Kun Turja astui salin halki Ekvatorian päällikön huoneeseen, näki hän
ympärillänsä vaiteliaita miehiä ja naisia. Salissa vallitsi melkein
täydellinen hiljaisuus. Päällikön huoneen ovi aukeni ja Turja astui
sisään. Päällikkö istui pöytänsä ääressä, oli lukevinaan jotain rullaa
eikä näyttänyt huomaavankaan Turjaa.
Turja astui lähemmä, laski nyrkkinsä raskaasti pöydän kulmalle ja
lausahti:
-- Minä olen ollut täällä Ekvatoriassa jo liian kauan. Mutta minä voin
vieläkin hetken odottaa, ellei Ekvatoria ole valmis vastaamaan. Pyydän
vain saada siinä tapauksessa poistua. Me Borealian miehet emme ole
tottuneet tällä tavalla seisoskellen odottelemaan.
-- Eihän Ekvatorialla ole mitään vastattavaa, kähisi päällikkö. Hän oli
nähtävästi rasittunut ja huonolla tuulella. Borealian kansa on tullut
Ekvatorian alueelle ja kysyy millä ehdoilla sille luovutetaan maata.
Ekvatorian hallitus on ilmoittanut ehdot ja Borealian kansan on
vastattava suostuuko se niihin. Eikö niin?
-- Se on jo vastannut, lausahti Turja. Se ei suostu. Borealian kansalla
on aivan samanlainen oikeus elää maapallolla kuin millä muulla kansalla
tahansa. Sillä on aivan samanlainen oikeus kuin millä muulla kansalla
hyvänsä käyttää sellaisia maapallon antimia, joita ei ole toisten
kansojen työllä luotu. Teidän hallituksellanne ei ole minkäänlaista
oikeutta kieltää asumatonta maapalaa Borealian kansalta, joka tähän
saakka on taistellut elämästä ja kuolemasta kaukana lumen ja jään
keskellä, mutta on nyt pakotettu sieltä lähtemään. Kansallani on tähän
maapalaan aivan yhtä suuri oikeus kuin Ekvatorian hallituksella, jolla
on kaikkea yltäkyllin, ja sen vuoksi se ei taivu Ekvatorian hallituksen
orjaksi.
Mutta jotta se ei millään tavalla rajoittaisi Ekvatorian
mahdollisuuksia elää maapallolla, jotta ei voitaisi sanoa kansani
väkivalloin ryöstäneen Ekvatorialta metsästysmaata, jonka metsissä on
ehkä kierrellyt muutamia kymmeniä metsästäjiä, niin tarjoaa se
Ekvatorialle kymmenykset kaikesta vuotuisesta tuotannostaan ja kysyy
eikö Ekvatoria tyydy tähän. Ja tähän kysymykseen minä odotan vastausta
viedäkseni sen kansalleni.
-- Vai niin. Minä voin sanoa puolestani myöskin: Ekvatoria on jo
vastannut.
-- Mutta Ekvatorian päällikkö ilmoitti eilen neuvottelevansa
hallituksen kanssa.
-- Aivan oikein. Me neuvottelimme siitä, miten Ekvatoria voi
tehokkaimmin antaa vastauksensa. Mutta ennenkuin ilmoitan hallituksen
päätöksen, kysyn minä vielä kerran, eikö Turja Borealian päällikkö
tahdo, säilyttääkseen rauhan tällä maapallon kapealla sulalla vyöllä,
palata kansansa luo ja puhua sille järjen sanoja -- että sen tulee
suostua Ekvatorian ehtoihin, jos se tahtoo kansana elää. Minä en pyydä
tätä Ekvatorian hallituksen nimessä, en Ekvatorian isänmaallisen kansan
nimessä, vaan koko tällä tähdellä taistelevan ihmiskunnan nimessä. Minä
tahdon olla avomielinen ja ilmoittaa sen perimmäisen syyn, miksi
hallitus ei voi ehdoistaan peräytyä. Turja Borealian päällikkö on
liikkunut maassamme, on nähnyt ne monet kansat, jotka sivistymättöminä,
raakoina ja meille vihamielisinä ovat tulleet alueellemme ja joita
meidän on täytynyt ottaa vastaan yhteiskuntaamme. Nämä kansat ovat aina
valmiita levottomuuksiin, niitä voidaan hallita ainoastaan siten,
että ei muuteta järjestelmää, että ei osoiteta heikkoutta ja
peräänantavaisuutta, ei anneta heille esimerkkiä siitä, että röyhkeitä
vaatimuksia voi esittää rankaisematta, vieläpä niillä voittaa jotain.
Jos nyt Ekvatorian hallitus perääntyisi asetetuista ehdoista ja soisi
Borealian kansalle niin erinomaisen edullisen aseman kuin mitä se
vaatii, niin horjuttaisi se kansojen kunnioitusta hallitusta kohtaan,
jota luja hallitus ei voi sallia; se olisi kaikille kansoille ainakin
näennäisesti oikeutettu peruste vaatia myöskin muka parempaa asemaa. Ne
eivät ymmärrä, että olot ovat niin hyvät kuin ne yleensä voivat olla,
ne eivät ymmärrä, että ankara todellisuus ei salli heidän
ruusunhohteisten kuvitelmainsa toteutumista. Mutta jos nyt aivan näiden
kansojen naapurina eläisi Borealian kansa meidän maallamme ja meidän
luvallamme siten kuin se nyt tahtoo elää, niin nämä kehittymättömät
Ekvatorian kansat, ymmärtämättä, että Borealian kansa on aivan
toisenlainen kansa ja aivan toisenlaisessa asemassa, viittaisivat
Uuteen Borealiaan ja sanoisivat: niin on siellä, miksei meillä ole
samoin?
Sanalla sanoen hallituksen suostumus Borealian kansan tarjoamaan ehtoon
olisi ratkaiseva merkki levottomuuksiin, kapinoihin, kenties
kumoukseen, joka hävittäisi sivistyksen maan pinnalta. Tämän vuoksi
minä kysyn, eikö Borealian päällikkö suostu palaamaan kansansa luo ja
sanomaan sille: suostukaa! Me annamme laivan ja saattojoukon tälle
matkalle.
Turja seisoi tuokion ajatuksissaan. Hän mietti näitä perusteita. Mutta
sitte hän vastasi lyhyesti:
-- Minä en voi sitä tehdä. Ja se olisi sitäpaitsi turhaa. Kansa ajaisi
minut jäätikölle, jos minä sen tekisin.
Ekvatorian päällikkö lausui, että minä olen nähnyt oloja maassanne.
Niin olen. Sanonko minä miltä ne näyttävät? Minusta tuntuu kuin tämä
Ekvatorian yhteiskunta olisi suuri vanhanaikainen johtuvan energian
akkumulaattori. Sitä ladataan hetki hetkeltä, päivä päivältä. Se
sihisee ja räiskähtelee pahaenteisesti. Teidän hallituksenne pelkää
purkausta, mutta ei kykene latautumista estämään. Se häärii vain
akkumulaattorin ympärillä varjelemassa, ettei syntyisi halkeamia tai
muita vääriä kosketuksia, se koettaa yhä siirtää purkausta
tuonnemmaksi. Lopulta ei enää tarvita kuin pieni jonisoituminen
ilmassa, sääsken lento akkumulaattorin yli -- ja purkaus tapahtuu. Sitä
ei voida estää sellaisilla lapsellisilla puuhilla, mitä hallituksenne
puuhailee. Borealian metsästäjät sanoisivat, että hallituksenne pitäisi
kaataa ilves, mutta se tappaakin vain hyttysen. Uskokaa minua:
ennenkuin tämä miespolvi astuu kuoloon, räjähtää Ekvatorian
akkumulaattori, olipa Borealian kansa täällä tai tuolla.
-- Oletteko tutustunut sotajoukkoomme? Tiedättekö, että se on suurempi
kuin koko Borealian kansa?
-- Tiedän kyllä, vastasi Turja.
-- Minä ilmoitan nyt, että ellei Borealian kansa suostu ehtoihimme,
merkitsee se sotaa. Meidän täytyy ajaa kansanne takaisin jäätikölle tai
ottaa se vangiksi. Eikö Borealian päällikkö tämän kuultuaan tahdo
kehoittaa kansaansa suostumaan?
Turja vastasi synkistyen:
-- Minä sanon kaiken varalta: en voi Ekvatoriassa sellaista kuulla,
että minä sen tekisin.
-- Vai niin. Siinä tapauksessa ilmoitan hallituksemme päättäneen, että
Turja Borealian päällikkö pidätetään seuralaisineen täällä ja hänen
kansansa luo lähetetään meidän puolestamme lähettiläitä. Elleivät he
tuo suostumusta tullessaan, lähetetään samaa tietä sotajoukko.
Turja kavahti pystyyn, mutta jäi sitte kuin paikalleen naulittuna
seisomaan, tuijottaen ukkoon pöydän takana.
-- Hullut, murisi hän kuin syvältä pään sisästä, rinnan sisästä. Eikö
Ekvatoria siis tiedä, että loppu saattaa tulla milloin hyvänsä?
Täytyykö ihmisten petojen tavoin taistella keskenänsä silloin kun
tähteämme uhkaa Avaruuden Hirviön kaikkipolttava syli. Kun jokainen
ihmiskunnan ajatus pitäisi olla tähdättynä sen suunnattoman taistelun
voittamiseen, mikä on käytävä tämän pallomurusemme puolesta, sen
pintaan juurensa imeneen elämän kukan puolesta Avaruuden tuntemattomia
ja arvaamattomia valtoja vastaan -- silloin nämä Ekvatorian hullut
tahtovat sytyttää keskinäisen raatelun. Se on, se on -- -- -- Turjan
läpi kulki hiljainen väristys.
Ukko oli kavahtanut istuimeltaan ja hiipinyt kuin ilves läähättäen
Turjan luo, katsoi koukussa, kädet nyrkissä häntä kasvoihin ja imi
jokaisen sanan Turjan huulilta. Sitte hän hypähti, tarttui Turjaan,
kouristui kiinni häneen, riippui hänessä ja kähisi:
-- Tiedät, sinä tiedät, sinä siis tiedät sen. Varjelkoon meitä suuri
henki, tämä mies tuntee sen. -- --
Turja repäisi ukon irti itsestään ja pudotti maahan. Siellä se juoksi
edestakaisin:
-- Pois, pois! Ei, ei, ei ikinä muuanne kuin -- -- -- Pois, pois! Tämä
helvetillinen mies tuntee sen. Missä on vartio? Hoi, missä on vartio!
Mutta sitte hän pysähtyi:
-- Tunteeko kansasi sen, mistä puhuit?
Turjan nauru kaikui kuin syvältä maan alta.
-- Se tuntee siis, sähisi äijä.
Turja käänsi selkänsä hullulle.
-- Ei mitään lähettiläitä, ei mitään neuvotteluja enää, puhui äijä
edelleen. Asia on selvä. Borealian kansa ajetaan heti jäätikölle. Sen
täytyy lähteä Ekvatoriasta ja kuolla niin pian kuin mahdollista. Ja
tämä helvetillinen mies -- -- -- Hoi vartiosto!
Hän raotti ovea. Hetken kuluttua tuli joukko asestettuja miehiä.
-- Tämä mies on haudattava siksi kuin kuolee. Ymmärrätte. Pois!
Äijä oli loppumaisillaan. Hän vaipui tuoliinsa ja läähätti -- -- --.
Turja ei ymmärtänyt, mitä ympärillä tapahtui. Hän näki salit, näki
ihmiset. Mutta hänen aivonsa eivät ottaneet vastaan aistimuksia. Ne
olivat sulkeneet ikkunansa ja pitivät sisällä neuvottelua. Ne ikäänkuin
latautuivat hiljaa aivan uusilla ajatuksilla. Siellä tehtiin tiliä
Vanhan Borealian, Uuden Borealian, Ekvatorian ja Avaruuden Hirviön
kesken. Vanha Borealia taisteli puolestansa, pyysi apua ja
voima-asemien piiput möräsivät satapäiväisessä myrskyssä, Urja puhui
Turjalle, kansa seisoi synkkänä ympärillä, se odotti kuolemaa tai
Turjaa etelästä. Uusi Borealia valmistui sotaan, sen kansa lauloi
raskaita taistelulauluja, siellä täällä kirahti Turjan korviin syytös,
että hän oli johtanut heidät tänne Ekvatoriaan murhattavaksi, se sattui
kipeästi. Täällä taas Ekvatorian hyytelömassa ojenteli lonkeroitaan
sulattaakseen itseensä Borealian kansan. Tuolla kaukana ojentelihe
Avaruuden Hirviö uhaten kaikkia ja kaikkea. Se oli ankara asetelma ja
aivot kieltäytyivät muusta kun ne nyt ensikerran seuloivat tätä neljän
kappaleen problemia, ongelmaa, kaikkien epätodellisten olettamusten
hajottua ja koko ongelman näkyessä niinkuin se todella on.
-- Vai niin. Nyt astutaan tähän huoneeseen. Onko täällä lämmin vai
kylmä? Turja näki yhä ympärillänsä ihmisiä. Hän muisti, että joku oli
hänelle jotain puhunutkin, mutta ei muistanut mitä. Hän muisti, että
joku oli lukenut rullasta jotain hänen edessään, mutta ei totisesti
jaksanut muistaa, mitä asia koski. Nyt hän huomasi sen, että eräät
jalat vilahtivat aina hänen silmäinsä editse. Ne olivat vartijain
päällikön jalat, jotka kävelivät ohi sen paikan permannolla, johon
Turja tuijotti. Aivot raottivat ikkunaa, kun huoneeseen tuli uusi
joukko asestettuja miehiä -- kaikesta päättäen haluttiin, että hän
lähtisi tämän joukon mukana.
-- Mutta missä on Jorma ja Taitsa?
Sellainenkin ajatus pääsi jo varastautumaan aivoihin. Se pysähtyi kyllä
aivan eteiseen.
-- He varmaan hakevat minua. Missä minä olen?
Hän havaitsi olevansa vielä hallintorakennuksessa. Oli ikäänkuin yhden
tekevää toistaiseksi, missä hän oli -- siksi kun saisi ensimmäisen
vapauttavan otteen tästä neljän kappaleen problemista. Mutta
tietoisuuden ulko-ovella kolkuttivat myöskin Jorma ja Taitsa. Ja
ikäänkuin heistä rauhaan päästäkseen tehtiin tietoisuuden ulko-osissa
melkein vaistomainen pikkusuunnitelma, myönnytys, kompromissi: jotain
tietoa Jormalle ja Taitsalle. Se meni kuin itsestään: käsineestä
suomuja tielle ja käsine ovelle, kun astuttiin ulos.
Mutta senjälkeen sulkivat aivot ikkunansa entistä tarkemmin.
Mitä on nyt tehtävä?
Vanha Borealia odottaa. Hän on varma siitä. Se katsoo ensi talvena
kuolemata silmästä silmään. Mutta sinne ei voida tehdä matkaa, kun
syttyy taistelu täällä. Täällä tarvitaan jokainen neuvokas mies.
Avaruuden Hirviöstä olisi saatava pian selvä. Ekvatoriasta löytyisi
varmaan koneita, joilla se saataisiin. Mutta hallitus pelkää kuin
kuolemaa sen tiedon leviämistä kansojen keskuuteen. Ja nyt syttyy
taistelu. Kuinka kauan se kestää? Kuoleeko Vanhaan Borealiaan jäänyt
kansan osa, tuleeko Kaiken Loppu, ennenkuin se päättyy?
Kuljetaan asutuskeskuksen äärille. Turja astelee, saattajiaan
huomaamatta. Hän pudottaa suomun silloin tällöin tielle. Aivoissa
kohisee ja pauhaa. Pää on kuuma. Rinnassa tuntuu raskas paino.
Saavutaan vankilan portille. Kolkutetaan. Se kaikuu Turjan aivoihin
asti. Hän havaitsee että on tultu perille.
-- -- -- Mutta jos lähdetään kuljettamaan tänne pohjoiseen jäänyttä
osaa kansastamme, pohtii Turja kopissansa, niin hävitään ehkä taistelu
Ekvatoriaa vastaan. Koko kansa ajetaan takaisin jäätikölle ja kuolee.
Se on pahin tulos se. Ei näytä siis olevan muuta mahdollisuutta kuin
antaa heidän odottaa Vanhassa Borealiassa siksi kunnes täällä on asia
selvillä ja sitte hakea heidät. Turja tuli tähän tulokseen kerta
toisensa jälkeen. Mutta hän ei tahtonut uskoa tosiasiain lakien siihen
johtavan. Hän kapinoitsi kopissansa tätä tulosta vastaan niin kauan
kuin jaksoi -- kunnes hän huomasi, että tämä johtui hänen tahdostansa
eikä älystänsä. Laskelmien takana oli aina Urjan hahmo. Ja hän koetti
sovittaa yhteen tosiasiain vaatimusta ja haluansa saada Urja luoksensa.
Siitä johtui, että hän painiskeli päivänselvän totuuden kanssa, koetti
saada rikki logiikan lakeja, koetti saada sopimaan yhteen toistensa
vastakohtia.
Vihdoin hän antautui. Hän tunnusti itsensä voitetuksi. Hän kumarsi
tosiasiain järkähtämättömälle tulokselle ja päästi aivonsa lepoon.
Aivoista valui kuin hiljaisena virtana koko hänen olemukseensa raskas,
äärettömän raskas totuus: _Meidän on siis taisteltava ihmisiä vastaan
ja jätettävä Urja ja kaikki ne toiset toistaiseksi Vanhaan
Borealiaan_.
Tämä paini väsytti Turjaa. Hän nukahti.
Kun hän heräsi oli äsken saatu tulema heti kuin tuossa hänen edessään.
Taaskin se siis päättyy näin! Sinne jäi Urja. Kauas häipyvät rauhan ja
ilon päivät. Hiljainen aavistus sanoo hänelle, että niitä ei tule
koskaan. Rauha tulee vasta Suuren Rauhan portin toisella puolella.
Mutta Urja, Urja kulta -- -- --. Miksi sinä et sentään suostunut
seuraamaan minua? Me olisimme vahvemmat. Me säästyisimme tällaisilta
painiskeluilta.
-- Mutta minähän taidan käydä vanhaksi, murahti Turja ja nousi. Hän
_oli_, sen hän tunsi, monta vuotta eilistä vanhempi. Elämän
energian pohjavirta kulki hänessä entistä syvemmällä. Raskas
kohtalontunne hiipi sen pinnalla.
Hän katseli kopin akkunaa katon rajassa. Se oli ensin kuin pieni pilkku
kaukana avaruudessa. Mutta sitte se alkoi lähetä. Ja nyt hän havaitsi
yhtäkkiä ympäristönsä, kopin kiviset seinät.
-- Mitä minä täällä teen? ihmetteli hän. Mitä varten minä olen tänne
kävellyt?
Nyt hänestä tuntui perin kummalliselta, että hän istui täällä -- kun
Ekvatorian joukot olivat jo kenties matkalla Uuteen Borealiaan. Jos ne
yllättävät hänen kansansa, jos ne surmaavat sen koteihinsa, teillensä,
voima-asemiinsa, niinkuin ilvesjoukon! Tämäpä on ollut käsittämätöntä,
että hän on antanut tuoda itsensä tänne. Ja kuinka kauan hän on jo
ollutkaan täällä. Avaruuden nimessä, ulos täältä! Ellen minä kerkiä
kansani luo ennenkuin hyökkäys alkaa on minun parasta juosta jäätikölle
ilveksen ruuaksi.
Aivoihin latautunut energia alkoi herätellä liike-energiaa. Turja oikoi
jäseniään, puristeli lihaksiaan, harppasi kopissa seinästä toiseen. Se
oli hänestä nyt sellainen turhanpäiväinen kiusallinen kotelo. Hänen
hermonsa, aivonsa, tahtonsa jännittyivät niinkuin hän olisi aikonut
hajoittaa kopin tahtonsa voimalla, puhkaista sen puristavat seinät
yhdellä nyrkin iskulla. Hän tunsi että _täytyi_ olla kysymys vain
hetkistä hänen ulospääsyynsä, muuten hän raivostuisi pilalle.
Vartija kuului lähestyvän koppia. Oli luonnollista, että Turjan mieleen
valahti heti: nyt! Hänen hermonsa, tahtonsa, mielensä olivat
sellaisessa virityksessä, että koppiin astuvan vartijan tappaminen ja
pako tapahtuisi kuin omasta painostaan. Ja kuitenkin! Kun vartija
rauhallisena, viattomana, nähtävästi ilman vihaa vartioitavaansa
kohtaan, ainoastaan tehtäväänsä suorittaen astui koppiin, iletti Turjaa
ajatus tappamisesta. Oli kuin olisi miehestä säteillyt häntä vastaan
saman, kaikille ihmisille yhteisen elämänvoiman pimeitä lämmittäviä
säteitä. Tuntui kuin tekisi hän äärettömästi luonnonvastaisen teon
sammuttaessaan nämä säteet. Hän tunsi, että hänen tarvitsisi vain
kuvitella itselleen Ekvatorian joukot murhaamassa Borealian kansaa,
niin tekisivät hänen lihaksensa melkein koneellisesti työn. Pari
silmänräpäystä -- ja kaikki olisi ohi. Mutta hän ei sittekään tehnyt
sitä. Mies lähti kopista ehjänä ja terveenä.
Ja täytyisikö hänen nyt tosiaan murhata ihmisiä päästäkseen tällaisesta
luolasta! Hän tarkasteli ympärilleen. Häntä vangitsi vain puu, kivi ja
rauta! Pitelisivätkö tällaiset aineet Borealian miestä, häntä, joka
hallitsi säteilevää energiaa, radiovoimaa, omegametallia, joka voi
palauttaa kaikki aineet nebuliumiksi? Hänen teräsaseensa leikkaa
rautaa, kiven hän voisi pehmittää hapolla.
-- Mutta aseen ne ovat häneltä vieneet ja happoja ei liene Uutta
Borealiaa lähempänä.
Turja kiskaisee penkin irti seinästä ja nostaa sen pystyyn seinää
vasten sekä kiipeää sen avulla tarkastelemaan kapeata korkeata ikkunaa
katon rajassa. Siitä mahtuu ulos, jos poistaa nuo kaksi vahvaa
rautatankoa. Turja ottaa esille johtoverkkokangasta lämmittävän pienen
akkumulaattorin ja tyhjentää sen nestemäisen sisällön rautakankien
ylä- ja alapäihin. Hän odottaa hetken. Rauta sähisee, sauhuaa ja
räiskähtelee -- -- --. Sitte hän tempaa yläpäät poikki, vääntää kanget
sisäänpäin vaakasuoraan, kääntyy selin, ottaa käsin niistä kiinni,
nostaa jalkansa ylös ja pistää ne aukosta ulos sekä samaa tietä koko
ruumiin. Akkuna on ulkona vain hiukan koholla maasta, joten hän on
pihamaalla. Kiivettyään onnellisesti aidan yli on hän kadulla.
Jorma ja Taitsa tapasivat hänet satamassa kulkemassa edes takaisin
myrskyssä ja sateessa. Hän oli nähtävästi syvästi kuohuksissa.