Oli se aika, jolloin ensimmäiset lumimyrskyt raivosivat Vanhassa
Borealiassa. Turja oli tavallista levottomampi pohjoiseen jääneen
kansanosan kohtalosta. Hän päätti lähettää kaiken uhallakin retkikunnan
sen luokse. Muutaman kymmenen miehen poissaolo saattoi kyllä vaikuttaa
ratkaisevastikin taistelun kulkuun täällä etelässä -- mutta samoin
heidän läsnäolonsa voi vaikuttaa ratkaisevasti taistelun kulkuun siellä
pohjoisessakin. Hän ei voinut varmasti arvioida kumpiko taistelu
vaatisi kipeimmin nämä miehet. Molemmat kansanosat kamppailivat
henkensä edestä, kummallakin oli vastassansa säälimättömät hirvittävät
viholliset. Mutta jo se seikka, että Turja itse oli täällä ja voi aina
seurata taistelun kulkua, jännittää voimat äärimmilleen, taistella itse
kymmenen edestä, jos kireälle kävi -- jo se seikka pani hänet tekemään
päätöksensä retkikunnan lähettämisestä. Sen tuli olla parhaista
miehistä kokoonpantu, joka ainoan sen jäsenistä tuli osata johdattaa
kansa jäätikön yli etelään, jos sen täytyisi äärimmäisessä hädässä
lähteä matkalle ennenkuin etelässä olisi ratkaisu tapahtunut ja maa
avoinna tulijoille. Retkikunnan tuli osata johtaa myöskin taistelua
Ekvatorian sotajoukkoja vastaan, jos vaeltava kansa ennättäisi jäätikön
yli, ennenkuin Ekvatorian joukot olisivat karkoitetut tältä
niemimaalta.
Turja tunnusti itsellensä, että hän on tuskin milloinkaan toiminut niin
epämääräisillä perusteilla ja niin häälyviä olettamuksia rakentaen kuin
nyt lähettäessään tämän retkikunnan. Mutta sittekään hän ei voinut olla
sitä lähettämättä.
Tämän retkikunnan päällikön valinta oli sangen vaikea tehtävä.
Oikeastaan olisi pitänyt lähettää Karma. Silloin Turja olisi voinut
suhtautua asiaan jokseenkin yhtä rauhallisesti kuin jos hän olisi
lähtenyt itse. Mutta Karma oli toistaiseksi kaikkein kykenevin
johtamaan taistelua täällä etelässä, jos Turja tavalla tai toisella
joutuisi pois johdosta. Ja kun tämä täällä oli tällä kertaa päärintama
-- ei Karmaa voinut lähettää.
Jorma ei taas tullut kysymykseen Orman ja aivojensa vuoksi.
Tehtävä annettiin Turmalle. Hän sai valita itsellensä parhaita miehiä,
jäätikönkulkijoita, sai täyden vallan varustaa retkikuntansa miten
parhaiten osasi ja lähdettävä hänen oli heti kun myrskyt jäätiköllä
hellittäisivät.
Hän sai vietäväkseen Turjan miehekkäät terveiset kansalle, sekä
sellaiset ohjeet, että he eivät saa kuolla sinne pohjoiseen. Jos he
voivat, on heidän ponnisteltava vielä vuosi. Silloin luulee Turja
voivansa tulla noutamaan heidät vapaaseen ihanaan maahan, jossa on ilo
elää. Täällä on tarpeeksi lämpöä, täällä on ravintoa. Täällä jo
voima-asemat jymisevät, työlaulut raikuvat ja kansalla on joka päivä
hetkinen lepoon ja nuorilla leikkiin. Täällä on niinkuin siellä
Borealiassa oli niinä aikoina, joista meille vanhat kertoivat kun me
olimme lapsia.
-- Me muistelemme joka päivä teitä siellä pohjoisessa, me toivomme,
että saisimme pian olla taas kaikki yhdessä. Me ajattelemme joka päivä,
miten raskas lienee tämä päivä veljille ja sisarille pohjoisessa, ketä
kutsuu siellä tänään kuolema. Me näemme aina silmiemme edessä sen maan,
jossa menneet polvet, esi-isämme nukkuvat -- nyt jo suurimmaksi osaksi
jäätikön alla -- ikuista untansa, jossa jäätikkö hautaa työkentän,
leikkikentän toisensa perästä, jossa veljemme ja sisaremme vielä
hoitavat viimeistä kansamme perintöä.
Mutta me emme kadu lähtöämme siitä maasta, Me tahdomme luoda tänne
uuden Borealian.
Niinkuin lumi ja jää on vallannut entisen maamme, niin yrittävät
omituiset järjettömät ihmiset valloittaa uuden maamme ja ajaa meidät
jäätikölle kuolemaan. Mutta niinkuin lumi ja jää voittivat meidät, niin
aiomme me voittaa nämä ihmiset. Heidän apunansa eivät ole Avaruuden
voimat, niinkuin ne olivat entisten vihollistemme apuna.
Vuoden kuluttua, niin uskomme, on täällä maata vaikka kymmenelle
Borealian kansalle -- kaikille sellaisille kansoille, jotka osaavat
tehdä työtä, jotka kunnioittavat työtä ja sitä, joka tekee työtä, jotka
ymmärtävät, että työ on elämän perustus ja että sen mukaan on siis
yhteiskunta rakennettava. Sen sijaan ei täällä vuoden perästä ole enää
nykyisiä vallanpitäjiä, jotka ovat unohtaneet, että energia, joka ei
tee työtä, ei voi hallita työtä tekevää energiaa, vaan hävittää
jälkimmäinen edellisen. Toivomme, että voitte taistella siellä vuoden
ja varustautua sillä aikaa matkalle. Vuoden kuluttua tulee täältä suuri
retkikunta ja tuo matkavarusteita. Me täällä valmistamme juhlan, sillä
me riemuitsemme teidän tulostanne suuresti. Kun suuret radiosäteet
vongahtelevat taivaalle lähimmiltä nunatakeilta, lähtevät täältä
veturimme teitä vastaan, veljet ja sisaret, ja riemukulussa saatamme
teidät uuteen maahan.
Ja sitte olemme vahvat taistelemaan yhdessä viimeistä ja suurinta
taisteluamme Avaruuden valtoja vastaan.
Toistaiseksi emme ole saaneet Ekvatoriasta mitään apua aurinkokunnan
kohtalon tuntemiseen. Luulemme kuitenkin saavamme selville tämän
ongelman sitte kun lähin taistelu on ratkaistu.
Mutta elleivät veljet ja sisaret katso viisaaksi viipyä vuotta
entisessä maassamme, niin lähtekää jäätikölle ja tulkaa tänne.
Lähetämme sinne parhaat jäätikönkulkijat, jotta he voivat johtaa
matkaa, jos tarvitaan. Lähemmät tiedot antaa Turma. -- -- --
Retkikunta sai mukaansa tavattoman joukon lyhyitä karuja viestejä,
joissa syvällä humisi Borealian kansan miehekäs kaipaus. Niiden
joukossa oli myöskin Turjan kirje Urjalle. Se juhlallisen vakava tunne,
joka ei milloinkaan ollut päässyt pälehtimään pinnalla heidän ollessaan
toistensa rinnalla, oli vihdoin purkautunut tähän kirjeeseen, sen
lyhyihin kömpelöihin, tunnepitoisuudeltaan alkuvoimaisiin lauseisiin.
Ja niin lähti Turman joukko, jättäen kansansa suuren rynnistyksen
aattona. Kansa oli täten jakautunut kolmeen osaan. -- Mikä oli oleva
kunkin osan kohtalo?
Kansa Uudessa Borealiassa oli päättänyt pitää maansa ja puolustaa sitä
kaikin voimin. Ja tämä "kaikin voimin" merkitsi oikeastaan enemmän kuin
kaikin voimin. Lepohetket lopetettiin, säilytettiin vain tarkalleen
sellainen yöuni, että kansan työtarmo pysyi korkeimmillaan. Kaikki
tavalliset työt jäivät naisten ja lasten huoleksi. Miehet valmistivat
vetureja, radioputkia, siirrettäviä voima-akkumulaattoreja, joihin
varastoitiin energiaa niin paljon, että puolessa päivässä voitiin sitä
siirtää maan äärestä toiseen, pienen vuoren polttamiseen ja
sulattamiseen tarvittava määrä. Turja suunnitteli uusia suuria
paukahtavia putkia, lähtien ekvatorialaisilta vallatuista, joiden
tähtäimet kiiluivat omalla valollansa pimeässä ja jotka kantoivat pari
kolme tuhatta mittaa. Karma harjoitti osaston miehiä niitä käyttämään.
Lyhtyjä ja valonheittäjiä valmistettiin tukuttain. Ja sitte alettiin
valmistaa omegametallia, josta tehtäisiin niin vahvoja panssaripukuja,
että Ekvatorian rautaputket eivät tekisi niihin reikiä.
Toiset voima-asemat lähettivät energiansa rannikolle, missä
rakennettiin sotasoutuja. Koneet surisivat, vasarat paukkuivat ja
maaveturit pyyhkivät pitkin teitä. Joukkueet marssivat harjoituksiin ja
harjoituksista pois, radiosäteet vongahtelivat ja radioputket
paukkuivat. Rannassa opettivat Ekvatoriasta tulleen sotasoudun soutajat
alusten soutamista, ohjaamista ja purjehdusta. Ruokavaroja
varastoitiin, joukkueet kulkivat metsästämässä aina jäätiköllä saakka.
Päivä päivältä toivat tiedustelijat tietoja Ekvatorian sotajoukkojen
noususta niemimaalle. Vasta neljännes lienee perillä, yhä uusia
kuljettivat laivat sulan vyön kaikista osista.
Määrätyt tiimat päivässä työskenteli Turja apulaisineen suuressa
keksinnöille pyhitetyssä laboratoriossa. He uurastivat sovelluttaakseen
akkumulaattorien energian kuljettamaan aluksia. Oli tehty kokeita
soutavalla, työntävällä ja pyörivällä koneistolla. Vihdoin lopetettiin
kokeilut, kun ei ollut enää aikaa kehittää keksintöä pitemmälle, kahden
potkivan potkurin koneistoon. Ne sovitettiin keulaan ja perään ja
yhdistettiin kaksivartiseen vipuun aluksen keskessä, mihin vipuun
voimakone vaikutti. Ne olivat vesilinnun räpyläjalan tapaisia, avautuen
ja ottaen eteensä vesipinnan silloin kuin liikkuivat taaksepäin ja
työntäen alusta siis eteenpäin ja sulkeutuen liikkuessaan toiseen
suuntaan. Ja kun perässä olevan potkurin työntö ja keulassa olevan veto
tapahtuivat täsmälleen vuorotellen, kulki alus tasaisesti. -- Tämän
jälkeen rakennettiin vain tällaisella koneistolla varustettuja aluksia
ja niihin harjoiteltiin miehistöt.
Sitte alettiin suunnitella sellaista veturia, joka kulkisi maalla ja
vedessä ja olisi panssaroitu sekä kauas kantavilla rautaputkilla
varustettu. Sellainen valmistuikin ja muutamia sen mallisia
valmistettiin taistelun kestäessä.
Jokainen voiman pisara, jokainen liike, jokainen sana, jokainen ajatus
tähtäsi voittoon -- vaikka yhä uusia laumoja laskettiin Ekvatorian
laivoista Borealian niemimaalle. Joka päivä sai Turja tiedon niiden
lukumäärästä.
Hän ajatteli kerran, että he voisivat tuhota nämä joukot ennenkuin
kaikki olisivat saapuneet ja ennättäneet piirittää Borealian. Mutta
toiselta puolen hän tiesi, että hänen kansansa lähtisi sangen
vastenmielisesti tuhoamaan näitä joukkoja varsinaiselle Ekvatorian
alueelle. Se mieluummin taisteli raskaimmankin taistelun oman alueensa
rajoilla. Toiseksi voisi Ekvatoria ehkä heittää laivoilla suuret
sotavoimat Borealian alueelle ja tehdä siellä tuhoja pääjoukkojen
ollessa etelämpänä. Kolmanneksi ei Borealian joukoilla, jos ne
lähtisivät oman maansa rajojen ulkopuolelle, olisi käytettävänään
maansa voimalähteitä ja kaikkia muita apuneuvoja. Kansan voimakeskus
oli kuvaannollisessakin mielessä täällä, täällä olivat sen juuret,
joilla se imi maasta voimaa.
Neuvoteltuaan esikuntansa ja eduskunnan kanssa päätti Turja sittekin
odottaa vihollisia oman maan rajoilla.
Suunniteltiin luonnon suomia etuja hyväksi käyttäen sinne täydellinen
puolustusjärjestelmä. Rakennettiin teitä, dynamoja, asetettiin
paikoilleen suurimmat akkumulaattorit, padottiin rajajokia järviksi,
valmistettiin tähystys- ja ampuma-asemat, puheluasemat,
kuuntelusemaforit j.n.e.
Vähitellen muodostui Uudesta Borealiasta jättiläiskoneisto, jota
kuitenkin voitiin hoitaa parillakymmenellä koskettimella keskuksesta.
Näitä koskettimia soittelemalla voitiin syytää tulta ja surmaa
Borealian rajoilta kaikkiin ilmansuuntiin, voitiin panna liikkeelle
kymmenet laivat ja sadat veturit ja tuhannet miehet. Kaikkialta
lensivät tiedot tähän keskukseen, kaikkialle voitiin sieltä
silmänräpäyksessä käskyt lähettää. Borealia oli kuin suuri meressä
kelluva maneetti. Se loisti, värähteli ja oikoi tuntosarviaan, sillä
oli suuri satojen hermojen yhteinen solmu, keskus, ja jos sieltä
annettiin käsky, alkoi elimistö suihkuttaa ympärilleen -- ei vettä --
vaan tulta ja voimaa.
* * * * *
-- -- -- Taitsa oli ensi kerran jalkeilla sotasoudun kannella. Raikas,
hiljainen tuuli puhalteli mereltä, metsä humisi lähistössä, satamassa
paukkui, surisi ja sihisi. Miehet huutelivat toisilleen ja silloin
tällöin pyrähti veturi tieltä satamaan ja taas takaisin. Lahdella kulki
alus, mastossa Borealian merkki: punaisena hohtava ellipsoidi. Taitsa
ihmetteli -- hän ei nähnyt airoja ja laiva kulki kuitenkin nopeasti.
Sotasoutu kellui rauhallisesti ja aurinko paistoi kuin himmeän harson
läpi, lämmittäen kuitenkin tuntuvasti. Taitsa istahti penkille
keulakannella ja heittäytyi muistelmiensa, tunnelmiensa ja
kuvittelujensa valtaan. Hänellä oli se lahja, joka Borealian kansalta
näytti puuttuvan, nimittäin elää tuokioittain voimakasta kuvittelujen
ja niitä seuraavien tunnelmien elämää, soudella mielikuvien ulapoilla.
Hän oli ihmeekseen huomannut, että kun hänen ruumiinsa imi parantumisen
alkaessa ravintoa, niinkuin kuiva sieni nestettä, niin että hän ihan
hikosi kiihtyvästä palamisesta, niin samalla hänen mielensä leiskahteli
kuin nuoren pojan. Hän rakasti, vihasi, kaipasi ja kaihosi useina
päivinä, niinkuin kuohukkaimmassa nuoruudessaan. Tuntui kuin hänen
sielunelämäänsä kehittyisi nopeasti samat asteet kuin kerran
luonnollisen kasvunsa varrella: avuttoman kyynelöivän lapsen asteelta
tunteilevan ja kuohuvan nuorukaisen asteelle, ja nyt hän oli
jättämäisillään tämän herkän kauden ja tulemassa jälleen mieheksi.
Satamassa hajusi veistetty puu, alusten sivelypihka ja niiden
tulisijojen torvista tuleva savu. Lahden hiljaiset pienet laineet
sädehtivät auringon valoa ja alukset suuntasivat matkansa kauas
tasaisen taivaanrannan taakse. -- -- -- Kaikki tämä palautti hänen
mieleensä erään toisen sataman kaukana maapallon toisella puolella,
jonka äärellä hän oli viettänyt elämänsä huolettomimmat ja iloisimmat
päivät. Oli juostu toisten poikien kanssa pitkin meren rantoja, oli
leikitty satamassa, oli tehty tuttavuutta kaikkien laivojen ja niiden
miehistön kanssa. He tunsivat joka ainoan tässä satamassa käyvän
soudun, sen puutteet ja vahvat puolet, miten se kulki tyynellä, oliko
se aallolle nouseva, kiikkuiko se, miten se lastissa kesti myrskyä
j.n.e. -- Sataman haju ja melu oli hänelle tuttua ja kotoista, se teki
hyvää mielelle. -- -- Hän muisti, miten oli nuorukaisena kaihonnut
kauniina päivinä aavalle merelle tasaisen taivaanrannan taakse. Siellä
oli hänen mielikuvituksensa kaunis maailma, mereen vaipuvien laivojen
mastoista liehuttivat hänelle hänen omat mielikuvansa ja houkuttelivat
lähtemään.
Ja sitte hän kerran lähti. Hän kulki Ekvatorian ristiin rastiin ja
pysähtyi lopulta sen toiseksi suurimpaan asutuskeskukseen. Siellä hän
varttui mieheksi, oppi tuntemaan olot ja sen pohjattoman kurjuuden,
missä hänen oma kansansa oli sekä sen turmeluksen, mihin vallassääty
oli vajonnut ja mihin se veti perässään orjansakin.
Tuli sitten mietiskelyn, salaisten keskustelujen, liittojen ja
salaliittojen aika. Hän muisti ne sadat poikamaiset suunnitelmat, joita
näissä liitoissa valettiin Ekvatorian hallituksen kukistamiseksi. Ne
olivat poreita, jotka nousivat pinnalle syvällä kärsivien kansojen
vavahduksista, mutta ne hajosivat heti todellisuuden ilmakehään
kohottuaan. Ainoa tulos oli muutaman kymmenen miehen karkoitus
jäätikölle, niiden joukossa hän, Taitsa.
-- Kummallinen on elämä tämän tähden pinnalla, mietiskeli Taitsa. Tulen
tänne, touhuan hetken, painun kuoloon. Ympärilläni ystävät katoavat
niinkuin unennäöt, joiden kanssa olen hetken seurustellut. Yksi kuolee
kotonansa kurjuuteen, toisen nielee meri, kolmannen korjaa Ekvatorian
teloittaja. -- -- -- Sitte tulee minun vuoroni. Poistun kenenkään
kaipaamatta, kukaan ei jonkun ajan kuluttua tiedä, että minä olen ollut
olemassa. Sukupolvet käyvät tomuni ylitse, uudistavat saman kiertokulun
ja painuvat maaemon syliin. -- -- -- Ja kun kaikki loppuu, ei edes
yhden elektronin värähdys avaruudessa osoita meidän olleen olemassa.
Ihmeellinen arvoitus on tämä elämä. Ja kaikesta päättäen alkaa se minun
kohdaltani olla ohi. Alan käydä vanhaksi. -- -- --
Muisteltuaan täten menneitä tapahtumia, palasi hän vihdoin nykyisyyteen
ja hänelle johtui mieleen, että tässä sotasoudussa pitäisi olla sairas
nainen, Ekvatorian vallassäädyn nainen, jota oli hoidettu perämajassa
samaan aikaan kun hän häälyi elämän ja kuoleman välillä keulamajassa.
Ken hän mahtaa olla? Ja kuinka hän oli tähän laivaan joutunut?
Hän tunsi joukon Ekvatorian vallassäädyn naisia, olisipa omituinen
sattuma, jos tapaisi täällä jonkun heistä.
Entäpä jos olisi Oila täällä. Hänellä oli sukunsa virheet: kylliksi
kyynillisyyttä, kylmää niljakasta tarmokkuutta valloitellessaan ja
hyljätessään miehiä, hän saattoi olla keskustelussa terävän ilkeä.
Mutta pohjalla hänessä oli haudattuna vakavuutta, joka ei tullut esille
koska sitä ei mikään tehtävä kysynyt, koska sitä pidettiin
naurettavana. Se paljastui muutamia kertoja sen jälkeen kun Taitsa oli,
niinkuin Oilalla oli tapana sanoa, onkinut itsellensä huonon ystävän
merestä -- pelastanut nim. Oilan eräässä haaksirikossa. Hän kävi
silloin tällöin Taitsan takuulla heidän kokouksissaan -- ja varma oli
Taitsa siitä, että hän ei heitä ilmi antanut.
Kun hän sattui sille tuulelle, purki hän koko kärsimyksensä ilmoille,
hän kuvasi terävin kirskuvin lausein Ekvatorian elämän, hän arvosteli
säälimättä kaikki mahtimiehet, hän pilkkasi naisia, "rakastavia
koneita", jotka valitsivat rakkautensa esineet "lemmen mittojen"
mukaan, hän kirosi sukunsa ja syyti orjakansojen silmille halveksunnan
ryöpyn -- ja sitte hän meni kotiinsa eikä tahtonut tietää koko
maailmasta moneen päivään.
Mutta on mahdotonta, että Oila olisi täällä. Hänen kerrottiin
muuttaneen maapallon toiselle puolelle heti kun kuulustelut olivat
päättyneet ja näytti varmalta, että salaliittolaiset tuomittaisiin
jäätikölle.
-- -- -- Mutta jos hyvinkin on Heljä, omituinen ilmiö säädyssään, joka,
niinkuin hän sanoi, tahtoi soittaa elämän kaikki asteikot. Hän liikkui
hienoimmissa piireissä, kun sille tuulelle tuli, lasketteli siellä
sukkeluuksia ja teki tekosia, joista säädylliset aivan kauhistuivat.
Sitte hän läksi kuljeksimaan päämäärättömästi, tehden tuttavuuksia
kenen kanssa sattui, aivan valikoimatta. Hän nimitti tätä "eläväksi
arpapeliksi" ja nautti siitä. Merkillisyytenä kerrottiin, että hän ei
valloitellut miehiä eikä myöskään suostunut valloitettavaksi. Taitsaan
hän osui pahki siten, että hän oli ajaa eräällä matkalla Taitsan jalat
murskaksi, kun tämä nukkui tien vieressä. Hän otti hänet vaunuihinsa ja
tunnusti myöhemmin tällöin saaneensa pienenlännän voiton arpapelissään.
Tunsihan Taitsa Ekvatorian vallassäädyn naisia useitakin -- toiset
kauempaa toiset lähempää, He olivat tavallaan mielenkiintoisempia, kuin
Ekvatorian vallassäädyn miehet. Sillä kun miehet alkavat palvella
lemmen hengetärtä, ovat he täydellinen rappeutumisilmiö luonnossa,
valmis pois heitettäväksi. Kun naiset palvelevat tätä hengetärtä,
tekevät he vain paheen siitä, mikä on aiottu heille hyveeksi.
-- Mutta kuka ihme mahtanee olla hän tuolla perämajassa?
Taitsa ei voinut vastustaa uteliaisuuttansa vaan päätti käydä
tervehtimässä kohtalotoveriansa. Hän asteli peräkannelle ja avasi majan
oven. Hän huudahti hämmästyksestä. -- Siellä istui patjoihin nojaten
kalpeana Sonja Ounantytär!
-- Kas vain, hän hymyili raukeasti, hiukan ivallisesti ja nousi
patjoilta. Siinähän vihdoinkin tulee liittolaiseni, avustajani. Olen
odottanut teitä täällä monta päivää. Täällä on niin hirvittävän ikävä.
Mikä kylmä ja jörö kansa! Kaikki käy täsmälleen, oivallisesti kuin
kone. Mutta kaikki on hirvittävän vakavaa! Kiitos, että tulitte!
Petkuttajakin on tänne tervetulleempi kuin joku noita mörköjä. Uh! Onko
se meidän Turjammekin samanlainen. Siinä tapauksessa olemme nähneet
turhaa vaivaa, rakas liittolaiseni.
-- Olen tosiaankin hämmästynyt tavatessani neiti Sonjan täällä. Ja
tunnustan, että tunnen itseni hiukan noloksi, vaikka pidänkin tekoani
aivan oikeana. Se teko olisi voinut jäädä tekemättäkin, sillä olisihan
meidän pitänyt tietää, ettei Turja pysy Ekvatorian vankikopeissa,
varsinkin kun suuret tehtävät odottivat häntä täällä.
-- Jättäkäämme syytökset ja puolustukset, vilkastui Sonja korjaten
pukuansa ja vapauttaen jalkansa peitteestä. Mutta sanokaa minulle nyt
kerta kaikkiaan, mikä tämä tällainen kansa on? Ja miten ihmeessä
vallattiin minun laivani?
-- Onko tämä neiti Sonjan laiva? ihmetteli Taitsa.
-- On ja ei. Saatuani tiedustelijoiltani sanoman, että
kulkuriliittolaiseni olikin petturi -- -- -- älkää pahastuko,
sanokaamme: näytteli kahta jopa kolmeakin osaa, ja että hän oli
lähdössä merelle juuri sen miehen kanssa, jonka minä tahdoin huostaani,
niin esitin Ekvatorian päällikölle, että saisin sotasoudun ajaakseni
takaa pakenevaa. Pyyntööni suostuttiin. Lopun kai tunnette. Mutta
vastatkaa nyt minun kysymyksiini!
-- Te kysyitte -- -- --? Taitsa katseli pienestä akkunasta itsekulkevaa
soutua lahdella.
-- Aluksi kysyin vain, mitä ihmisiä nämä oikein ovat, mikä kansa tämä
on. Siellä kotona puhuttiin vain, että taasen on yksi kansa tullut
Ekvatoriaan. Mutta minusta näyttää, että tästä kansasta ei voi puhua
sillä tavalla, vaan pikemminkin, että nyt on tullut alueellemme
_se_ kansa, josta suuri henki meitä varjelkoon.
-- Niin.
Taitsa kääntyi päin Sonjaan, joka pyöritti kiihkeästi kaulastansa
riippuvaa koristetta ja odotti vastausta.
-- Epäilemättä tämä kansa on peljättävin mitä koskaan on Ekvatorian
alueelle saapunut.
Koriste pysähtyi Sonjan kädessä ja kului hetkinen ennenkuin tuli
vakavasti:
-- Luuletteko niin!
-- Olen varma siitä.
-- Mutta mitä se sitte aikoo? Koriste alkoi taasen pyöriä. Sanokaa!
-- Se aikoo elää.
-- Sitäkö vain! Sehän on kovin kilttiä. Eläväthän muutkin Ekvatoriaan
tulleet kansat.
-- Sanooko neiti Sonja sitä elämiseksi?
Taas pysähtyi koriste ja syntyi vaitiolo.
-- Kuinka niin?
-- Jos neiti Sonja ja hänen kansansa olisivat Ekvatorian muiden
kansojen asemassa, niin sanoisitteko, että se on elämistä. Eiköhän se
tuntuisi kuolemalta.
-- Te siis tarkoitatte, että tämä Borealian kansa aikoo elää samalla
tavalla kuin minun kansani.
Taitsa nauroi:
-- En suinkaan. Päinvastoin luulen, että tämä kansa ei ikinä voi elää
niinkuin neiti Sonjan kansa. Ehkä sitte, jos se saa tuhannen vuotta
rappeutua työttömänä, ilman todellista olemassaolon taistelua.
-- Se on pahasti sanottu minun kansastani, kovin pahasti. -- Sonja
mietti. -- Hm. Ehkäpä, ehkäpä Te olette osittain oikeassa, Mutta vielä
en ole kuullut, mitä Te luulette tämän Borealian kansan sitte todella
aikovan.
-- Se aikoo elää niin kauan kuin maapallolla suinkin voi elää.
-- Te jyrisette tuon, niinkuin jonkin kamalan asian. Mitä peljättävää
siinä olisi meille? Saahan sitä aikoa elää kuinka kauan tahansa. Mutta
mitä se aikomus sitte merkitsee? Mikään ei estä elämästä.
-- Eikö estä? Muistakaa mitä sanoin Ekvatorian orjakansoista.
-- Muistan, muistan. Niinpä niin. No, jos siltä kannalta -- -- --.
Mutta minä olinkin sitä mieltä, että tämän kansan olisimme voineet
antaa asua rauhassa maapalaansa.
-- Ja kuitenkin lähditte ensimmäisenä sitä vastaan taistelemaan! --
Taitsa nauroi. -- Se on suloista naisellista johdonmukaisuutta!
-- Suu kiinni, tulistui Sonja. Älkää suvaitko laskea pilaa. Tiedättehän
Te, rakas liittolaiseni, ketä vastaan minä halusin taistella. Kansasta
minä viis, hymyili hän, tahdoin valloittaa vain yhden miehen. -- -- --
Minä olin tosiaan sitä mieltä, että tämä sota on turha. Olisimme
antaneet tämän kansan asua rauhassa maatansa. Tämän hirmuisen kansan,
joka aikoo elää maailmanloppuun saakka! Olisimme sanoneet, että eläkää
suuren hengen nimessä! Entä sitte?
-- Mutta on voimia, jotka eivät anna kansojen elää rauhassa. Niihin ei
Ekvatoriassa kiinnitetä mitään huomiota. Mutta tämä kansa tuntee ne. Ja
se aikoo taistella niitä vastaan.
-- Ja mitä ne ovat?
-- Lumi ja jää.
-- Mutta nehän ovat kaukana.
-- Ne tulevat kenties pian lähelle.
-- Kuinka, luuletteko niin?
-- On tosiaan käsittämätöntä, että Ekvatoria elää niinkuin ei mitään
olisi tulossa. Ja kuitenkin on todennäköisesti tulossa merkillisiä
tapahtumia.
Taitsa oli noussut, kiihtyi ja käveli edestakaisin.
-- Sonja neiti kysyy, mikä tämä kansa on ja mitä se aikoo. Minä en
oikeastaan tiedä mitä se aikoo. Mutta minä luulen tietäväni, mitä sen
tulisi tehdä ja minkä se todennäköisesti on tekeväkin. Sen on
otettava käsiinsä johto Ekvatoriassa, sen on johdettava taistelua
ratkaisevimmalla hetkellä, silloin kun ihmiskunnan, koko tähtemme
kohtalo ratkaistaan.
-- Te puhutte kummallisia asioita, merkillisistä tapahtumista,
ratkaisevista hetkistä, tähtemme kohtalosta.
Sonja asettui Taitsaa vastapäätä.
-- Nyt Te ette pääse käsistäni ennenkuin olette pusertanut itsestänne
viimeisen pisaran koko totuutta. Kas niin. Alkakaa!
-- Hyvä. Minä sanon koko totuuden.
Ja Taitsa kertoi kaiken sen, minkä hän oli Borealiassa kuullut
Avaruuden Hirviöstä, maapallon kohtalosta, lumesta ja jäästä,
kosmillisesta tomusta ja meteoreista. Hän huomasi ihmeeksensä
eläytyneensä Borealian kohtaloihin, ajatuksiin ja tämän kansan
taisteluihin niin, että hän kertoi elävästi ja voimallisesti.
Sairasvuoteelta noussut elimistö lämpeni ja hehkui ja sanat valuivat
yhä tunnepitoisempina ja tulisempina.
-- Tämän tähden ihmiskuntaa odottavat arvaamattomat kohtalot. Onko
tullut hetki, jolloin elämä sammuu tämän tähden pinnalta ja tähti itse
uppoaa Avaruuden alkuhehkuun uudestaan valettavaksi, sulaa ja antaa
aineksia uuteen maailmaan, jolla äärettömien ajanjaksojen kuluessa
elämä kukkii paremman, kauniimman kukan kuin tämä elämä täällä? Onko
Avaruuden kaikkeus tuominnut meidät, jotka emme ole totelleet sen
salaisia järkähtämättömiä lakeja, vaan olemme ne hukanneet
aavistustemme piiristä? -- Kaikki riippuu Borealian kansasta! Se on
ainoa kansa, joka voi noutaa armon Avaruuden valloilta ja pelastaa
elämän tällä pallolla. Se on paennut Ekvatoriasta kauan sitte,
säilyttänyt terveet, ankarat tavat ja lujat ruumiit ja aivot. Se on
painiskellut pohjoisessa satoja vuosia lunta ja jäätä vastaan -- se on
valmistunut ottamaan käsiinsä johdon tällä tähdellä, se on valmistunut
uudistamaan ja järjestämään Ekvatorian elämän, se on valmistunut
johtamaan taistelua silloin kun vastaamme tulee Avaruuden Hirviön
ratkaisevin kohta.
Tämä kansa on jäyhä ja karu. Kun se lähti Borealiasta toimivat sillä
vain määrätyt hermot -- se ei lempinyt, se ei laulanut, se ei iloinnut
eikä surrut, se ainoastaan ponnisteli. Se osa kansasta, joka jäi
jälelle, on vieläkin samanlaista. Tämä osa täällä on kuin nuortunut.
Sehän rakastelee, laulaa ja iloitsee. Mutta jokainen heistä tuntee
kuitenkin aina yhden ilon, nimittäin nähdä päämäärä, yhteinen päämäärä
ja ponnistaa siihen yhteisin voimin, ajatella selvästi ja käyttää
energiaa tuhlaamatta sitä pisaraakaan hajanaisiin itsekkäisiin
yrityksiin.
Jospa Te, neiti Sonja, näkisitte ja käsittäisitte, mitä kaikkea tämä
kansa on saanut aikaan. Sillä on siellä pohjoisessa asunnot
omegametallia, valoisat ja tilavat, kasvitarhat lumen ja jään keskellä,
voima-asemat jättiläiskokoiset, joissa se muutti joen ja tuulen
energian johtuvaksi ja säteileväksi energiaksi. Ajatelkaa! He
hallitsevat täydellisesti säteilevää energiaa, heitä palvelevat
elektronit ja emanatiot! He valmistavat suurimman osan ravinnostansa
kemiallisesti mineraleista. Heidän kasvatuksensa on järjestetty
nerokkaan yksinkertaiseksi, melkeinpä koneelliseksi, käyttäen hyväksi
kaikkia energian hallitsemisen taitoja. Heidän yhteiskuntansa on
satojen vuosien taisteluissa valautunut sellaiseksi kokonaisuudeksi,
että sillä tuntuu olevan ikäänkuin hermot kaikkialla ja yhteinen
hermokeskus. Ajatelkaa: heistä oli käsittämätöntä, että täällä
Ekvatoriassa toiset ihmiset saattavat kuolla puutteeseen ja kurjuuteen
sillä aikaa kuin toisilla on yltäkyllin! -- Taitsa oli kävellyt
edestakaisin. Nyt hän huomasi, että Sonja oli noussut ja seurasi
kiihkeästi hänen kuvaustaan. Hän oli sairaan ja kuumeisen näköinen.
-- Mutta nyt me lopetamme, mehän olemme vielä sairasvuoteelle kuuluvia.
Hän pakotti Sonjan istuutumaan.
-- Te ette ole vielä kertonut, miten minun laivani vallattiin, kuiskasi
Sonja, katsellen melkeinpä kauhuissaan Taitsaa.
-- Siinä ei ole paljon kertomista. Se oli kyllä merkillinen ottelu,
mutta suoritettiin sangen nopeasti. Ja Taitsa kertoi.
-- Katsokaas. Nämä ihmisethän voivat putkiensa salamoilla tuhota
kokonaisia sotajoukkoja. Ekvatorialla on suunnattomat sotavoimat. Niitä
kuuluu keräytyvän niemimaan eteläosaan kuin suuria myrskypilviä. Mutta
täällä myöskin varustaudutaan, tämä kansa aikoo voittaa tämän sodan.
Te sanoitte, että tämä on jörö kansa. Sen voitte ymmärtää, kun
ajattelette, että se on pakotettu järjestämään yhteiskuntansa suureksi
murhakoneistoksi -- tämä kansa, joka pitää murhaa ja itsemurhaa
kaikissa muodoissaan kaikkein luonnonvastaisimpana tekona. Se valmistuu
tällä kertaa mielestään hirvittävämpään taisteluun kuin milloinkaan
ennen.
Ajatelkaahan. Nämät ilmassa yöt päivät vonkuvat ja paukkuvat meteorit
ovat varoittavia terveisiä siltä Avaruuden massalta, joka kohtalomme
ratkaisee ja jota kohden me kuljemme päivä päivältä kiihtyvällä
nopeudella -- ja kuitenkin valmistuvat ihmiset täällä vielä surmaamaan
toisiansa joukottain. Eikö se ole järjetöntä?
-- Sitä se on, kuiskasi Sonja. Ja häntä puistatti.
-- Nyt pian vuoteeseen. Olisipa kaunista, jos tappaisin Teidät
jutuillani.
-- Ei niin, ei niin, puheli Sonja hiljaisesti. Oli hyvä että tulitte ja
hyvä että puhuitte -- -- -- Mutta minun täytyy tosiaankin levätä. Tämä
on jotain, jota en ole koskaan tiennyt tai kokenut. Tämäpä on
kummallista, hirveätä, suurenmoista -- -- --. Puhumme toistekin.
Näkemiin, rakas liittolaiseni! Voisitte kuitenkin sanoa seuraavalla
kerralla minulle nimenne.
* * * * *
Varustelut jatkuivat -- viimeiseltä yötä päivää. Tuli pimein aika ja
myrskyjä jatkui. Toisinaan taasen kosmilliset kappaleet pitivät
helvetillistä melua ilmakehässä ja taivas oli yhtenä tulimerenä. Kansa
puhui "vihaisista naapureista" Avaruudessa ja maanpinnalla. Se rinnasti
aivan luonnollisesti Ekvatorian ja uhkaavat luonnonvoimat ja lisäsi
vauhtia varusteluihin.
Alkoi valmistua omegametallia, sen tuttu sointu ja helinä lauloi
muistoja pohjoisesta, lauloi mielen ankaraan vireeseen. Vihdoinkin
tuntui taasen asuntojen katoilta maata katsellessa, että ihminen oli
sen herra! Ruokavaroja koottiin, sairaalat pantiin kuntoon, ampumista
harjoitettiin, valmistettiin suuria jättiläisradioputkia, joilla
voitiin pitemmän matkan päästä lakaista hengettömäksi jokainen
elollinen olento tuhat mittaa leveältä alalta. Borealian
jättiläiskoneistoon sorvattiin viimeiset nerokkaimmat ja hienoimmat
osaset ja hermot.
Ja Ekvatorian laumoja tuli yhä tulemistaan niemimaalle. Joka päivä tuli
sana: tuhannen, kaksituhatta ja sillä tavalla. Myrskypilvi nousi
nousemistaan, jo ulvoi jäätikkösemafori. Milloin pudistelee myrsky
harjaansa Uuden Borealian rajoilla?
-- Milloin päällikkö luulee myrskyn alkavan hyssytellä meitä? tiedusti
Karma.
-- Pian se alkaa. Elleivät ne tule tänne pian, niin me menemme sinne.
Karma hyvä, pian leikki alkaa. Mutta kiire onkin. Minä pelkään pahinta.
Ilmakehä on viime aikoina pitänyt uhkaavaa melua. Pelkään, että olemme
sivuuttaneet Avaruuden Hirviön ohuen kaasukehän ja kuljemme
usvajoukoissa, jotka jo sisältävät takertuneita kappaleita. Piru
vieköön -- -- -- Karma, meidän täytyy tehdä tästä leikistä Ekvatorian
kanssa lyhyt leikki. Tiimat juoksevat tuimasti ja minä en jaksa, minä
en jaksa enää sietää tätä Ekvatorian hullutusta. Tiedätkö Karma hyvä:
minä olen tullut melkein raa'aksi. Minä haluan murskata nuo keltiäiset,
niinkuin Jorma sanoo, nuo helvetilliset ihmiset, jotka eivät ollenkaan
käsitä ihmisten tehtävää tällä tähdellä. -- -- --
* * * * *
Sonja käveli jo sotasoudun kannella ja tarkasteli hyörinää satamassa.
Oli synkkä pilvinen päivä. Raskaina vierivät työmarssit ja
taistelumarssit joukkojen laulamina. Tuuli vinkui mastoissa ja
köysissä.
Sonjan katsellessa maalle leimahti salama, kuului valtava jymähdys ja
hetken kuluttua kannettiin kuolleita miehiä ja naisia hänen ohitsensa
tiellä odottavaan veturiin. Kantajat olivat tyyniä ja levollisia,
puhelu kuulosti tasaiselta ja aivan tavalliselta. Kuin urhot he
astelivat taakkoinensa, he olivat Sonjan mielestä kuin raudasta
valettuja.
-- Tiedättekö, lausui hän keulasta tulevalle Taitsalle, minä haluaisin
olla mukana pyrkimässä johonkin _päämäärään_. Siellä meillä kotona
ei kenelläkään ole suunnitelmaa eikä päämäärää, on vain oma mukavuus.
Ei ole yhteistä eikä yksityisiä päämääriä -- ellei päämääränä pidetä
sitä, että päästään päivästä päivään. Minä en enää halua palata
Ekvatoriaan. Olen miettinyt yöt päivät sitä, mitä Te viime kerralla
sanoitte. Minusta ei tule ihmistä Borealian malliin, minä en koskaan
iske kuin rauta tai pure kuin teräs. Mutta nyt minusta tuntuu kuin
olisi somempaa seurata tämän kansan merkillistä rataa kuin haeskella
Ekvatoriasta miestä, joka olisi mielenkiintoinen yhden yön.
-- Ja ehkäpä tapaatte Turjankin täällä silloin tällöin, naurahti
Taitsa.
-- Niin ehkäpä. Sonja lausui ne sanat hiljaa kauas tuijottaen.
Mutta sitte sattui omituinen tapaus.
Se nainen, joka oli tullut Borealiaan metsästäjäin päällikkönä, oli nyt
naiseksi pukeutuneena mukana järjestämässä sairaaloita ja hoitoa
niissä. Hän ei puhunut monta sanaa, mutta tekevän hänen nähtiin
paljonkin. Hän oppi kuin leikitellen kaiken, otti usein lujan käskevän
asennon, tulistui ja liikkui sitte taasen kuin anteeksi pyytäen.
Hänelle oli annettu nimeksi Sorja -- ja sorja hän olikin, pehmoista
salattua voimaa oli hänen joustavassa ruumiissaan. Sen jokainen liike
puhui selvää kieltä parhaasta, mitä naiselta voi odottaa. Ja ken joutui
koskettamaan hänen mieltänsä, huomasi pian, että se oli yhtä kimmoisa
ja salattua voimaa täynnä kuin ruumiskin -- mutta kesytön, tulinen ja
oikukas.
Sorja joutui siirtämään Taitsaa ja Sonjaa pois sotasoudusta erääseen
sairassuojaan, kun laivaa alettiin valmistaa lähtökuntoon. Hän tulee
toisten kanssa satamaan, saapuu venheessä soudun vierelle.
Vene kiinnitetään portaiden alapäähän ja joku menee noutamaan Sonjaa.
Tämä saapuu reelingin luo ja odottaa siinä Taitsaa. Sorja on nähnyt
hänet, hypähtänyt pystyyn veneessä ja tuijottaa Sonjaan. Kun tämä
kääntää kasvonsa häneen päin, kiljahtaa Sorja ja kiipeää kuin ilves
kannelle. Silmänräpäyksessä lyö hän Sonjaa päähän ja nakkaa hänet
mereen, aikoen itse hypätä perässä. Mutta silloin on Taitsakin paikalla
ja heti saapuu muitakin. Sorja otetaan kiinni, sidotaan ja meressä uiva
mies tuo jo Sonjaa venheeseen. Hän on tainnuksissa, mutta ei kuollut.
Märkien vaatteiden alta näkyvät solakan ruumiin piirteet.
Tämän johdosta näki Turja uudestaan Sorjan ja huomasi, ettei ollutkaan
vielä häntä kokonaan unohtanut.
-- Miksi hän hänelle niin raivosi? Hän kohteli tuota tuntematonta
metsästä tuomaansa naista melkein raa'asti. Hän oli vähällä lyödä
häntä, murskata hänen päänsä omin käsin. Sorja seisoi hänen edessään
tyynenä ja katseli häntä noilla kirotuilla silmillään, joihin Turja
lopulta kieltäytyi katsomasta.
-- Ehkä tämä helvetillinen naikkonen on Ekvatorian lähettiläs, ärjyi
Turja.
Sorja painoi tällöin päänsä alas ja hypisteli uumiltansa riippuvaa
koristetta.
-- Miksi Turja, Borealian päällikkö, ei ole ylväs mies, niinkuin
ennenkin? kysyi hän hiljaa. Minä en luullut sen miehen milloinkaan
käyttäytyvän näin -- -- --.
Turja lopetti koko kohtauksen ja lähetti Sorjan koppiin. Hän oli
kiukuissaan itselleen. Hän oli käyttäytynyt kuin pahasisuinen nainen.
Jotakin oli nyt vinossa.
-- Mistä syystä Sorja vihasi Sonjaa?
Turja teki sen kysymyksen Sorjalle, mutta ei saanut vastausta. Hän ei
joutanut sitä sen enempää aprikoimaan, sillä Ekvatorian joukot alkoivat
nyt vyöryä pohjoiseen päin.
Sonja kieltäytyi lähtemästä laivoinensa kotiin ja Sorja lähti
rintamalle.