Myrskypilvi nousi etelästä, se laajeni ja oikaisi lonkeronsa oikealle
ja vasemmalle, se aikoi nähtävästi ottaa Uuden Borealian syleilyynsä ja
tuhota sen salamoillansa. Tiedustelijat antoivat viestejä joka hetki
sen liikkeistä.
-- Tuhat miestä marssii rannikolle.
-- Toinen tuhat lähtenyt samaa tietä.
-- Kymmenentuhatta suuntaa marssinsa pohjoiseen. Nyt ne ovat kulkeneet
läntisillä vuorilla tähysteleväin ohi -- kääntyvät itään, hajaantuen
rintamaksi.
-- Pääjoukko lähtee etelästä.
-- Etujoukot saapuvat asemillemme.
-- Lakaiskaa maahan! kuuluu keskuksesta.
Se tapahtuu. Ilma soi ja viheltää lounaisten vuorten tuolla puolen.
Rautaputket räiskähtelevät. Parissa tiimassa makaavat Ekvatorian
etujoukot maassa. Siellä on kuolleita rivittäin, kouristuksen
tapaisissa asennoissa, suut auki, kuin huutamassa karmivaa
kauhunhuutoa. On paljon vatsasta haljenneita. Nesteet ovat yht'äkkiä
muuttuneet höyryiksi ruumiissa. On tapahtunut räjähdys. Ruumis on
haljennut ja sisälmykset roiskahtaneet ympärille.
-- Liikettä kaikissa joukoissa, tiedottaa rintama.
Nähtävästi on etujoukkojen tuho sattunut kipeästi hyökkääjiin. Nyt on
heillä kiire suureen rynnistykseen, jolla he aikovat kostaa.
Ja se rynnistys tuleekin.
Toiset Ekvatorian joukot ovat ottaneet jo oppia kokemuksista. Ne eivät
enää ryntää riveissä. Sotilaat matelevat hajallaan pensaiden ja puiden
suojassa lähemmä ja käyttävät rautaputkiaan taitavasti. Surma alkaa
liikuskella Borealian miesten kesken. Haavoittuneita tuodaan
sairaaloihin, joissa nyt ensi kerran katsellaan silmästä silmään
tällaista mielettömyyttä. Jokainen verinen ruumis, mikä rintamalta
tuodaan, tuo mukanaan latauksen Borealian kansan mieleen. Se on viha,
joka tällä tavalla latautuu mieliin.
Ja senvuoksi tuhoavat Borealian koneet säälimättä ne Ekvatorian joukot,
jotka vielä ryntäävät riveissä. Kentiltä kuuluu vuorille valitus ja
voihke -- sitä tuntuu olevan avaruus täynnä.
Mutta nyt alkaa laivastohyökkäys. Vartiolaiva taivaanrannalla ilmoittaa
vihollisen olevan näkyvissä. Borealian alukset varustautuvat taisteluun
ja lähtevät merelle. Sieltä alkaa kuulua rautaputkien jymähtely ja
taistelun melske tyynessä ilmassa rannikolle saakka. Alukset palaavat
tuoden mukanaan pari vallattua Ekvatorian soutua. Se oli vain
alkuottelu.
Yhä uudestaan ryntäävät Ekvatorian joukot ja yhä uudestaan heidät
lyödään tuhoavin iskuin takaisin. Borealian koneisto toimii
moitteettomasti. Turja ottaa vastaan kaikki tiedot keskuksessa ja
soittelee koskettimia. -- Toisinaan hän kutsuu Karman sijaansa ja
lähtee rintamalle. Hän kulkee siellä tyynenä ja vähäpuheisena niinkuin
työn rintamallakin, niinkuin äärimmäisten ponnistusten aikana Vanhassa
Borealiassa. Kuten siellä, niin täälläkin hänen lyhyet, niukkasanaiset
huomautuksensa osuvat maaliin täsmälleen. Kuten siellä, niin täälläkin
hänen läsnäolonsa terästää ja innostaa. Hän astelee täällä
rauhallisesti kuulien rapinassa, ottaa haavoittuneita kainaloonsa ja
vie heitä vetureihin. Tuolla hän estää nopealla liikkeellä väärän
kosketuksen ja pelastaa koneiston räjähtämästä. Hän tarkastaa
kaukoputkella vihollista, selvittää parilla sanalla sen liikkeet ja
jatkaa matkaa.
Mutta kukas täällä tulee? Sukeltaa metsästä kuin ilmestys. Kas vain,
eikö olekin Sorja -- jälleen metsästäjänä. -- Missä hän on käynyt?
-- Tiedustelumatkalla vihollisen alueella.
Ja Turja saa kuulla, että tämä nainen tekee uhkarohkeita
tiedustelumatkoja aina ja tuo kaikkein varmimmat tiedot vihollisten
aikeista ja liikkeistä. Turjan mieleen välähtää: entäpä jos hän
sittekin on petkuttaja. Hän hakee Sorjan käsiinsä, tarkastaa häntä
tuimasti ja murisee:
-- Maailma ei ole niin avara, etten minä löydä petkuttajaa ilveksen
ruuaksi.
Mutta Sorja hymyilee -- peijakas, hymyilee vain ja sanoo:
-- Turjan ei koskaan tarvitse minua etsiä, olen hänen luonaan, jos hän
minua tarvitsee. Ja hän tarvitsee minua -- joskus. Hyvästi!
Rynnäkkö kesti yhtämittaa kymmenen päivää. Ryntääviä joukkoja tuli
toisia sijaan, kun toiset kaatuivat tai nääntyivät. Mutta Borealia
kesti. Se syyti tulta ja voimaa kaikista koneistansa, se salamoi,
paukkui ja rätisi. Missään kohdassa ei puolustusrengas edes horjunut,
vaikka puolustajiakin kaatui ja haavoittui peloittavasti.
Sitte laskeutui hiljaisuus ja rauha kuolonkentille. Ryntääjät
vetäytyivät taamma -- hengähtämään. Ja siten sai myöskin Borealia
hengähdysaikaa. Molemmin puolin varustauduttiin uuteen rynnistykseen.
* * * * *
Sorja palasi eräänä päivänä, oltuaan poissa kauan aikaa, ja pyysi
päästä Turjan puheille.
Hän esitti vihollisen taistelusuunnitelman.
-- Nyt ei Ekvatoria enää hyökkää samoin kuin ennen. Aiotaan ensin
jotain yllätystä, josta en ole päässyt vielä selville millainen se on,
mutta toivon pian saavani siitä tiedon. Toiseksi aiotaan kaivaa hautoja
ja niitä myöten edetä varovasti ja hiljalleen, toivotaan siten voitavan
ehkäistä radioputkienne tuhot.
Sitte Sorja taasen katosi, Turjan jäädessä mietiskelemään, mikä oli
tämä omituinen nainen -- tämä -- hm -- miellyttävä nainen.
-- Joutavia! Seikkailija, mikä lie. Saamme nähdä ovatko hänen tietonsa
nyt oikeita. Varustautukaamme siltä varalta, että ne saattaisivat olla
oikeita.
Sonjan tuli Turja tuntemaan lähemmin, kun tämä tuli tarjoamaan
soutuansa johonkin hyödylliseen tehtävään.
-- Ei sotatoimiin, sanoi hän, olen olevinani senverran kansaani
kiintynyt, etten soisi joutuvani sen suoranaiseksi viholliseksi. No.
Myönnän kyllä, että tämä isänmaanrakkaus taitaa olla minulle enemmän
muotiasia kuin mikään muu. Mutta joka tapauksessa: kun se kerran niin
on, niin -- -- --. Mutta rauhantoimiin sen tahtoisin luovuttaa, sillä
mitä teen minä yksinäinen nainen suurella laivalla. Olisin edes sotaisa
ja seikkailija niinkuin tämä Teidän Sorjanne on. -- Ah, älkää luulko,
en ole mustasukkainen enkä kade.
-- Mitä arvoisa neiti suvaitsee lörpötellä. Menkää tiehenne. Ei minulla
ole aikaa sellaisiin.
-- Todellako? Ajaisitteko todellakin minut ulos pienen heikkouteni
vuoksi? Olettepa kärsimätön! -- -- -- Kas, ottakaa joskus pieni hetki
hauskaan viileään keskusteluun, se rauhoittaa ja virkistää. Se on kuin
mielen kylpyä. -- -- -- Ehkei minun kanssani, mutta kenen kanssa
maistuu. -- -- -- Tietysti minä valehtelin. Olenhan luonnollisesti
hieman kade tuolle Sorjalle, joka näyttää häärivän kuin kotonaan siitä
huolimatta, että hän on surmannut miehen ja kaksi kertaa aikonut
surmata erään naisen -- naisen, joka näyttää kyllä olevan täällä hiukan
liikaa, mutta joka ei sittekään halua lähteä täältä Tuonelaan.
-- Kaksi kertaa! Onko Sorja aikonut ennenkin surmata Teidät?
-- Älkäämme puhuko siitä. Puhukaamme muusta. -- -- -- Niin. Minä aion
vain sanoa, että laiva on käytettävissänne. Minä voin asua missä
pienessä suojassa tahansa. Pyydän vain saada seurata kansanne rataa
läheltä, sillä Taitsa on puhunut minulle siitä ihmeellisiä asioita.
-- Taitsalla on ehkä liian vilkas mielikuvitus, niinkuin yleensä näillä
etelän kansoilla. -- Kiitän tarjouksestanne! Asunto osoitetaan Teille
myöhemmin. Hyvästi!
-- He ovat siis tavanneet toisensa ennenkin, mietiskeli Turja Sonjan
mentyä. Missä? -- Ekvatoriassapa tietenkin. Sorja on siis sieltä.
Ehkäpä vallassäädyn naisia. Hänen ulkomuotonsa kelpaa edustamaan
millaista kansaa tahansa. -- -- -- Joutavia! Turja kopauttaa nyrkillä
pöytään ja syöksyy taistelutehtäviin.
Nyt valmistetaan omegametallisia panssaripukuja. Niihin puettuja
pienoisia joukkoja aiotaan käyttää puhdistamaan hautoja, jos sellaisten
avulla ryhdyttäisiin hyökkäämään. Panssaroiduilla vetureilla nämä
joukot aiotaan lähettää niin kauas, että he saavat hautojen
pituussuunnan radioputkiensa tähtäimiin. Ja silloin lakkaa hauta pian
paukkumasta.
-- -- -- Karma valvoo tänä yönä keskuksessa. On tavallista valoisampi
yö. Joku tähtikin kiiluu siellä täällä. Maanpinnalla on hiljaista ja
liikkumatonta kuin olisi sinne laskeutunut Avaruuden ikuinen kuolema.
Tänä yönä eivät meteoritkaan pidä sellaista melua ilmakehässä kuin
joskus muulloin. Kosmillisessa tomussa läimähtelevät äänettömät salamat
ja eräät kohdat Avaruudessa hohtavat himmeätä fosforivaloa.
Kuuluu kaukainen voima-asemien jyminä, ellipsoidi soi ja valittaa tämän
uuden Kapitolion katolla ja huoneessa hyrisevät ja raksahtelevat hiljaa
koneistot. Karma sammuttaa valoputket ja silmäilee nukkuvaa Borealiaa
sekä aavaa meren selkää. Hänen mieleensä palaa samantapainen yö kaukana
pohjoisessa, entisessä rakkaassa maassa.
Siitä tuntuu olevan niin kauan, niin kauan, kuin olisi siitä satoja
ajastaikoja kulunut!
Hän oli nuori ja se tyttö oli nuori ja heillä molemmilla oli ystävät,
hänellä poika ja sillä tytöllä tyttö -- ja hekin olivat nuoria. Ja he
kaikki pitivät toisistansa -- kuitenkin niin, että hän piti siitä
tytöstä ja hänen ystävänsä siitä toisesta tytöstä aivan erikoisella
tavalla ja tytöt pitivät myöskin, kukin omasta pojastansa aivan
erikoisella tavalla. Sitä oltiin niin rakkaita toisilleen, nimittäin
tyttö pojalle ja poika tytölle, että mikään ei ollut mitään, ellei
saanut olla toistensa seurassa ja toistensa seurassa taas oli niin hyvä
ja iloinen olla. Poika oli valmis antamaan vaikka elämänsä tytölle ja
tyttö oli valmis antamaan vaikka elämänsä pojalle. Se oli tosiaankin
somaa aikaa -- heidän välillänsä ei ollut mitään muuta kuin rakkautta,
he voivat sanoa toisillensa kaikki asiansa ja olla niin sanomattoman
hyviä toisillensa. Tytön ja pojan mieli olivat kuin kaksi rinnan
kulkevaa aurinkoa tai kuin kaksi toisiinsa nojaavaa kukkaa.
Sitte tuli se yö.
Oli vuoden lämpimin aika ja muuan kaunis juhlapäivä -- siihen aikaan
vielä vietettiin iloisia juhlia. He tahtoivat olla niin, ettei ollut
muita kuin he neljä. Ja he lähtivät veneellä Borealian lahdelle, joka
siihen aikaan oli vielä kaunis lahti, nousivat eräälle saarelle ja
päättivät viettää siellä yön toistensa seurassa, tarinoiden ja nauttien
kukin siitä, että sai olla hyvä omallensa. Se yö oli kaunis ja
kuulakka, mainingit loiskuivat hiljaa rannalla, vesilinnut ääntelivät
ja niiden äänet kaikuivat rantavuorista tyynessä kuulakassa yössä. Ja
kun he hyväilivät omaansa ja katselivat tasaista taivaanrantaa
Borealian lahdella, sitä hämärtyvää auerta, mikä siellä leijaili, niin
tuntui kuin he olisivat sulautuneet yhteen maan ja Avaruuden kanssa,
kuin he olisivat uponneet tässä yössä värähtelevään, avaruudessa
leijailevaan elämään.
Ja sitte tuli seuraava päivä.
Hiljaisina ja onnellisina he astuivat työhön. Se toinen poika ja Karman
oma olivat samalla työmaalla ja sen pojan oma ja Karma taas samalla.
Niin, ennenkuin ilta tuli -- -- -- ennenkuin suruisa ilta tuli -- -- --
kannettiin se poika ja se Karman oma tyttö kuoleman kielissä
sairashuoneeseen.
Yksi ja kaksiko niitä on kaatunut siellä pohjoisessa. Ei sen puolesta.
Mutta kyllä tämä oli raskas paikka, kovin raskas kohta se oli. Kun he
sitte seisoivat, hän ja sen pojan oma, heidän kuolinvuoteittensa
ääressä, hymyili poika -- hän oli aina terästä ja reipas -- niin
sanomattoman reipas -- ja lausui hiljaa:
-- Karma ystävä, me teimmekin nyt sitte vaihtokaupan. -- -- -- Ja hän
silmäsi vierellänsä kärsivään Karman omaan tyttöön lämpöisen,
toverillisen katseen niinkuin pitkälle matkalle lähtevät ystävykset
silmäävät toisiinsa. -- -- -- Sen pojan oma itki. Ja Karma itki.
Mutta silloin avasi hänen oma tyttönsä suloiset silmänsä ja lausui
kuoleman kynnykseltä:
-- Minusta tuntuu, että te voitte rakastaa toisianne. Olkaa hyviä
toisillenne niinkuin me olemme aina keskenämme olleet! Me lähdemme
ystävämme kanssa pitkälle matkalle, ennenkuin te. Mutta muistakaa, että
te seuraatte meitä myöhemmin.
Ennen iltaa olivat he vainajina. Ja heidän kuolinvuoteittensa ääressä
ottivat he, Karma ja se toinen tyttö, toisiansa kädestä. Tänne asti
ovat he siten kulkeneet -- ja kulkevat luultavasti lopunkin matkaa.
Karma ei tiennyt, millaista olisi ollut kulkea sen oman tytön kanssa.
Hän mietiskeli sitä joskus, mutta sitte hän huomasi, että se mietiskely
on turhaa. Hänen liitollansa tämän hyvän naisen kanssa, joka oli nyt
hänen puolisonsa, oli juhlallisen vakava lähtökohta. Ja he olivat hyviä
toisillensa.
Mutta se yö ja se päivä ja se tyttö nousivat kuitenkin silloin tällöin
menneisyyden helmasta Karman mieleen. Ei tuntunut katkeralta, ei
tuskaiselta -- tuntui vain mielessä hiljainen auvo, kun ajatteli niitä
nuoruuden kirkkaita päiviä.
-- -- -- Satamasta kuului tyynessä yössä tänne saakka huutoja. Siellä
vaihdetaan aluksiin miehistöä. Merellä liikkui tummia pilkkuja ja kun
katsoi kaukoputkella, niin näki ne aluksiksi, mastossa hohtava
ellipsoidi.
Lännestä tulevalla valtatiellä kiiruhtaa yksinäinen kulkija. Ken mahtaa
olla? -- Karma seuraa sen liikkeitä.
-- Sehän on se peijakkaan Sorja! murisi Karma. Minun tekisi mieleni
panna hänet kiinni ja estää hänen salaperäiset matkansa. No. Ehkäpä
Turja tietää paremmin.
Hetken kuluttua Sorja ilmestyi Karman eteen, hengästyksissään kiivaasta
kulusta ja silmät salamoiden omituista tulta.
-- Nyt Karma! Saanko puhutella Turjaa?
-- On tapana sanoa minulle asia, lausahti Karma kylmästi.
-- Hyvä. Minä sanon. Mutta minä vannon: ellette usko minua ja hae
Turjaa, niin -- -- --
-- Asia! ärjäsi Karma.
-- Saatte tapella tänä yönä, senkin mörkö! Sorjan jalka paukahti
permantoon.
Karma hypähti ylös:
-- Tapella! Mitä Te höpisette? Eihän tiedustelijat näe yhtä vihollisen
päätä liikkumassa!
-- Sanoin jo, että ellette usko minua niin -- kuolkaa sitte. Teidän
tiedustelijanne eivät näe koskaan mitään.
-- Puhutte ilkeitä asioita. Hyvä, saamme nähdä. Missä ovat siis
tiedustelijamme?
-- Tuonelassa.
-- Surmattu?
-- Eivät suinkaan itsemurhan kautta. Heidät on annettu ilmi, yllätetty
ja surmattu. Täällä on petturi, teidän omassa leirissänne.
Karma katsoi tähän naiseen kamalin silmäyksin. Hänelle välähti äkkiä:
Tämä nainen on itse petturi. Mutta Sorja kesti Karman katseen ja hän
hillitsi itsensä muristen:
-- No, hyvä. Saammepa nähdä. Kyllä hänet löydetään. Avaruuden kaikkien
tähtien nimessä, kyllä hänet löydetään. Ei ole sellaista koloa tämän
tähden pinnalla, mihin hän voisi piiloutua.
-- Hakekaa häntä myöhemmin. Nyt on kiire.
Se tuli Sorjalta kalskahtaen.
-- Ensin tulee laivastohyökkäys ja päivän valjetessa alkaa hyökkäys
kaikilla rintamilla.
Koko Borealia oli pian valveilla. Yössä marssivat joukot, hiljaa ja
ääneti. Kaikkialla kuhisi ja liikkui varjoja, valoja ei sytytetty
missään.
Pian tuli laivaston hyökkäys. Karma johti taistelua sitä vastaan ja hän
otteli kuin mestari. Hänen laivansa kiersivät ja kaarsivat nopeina
vihollisen laivoja. Niissä jyrähtelivät isot rautaputket ja lähemmä
tultua vongahtelivat radiosäteet. Kaikki taisteluun osaa ottaneet
vihollisen laivat hävitettiin tai vallattiin. Merellä pysytellyt osa
laivastoa pakeni.
Maahyökkäys alkoi aivan oikein päivän valjetessa, mutta loppui lyhyeen,
kun vihollinen huomasi että yllätys ei onnistunut.
Kun taistelu oli loppunut, alettiin etsiä petturia. Ensin kohdistuivat
epäluulot Sonjaan. Mutta tutkittaessa saatiin selville, että hänen oli
mahdotonta tuntea tiedustelijain sijoitusta ja toimintaohjeita ja
toiseksi huomattiin, että hän ei ole voinut olla minkäänlaisessa
yhteydessä vihollisen kanssa. Karma ei ilmaissut epäluuloansa Sorjaan
nähden. Mutta kun Turja otti tämän mahdollisuuden puheeksi, sanoi hän,
mitä ajatteli. Mutta sitte hänenkin täytyi myöntää, että mitä järkeä
olisi siinä, että hän olisi antanut ilmi tiedustelijat ja sitte tullut
ilmoittamaan hyökkäyksestä. Kaikki mahdollisuudet punnittiin, kaikkia
mahdollisia tapauksia tutkittiin -- ilman tulosta. Petturia ei
löytynyt.
Mutta Karma päätti pitää silmänsä auki.
Sitte tuli taistelussa aivan oikein, niinkuin Sorja oli tiedottanut,
hidas hyökkäys hautoja hyväksi käyttäen. Borealia pani käyntiin
vastakoneiston. Joukkueet tekivät retkiä vihollisen alueelle.
Erittäinkin oli Jorma innostunut tällaisiin retkiin. Hän tallusteli
usein haudat päästä päähän ja heitteli sieltä leikillään suuria kiviä
kauempana oleviin hautoihin, missä tiesi vielä "keltiäisiä" majailevan.
Useat näistä retkistä olivat rohkeita, mutta eivät kuitenkaan mitään
erikoisia urheuden näytteitä.
Sonja ihmettelikin Taitsalle, miksi tämä kansa taisteli niin
koneellisesti eikä tehnyt urotöitä. Se surmasi vihollisia nerokkaalla
koneistollansa, mutta se oli muuten yleensä sangen varovainen.
-- Sehän johtuu aivan luonnollisesti tämän kansan luonteesta ja
tehtävästä, vastasi Taitsa. Tämä taistelu on sille vain pakollinen,
äärettömän vastenmielinen sivunäytös. Se ei pidä ollenkaan tehtävänään
eikä urheutena tappaa ihmisiä. Se tekee kylmästi koneilla sen, mikä
täytyy tehdä. Se on kenties alkanut vihata vihollisiansa ja sen vuoksi
menettelee raaemmin kuin se muuten olisi menetellyt. Mutta sillä ei ole
mitään mielihalua tappaa toisia tai tapattaa itseänsä noin vain ilman
muuta. Päinvastoin on tärkeätä säästää kallisarvoisia kansan yksilöitä
tulevien tehtävien varalle.
-- Aivan oikein. Te olette oikeassa. Eihän tämä kansa voi toisin
menetelläkään, myönsi Sonja.
Kun hautoja myöten tehty hyökkäys oli lyöty takaisin lopullisesti oli
jo tullut lämmin vuodenaika. Mutta vieläkään ei Ekvatoria näyttänyt
hellittävän. Sorja palasi taasen tiedustelumatkalta ja ilmoitti, että
nyt vihollinen yrittää pitkäaikaista piiritystä.
Ja niin kävikin. Joukot leiriytyivät Uuden Borealian ympärille ja sen
lahden suulla taivaanrannalla näkyi liikuskelevan sotasoutuja.
Tämä alkoi kansasta käydä pitkälliseksi ja eniten se kiusasi Turjaa,
jonka mieltä polttivat niin monet muut tehtävät. Täytyi kuitenkin
kestää edelleen ja istua täällä loukussa.
Aluksi tuntui siltä kuin tämä Ekvatorian joukkojen yritys olisi ollut
aivan järjetön. Borealian kansa voisi elää alueellaan ajastaikoja ja
viholliset saisivat loikoa leireissään siksi kun ikävystyisivät ja
lähtisivät tiehensä. Kansa sai ravintonsa tältä alueelta, sillä oli
siellä tarpeeksi auringon energiaa ja muuta energiaa. Pahimmassa
tapauksessa voisivat potkurialukset kiitää Ekvatorian laivaston
kimppuun ja tuhota sen. Silloin olisi meritie vapaa.
Ja niinpä palasi kansa tavallisiin toimiinsa, voima-asemillensa,
kasvitarhoihinsa, pelloillensa, tehtaisiinsa. Tarkka ja ankara
vartiointi vain järjestettiin. Ja aina oltiin taisteluvalmiina. Se oli
jossain määrin raskasta elämää, mutta ei läheskään niin raskasta kuin
Vanhassa Borealiassa.
Ekvatorian joukoista lensi leikkipuheita ja sananparsia suusta suuhun.
Karma lasketteli leveitä kokkapuheita. "Olemmepa me vahvassa turvassa,
kun on vartijoita enemmän kuin vartioitavia." "Ne häpeävät nyt siellä
ensin perinpohjin ja lähtevät sitte tiehensä." "Niitä eivät huoli
naisensa enää kotiin, siksi ne loikovat nyt tuolla pitkin metsiä."
J.n.e.
Iloinen säde pilkisti jo ihmisten silmistä ja hymy palasi heidän
kasvoilleen. -- Ellei tämä vain olisi käynyt niin pitkälliseksi, niin
olisi kaikki ollut hyvin.
Mutta lämpimän vuodenajan kääntyessä loppupuolelle muuttui asema.
Kuolonkentiltä levisi Borealiaan sietämätön löyhkä. Siellä mätäni maan
pinnalla kenties tuhansia ruumiita ja ruumiin osia, sinne tänne
roiskuneita sisälmyksiä. Se löyhkä tunki joka paikkaan, se tuntui
ruuassa, juomassa, vieläpä se vainosi unessakin. Se oli toisinaan niin
hirvittävä, että koko Borealia alkoi voida pahoin. Ilma oli oikein
sinistä ja paksua ja usvaista, se melkein tukehdutti.
Ja sitte tulivat taudit, tuntemattomia hirveitä tauteja, joita ei
kukaan osannut hoitaa. Ne tarttuivat -- ja tappoivat karaistuneimpiakin
ja väkevämpiäkin siihen paikkaan. Ruumis pöhöttyi ja musteni.
Vihdoin viimein toi Sorja tiedon, että viholliset valmistivat suurta
paloa lounaassa, jonka he aikoivat sytyttää ensimmäisen kuivan myrskyn
lähestyessä lännestä. He aikoivat polttaa Borealian autioksi
tuhkaiseksi aavikoksi. Ensimmäinen kuiva myrsky tulisi lämpimän vuoden
ajan lähetessä loppuaan.
Ja lämmin vuodenaika alkoikin tuota pikaa lähetä loppuaan -- -- --.