Kalliot halkeavat,
jättiläiset vapisevat;
ihmiset astuvat Helin
tietä, ja taivas ratkeaa.
Päivä pimenee
Maa painuu valtameren helmaan
taivaalta putoavat kirkkaat tähdet,
tuli nielee elämän puun,
liekit kohoavat itse taivasta kohti.
Edda.
Turja pysäytti tähtikiikarin kellokoneiston Ekvatorian suurimmassa
tähtitornissa, sammutti kiikarilampun, otti muistiinpanonsa ja
laskeutui alas. Ulkona yössä tanssivat tulikipunat ja koko läntinen
taivaanpuolisko loisti valomerenä, jossa oli suuria pimeitä saaria,
niemiä ja niemimaita ja jonka vaahdot vyöryivät kauas avaruuteen. Tässä
valomeressä näkyi uivan satoja jättiläisaurinkoja ja jos suunnattomat
valot ja varjot lankesivat siellä sopivasti, saattoi myöskin nähdä
omalla valollaan loistamattomia taivaanpalloja takertuneina meren
helmaan.
Turja laskeutui pieneen suojamaan tähtitornin juurella. Siellä tuli
häntä vastaan pieni, kurttuinen masmalta hajuava mies tai pikemmin
ihmisraunio.
-- Oletteko varma laskuistanne? kysyi häneltä Turja.
-- Kysytte sitä ainakin kymmenennen kerran, tohisi mies. Onko Teillä
syytä epäillä niitä?
-- Ei ole. En ole vielä niin pitkällä, että voisin tarkistaa laskunne.
Sehän se tässä kiusana onkin. Kuluu vielä ajastaika, ennenkuin olen
päässyt tuloksiin. Mutta Tehän olette tehnyt miehinenne työtä jo
vuosikymmeniä, Teidän täytyy olla selvillä asioista -- tai olette sitte
suurin tuhrus tämän tähden pinnalla. Te imette masmaa niin ettei Teissä
kohta ole ihmisen puitteitakaan jälellä. Avaruuden vallat Teitä
armahtakoot, jos Teidän laskuistanne löytyy masman höyryn jälkiä.
Mies vetäytyi ärtyneenä syrjään ja murisi:
-- Olen laskenut, niinkuin olen laskenut. Saatte laskut, saatte
kiikarin, saatte koneet. Muu ei kuulu Teihin. En ole orja.
Ja sitte hän irvisti:
-- Entä sitte? -- -- -- Hajoaapa tämä tähdenmurunen tähtisumuksi
miljardin vuotta aikaisemmin tai myöhemmin. Mitä se merkitsee? Sehän on
meille ihan yhdentekevää.
-- Tuhat tulimmaista, lennätti Turja ja lähti ulos.
-- Mutta niinkuin sanottu, tohisi mies hänen jälkeensä, ainoastaan
kaksi läheistä sivuamista tuon pimeän Polyhymnian kanssa, joka kulkee
aurinkokuntamme rinnalla -- ei muuta. Sitte phuii -- taas selville
vesille. Tehkää poika. Se näkee jo auringon kirkkaampana. Sanokaa vain
Sorjalle sillä tavalla, niin -- -- --
Turja lähti. Hän ei jaksanut kuunnella ukon lallatusta sen enempää.
Turja kulki yössä kypärä päässä ja kaasunaamari mukana valmiina
käytettäväksi. Heti kuin Turja pääsi selville, että Vanhan Borealian
kuoleman oli todennäköisesti aiheuttanut, nälän ja pakkasen ohella,
jokin myrkyllinen kevyt kaasu, ehkä hiilivetyjä, cyani t.m.s., jota
vyörymyrskyt olivat tuoneet annoksen Avaruuden Hirviön kaasuvaipasta,
antoi hän valmistaa mahdollisimman paljon kaasunaamareita,
käytettäväksi tarpeen tullen. Mutta vain silloin tällöin oli Ekvatorian
alueella huomattu vyörymyrskyissä myrkyllisiä kaasuja.
Turja oli vanhentunut. Kansansa ei ollut häntä tuntea kun hän palasi
pohjoisesta. Ja viimeksi kuluneet vuodet olivat yhä lisänneet vanhuuden
valtaa.
Hän havaitsi päivä päivältä yhä selvemmin, että Ekvatorian kansasta ei
tule apua ratkaisevalla hetkellä. Se on kaikinpuolin takaperoinen
kansa. Se oli hukuttaa itsensä omaan vereensä vallassäädyn suistuttua
vallasta. Taistelut olivat käynnissä ja jännitys äärimmillään, kun
Turja saapui miehineen Ekvatoriaan. Hän ei ikinä olisi sinne tullut,
hän olisi antanut heidän sotia tai sopia keskenään -- ellei olisi ollut
suurta Avaruuden problemia, joka pakoitti hänet tänne tulemaan.
Sorjan ohjeiden mukaan hävitettiin jokin helvetillinen järjestö, joka
oli sisäisen sodan valmistanut -- Turja ei tänäkään päivänä tiennyt
mikä voima siinä oikeastaan oli toiminut ja minkä päämäärän hyväksi. --
Orjat vapautettiin, heille annettiin maata, järjestettiin oloja -- ja
nyt elellään Ekvatoriassa edelleen omaa mukavuutta hakien.
Näiden ajastaikojen kuluessa oli Turja tehnyt työtä päivällä Ekvatorian
"elämänvieterin uudestaan virittämiseksi", yöllä Avaruuden ongelman ja
aurinkokunnan kohtalon laskemisessa. Ekvatorian kolmessa tähtitornissa
oli tehty havaintoja kymmeniä vuosia Avaruuden Hirviöstä ja se
tähtitieteilijä, joka äsken oli tohissut ja lallatellut Turjalle --
Tulema -- oli apulaisineen laskenut havainnoista tulokset. Hän sai
tulokseksi, että aurinkokunta tulee sivuuttamaan Avaruuden Hirviön ja
myöskin kaikki tähän saakka tunnetut sitä kiertävät kiinteät massat.
Aurinkokunta kulkee kymmenen ajastaikaa rinnakkain pimeän Polyhymnian
kanssa samaan suuntaan ja maa tulee kaksi kertaa sangen lähelle tätä
tähteä -- niin lähelle, että jos Polyhymnialla on ilmakehä, niin
ilmakehät myllertyvät toisiinsa ja ilmakehämme lämpötila humahtaa
hetkeksi sangen korkealle.
-- Mutta kumpikin kohtaus päättyy eroon, lallatteli Tulema. Se on
flirttiä vain, se on liehittelyä. Polyhymnia ei huoli Eroksesta, Eros
on liian pieni poika -- -- --
Mutta Turja ei luottanut hänen havaintoihinsa ja laskelmiinsa.
-- Senkin kapakala! puheli hän itseksensä. Imee masmaa, niin että
varmaan numerot tanssivat silmissä, kukaties näkee tähtiä Avaruudessa
enemmän kuin niitä siellä onkaan. Häärii naisten seurassa, vanha kuha.
Hänelle ovat masma ja naiset ensin ja sitte vasta aurinkokuntamme ja
tähtemme kohtalot. Sellaisiin aivoihin ei voi luottaa, kun on
kysymyksessä maailmojen kohtalot.
Turja oli jo vuosia tehnyt itse työtä ratkaistakseen ongelman. Hän
istui yön toisensa jälkeen tähtikiikarin, spektroskoopin ja
meridianikoneen ääressä. Hän harjoitteli havaintoja, kronograafin
käyttöä, hän tutki laskujen teoriaa ja määräili tähtien asentoja.
Vihdoin hän pääsi niin pitkälle, että hän voi ryhtyä laskemaan
etäisyyksiä ja ratoja.
Hän oli nyt jo varma, että aurinkokunta läheni yhä Avaruuden Hirviötä
eikä siis ainakaan vielä ollut sivuuttanut sitä. Se oli jo läpäissyt
sen stratosferin, sen uloimman tomukehän, ja alkoi nyt taivaltaa
sisempää vyöhykettä, troposferia, jossa se voi tavata hyvin
runsaastikin kaasuja. Sitäpaitsi alkaa troposferissa lämpötila hitaasti
kohota sitä mukaa kuin siihen upotaan syvemmälle -- stratosferissä oli
ollut kaikkialla yhtä kylmää. Joka päivä jää jäätävä kylmyys yhä
kauemmaksi jälkeen ja joka päivä lähenee Avaruuden Hirviön hehkuva
keskus. Lämpötila kohoaa päivä päivältä ympärillämme avaruudessa --
kuinka nopeasti, sitä ei vielä voida päättää. Milloin tulee vastaan
niin kuumia tomu- ja kaasujoukkoja, että oma ilmakehämme kuumenee ja
jäätiköt alkavat sulaa?
Maa uppoaa Avaruuden Hirviön tomu- ja kaasujoukkioihin siten, että sen
rata tekee pienen kulman sen akselin kanssa. Siten se puskee aina
eteläisellä poskellansa, joillakin kääntö- ja napapiirin välisillä
seuduilla itsellensä tietä auki. Näille kulkusuunnan kanssa
kohtisuorassa oleville seuduille, jotka törmäävät suoraan vasten
Avaruuden Hirviön tomu- ja kaasumassoja, sataa enimmän meteoreja,
sieltäpäin lähtevät vyörymyrskyt ja siellä on syntyvä suurin paine ja
korkein lämpötila.
Näin paljon tiesi Turja nyt jo.
Mutta jälellä olivat vielä ratkaisevimmat kysymykset: _Jaksaako
aurinkokunta sivuuttaa Avaruuden Hirviön ja sivuuttaako Eros
onnellisesti Avaruuden Hirviön lukemattomat seuralaiset -- ennenkaikkea
tuon Polyhymnian_? -- Näihin kysymyksiin voi Turja vastata
aikaisintaan noin vuoden kuluttua.
Mutta hän on kärsimätön. Hän ei tahdo jaksaa odottaa omien laskujensa
tuloksia. Hän kiristää Tulemalta totuutta tuon tuostakin. Hän
keskustelee hänen kanssansa, uhkaa häntä, hän tahtoo ikäänkuin ottaa
ulos pääkopasta hänen aivonsa ja tarkastella toimivatko ne
täsmällisesti, voiko niihin luottaa -- mutta aina ne tuntuvat hänestä
pehmenneiltä, pöhöttyneiltä ja veltoilta. Aivan kuin masma niistä
löyhkäisi! Ja aina hän saa häneltä kalmanhajuisen vastauksen:
-- Entä sitte? Hajoaapa tämä tähtimurumme tomuksi ennemmin tai
myöhemmin. Tomu on kuitenkin kaiken loppu. Mitä meitä liikuttaa,
_milloin_ tulee iankaikkinen rauha ja unohdus? Tulee se kumminkin.
On viimeistä atomia myöten yhdentekevää, oletteko Te täällä sätkytellyt
hetken kauemmin tai ette -- ja yleensä olemmeko me kaikki olemassa
tässä tulemisessa vuosituhatta lyhyemmän tai pitemmän ajan. Miksi
vaivata itseänsä tällaisilla asioilla -- -- --? Minä olen laskenut --
se kuuluu minun virkaani -- saan siitä toimeentulon. Mutta Te -- -- --.
Pitäkää Te vain hyvänä Sorjaa! Aa, olisipa minun hallussani sellainen
ihanuus -- minä viis silloin tähtien kohtaloista. On olemassa vain yksi
meille miehille mielenkiintoinen tähti: nainen, ja ainoastaan yksi
meille todellinen vetovoima: rakkaus.
Turja havaitsee, että ei ole siitä miehestä totuuden perustukseksi.
Itsensä hänen on totuus valloitettava maksoi mitä maksoi. Mutta hänen
mielikuvituksensa lentää tosiasiain edelle. -- Aurinko voi vajota
Avaruuden Hirviön helmaan tai törmätä sitä kierteleviin massoihin.
Kummassakin tapauksessa on elämän satu tällä tähdellä, meidän
tähdellämme, lopussa -- ihmiselonkin satu, ja sen juuri ennenkaikkea.
-- Entä jos aurinkomme jaksaa sivuuttaa uhkaavan tuhon onnellisesti,
mutta Eros törmää yhteen jonkun kiinteän massan kanssa? Täytyykö tämän
täällä kukkivan elämän silloinkin ehdottomasti kuolla? Täytyykö
ihmiselon sammua? Voihan ajatella, että jää jälelle vielä kiinteä
massa, tähdenkappale, jolla itää elämän siemen. Voisiko ihminen
pelastua sellaiselle kappaleelle?
Näin vyyhteävät Turjan ajatukset hänen astellessansa tähtitornista
asuntojen ohi itäänpäin kulkevaa tietä.
On tyyni, mahdollisimman selkeä yö. Hänen takaansa tulevassa Avaruuden
Hirviön kalpeassa valossa kumottavat asunnot ja heittävät varjoja,
mietoja ja sekavia. Ne häälyvät ja tanssivat, samoinkuin valokin häälyy
ja värähtelee. Koko maisema: asutuskeskus teineen ja kanavineen,
kasvitarhat ja pellot, vuoriston rinne ja huiput ja tulivuoren soihtu
tuolla kaukana idässä, kaikki tuntuu oudolta ja salaperäiseltä tässä
satumaisessa valaistuksessa, usva- ja auerharsojen leijaillessa siellä
täällä. Turjasta tuntuu niinkuin tämä maa tässä yössä hiljaa väristen
odottaisi tuhoansa.
Tuleman laskujen mukaan ei Eroksen ja Polyhymnian ensimmäiseen
kohtaukseen ole enää vuottakaan. Turja on ryhtynyt varusteluihin jo
tämän tapahtuman varalta.
Koko hänen ja hänen mukanansa seuranneitten kansalaistensa työ
Ekvatoriassa tähtäsi loppujen lopuksi tähän pisteeseen. Olivatpa heidän
suunnitelmiensa, heidän järjestelyjensä ja mullistustensa piirustukset
millaiset hyvänsä -- aina niissä viivat tähtäsivät, jos osasi niitä
oikein katsoa, oikean perspektiivin hakea, tuohon yhteen ja
samaan pisteeseen; _Kohtauksiin tai yhteentörmäyksiin toisten
taivaankappaleiden kanssa_.
Kun annettiin maata entisille orjille, kerjäläisille ja
mökkiläisille, toivottiin heiltä liikenevän aikaa perehtyäkseen yleensä
luonnonlakeihin, tieteisiin ja tieteen soveltamiseen elämään -- ja
myöskin ottaakseen osaa yhteisiin varusteluihin. Entisen sotajoukon
sijasta aiottiin luoda koko kansasta kylmäverinen, selväjärkinen ja
kaikin puolin varustettu armeija taistelemaan Avaruuden ankaroita
kohtaloita vastaan. Entisten sotasoutujen ja rautaputkien sijasta
aiottiin luoda kasematteja kylmää ja kuumaa vastaan, vuoriasuntoja
tulvia vastaan, kaasunaamareja myrkyllisiä kaasuja vastaan, nopeita
kuljetusneuvoja, joilla kansa voitaisiin siirtää maapallon puoliskolta
toiselle, ja niin edespäin.
Tätä varten taattiin myöskin entisen vallassäädyn jäsenille riittävä
toimeentulo, heistä toivottiin opettajia, johtajia, keksijöitä --
heillä kun oli vuosituhantinen aivokulttuuri -- -- --. Järjestettiin
jättiläismäinen valistustyö, opetustyö. Suurin osa välineistä luotiin
aluksi Uudessa Borealiassa. Sen voima-asemat jauhoivat valistusta
Ekvatorialle: tukuttain kokeiluvälineitä, laboratoriovälineitä,
tuhansia liikkuvia kuvia koneista, luonnontapahtumista,
tähtimaailmasta, Avaruuden Hirviöstä -- -- -- Maaveturit ja
"valistuslaivat" kiertelivät Ekvatoriaa ja seisovat opistot panivat
parastaan.
Mutta Turjasta tuntui toisinaan kuin olisivat he pyöritelleet käsissään
kuollutta ainetta. Se ei tuntunut muovautuvan, se ei tuntunut alkavan
ollenkaan pyöriä _itsestään_. Se siirtyi kun siirrettiin, se nousi
kun nostettiin, se putosi kun pudotettiin. Mutta tämä kansa ei
näyttänyt ollenkaan omaavan yhtenäisyyden vaistoja, kykyä nähdä
yhteistä päämäärää ja tuntea yhteistä tahtoa. Se oli niinkuin joukko
ilmaan heitettyjä vesipisaroita, jotka putoavat minne kutakin tuuli
vie. Kullakin oli vain _yksi_ ajatuskeskus: oma itse -- mitään
muuta polttopistettä ei tämän kansan ajatuksen säteille näyttänyt
löytyvän mistään päin -- ei maan pinnalta eikä Avaruudesta.
Turja oli koettanut aluksi yhdistää heidän ajatuksiansa aivan
alkeellisilla keinoilla, maanpinnalle luoduilla polttopisteillä:
yhteisillä viljelyksillä, voima-asemilla, aluksilla ja niin edelleen.
Siten hän aikoi totuttaa heitä näkemään yhteisiä päämääriä. Mutta siitä
ei tullut mitään. Se mikä ei ollut kunkin yksityistä "omaa", oli
sellaista, jota ei ollut kartutettava ja hoidettava, vaan petkutettava
ja varastettava itselleen. Tämä kansa ei näyttänyt oppivan koskaan
tuntemaan mitään muuta "omaa" kuin sen, mille sai tehdä yksin ihan mitä
tahtoi.
Sitte ajatteli Turja, että vaikka nämä pienet yhteiset päämäärät
maanpinnalla eivät pysty yhdistämään tätä kansaa -- tai näitä kansoja,
niin totta sen sitte tekee Avaruudesta uhkaava tuho, tuo suuri, valtava
Avaruuden Hirviö. Ja hän alkoi saarnata ja saarnauttaa siitä. Kansa
kuunteli ja ihmetteli hetken, näytti olevan kiihdyksissään ja
kauhuissaankin. Se pauhasi, viittoi ja touhusi. Se väitteli,
suunnitteli ja esitti lukemattomia "teorioja" ja "periaatteita" tästä
kysymyksestä. Syntyi filosoofisia kouluja ja suuntia, erakkoja meni
erakkoluoliin sitä ongelmaa miettimään. Temppeleihin lisättiin
rukouspyöriä, joissa oli rukouksia Avaruuden Hirviötä vastaan.
Lapset leikkivät Avaruuden Hirviötä.
Mutta kun kansa oli purkanut tunteensa, kun aalto oli ohi ja tämä muoti
haalistunut, niin ei juuri kukaan välittänyt koko jutusta. Kaikki
joivat masmaa, rakastelivat ja söivät ja petkuttivat toisiaan, niinkuin
ennenkin.
Se oli sellaista tahdasta se kansakokoelma!
Ei kuitenkaan aivan kaikki. Siellä täällä laaksoissa ja villien jokien
äyräillä oli kansoja, joiden joukosta Turja löysi edes kipinän
korkeampaa yhteistä tahtoa. Siellä värähtivät muutamat aivot hänen
esittämänsä suuren tehtävän satuttamina, sieltä lähti joukko
taistelijoita, jotka näkivät päämäärän. Nämä ynnä Borealian kansa,
josta hyvin suuri osa oli muuttanut Ekvatoriaan, pitivät koossa
Ekvatorian yhteiskuntaa ja järjestivät sitä.
Kullakin kansalla oli parlamenttinsa ja nämä asettivat koko Ekvatorian
parlamentin. Turja ja Sorja, jotka olivat mies ja vaimo, oli valittu
Ekvatorian työpäälliköiksi.
Oli siis vielä kipinä jälellä siellä täällä siitä korkeasta terveestä
sivistyksestä, mikä oli kukoistanut tällä tähdellä näiden kansojen
keskuudessa tuhansia vuosia sitte. Oli vielä muutamissa aivoissa
jälellä, alitajunnassa, periytyneenä, yhteisvaiston ja työtarmon aihe.
Mutta vain muutamissa. Kaikkein useimmista oli Ekvatoria sen pyyhkinyt
pois ja ihmiset olivat vajonneet lähelle eläinten astetta -- sisäisesti
-- vaikka ulkonaiset muodot olivat säilyneet.
-- Se on kummallista! ihmetteli Turja toisenkin kerran. Mistä se
johtuu? Ekvatorian luonnostako? -- Sehän on, varsinkin aikoinaan, ollut
veltostuttava, aisteja kutkuttava. Tuollainen ruumista hyväilevä,
huumaava lämpö ja tuoksu ilmassa, muheva multa, runsaat luonnonantimet
-- -- --. Vai johtuuko se vuosituhannen kestäneistä kummallisista
yhteiskunnallisista oloista -- kaikki koettavat nyt matkia vallasluokan
elämää -- -- --?
Johtuuko se tästä kansojen sekasotkusta, siitä, että kansat ovat
jättäneet vanhat asuinsijansa ja jättäneet sinne kaiken muunkin
parhaansa, jättäneet kulttuurinsa perustan ja pohjan ja täällä niillä
on jälellä vain vaistot. Tämä maapallon jäätyminen on temmannut kansat
irti maaperästä ja kulttuuriperustasta ja heittänyt ne kuljeksimaan
vailla sivistyksen edellytyksiä ja apuneuvoja, sekaantumaan ja
omistamaan toistensa heikkouksia. Niin se voi olla, voipa
hyvinkin -- -- --.
Mutta tahdasta ovat nyt nämä kansat, ovat totta totisesti! Ihmisillä on
täällä ankara alkeellinen mittausoppinsa, jonka mukaan maailmansäteet
lähtevät minusta itsestäni, eivätkä enää tapaa koskaan toisiaan. Ja
mahdottomalta näytti saada tämän kansan aivoja noudattamaan korkeampaa
geometriaa, jonka mukaan säteetkin kohtaavat vielä toisen kerran
samassa pisteessä -- toisessa pisteessä, yhteisessä päämäärässä.
Jota lähemmä Turja saapui asuntoansa, sitä tarkemmin hän tunsi
sivuuttamansa asumukset ja niissä asuvat.
-- Tämäkin mies tässä asumuksessa, vallasluokan jäsen, oli suuren
mylläkän aikana orjien käsissä: hetki vain -- ja hän olisi lakannut
täällä tepastelemasta. Mutta Turjan miehet ennättivät pelastamaan.
Kovasti vihasivat orjat häntä. Oli pidellyt tuhmasti heidän tyttäriään,
nuoria tyttöjä, oli juonut masmaa ja nylkenyt mökkiläisiänsä. Mutta jäi
henkiin Turjan miesten avulla. Sai pitää suuren osan maastansakin ja
elelee nyt siinä, rellittelee. Valmistaa masmaa, myö naapureillensa,
juottaa heitä, ottaa armoilleen ja lopulta syö heidät maaltansa pois.
Oli muuankin entinen orja hänelle velkaa. Kuolemata teki mies ja pieni
poika jäi puille paljaille. Viimeisiä henkäyksiään veteli kuoleva, kun
tuli tämä mies turilas, vei tavarat velasta, kannatti vielä kuolevankin
ulos ja sanoi, että maa ja asumus on hänen. -- Tämä sama mies kulkee
valistuskokouksissa, puhuu suulla suurella Avaruuden asioista,
"yhteisistä päämääristä" ja "korkeista periaatteista" -- ja myö
kokoontuneelle kansalle masmaa ja imee itse niin että on käppyrässä.
Mikään muu ei tätä miestä liikuta todenteolla, sen Turja tietää, kuin
toivo, että vallasluokka pääsisi entiseen asemaansa. Siksi hän saarnaa
tyytymättömyyttä nykyiseen järjestelmään: Se sortaa viljelijöitä, se ei
kuule tämän kansan parhaan osan ääntä, se maksaa mannun viljelijöille
liian alhaisen hinnan -- -- -- Järjestys, järjestys pitäisi saada, pois
ohjaksista ne roskajoukot, yhteiskunnalle vaaralliset! Aisoihin ja
ruoskaa selkään!
-- Tässä taasen asuu kaksi naapuria: suuren maan omistaja ja pienen
asunnon omistaja, joka on sopimuksella saanut edelliseltä maata. He
joivat kerran masmaa yhdessä ja riitaantuivat. Suuren maan omistaja
tahtoi ajaa nurkkapielistänsä pois vihaamansa miehen. Hän varastutti
pienen asunnon mieheltä heidän sopimuksensa ja aikoi ajattaa hänet
tielle. Mutta pienen asunnon mies sai erään orjanaisen kautta tietää
juonen ja orjanainen varasti hänelle sopimuksen takaisin. Pian sen
jälkeen paloi suuren maan omistajan asumus ja hän luuli silloin myöskin
tuon sopimuksen palaneen. Mutta se löytyikin pienen asunnon
omistajalta. Sitte tuli kumous, suuren maan omistajalta otettiin pois
enemmänkin maata ja orjat vapautettiin ja yksi niistä kertoi siitä
taistelusta, mitä naapurit olivat ajastaikoja keskenänsä käyneet. --
-- Kas tässä se vasta asuukin periaatteiden mies! Hän julistaa niitä
joka paikassa ja tilaisuudessa. Hän lyö nyrkkiä pöytään ja sanoo, että
"oikeus maan perii". Ja hän puhuu Suuresta Hengestä, hän kauhistuu ajan
ja varsinkin vallasluokan "aateköyhyyttä" ja nautinnonhimoa. "Se on
periaatteellisesti oikea kanta", puhelee hän, tai: "Tuollainen
huojuminen ja heiluminen kiusaa periaatteen ihmistä". Mutta kun tulee
paikka, missä pitäisi panna kova kovaa vastaan ja seistä kannallaan,
niin tämä mies osuukin melkein aina kultaiselle keskitielle tai sille
puolelle, joka voittaa. Hän on pehmoinen, pumpuloitu ja pulikoitsee
ilman mitään periaatteiden painolastia virran pinnalla eteenpäin ja ne,
jotka ehkä ovat hänen "periaatteisiinsa" takertuneet -- ne hän jättää
aivan yksinkertaisesti kuivalle yksinänsä mietiskelemään hänen
periaatteitansa. Ainoastaan silloin kun hänellä on joukkojen tahto
takanansa ja kun hän haistaa, että hän voittaa -- silloin hän esiintyy
pauhuten ja meluten ja näyttelee profeettaa.
-- Täällä asuu nainen, joka on vastenmielisimpiä, mitä Turja on koskaan
tavannut. Sellainen imellys, sellainen kuin lintu kiima-aikana. Karma
nimittää häntä _kaukorakastajaksi_. Hän huolehtii ja puhuu ja
kirjoittaa nim. aina kaukaisista asioista tai joistakin ihmeellisistä
tunteista, jotka kummittelevat vallasluokan laiskoissa aivoissa. Mutta
hätää ja puutetta omissa nurkkapielissä -- sitä hän ei näe, siitä hän
ei puhu.
-- Tuossa asuu monessa suhteessa kunnon mies, entisen vallasluokan
jäsen. Hoitaa maitansa, tekee työtä, terveet reippaat aivot, käy illoin
aamuin temppelissä vääntämässä rukouspyörää, pitää hiukan
naapuristaankin huolta. Mutta ei pidä erehtyä odottamaan häneltä mitään
näkemyksen kaarta, joka ampuisi paljoakaan yli hänen oman maansa
rajojen, puhumattakaan siitä, että se tavoittaisi Avaruutta.
Näin kulkevat kuvat Turjan mielessä, soljuvat ohi sitä mukaa kuin
asumukset ilmestyvät yöstä ja jäävät jälkeen. Niitä tulee ja menee,
tulee ja menee, toinen toistansa kummempia. Niistä muodostuu kokonainen
kudos, kokonainen valtava näkemys, kuva tämän kansan luonteesta,
kehitystasosta, sen voimista, kyvyistä ja mahdollisuuksista. Ja kun hän
katsoo tätä taustaa vasten Avaruuden ongelmaa ja tulevaa suurta
taistelua, niin laskeutuu hänen mieleensä raskas paino. Tämä paino on
häntä vanhentanut. -- -- --
Jo lähenee hän Kapitoliota, jonka huipussa loistaa punainen pallo.
Valaistus välmehtii ja usma- ja auerharsot leijailevat ja tanssivat ja
tihenevät hiljalleen. Meteorien suihke, rätinä, vongunta ja
salamoiminen on Turjalle jo siksi tuttua, että hän ei sitä huomaakaan.
Kun hän kulkee eräässä notkossa, tiheässä, notkoa pitkin vaeltavassa
sumuvirrassa, tulee hänen vastaansa kaksi miestä. Hän silmää heitä --
he säpsähtävät ja katoavat kiireesti usvaan ja varjoihin. Turja jatkaa
ensin matkaansa, mutta pysähtyy sitte äkkiä.
Tuhat tulimmaista! Mitä leikkiä tämä on?
Hän muisti, että hän tunsi nämä miehet. He olivat Borealian miehiä. Ja
mikä kaikkein kummallisinta -- heidän piti kuulua Turman retkikuntaan
-- tuohon retkikuntaan, jonka hän lähetti Vanhaan Borealiaan vuosia
sitte ja joka hukkui jäljettömiin pohjoisille jäätiköille. Turja oli
aivan varma, että se ei ollut saapunut Vanhaan Borealiaan -- eikä hän
tiennyt myöskään, että siitä olisi yksikään mies palannut Ekvatoriaan.
-- Ja nyt tulivat nämä miehet häntä vastaan Kapitolion tiellä. Ovatko
he käyneet Kapitoliossa? Vai näkikö hän näkyjä? Erehtyikö hän?
Kosmoksen nimessä: ei! Hän näki selvästi. Eiväthän hänen aivonsa vielä
vanhuuttansa höpsi. Hän näki varmasti toisen miehen erikoisen tutut
piirteet ja arven, jonka hän sai eräässä räjähdyksessä Vanhassa
Borealiassa.
Turja asteli nyt rivakasti ja saapui Kapitolioon. Siellä odotti häntä
Sorja hämyisessä suojassa, ohuessa ruumiinmukaisessa puvussa. Hän
säteili kauneutta ja lämpöä. Turja pysähtyi hetkeksi ihailemaan hänen
ruumiinsa viivojen jaloa suloa, hänen muotojensa täydellisyyttä. Ja
Sorja odotti häntä luoksensa, huulet avoinna, silmät loistaen. Turja
tunsi, että nyt se tapahtuu -- nyt murtuu raja-aita heidän väliltänsä,
nyt sulaa jää, nyt hellittää se salaperäinen voima, joka on
lukemattomat kerrat temmannut hänet Sorjan tulisesta syleilystä
takaisin jäätävään, kylmään yksinäisyyteen, joka on aina tukehduttanut
heidän antautumisensa tulen kesken.
Hän rientää Sorjan luo, he syleilevät. Turja katsoo häntä silmiin.
-- -- -- Silloin se taas iski. Niissä ihanissa silmissä näkyi
kirkkauden takana tumma, jäätävä välkähdys kuin timantin särmä. Ja
samassa Turja silmäsi Urjan kuvaa seinällä ja muisti kysyä, kävikö
Kapitoliossa kaksi Borealian miestä. Hän tunsi miten Sorjan ruumis
värähti, miten sen sulava pehmeys muuttui kiinteäksi jännitykseksi,
miten se ikäänkuin hiljaa pakeni hänestä.
-- Ei. Ei ole käynyt ketään.
Loisto oli sammunut Sorjasta, hän oli melkein synkkä.
Ja silloin tuli taas heidän välillensä se paino, se salainen,
tuntematon -- -- --. Ja Turja painoi hiljaa kiinni sen oven, jonka
Sorja oli jättänyt auki mennessänsä omaan suojamaansa.
Mutta Turja ei tiennyt, että Sorja käveli aamuun saakka suojamassansa.
Hän väänteli käsiänsä, hän puri hammasta tuskasta ja raivosta, hänen
poskillansa oli kuumeinen loiste ja hänen silmissänsä paloi villi tuli.
-- Onko se Sonja, onko se tuo lutka, mumisi hän. Oh, kolmannella
kerralla et pääse käsistäni! Tällä kertaa sinä et vie minulta
miestä ---- --
Yöstä tuli aamu.
Turja ilmoitti lähtevänsä keskustelemaan Karman, Taitsan ja Sonjan
kanssa ja tiedusti, lähteekö Sorja mukaan.
-- Mitäpä minä. Onhan siellä Sonja, vastasi Sorja.
Turja katsoi häneen pitkään, hänen otsansa kohosi ylvääseen asentoon ja
silmät kirkastuivat. Ja sitte hän otti tyynesti kypärän, sovitti sen
päähänsä, ilmoitti kumahtavalla äänellä, milloin hän tulee takaisin ja
astui ulos.
Hänen mielensä lainehti, mutta siitä ei näkynyt ulospäin merkkiäkään.
Hän oli näkevinänsä tältä kohdalta Sorjan mielen pohjaan saakka. Hän
oli näkevinänsä miten oikukas, järjetön ja kuivettunut oli tässä
suhteessa Sorjan muuten niin kirkas logiikka, ajatusjuoksu. -- -- --
Hän suorastaan vainosi ja piteli pahoin Turjaa tässä suhteessa. Jonkun
naisen, jonkun ainoan silmäyksen vuoksi, jonka hän oli keksivinään, hän
menetti malttinsa, hän sähisi ja kuohui, niinkuin olisi ilkeyden
tulivuori ollut hänen sisässänsä.
Turjan tyynen pinnan alla kierteli monta kertaa ankara tuska. Hän ei
jaksanut nousta kaiken yläpuolelle. Hän näki että Sorjan aivoissa,
mielessä oli tällä kohdalla ikäänkuin kuivettunut paikka ja hän kärsi,
kun ei ollut voinut tehdä sitä eläväksi. Hän syytti tästä itseänsä
-- -- --. Mutta toiselta puolen hänen asemansa tuntui hänestä
naurettavalta. Hänen täytyy taistella ja kärsiä naisen oikkujen vuoksi
-- sillä aikaa kun aurinkokunta kiitää kenties tuhoansa kohti ja kun
Avaruuden ongelma kysyisi kaiken hänen tarmonsa ja voimansa. Se on
tosiaankin suurenmoista! Mutta niin se nyt kuitenkin on. Hän ja Sorja
kuuluvat yhteen kaikesta huolimatta. Taistelu yhdistää heitä. Sorja on
nerokas ja tarmokas. Hän on ratkaissut monta pulmaa, hän on ajanut
tahtonsa perille häikäilemättä. Turja tarvitsee häntä, taistelu
yhdistää heitä -- niin hän luuli.
Mutta silloin tällöin tekee Turjan mieli Sonjan seuraan. Se on kuin
lepoa hänelle. Sonjan puhelussa on viileää, unettavaa lepoa, niin että
se tuo mieleen rauhaa. Hän soittaa ja laulaa, hän laskee leikkiä. Hän
ymmärtää kaikkea ja kaikkia, hänen mielensä on kuin itse elämän syli,
johon ajatukset voivat heittäytyä turvallisesti, josta ne voivat löytää
osanottoa. Hänen läheisyydessään ei ole taistelua vaan rauhaa.
Turja lähestyykin jo Sonjan ja Taitsan asuntoa.
Astuessaan sinne sisälle huomaa hän, että Sorja lähtee sittekin
Kapitoliosta tänne päin -- -- --.
* * * * *
-- Sanokaa nyt minulle, miten saamme tämän kummallisen kansan
varustautumaan ensimmäisen Polyhymniakohtauksen varalta? kysyi Turja
Karmalta, Taitsalta ja Sonjalta. -- Minä olen jo melkein toivoton.
-- Ainako tämä kansa tuntuu Teistä kummalliselta, nauroi Sonja.
Tottukaa toki jo siihen.
-- En ikänä. Se on aivan mahdoton kansa.
-- Missä suhteessa?
-- Joka suhteessa.
-- Sanokaa nyt kerran arvostelunne tarkemmin, määritellymmin, jotta
saan puolustaa tätä kansaa.
Minä en kyllä ole koskaan sietänyt tuota roskaväkeä, mutta minä taitan
peistä yksintein senkin puolesta.
Koska te moititte yhdessä tukussa Ekvatorian kansaa, niin minä
puolustan sitä myöskin tukuttain, tekemättä eroa oman kansani ja orjien
välillä. Tämäpä on hassua: Sonja Ounantytär roskajoukon ritarina. No.
Antakaa kuulua!
-- Olen näinä vuosina, tähän kansaan tutustuessani, nähnyt niin paljon
omituisia piirteitä, etten tiedä, mistä alkaisin. -- -- -- Esimerkiksi.
Mihin täällä perustuu ihmisten kunnioitus? Omaisuuteen -- eikö niin.
Mihin perustuu valta? Omaisuuteen -- eikö niin. Täällä saa sangen
merkillisellä tavalla kunniaa ja valtaa. Täällä saa ensiksikin
omaisuutta sellaisella kummallisella tavalla, jota kutsutaan
"perimiseksi" -- ja sitä omaisuutta seuraa myöskin ihmisten kunnioitus
ja valta ihmisten yli. Täällä perii muuan poika, suuri lurjus ja
suurimpia tuhruksia tämän tähden pinnalla, suuren omaisuuden. Häntä
kunnioitetaan, hänellä on valtaa. Tuolla tekee kunnon mies koko ikänsä
työtä, kaikille hyödyllistä työtä -- ja kärsii kurjuutta. Täällä köyhä
tutkija murtaa tutkimuksen vuorta, esittääkseen tälle kansalle
totuuksia, joille se voisi elämänsä perustaa -- hän kuolee unohdettuna.
Vaikka täällä ihminen saisi omaisuuden sormeansa liikuttamatta, vaikka
hän sitä hankkiessaan pettäisi toisia, söisi yhteiskuntaa -- niin on
hän kunniassa ja vallassa sen saatuaan. Eikö tämä ole kummallista?
Mikä on yhteiskunnan, sivistyksen ja kehityksen perustus? Eikö se ole
työ, kaikkinainen työ, ajatustyö ja ruumiillinen työ. Minä en tarkoita
sitä, mitä yksi oppi tässä maassa saarnaa: että kaiken luo lihastyö. Ei
suinkaan. Yhden neron, yhden keksijän elämäntyö saattaa vastata
miljoonia ja taas miljoonia laiskojen miesten työpäiviä. Mutta joka
tapauksessa työ, uuden luominen, luo yhteiskunnan ja kulttuurin. Mutta
tämä kansa ei näy sitä tuntevan. Täällä ei kunnioiteta ihmistä sen
mukaan mitä hän _tekee_, vaan sen mukaan mitä hän _omistaa_.
Ja se merkitsee samaa elämälle, kuin jos voiman sijaan asetettaisiin
kaikkialle massa tai auringon sijaan pimeä möhkäle avaruudesta.
Borealian kansan keskuudessa ei sellainen tulisi ikinä kysymykseen.
-- Mutta eikö se johdu yksinkertaisesti siitä, puuttui Sonja puheeseen,
että omaisuus ihmisellä merkitsee sitä, että hän _on tehnyt_
jotain ja saavuttanut sen työllä. Ihmiset ovat oppineet tästä
tuloksesta näkemään juuri työn ja työntekijän arvon?
-- Katsokaa ympärillenne! Merkitseekö omaisuus Ekvatoriassa sitä?
-- Minun täytyy myöntää, että eihän se yleensä nyt sitä merkitse.
-- Siinäpä se, siinäpä se. Se on saattanut joskus kaukaisessa
muinaisuudessa merkitä sitä, _työtä_ nimittäin. Ja ehkä tämä
omituinen järjestys on muisto niiltä ajoilta. Mutta silloin se on aivan
liian vanha järjestys. Ihmisten kunnioituksen perusteet ovat aivan
tuhansia vuosia liian vanhat. Ne ovat todellisen elämän kanssa
ristiriitaiset ja myöskin nykyään terveen elämän vastaiset.
Tästä yleisestä virheellisestä ja kummallisesta perustasta johtunee
sitte se, että maanomistajat, ennenkaikkea Teidän oman luokkanne
jäsenet, hyvä neiti Sonja, kehtaavat pitää suurta melua merkityksestään
-- siitä että he sallivat omistamiensa maiden kasvaa ravintoa ihmisille
ja sallivat köyhien ja mökkiläisten tehdä työtä näillä mailla.
-- Mutta tekeväthän pienempien maapalojen omistajat itsekin työtä
ahkerasti.
-- Kyllä. Mutta he eivät pidäkään itsestään melua ja väitä
kannattavansa tätä maailmaa hartioillansa.
Tästä yleisestä järjestyksestä, joka on samaa kuin oikea myönteinen,
elämän lakien mukainen järjestys nurinpäin käännettynä, johtunee
myöskin sitte se, että täällä tosiaan kerjäläisten lauma on tainnut
menneinä aikoina olla ahkerin joukko. Ne, joilla on omaisuutta, eivät
tee työtä, sillä heillä on jo kaikki, mitä tässä yhteiskunnassa voi
saavuttaa, heillä on _omaisuutensa_ perusteella kaikki tämän
yhteiskunnan tarjoamat edut. Ne taasen, joilla ei ole omaisuutta,
välttävät työtä, koska sillä ei saa yhteiskunnan suomia etuja. Työllä
ei yleensä ole saatu omaisuutta, sitä on saatu petkuttamalla ja
keinottelemalla.
Tämä kaikki on meille Borealian asukkaille niin outoa ja
kummallista, että tuntuu ihan siltä kuin olisimme tulleet toiselle
taivaankappaleelle, jolla aivan uudet nurinkuriset lait ohjaavat
ihmiselämää.
-- Mutta tekeväthän ihmiset yleensä täällä sentään työtä. Näenhän minä
sen omilla silmilläni. Ja näette Tekin, jos tunnustatte, väitti Sonja.
-- Olen laskenut, että tämä kansa tekee ja luo noin kymmenennen osan
siitä, mihin sillä riittäisi energiaa, jos se sen tarkoin käyttäisi,
jos se järjestäisi yhteiskuntansa suunnitelmanmukaisesti _työtä_
silmällä pitäen, pitäen silmällä sitä ihmisen toiminnan ainoata oikeata
johtotähteä, että kaikki on siten järjestettävä, jotta energia tulee
mahdollisimman tarkoin käytetyksi ihmisten yhteisen elämän,
yhteiskunnan, kulttuurin hyväksi.
-- Se ei ole ihme, puuttui nyt puheeseen Karma. Eihän täällä tutkita
työtehon edellytyksiä, siihen vaikuttavia tekijöitä, työtehon
kohottamista, työvoiman kuntoa, sen kehittämistä ja sen kulutusta.
Täällä on tuhansia filosofeja, jotka mietiskelevät ja tutkivat
kaikennäköisiä hassutuksia, nuuskivat tuhansia vuosia sitte kuolleiden
kielten päätteitä, rakentelevat tuhansia erilaisia filosofisia
järjestelmiä -- mutta yhteiskunnan ja kulttuurin perustusta ei kukaan
tutki. Ainoat työn tutkimuslaitokset näyttävät täällä aikaisemmin
olleen ruoska ja nälkä.
-- Niin, jatkoi Turja. Eikö teistä Sonja ja Taitsa tunnu kummalliselta
se, että ihmiset täällä niin vähän kiinnittävät huomiota ympäristöönsä,
lähimmäisiinsä ja yhteiskuntaan? Heille näyttää luomakunta ja Avaruus
supistuvan yhteen elolliseen pisteeseen: minä itse. Kun se on saanut
tarpeensa, niin mitäpä väliä yhteiskunnan ja kulttuurin perusteista,
mitäpä väliä tuottaako työ enemmän tai vähemmän tuloksia! Borealiassa
on asia toisin. Siellä oma minä ja yhteiskunta ovat samaa kudosta,
siellä on kansa taistellut niin kauan yhteisvoimin, että on kasvanut
kaikkia yhdistävä kudos ja pääasiassa tämän kokonaisuuden puolesta
puhuvat vaistot.
Täällä Ekvatoriassa luulee jokainen kantavansa olemiston origoa,
olemiston akseliston keskipistettä omassa itsessään ja jokainen
ajattelee ja tuntee _minäkeskeisesti_, minähakuisesti, jos on
kysymys eduista, minäpakoisesti, jos on kysymys velvollisuuksista. Tämä
"minäkeskeisyys" on kehittynyt täällä suorastaan huvittaviin muotoihin.
Onhan täällä olemassa filosoofinen oppi, joka epäilee, _onko yleensä
muita kuin minä ollenkaan olemassa_, onko koko ympäröivää maailmaa
olemassa, muuta kuin _minun_ aivoissani. Ha ha ha. Ajattelehan
Karma! Tulee mies, joka epäilee oletko sinä olemassa.
-- Minä annan sille selkään, kyllä se sitte uskoo, että minä olen
olemassa täyttä päätä.
-- Täällä tätä oppia vanutellaan, venytellään ja mietitään, sillä aikaa
kuin maan kohtalo huutaa työhön ja taisteluun. Laiskat miehet ja naiset
ottavat kyllästyneitä asentoja, imevät masmaa ja panevat
kysymyksenalaiseksi, mikä oikeastaan on olemassa ja onko mitään
tarkoitusta.
Ja näitä minäitse-filosoofeja säestävät minätaiteilijat, jotka pitävät
oman mielensä marmatuksia, omien hermojensa kepposia niin merkillisinä,
että koko kansan täytyy niistä ehdottomasti lukea lauluja ja
kertomuksia, jotka eivät näe ympärillänsä, yhteiskunnassa mitään
kirjoittamisen arvoista -- tai jotka ylistävät hiljaista
tyytyväisyyttä, yksinäisyyttä ja kaikkien niskaa ja takapuolta
vaivaavien ongelmien hylkäämistä ja luonnon ihailemista. Nämä
tyytyväisyys- ja luonnonihailijatyypit ovat kaikkein vaarallisimpia,
sillä he yrittävät tehdä velvollisuuksistaan kieltäytymisestä hyveen ja
silata sen nautinnolla.
Borealian kansalainen ei usko, että olemiston keskipiste, origo, on
hänessä; hän katselee elämää ja olemistoa ulkokohtaisesti -- -- --.
-- Mutta minusta tuntuu, kuin Teistä Borealian kansa kokonaisuudessaan
olisi olemiston keskipiste. Te katselette kaikkea sieltä käsin, Te
vertaatte kaikkea oman kansanne elämään ja tapoihin. Minä myönnän
kernaasti, lisäsi Sonja, että kansanne voisi olla vaikkapa avaruuden
napa. Mutta ottakaa huomioon ne olosuhteet, missä Ekvatorian kansat
ovat eläneet.
-- Minä otan ne huomioon. Mutta en ymmärrä sittekään kaikkia näitä
kummallisuuksia.
-- Onhan täällä monia selviä rappeutumisilmiöitä, sitä ei voi kieltää,
myönsi Taitsa, joka tähän saakka oli vain kuunnellut keskustelua ja
silloin tällöin hiljaa puhellut saapuneen Sorjan kanssa. -- Esimerkiksi
oikeudenkäyttö, uskonnon kuolema, kaikki tämä ulkokultaisuus -- -- --.
-- Tietääkö Sonja, miten papit ehdottivat täällä oloja korjattavaksi
silloin suuren romahduksen jäleltä?
-- En.
-- He ehdottivat, että hankittaisiin temppeleihin lisää rukouspyöriä ja
säädettäisiin heille paremmat palkat ja sitä varten vero -- -- --.
-- Minä en tosiaan ole huomannut tämän uskonnon merkitystä. Kenties
sillä on jokin onnellistuttava vaikutus yhteen ja toiseen ihmiseen.
Mutta minä olen nähnyt suurimpien lurjusten käyvän vääntämässä
rukouspyörää ja kuvittelemassa itseänsä elukaksi. Ja he imevät masmaa,
syövät naapurejansa ja vihaavat vapautettuja orjia aivan niinkuin ei
mitään uskontoa olisikaan.
-- Mutta eiväthän papit voi kieltää heitä käymästä temppeleissä. Minkäs
heille tekee?
-- Papeilla on vaikutusvaltaa. Heidän tulisi ainakin julistaa totuutta
pelkäämättä. Heidän tulisi sanoa suoraan, että se ja se menettely on
häpeällistä.
-- Mutta pappiraukat menettäisivät tulonsa ja asemansa.
-- Siinäpä se. Taas tulemme siihen perusvirheeseen.
-- Tiedättekö, tämä ulkokultaisuus on jotain nerokasta, ylisteli Karma.
Minä uskoin siihen melkein vuoden tänne tultuani. Kun kuulin julkisia
puheita, luin kiertäviä viestejä ja näin yleensä vain ulkokuoren, niin
minä ajattelin, että täälläpä on miesten ja naisten suhteissa ankara
järjestys, tämäpä on ankarasti yksiavioinen maa. Minä luin esimerkiksi
hätähuudon "Eräs oikotie avioeron saantiin", jossa kiivailtiin sitä
vastaan, että toisiinsa työlästyneet aviopuolisot olivat kaikkien
luonnollisten ja kunniallisten keinojen puuttuessa lopulta keksineet
erään suunnattoman vaivaloisen, mutta samalla huvittavan salatien
avioeroon. He nim. antavat jollekin papille lahjoja, pyytävät että tämä
nuhteleisi heitä eripuraisuudesta julkisesti. Ja kun tämä julkinen
nuhde viedään oikeudelle, niin saadaan pitkien mutkien perästä avioero.
Onpa täällä avioero ja aviollinen uskottomuus harvinaista, ajattelin
minä, kun tuota luin. Luulin, että Borealiassa olivat tavat puhtaat.
Mutta jos aviomies -- tai -vaimo -- vakavasti pyrki eroon, niin sehän
myönnettiin. Emmehän havainneet mitään hyötyä siitä, että ihmisiä
naitetaan ja pidetään naimisissa pakolla.
Mutta täällä! -- Muuan heittiö levitti täällä sellaista oppia, että
piti järjestää aviosuhde vapaammaksi. Oh, kuinka häntä vastaan
jyristiin "kotien pyhyyden" ja "terveen yhteiskunnallisen elämän"
puolesta. Julkinen mielipide suorastaan myrskysi.
Ja ajatelkaa! Minä uskoin tähän! Eikö se ole suurenmoista, nerokasta!
Maassa, jossa avioeroja tapahtuu tukuttain joka päivä, avioeroja,
joista ei puhuta papille eikä tuomioistuimelle, maassa, jossa
moniavioisuutta pidetään yksityisessä keskustelussa luonnollisena ja
yleisenä tosiasiana! Maassa, jossa naiset metsästävät "lemmen mitat"
täyttäviä miehiä -- -- --.
-- Ja entäs oikeuslaitoksen ulkokultaisuus? jatkoi vuorostaan Turja.
Täällähän on kai vuosituhansia oikeutta jaettu masman höyryssä. Minä en
ole tavannut tuomaria, joka ei ole imenyt masmaa. Koko oikeus imee
masmaa, käräjäpaikka on ollut masman ja rähinän pesä, elostelun tulisin
pätsi. Siksi on käräjäpaikalle meno alkanut vakavampien ihmisten
keskuudessa merkitä jotain alentavaa. Mutta mitä sanoivat tuomarit, kun
me tahdoimme kieltää masman valmistuksen? -- He vastustivat aiettamme
-- ettei lain pyhyys kärsisi! Outoa -- eikö totta!
Onko syytökseni nyt tarpeeksi tarkasti määritelty, neiti Sonja? Miksi
Te ette puolustaudu?
-- Täällä Ekvatoriassa kuuluu talon emännän velvollisuuksiin jäädä
keskustelussa alakynteen, nauroi Sonja.
-- Siis pikkuseikkoihin saakka kieroilua, jatkoi Turja armahtamatta.
Ja loppuun saakka! Kuolemaan saakka! Kun ihminen elää täällä, parjaa
ja jäytää hänen elämäänsä tavallisesti ympäristö. Mutta kun hän
kuolee, rientävät kaikki vihamiehetkin palvomaan tuota _kuollutta
möhkälettä_, ruumista, ikäänkuin pelkäisivät he, että _se_
menee Elämän Herralle antamaan ilmi heidän tyhmyyksiään. Kun joku
todellinen mestari elää täällä, joku jumalallinen ihminen, joka tekee
suuren työn, niin harvat hänen elämäntyöstänsä välittävät. Mutta kun
hän kuolee, niin hänen _hengetöntä ruumistansa_ palvotaan. Minä
näen sinne kiiruhtavan miehiä ja naisia, jotka eivät tunne hituistakaan
sitä voimaa mikä on hänen elävästä olemuksestansa säteillyt, mutta
_ruumiin_ ääreen he kiiruhtavat. Eikö tämä ole vapisuttavan outoa?
Onko se symboli, enne? Kuoleman, kuolleen massan palvonta peloittaa
minua, se on elämän kieltämistä, Merkitseekö se ihmiskunnan loppua?
Kaiken loppua?
-- Muuan filosoofimme, lausui Taitsa, onkin sanonut: "Koska on mitään
jumalaa havaittu kaikkien mieleiseksi? Tavallinen meno on hirttää,
tappaa, ristiinnaulita jumalanne, kirota ja tallata heidät tylsien
kavioittenne alle vuosisadaksi, tai pariksi, kunnes keksitte heidän
olevan jumalia -- ja sitte rupeatte heistä kiljumaan, yhä kovin
pitkäkorvaiseen tapaan."
-- Tuo kenties pitää paikkansa kunnollisiin jumaliin nähden, totesi
Karma. Mutta sensijaan täällä kyllä palvotaan jumalia, jotka meidän
mielestämme ovat suuria hunsvotteja. Suurmieheksi tullakseen ja
saadakseen suitsutusta eräiltä hyvin vaikutusvaltaisilta taiteellisilta
makumestareilta täytyy olla vain suuri lurjus, imeä masmaa, tulla
kalpeaksi, saada selkäydintauti, olla joskus hulluna ja yleensä aina
mahdollisimman eriskummainen -- ja sitte sepittää joitakin lauluja,
joissa kuvataan "elämän yöpuolta", kiemurrellaan "maailmantuskassa",
voihkitaan, valitellaan ja ivataan niin että "sydän särkyy".
Täällä näkyy olevan muuan makumestarien joukko, jolle terveen ja
tavallisen elämän kuvaus on kauhistus, jotka eivät siedä taiteessa
nähtävän tämän kansan tavallista elämää, varsinkaan sen verevämpiä,
vahvempia puolia. Mutta sen sijaan nämä makumestarit rakastavat
"yönpuolista" taidetta, taidetta, josta paistaa rappeutumisen ja
kuoleman merkki. He kohottavat ihastuneena kätensä tervehtien miestä,
joka heille julistaa: "Minun aivoni sisältävät enemmän ruumiita kuin
yleinen hauta." "Olen maannut loassa, olen pyyhkinyt itseäni vereen".
-- "Tyhjyyden ja tyhjyydenkammon evankeliumi, pohjaton väsymys."
-- -- -- Huh, huh!
-- Ja kaiken yllä leijailevat sitte nuo kirotut periaatteet, virkahti
Sorja.
-- Niinpä niin. "Periaatteita" on niin että tämä kansa ihan
tukehtuu niihin. Ne ovat ikäänkuin usvaa, jossa nämä ilmaan heitetyt
pisarat, yksilöt, leijailevat. Borealian kansa ei ollenkaan tunne
"periaatteita". Se tuntee vain päämäärän, jonka elämä sille sanelee, ja
johdonmukaisen siihen pyrkimisen. On yksi kaikki kokoava päämäärä:
_Ihmiselon säilyminen ja kehitys tämän tähden pinnalla_. Siihen
pyrittäessä on kaikki seikat otettava huomioon, rata laskettava
kylmästi ja häikäilemättä, energia käytettävä tarkoituksenmukaisesti.
-- Mutta ei mitään "periaatteita". Piru vieköön Ekvatorian periaatteet!
-- Täällä eivät siis ihmiset ollenkaan elä teidän mielestänne, ilvehti
Sonja, he vain ovat ja hengittävät.
-- Aivan niin. Ja eräät taas, joiden ei pitäisi elää -- he elävät.
Läsnäolijat katsoivat Turjaa kummastuneena. Sorja siirtyi silmäilemään
ulos ja rummutti pöytään sormillansa.
Turja kertoi miehistä, jotka hän oli nähnyt viime yönä Kapitolion
tiellä. Karma hypähti kävelemään.
-- Tuhat tulimmaista! Hän tarkasti Sorjan selkää ja niskaa.
-- Kuulkaapa Sorja! Täällä kävelevät kuolleet. Tiedättekö Te siitä
mitään? Tai kenties Te osaatte herättääkin kuolleita -- -- --.
-- Emme. Mutta päinvastaista me osaamme -- se tuntui sisältävän enemmän
kuin sanat sanoivat, ja sitte tuli hymyillen jatko -- niinkuin näitte
vuosia sitte. Sorja oli kääntynyt ja hän oli pelkkää päivänpaistetta.
Turja nousi ja alkoi astella suojamassa. Hänen mielessänsä paloi taas
se yksi ja ainoa kysymys.
-- Sanokaa mitä meidän pitää tehdä! Minä pelkään, että Borealian kansa
saa taistella yksin suurimman taistelun mitä tämän tähden pinnalla on
koskaan taisteltu. Minä pelkään, että Ekvatoria juo masmaansa ja
lallattaa silloin kuin pitäisi toimia, että me emme saa siitä irti
mitään. Tämä kansa kantaa tuhoa itsessänsä. Sen elämä on kuin nurinpäin
käännettyä. Sille on kenties Avaruudessa jo tuomio lausuttu -- ja ehkä
sen mukana koko tähdellemme.
Hän pysähtyi.
-- Minä en luota tähän kansaan. Meidät voi tuho yllättää. Mitä te
sanotte, jos Tuleman laskuissa on masman höyryjä? Jos hän on laskenut
väärin -- ja laskenut meidät tuhon omiksi. Me emme vielä ole alkaneet
varustautua. -- Emme ole voineet, Avaruuden nimessä, emme ole voineet.
Kaikki on niinkuin vierittäisi hirmuisen raskasta kiveä. Entä jos
kohtaus Polyhymnian kanssa yllättää meidät -- ja jos siitä tuleekin
yhteentörmäys? Minä en luota tuohon kapakalaan, tuohon perhanan
Tulemaan.
Ei, tässä ei auta muu kuin: koko Borealian kansa tänne, voima-asemat
tänne ja työ käyntiin niin että ilma jymisee. Ja tämän Ekvatorian
takaperoisen kansan on ryhdyttävä taisteluun -- vaikka -- -- --. Tai
sama se: kuolkoot! -- Mutta me taistelemme -- me Borealian kansa ja ne
pienet joukot, jotka ovat tästä maasta löytyneet -- viimeiseen tippaan
saakka.
-- Mutta nyt me syömme, iloitsi Sonja. -- Syömme ja laskemme leikkiä ja
rauhoitumme. Ja sitte minä pidän puolustuspuheeni teidän syytöksiänne
vastaan. Minä osoitan teille, te karhut, että tyytyväisyys ja rauha on
myöskin elämää, että iloinen nautinto on myöskin elämää.
Ja Sonja emännöitsi ja piti yllä hilpeätä tuulta.