiljalleen kohota ja siinä
alkaa tuntua voimakas luode ja vuoksi. -- Lähestytään siis Polyhymniaa.
Silloin tällöin tappavat vyörymyrskyjen tuomat myrkylliset kaasut
siellä täällä ihmisiä -- -- --.
Turja ei voi enää tehdä juuri ollenkaan havaintoja tähtitornissa. Hän
laskee tuloksia entisistä havainnoistaan. Vieläkään hän ei tiedä edes
ensimmäisen Polyhymnia-kohtauksen luonnetta. Hän tietää vain yhden
asian, joka kiihoittaa häntä ponnistamaan äärimmilleen: _Tulema ei
ole ottanut huomioon valonsäteen taipumista auringon lähellä_. Hänen
tulemansa täytyy siis olla ainakin hiukan virheellisen. Mutta kuinka
paljon -- ja mikä on oikea tulema?
Toisinaan hän asuu melkein vakinaisesti veturissansa, jonka hän on itse
rakennuttanut, joka kulkee maalla kuin lentäen ja joka kulkee vettä
myöten nopeammin kuin mikään soutu. Hän risteilee omaa puoliskoansa
maapallon vyöstä. Hän tarkastaa voima-asemia, johtaa rakennustöitä,
kehoittaa, uhkaa ja haukkuu.
Hän on huomannut, että näitä Ekvatorian miehiä on kohdeltava yleensä
toisin kuin Borealian kansaa. Näille on puhuttava paljon, he eivät
ymmärrä vaiteliasta, lyhyttä ja täsmällistä käyttäytymistä. Siksi hän
onkin usein liikkeellä. Hän opettelee nasevimmat iskusanat ja
haukkumasanat. Hän tuo tulta ja intoa aina sinne, mihin hän ilmestyy.
Kaikki ihmettelevät häntä, laiskat häntä pelkäävät, mutta yleensä
Ekvatorian väkikin oppii luottamaan häneen. Matkoilla ja öillä hän
laskee suurta ongelmaa ja kiihkoaa tulosta sitä tulisemmin, jota
hurjemmin luonnonvoimat alkavat ympärillä raivota. Sorja seuraa häntä
melkein aina. Hän hoitaa Turjaa, hän järjestää pelastustöitä
onnettomuuspaikoilla ja sairaiden ja haavoittuneiden hoitoa. Yhdessä he
taistelevat -- mutta eivät he ole päässeet sen lähemmäksi toisiaan.
Joskus menee Turja Sonjan luo. Ei hän enää keskustele hänen kanssaan,
ei hän ole iloinen eikä surullinen, ei pura mieltänsä. Hän istuu vaiti,
kuuntelee Sonjan hiljaista puhelua, soittoa ja laulua ja lähtee jälleen
otteluunsa.
-- -- -- Suurin osa Ekvatorian kansasta elää veltosti, on syrjässä
taistelusta, hoitaa omaisuuttaan, elää pelossa ja vavistuksessa -- ja
nautinnoissa. Maailmanlopun odotus leviää kuin kulovalkea. Nousee
profeettoja toinen toistaan kummempia. Syntyy villejä oppeja ja
huumaustiloja. Joukot aivan kuin juopuvat ja menettävät järkensä.
Täällä elää lauma itsensä ruoskijoita, jotka kiroavat maailmaa, elämää
ja itseänsä ja odottavat Suuren Hengen kostoa. Täällä elää toinen
joukko hillitöntä sukupuolielämää, -- he tahtovat kuolla nautinnon
huumassa. Tuolla on päällänsä seisojain lahko. Täällä miesten seura,
jotka kuohitsevat itse itsensä. Tuolla taas naisia, jotka tanssivat
teillä alasti ja huutavat maailmanlopun tuloa.
Mutta Borealian kansa on kuin itse voima. Se on levännyt muutamia
vuosia. Sen lihakset ovat kuin teräsjousia, sen äly on kirkas ja
leikkaa tosiasioita kuin timantti. Sen tahto syleilee Avaruutta, se on
kuin itse elämän ponnevoima. Sen päiden yllä pauhaa atmosfääri, kohisee
ja jymisee kuoleman uhka. Mutta sen huulilta aaltoilee työmarssi; sen
on tahti jykevä ja voitollinen, se on kuin voiton laulu.
Tämä kansa tuntee, että nyt lähestyy hetkien hetki -- se hetki, joka
sisältää miljoonia vuosia, ehkä ikuisuuden. Se tuntee sen tulevan
Avaruudessa, ja kaikki sen muinaiset taisteluvaistot heräävät. Nyt ei
enää taistele tämän päivän Borealian kansa, nyt taistelevat heissä
tuhannet sukupolvet ja näiden sukupolvien koottu valtava tahto huumaa
ja värisyttää tätä kansaa, kun se tuntee suuren ottelun lähestyvän.
Tuhansien vuosien takainen taistelun hurma herää.
Ja maa uppoaa tomu- ja kaasumassoihin, ne pieksävät sen kylkiä,
Avaruuteen halkeavat kartio-aallot. Avaruuden Hirviön hehkuva syli
lähenee ja Polyhymnian pimeä massa kulkee jo lähellä. Se on jo melkein
ekliptikan tasossa ja lähenee maan rataa ulkoapäin. Sen nopeus on vain
hivenen pienempi kuin auringon, niin että se jää hyvin hitaasti
jälkeen, siirtyy kulkusuuntaa vastaan vinossa olevan ekliptikan tasossa
sen toiselle puolelle, kulkien avaruudessa auringon radan kanssa
ristiin.