Kun Urja oli saattanut puolisonsa lumiveturiin ja sulkenut hänen
rakkaan olemuksensa vielä viimeisen kerran hyväilevään silmäykseen,
kääntyi hän kotiin päin ennenkuin lumiveturi lähti. Hänen täytyi
lähteä, sillä hänen voimansa olivat loppumaisillaan.
Tultuaan vapisevin polvin siihen pieneen suojamaan Kapitoliossa, jossa
jokainen esine ja paikka puhui Turjasta ja heidän monivuotisista
yhteisistä ponnistuksistaan ja taistoistaan, retkahti hän istumaan
pöydän ääreen ja heittäytyi käsiensä päälle kasvoilleen pöydälle. --
Hän oli nyt niin suunnattoman avuton ja yksin -- -- -- ikäänkuin hän
olisi ollut ainoa elävä olento koko avaruudessa. Hänen oli vaikea olla
tässä huoneessa, sillä tuntui kuin liikkuisi siellä kuolema, niinkuin
sieltä olisi jo sykkivä elämä paennut ja jälelle jäänyt vain puristava
hiljaisuus ja yksinäisyys. Mutta muualla olisi hänen vielä vaikeampi
olla.
Hän ei jaksanut nyt nousta kuutiohuoneeseen katsomaan kaukana lahdella
häämöttävää mustaa pistettä. Hän ei jaksanut. Ja mitä se hyödyttäisi
häntä, hyljättyä yksinäistä. Se menee kuitenkin. Se ei tule takaisin.
-- Niin meni minun elämäni. Tähän se päättyi. On niin raskasta. On niin
raskasta. -- -- --
Hän istui kauan, kauan hiljaa siinä paikoillaan. Ellipsoidi soi ja
valitti katolla ja meteorit räiskähtelivät.
-- -- -- Mutta sitte kuului lapsen itkua. Se tunki Urjan aisteihin, se
värähdytti häntä. Hän ajatteli, miltä tuntuisi, jos hänellä edes olisi
lapsi luonansa. -- Kuinka se sentään olisi toista, lämmittävää,
iloista! Miksi hänellä ei ole lasta? He omistivat kaiken huomionsa
siinä määrin kansalleen, että he eivät katsoneet voivansa sallia
sellaista onnea itselleen. Se oli käynyt kuin itsestään. Ennen ei Urja
tullut tätä ajatelleeksikaan.
-- Mutta siellähän itkee lapsi, lähde sinne, sanoi hän itselleen. Ja
hän lähtikin.
Myöhemmin hän nousi kuutiomajaan ja katseli kauan lounaaseen, sinnepäin
mihin hänen elämänsä oli mennyt.
Ja hän tointui hiljalleen. Hän tarttui peräsimeen ja taisteli
näennäisesti entiseen tapaan. Mutta poissa oli entinen luomisen riemu,
entinen luottamus ja reippaus. Illat ja yöt olivat kaihoa täynnä -- ja
hän muuttikin suuren osan niistä työajaksi.
Hän vanheni nopeasti, hän tunsi sen.
Päästiin onnellisesti siihen vuoden aikaan, jota ennen sanottiin
lämpimäksi. Mutta millainen se oli? -- Muutama tilkku maasta paljastui,
joki alkoi pyörittää paria voima-asemaa -- siinä kaikki. Satoi
melkein alituisesti lumiräntää, puhalsivat viluttavat tuulet ja
jäätikköilvekset karjuivat lähellä kuin varmaa saalistaan odottaen.
Tarja oli jäänyt. Hän oli saanut sellaisen päähänpiston. Hän, joka
ensimmäisenä ajoi ja saarnasi Ekvatoriaan siirtymistä!
Hän ponnisteli nyt Urjan rinnalla. Hänen pienessä vanhassa
toiskätisessä käkkyräisessä ruumiissaan oli ihmeteltävää sitkeyttä ja
aivoissa asusti äly, jota moni saattoi vielä kadehtia. He liittyivät
toisiinsa kummallisilla siteillä -- he kaksi vanhaa kuivalle jäänyttä
kapakalaa, niinkuin Urja tapasi sanoa. He turvasivat toisiinsa. Tarja
nuortui ja Urja vanheni. He eivät paljoa puhuneet, mutta he ymmärsivät
toisiansa hiljaisesti, heillä oli helpompaa toistensa seurassa.
Tarja tuli eräinä merkillisinä hetkinä hiljaisen puheliaaksi,
lämpimäksi, herkäksi, melkeinpä kyynelherkäksi. Hän kertoi
avomielisesti elämäntarinansa -- siinä oli paljon suuria tapahtumia,
jotka kerrottiin aivan yksinkertaisesti. Siellä liikkui kymmeniä
varjokuvia, hänen kuvauksissaan, menneitä urhoja, hänen äitinsä ja joku
muu nainen, jonka merkityksen Tarjalle Urja arvasi vain siitä
vivahduksesta, millä tämän naisen nimi lausuttiin. Urja kuunteli ja
piteli käsissään varovaisesti ja hienotunteisesti Tarjan muistelmien
kultaista kudosta. Jos hän joskus liikahdutti sitä varomattomasti,
ajattelemattomasti, sulkeutui muistelojen lipas heti ja Urja näki
Tarjan katuvan, että oli ollut lapsellinen. Hän murjotti päiväkausia,
olematta kuitenkaan millään tavalla Urjalle paha. Mutta jonkun ajan
kuluttua muutti sisäinen pakko Tarjan taasen lapseksi.
Olihan Urjalla muitakin auttajia, miesten parhaita, rautaisia,
tarmokkaita. Ja sinä surullisena "lämpimänä vuodenaikana" tehtiin
kaikki, mikä tehtävissä oli ensi talven varalle.
Pääasia oli nyt jo metsästys.
Urja kulki itsekin jäätiköllä, oppiakseen tuntemaan tämän taistelun
tärkeimmän rintaman. Hänessä oli vielä voimaa! Joskus hän tunsi
lihaksistaan ja aivoistaan lähtevän entisen tehon. Se riemastutti
häntä. Ehkäpä hän ei sittekään ole menettänyt Turjaa ja elämäänsä.
Kentiespä hän pystyy taistelemaan täällä siksi kuin Turja saapuu, ja he
menevät etelään, hän nuortuu, pyöristyy ja lihoo, hän synnyttää
Turjalle lapsen ja he ovat onnellisia.
-- -- -- Eipä tässä niin vain antauduta! Älkää uskoko sitä, te
Avaruuden vallat! Hän kaatoi ilveksiä, hän kiskoi miehiä railoista, hän
laski leikkiä heille ja antoi heitä silloin tällöin korvillekin jos he
tulistuttivat häntä liian suorasukaisilla puheillaan hänen salaisista
sisimmistä ajatuksistaan ja aistien värähtelyistään. Sanalla sanoen:
hän kehittyi jäätiköllä miesten seurassa ravakammaksi, rotevammaksi ja
miesmäisemmäksi kuin hän oli ollut milloinkaan. Hän pelkäsi
menettävänsä entisen herkkyytensä ja naisellisuutensa. Se olisi tappio,
suuri tappio, sillä Turja ei pidä karkeasyisistä miesmäisistä naisista.
Älykkäistä, reippaista, kiinteistä, lujista ja täyteläisistä hän pitää,
mutta ei karkeista.
Urja pani toimeen Turjan aatteen: käänsi tuulivoima-asemien rakenteen
ja kehitti sitä edelleen sekä valmistutti niitä sitte useita. Niihin
olisi pääasiassa turvauduttava ensi talvena, sillä vanhoista
voima-asemista ei saatu paljoa energiaa varastoon.
Kaikki maan äärillä olevat asunnot hyljättiin ja kansa kokoontui
mahdollisimman mukavasti keskukseen. Rakennettiin lujia korkeita aitoja
pohjoisesta etelään -- niiden länsipuolelle ajateltiin itämyrskyjen
aikana muodostuvan valtavia lumisolia, joita myöten voitaisiin kulkea
-- aivan kuten aina oli muodostunut asumusten länsipuolelle.
Yhä vielä nakutti energomittari Kapitolion katolla, yhä painui sen
piirtämä käyrä suurin piirtein alaspäin, yhä vielä vongahti radiosäde
sieltä iltasin tuhat mittaa korkealle. -- -- -- Urja jäi usein,
niinkuin ennen Turja, tarkastamaan kiikarilla Avaruutta. Siellä
ojenteli lonkeroitaan ja pudisteli harjaansa Avaruuden Hirviö. Urja
saattoi jo selvästi havaita sitä kiertäviä aurinkoja, sen verhoon
takertuneita kiinteitä massoja. Hän havaitsi sen tomuvaipassa omituisia
pyörteitä, jotka kiitivät poispäin, kaikesta päättäen tavattomalla
nopeudella.
Päivä päivältä näytti hirviö kasvavan -- se johtui siitä, että
aurinkokunta kiiti sitä kohti nopeudella, joka oli monta kertaa
suurempi kuin sen tavallinen nopeus. Urja näki tässä massahirviössä
liikettä, vilskettä, valoa, tummia kohtia, purkauksia, protuberansseja,
pilviä, lonkeroita. Hän oli toisinaan kuulevinaan ikäänkuin suunnatonta
kaukaista jyminää ja pauhua. Hän tiesi sen kuuloharhaksi -- omat
aivonsa hänelle jymisivät ja pauhasivat.
-- Jokohan Turja nyt tuntee aurinkokuntamme ja tähtemme kohtalon -- --?
Alkoivat myrskyt.
Urja huomasi, että ne olivat osittain muuttaneet luonnetta.
Pyörremyrskyjen ohella liikkui valtavia vyörymyrskyjä, jotka velloivat
ilmakehää ylös ja alas. Tämä oli aivan uusi merkillinen piirre
jäätikköjen luonteessa. Se oudostutti Urjaa. Tuntui kuin olisi siinä
jotain vierasta, jotain salaperäistä, pelottavaa. Mikä mahtoi olla
tällaiseen ilmiöön syynä? -- Hän mietti ja mietti sillä aikaa kuin
ensimmäiset vyörymyrskyt lakaisivat Borealiaa. Hänestä alkoi tuntua,
että Avaruuden Hirviön voimat vyöryivät näissä uudenlaatuisissa
myrskyissä. Oliko se kuvittelua, vai totta -- sitä hän ei varmaan
pystynyt ratkaisemaan. Mutta hän alkoi uskoa olettamukseensa.
-- Aurinkokunta vaeltaa jo Avaruuden Hirviön tiheimmissä tomujoukoissa,
sen uloimmassa ilmakehässä. Ilmakehien hankaus synnyttää vyöryt maan
ilmakehässä. Siinä hänen selityksensä. Ja kun ei muuta ollut saatavana,
uskoi hän siihen.
-- Olemme siis kuoleman esikartanoissa, mietti Urja. Astummeko sisään
vai sivuutammeko sen viimeisen Suuren Portin? -- -- -- Kuka tietää,
kuka tietää. Kiire on, kiire on. Kuolema vetää meitä syliinsä
tavattomalla nopeudella. -- -- -- Mitä tekee Turja ja veljemme ja
sisaremme, jotka katosivat jäätikölle? Mitä teemme me, jotka jäimme
tänne? -- Me emme voi tehdä yhtään mitään. Me otamme vastaan mitä
Avaruuden vallat säätävät.
Myrskyn raivo suorastaan huumasi. Se turrutti aistit, se jäykistytti ja
puudutti. Se sai aikaan väsymyksen ja ellottavan tunteen, se kuvotutti.
Oli enää vain muutamia taistelijoita, jotka uhmasivat myrskyä, useimmat
piilottautuivat asuntoihinsa. Ei pelosta -- sen tiesi Urja -- vaan
puutumuksesta, väsymyksestä. Elimistö ei jaksanut enää toimia ripeästi
tällaisessa luonnossa kurjalla ravinnolla. Lihakset lahoivat, hermot
kuivettuivat ja iho kävi harmaaksi ja kurttuiseksi. Sellaisessa
ruumiissa ei enää asustanut reima taisteluhalu. Silmät tylsän
näköisinä, kuulematta, näkemättä istuivat monet asuntonsa nurkassa --
ja kuolivat sinne.
Urja oli vielä voimissaan ja lähti myrskyyn. Hän tahtoi tehdä
kierroksensa, niinkuin Turjakin.
Paljonko hänellä oli sitte kierrettävänä?
Muutama tuulivoima-asema -- useimmat niistäkin olivat nimittäin jo
vyörymyrskyt särkeneet -- ja sairaalat. Siinä kaikki!
Hän aikoi kuitenkin käydä muutamissa asunnoissakin.
Ne muutamat tuulivoima-asemat olivat käynnissä. Siellä aherteli Tarja.
Siellä tapasi vielä muutamia reippaita miehiä.
-- Vielä pyörii, huusi Urja eräälle nuorelle miehelle, joka
ystävällisesti muhoillen katseli häntä voima-aseman ovella.
-- Terve uljas päällikkömme! Pyöriipä vain. Ja miksi ei pyörisi? Onhan
hyvä luiku. Se pyörii, mitä Urja tahtoo pyörittää, vaikka se olisi
sitte miehen pää. Ja nuori mies nauroi reippaasti ja tuttavallisesti.
Ehti siihen toinen samaa maata:
-- Totta puhuen. Me pidämme Urjastamme niin paljon, että kaiken täytyy
pyöriä, minkä hän tahtoo pyörimään. Täällä tuulee pikkasen. Päällikkö
käy sisään!
Siellä oli vielä entinen elämän ja energian tuntu ilmassa. Koneiden
jyrinä ja sihinä oli niin mieluista soittoa, että Urja melkein unohti
hetkeksi uhkaavan kuoleman.
Mutta hän ei ehtinyt kauan nauttia tästä tunteesta. Pyrkiessään
voima-asemilta sairaaloihin, näki hän tiepuolessa kaksi kuollutta,
miehen ja naisen. He olivat nyykähtäneet lumeen, väännelleet
kouristuksen kynsissä, antaneet ylön ja sitte nukkuneet. Ruumiit eivät
olleet vielä jäässä -- se ei siis ollut pakkasen työtä. Urjaakin
huimasi ja ilkeä paino päässä ja ellottava tunne sisällä asteli hän
vaivaloisesti edelleen.
Lähellä sairaaloita juoksi nainen eräästä asunnosta ulos ja heti toisia
ihmisiä hänen jälessään. Nainen juoksi Urjaa vastaan. Hänellä oli
sylissään nähtävästi pieni lapsi. Kun hän huomasi Urjan, näytti hän
säikähtävän, pysähtyi ja tuijotti Urjaan suurin älyttömin silmin.
Samassa saavuttivat takaa-ajajat hänet. Kävi selville, että hän oli
mielipuoli ja lapsi hänen sylissään kuollut. Hän hyssytteli pienokaisen
ruumista hellästi, kuin peljäten sen heräämistä -- -- --.
Sairaaloissa oli paljon mielipuolia ja paljon kouristusten kanssa
kamppailevia. Ja käydessään muutamissa asunnoissa, näki Urja kamalan
näyn toisensa perästä. -- Jokin merkillinen surma liikkui nyt tämän
kansan keskuudessa. Tämä kaikki ei nyt johdu yksistään nälästä ja
heikkoudesta ja myrskystä. Jokin tuntematon voima on nyt tarttunut
peliin. Mutta mikä se on? Avaruuden nimessä: mikä se on?
Urja palasi kierrokseltansa uupuneena ja toivottomana. Hänestä alkoi
tuntua, että kansa ei kestä tämän myrskyn yli -- -- --.
Mutta se kesti kuitenkin. Suuren saaliin otti kuolema, mutta ei sentään
kaikkia. Myrsky loppui odottamattoman lyhyeen ja tuli tasaisia tuulia
ja tyyniä ilmoja. Eloon jääneet hengähtivät helpotuksesta. Kaikki
voima-asemat pantiin kuntoon ja siellä täällä välähti silmistä kirkas
toivon säde.
Nyt alkoi Urja odottaa viestejä Turjalta. Hän oli aivan varma, että se
saapuu myrskyjen lakattua. Ensin hän ajatteli päivästä päivään, että
eihän vielä ole aikakaan. Matkahan kestää kymmeniä päiviä nopeastikin
kulkien. Mutta kun alkoi olla kulunut kymmeniä päiviä, kävi hänen
odotuksensa rauhattomammaksi. Hän nousi tuontuostakin kuutiomajaan
tarkastelemaan kaukoputkella jäätiköitä ja Borealian lahtea. Monta
kertaa hän oli näkevinään viestintuojain saapuvan ja silloin hän oli
aina niin kiihtynyt, että hän ei voinut pitkään aikaan tehdä mitään,
hän käsitteli esineitä aivan älyttömästi.
Mutta aina laukesi hänen kiihtymyksensä pettymykseksi. Ei tullut
ketään. Joko oli se musta pilkku jäätiköllä tai lahden jäällä harhanäky
tai Borealian metsästäjäjoukko.
Mutta sitte hän keksi, että Turja tuleekin suuren retkikunnan kera
hakemaan heitä ja senvuoksi on kulku hidasta. Ja hän antoi mielellään
tälle retkikunnalle aikaa muutamia päiviä. Mutta kun se ei sittekään
saapunut perille, ei hän enää mitenkään jaksanut odottaa kotona vaan
lähti jäätikölle vastaan.
Hän oleili siellä miesten kanssa monta päivää, metsästeli ja nousi
nunatakeille tähdäten tuntikausia kaukoputkellaan etelänpuolisia
jäätiköitä. Ja joka ilta hän oli yhä vaiteliaampi ja synkempi.
Lopulta hänen kuitenkin täytyi kuin täytyikin kääntyä takaisin
Borealiaa kohti, näkemättä sitä mitä hänen kaukoputkensa haki etelän
jääkentiltä.
Joka askeleella hän eteni valoisista toiveistansa, uuden elämän
kuvitelmistansa -- niitä jäi suuret määrät sinne etelän jäätikölle. Se
sarastus, jota hän oli eteläiseltä taivaanrannalta odottanut, jäi
auttamattomasti kauas, kauas. Ja matka piti taas siihen maahan, jossa
oli pimeätä ja synkkää kuoleman odotusta. Oli niin sanomattoman
raskasta raahata ajatuksensa sieltä etelästä, jossa se oli pitkiä
aikoja temmeltänyt, peruuttamattomasti tuonne pohjoiseen varjojen
maahan. Joka askel vei pois elämästä ja ilosta ja lähemmä surua ja
kuolemaa.
Kun hän tuli kotiin istuivat he Tarjan kanssa pienessä suojamassa monta
tuntia ääneti. Urja katseli Avaruuteen ja Tarja katseli häntä. Vihdoin
Urja nousi, otti Turjan kuvan, jonka hän oli itse piirtänyt hänestä
kauan sitte, katseli sitä, heittäytyi kasvoilleen pöydälle ja itki.
Tarja tuli hänen luoksensa, silitti ainoalla kädellänsä hänen hiuksiaan
ja puhui hiljaa ja lempeästi:
-- Niin. Urja on vielä siinä ijässä. Niinpä niin. Se on raskasta --
minustakin se oli silloin raskasta, kun minä jäin yksin kuolemaa kohti
kulkemaan. Mutta Urja ystävä katsoo minua, minä olen sen jo voittanut.
Minä olen valmis astumaan Suuren Rauhan portista. Kyllä sen voittaa,
ihminen voi voittaa kaikki. Minä en tahdo lohduttaa Urja ystävää
valheella, sanomalla, että kyllä me vielä menemme etelään. Minusta
tuntuu, ettemme me tästä maasta lähde ennenkuin tomuna Avaruuteen. Minä
sanon tämän suoraan, sillä uskon, että se on parempi. Mutta minä
tahtoisin lohduttaa sillä, että ihminen voi voittaa kaikki. Tahtoisin,
että Urja ystävä löytää lohdun itsestään. Mehän olemme taistelleet
suuria taisteluja. Ja minä luulen, että me pääsemme jo pian rauhaan.
Urja tarttui kiihkeästi Tarjan käteen. Tämä kurttuinen, raajarikko
kumarainen mies seisoi kuin valossa, seisoi kuin sankari ja -- hymyili
kirkasta hymyä. Urja ei nähnyt tämän miehen käkkyräistä vartaloa, ei
hänen ryppyisiä kasvojaan, hän näki ja tunsi sen ihmeellisen voiman,
mikä hänestä säteili ja mies ja tämä voima ja valo sulivat
yhteen. -- -- --
Kun Urja sitte taas pääsi lopulta kiinni kovaan todellisuuteen, päätti
hän, Turjan sanat muistaen, että taistelua on jatkettava viimeiseen
saakka. Hän ei luopunut siitä ajatuksesta, että Turja tulisi pian heitä
hakemaan. Hän oli aivan varma siitä, että hän ensi talvena tulisi.
Mutta kansa ei voi elää täällä enää ensi talvea.
Siispä on lähdettävä jäätikölle ja pyrittävä etelää kohti, jotta
tavataan Turjan retkikunta mahdollisimman pian! Ja tätä varten alettiin
nyt varustautua. Vähän oli toiveita kunnollisista varustuksista. Ei
ollut kelkkoja, ei ollut riittävästi kasematteja, ei akkumulaattoreja.
Puvuista oli kova puute, ruokavaroja saataisiin kokoon kovin niukasti.
Mutta kuitenkin: _oli tehtävä kaikki, mitä tehdä voitiin, ja
lähdettävä_.
Ja niin kului se aika, jota ennen sanottiin lämpimäksi vuodenajaksi,
heikon kansan ahertaessa Urjan kiihottamana. Ihmisiä horjui teillä,
kaatui ja kuoli. Mutta toiset ponnistelivat edelleen, tylsästi,
puutuneesti -- mutta kuitenkin.
Yhtäkkiä alkoivat vyörymyrskyt pyyhkiä Borealiaa. Ne tulivat aikaisin,
odottamatta -- ja ne toivat tullessaan viikatemiehen, joka teki
puhdasta jälkeä.
-- -- -- Eräänä päivänä laahustaa Urja ulkoa Kapitolioon. Hän ei muista
montako päivää myrskyä on kestänyt, hän ei muista onko yö vai päivä.
Kauhun kuvat tanssivat hänen silmiensä edessä: ihmisiä juoksee ulos
asunnoistaan, syövät lunta, piehtaroivat, ulisevat, kuolevat ja
jäätyvät. Tuolla kaksi mielipuolta kuristavat toisiaan, korisevat
ja heittävät henkensä. Täällä mies syleilee naista hangessa,
myrskyn ulvoessa -- he käpristyvät yhteen ja heittävät henkensä
syleilyasennossa. Tuolla taasen kaksi naista paloittelevat lapsen
ruumista syödäkseen, riitaantuvat ja juoksevat myrskyn helmaan,
hautautuen sinne. -- -- -- Ja niin edespäin -- loputtomasti. -- -- --
Urja kulkee nelinkontin rappuja ylös. Hänen jäsenensä nytkähtelevät,
silmät verestävät ja kädet ovat nyrkissä. Kapitolio on autio ja tyhjä.
-- Tarja, sähisee Urja. Missä on Tarja?
Myrsky vastaa jylinällä ja omegametalli valittaa.
-- Tarja! Pian, pian, pian -- -- --!
Meteori vonkuu ja räiskähtää vastaukseksi.
Urja laahustaa seuraavaan kerrokseen, istuu rapuilla ja huutelee
Tarjaa. Vihdoin tulee hän pieneen suojamaan.
Siellä makasi Tarja permannolla. Hän oli nähtävästi retkahtanut siihen
tuolilta. Hänen ruumiinsa tempoi ja nytkähteli kuin suonenvedossa. Urja
ryömi hänen luoksensa, otti hänen päänsä syliinsä ja soudatti häntä
valittaen. Myrskyn tukehduttava ja ellottava paine tunki tännekin.
Kapitolio huojui ja rätisi ja omegametalli piti helvetillistä melua.
Meteori osui kattoon. Se puhkasi katon ja toisen seinän sekä humahti
lumeen. Valoputket irtaantuivat huoneissa ja putoilivat paukkuen ja
rätisten alas.
-- Loppuu, loppuu, kaikki loppuu, hyrisi Urja ja keinutti lattialla
ruumistansa, sylissänsä Tarjan pää. -- -- -- Kun tulisi pian kuolema,
kun tulisi, ja tämä loppuisi pian, hän lauloi. Tarja ystävä, kaikki
ovat kuolleet, kaikki, kaikki, kaikki -- --. Huh, miten tukahduttaa!
Tarja ystävä, kuuletko minua enää? Nouse, lähtekäämme, täällä tukehtuu!
Tarja antoi ylen ja liikutteli jäseniään. Hän käänsi päätänsä ja katsoi
Urjaan, silmät älyttöminä, kasvot vääristyneinä. -- -- -- Mutta sitte
oli kuin hän olisi tuntenut Urjan, silmiin ilmestyi syvyyttä -- niistä
leimahti väläys, joka värisytti Urjaa. Hän kiljahti ja työnsi Tarjan
kauas. Tämä kitisi naurua, ryömi takaisin ja ryhtyi tavoittamaan
Urjalle väkivaltaa. Urja laahasi pakoon, Tarja ryömi jäljessä. Ja näin
jatkui kahden sammumistaan lepattavan elonliekin järjetöntä vaellusta
Kapitolion autioissa suojissa. -- -- -- Joskus oli Tarja saada Urjan
kiinni. Hänen silmissään paloi mielipuolen himo ja suusta kähisi
nauruntapaista. Urja ponnisteli jälleen ja pääsi pakoon. -- -- --
Myrsky mylvi heidän ympärillänsä, lumi ja rakeet hakkasivat Kapitoliota
-- ja siellä sisällä taisteli nainen mielettömän miehen kanssa.
-- -- -- Vihdoin sattui Urjan käsiin pudonnut valoputki. Hän odotti
Tarjaa, päästi hänet luoksensa ja iski kaikin voimin häntä päähän. Hän
lyyhähti lattialle ja jäi siihen. Urja ei uskaltanut eikä jaksanut
ottaa selvää oliko hän kuollut.
-- -- -- Urja istuu lattialla, istuu istumistaan. Myrsky ulvoo ja
omegametalli valittaa. Myrsky lakkaa ja yhä vain hän istuu. Hän on
painunut kasaan, kuin olisi pää liian raskas. Aivoissa vilisevät kuvat
sekaisin, sekaisin. Niitä tulee ja menee, syttyy ja sammuu. Ajatuksen
pätkä kutoutuu, mutta aivan äkkiä räiskähtää poikki, uusi kuva ryntää
esiin. Ei, hän ei jaksa saada niitä järjestykseen -- -- --.
Vihdoin nousee Urja ravakasti, kuin olisi häntä huimannut, katselee
ympärilleen, kuin vasta olisi elämään tullut. Päässä ei tunnu olevan
mitään elollista; se on täynnä kuollutta massaa. Kuvien vilinä on
tauonnut, silloin tällöin välähtää vain kaukaisen valoilmiön tapainen
aistimus ja siihen yhtyy himmeä tietoisuus siitä, että sen mukana
pitäisi tulla jonkun ennen saadun näkemyksen, mutta joku ellottava
tunne estää sen tulemasta, joten kaikki jää tuollaiseksi valoilmiöiden
tapaiseksi sävähtelyksi, joita joka kerta säikähtää.
Hän kuuntelee jotain, nauraa ja puhelee:
-- Se itkee. Turja, se itkee. -- -- Lapsi parka. Siellä on kylmä,
siellä ylhäällä. Mennään. Älä itke, äiti tulee, äiti tulee. -- -- --
Hän alkaa nousta kuutiomajaan ja nauraa hiljaa itseksensä, säpsähtää,
katsoo kauhistuneena ympärilleen ja nauraa sitte taas hiljaa
itseksensä -- -- --.
Ellipsoidi valittaa autiossa maassa, jäätikköilvekset kiertelevät
asuntoja ja kiljuvat, ilmakehässä tanssivat meteorit ja tähdet
kiertävät Avaruutta, toisia syttyy ja toisia sammuu.
Viikatemies marssii jo kaukana jäätiköllä.