Jorma oli viettänyt yötä sen soudun perämajassa, jonka Taitsa oli
varannut edellisenä päivänä merelle lähtöä varten. Soutajat nukkuivat
omissa hyteissänsä tai läheisissä asunnoissa. He harjoittivat
kuljetusta ammatikseen, eivätkä siis olleet tuhtoonsa kytkettyjä,
niinkuin hallituksen julkisten laivojen soutuorjat. Yö oli pimeä ja
taivas kirkas, niin kirkas kuin se yleensä saattoi olla. Ainoastaan
kaukana lännessä näkyi leimahteleva pilvenreuna. Jorma ei ollut
viettänyt unetonta yötä eläissään siitä syystä, ettei hän olisi saanut
unta. Mutta nyt hän huomasi ihmeeksensä, ettei saanut unta.
Kun laivassa kuului liikettä, odotti hän aina Taitsan saapuvan häntä
hakemaan. Aina hän kuitenkin odotti turhaan. Lopulta hän tuskastui
itseensä ja lähti muristen laivan peräkannelle. Satama oli tyyni ja sen
pinnasta kuvastui taivaan tulitus. Lännessä leimahteli edelleen synkän
pilven reuna. Idässä nousi taivaalle punaiselta hohtava suihku. Se oli
kaukaisen tulivuoren suihku, niin oli Jormalle kerrottu. Satamassa
kuului yksinäisiä ääniä sieltä täältä. Jossain purettiin lastia
laivasta ja miehet huutelivat toisilleen.
Jorma astui rannalle ja alkoi kävellä edestakaisin. Hän näki hiljaisten
varjojen liikkuvan pimeässä. Siellä täällä kuului muminaa, miesten ja
naisten ääniä. Kun hän käveli erään pimeän yksinäisen varastohuoneen
ohi, ympäröitsi hänet yhtäkkiä miesjoukko, pamahti ja välähti, Jorma
tunsi kipua käsivarressansa.
Jos Jorma olisi ollut kotiseudullansa ja tavallisessa mielentilassa,
niin olisi hän todennäköisesti mörähtänyt ja tiedustellut vielä, mitä
miehet tahtoivat. Mutta nyt hän oli kiusaantunut. Hänen verensä oli jo
ennestään tavallista kiivaammassa liikkeessä. Tuntiessaan, että hänen
käteensä satutettiin, välähti hänen mieleensä samalla puisto, jossa
hänelle oli irvistelty. Aivan poikkeuksellinen raivo valtasi nyt tämän
rauhallisen jättiläisen. Hän mörähti kuin voima-aseman isopiippu
myrskyssä, tempasi lähinnä olevan miehen, otti jaloista kiinni ja
pyöritti häntä kuin nuijaa, niin että pää piirsi suuren ympyrän. Kun
hän tunsi, että tämä nuija ei enää iskenyt kehenkään, antoi hän sille
lujan vauhdin ja sinkosi sen kauas mereen. Saatuaan kiinni toisen
miehen, teki hän sille saman tempun. Hetken kuluttua ei hän enää
löytänyt ketään.
Hän palasi laivaan ja sitoi haavan käsivarressansa. Hän pahoitteli,
että oli jättänyt radioputkensa laivaan. Nyt niitä keltiäisiä pääsi
aika joukko livistämään.
Aamu alkoi valjeta. Vähää ennen auringonnousua loisti lännessä mahtava
auringonrengas kirkkain värein ja aamuviri liplatti satamassa, jossa
mereltä tulevat mainingit tuntuivat vain kuin hiljaisena maaemon rinnan
kohoiluna. Taitsaa ei kuulunut ei näkynyt. Jorma odotteli vielä kotvan
kärsimättömänä, mutta kun kuuma päivä alkoi lämmittää hänen selkäänsä,
teki hän ääneensä johtopäätöksen:
-- Nyt on mennyt Taitsakin vipuun. Tai on hän sekaantunut sen
naaraskeltiäisen helmoihin. Taikka sitte juossut yksinkertaisesti
tiehensä. Jos tarkasti ajattelen, niin kyllä minusta tuntuu, että hän
on joutunut satimeen. Jaa'ah. Nyt sitä ollaan eksyksissä jäätiköllä. Ja
myrsky alkaa hyssytellä. Kaksi miestä, parasta päävärkkiä, on
soljahtanut railoon ja nyt tulee kolmannen heikoilla järjenlahjoillansa
keksiä keino ja onkia heidät ylös.
Ja sitte hän lähti. Ensimmäiseksi hän yritti saada tietoonsa, missä
yleensä sellaisia vankeja kuin Turja säilytetään. Mutta kun hän ei
osannut Ekvatorian kieltä kuin muutaman sanan, osoittautui tämä tie
aivan toivottomaksi. Sitäpaitsi hän voisi antaa tätä tietä ilmi itsensä
ja silloin olisivat kaikki kolme kiikissä.
Vihdoin Jorma palasi ikäänkuin vaistomaisesti hallintorakennuksen
läheisyyteen. Hänelle juolahti mieleen sellainen pieni ajatuksen tynkä,
että Turja voisi ehkä antaa merkkejä itsestään, jos hän vielä oli tässä
rakennuksessa. Hän kierteli sitä kiertelemistään ja koetti teroittaa
aistejansa, mutta minkäänlaista merkkiä hän ei huomannut. Ilta alkoi
taasen lähestyä. Vielä kerran kulki Jorma rakennuksen seinustaa melkein
toivottomana. Kulkiessaan rakennuksen taustaa erään pienen oven ohitse,
pääsi Jormalta yht'äkkiä naurun mörähdys. Vasemmalla käytävän vieressä
oli omegametallinen käsine, jonka täytyi olla Turjan, sillä Jorma oli
huomannut, että Ekvatoriassa ei ollenkaan käytetty omegametallia.
Käsineen jättäminen oli Borealiassa merkki siitä, että sen omistaja oli
lähtenyt siitä paikasta.
Jorma nouti käsineen. Siitä oli useita suomuksia poissa. Jorma ei
aluksi kiinnittänyt tähän seikkaan mitään huomiota.
Mutta miettiessään mitä nyt on tehtävä ja tarkastellessaan eikö
käsineeseen ole jollain tavoin kätketty tiedonantoa, havaitsi Jorma,
että suomukset olivat poissa kädenseljästä ja vartavasten irroitetut.
Hän murisi itseksensä:
-- Jos Turja on niitä tienviitaksi tiputellut, niin kylläpä on keksinyt
minulle urakan. Eihän näitä löydy maasta vaikka nelinkontin hakisi.
Onko tässä nyt lopuksi kontattava pitkin Ekvatorian katuja? Silloin
nämä keltiäiset vasta irvistelisivät. Ei. Tässä täytyy olla jokin muu
sukkeluus. Ollapa nyt Turjan aivot tai edes Orman -- -- --
Pimeni jo nopeasti. Lännestä lähestyi myrsky. Salamat leimahtelivat
synkässä pilvessä ja kuului kaukainen kohina.
-- Sitä se tiesi se yöllinen leimahteleva pilvenreuna ja aamullinen
auringonrengas, tuumi Jorma ja otti radioakkumulaattorinsa esille
kotelostaan, pannakseen sen toimimaan, sillä ilma viileni nopeasti. Kun
hän käsitteli nitoniputkea, leimahti Turjan käsine hänen kädessään
loistamaan, kuten tavallisesti silloin kuin emanatio vaikutti
omegametalliin. Jorma mörähti toisen kerran iloisen naurunpätkän.
-- Katsos sitä poikaa, sitä Turjaa! On sillä pää, sanon minä! Mutta
sillä pojalla pitäisi olla myöskin pää, joka joutuu hänen
sukkeluuksistansa ottamaan selkoa. Jos Turjan pää tekee sukkeluuksia ja
Jorman pää pannaan niihin vastaamaan, niin se ei ole kohtalolta oikein
rehellistä peliä. Minä katson, että ei ole tälle pojalle häpeäksi,
vaikka kohtalo saakin sitten ikäänkuin viitata, että katsoppa tähän
suuntaan ja kuiskuttaa korvaani johtaakseen minua oikealle tielle --
niinkuin nytkin.
Pimeni nopeasti. Salamat leimahtelivat, ilma oli yhtenä jyrynä ja sade
alkoi kohista lähellä. Jorma asteli katua pitäen nitoniputkea kädessään
ja silloin tällöin välähti aina omegametallinen käsineen suomus
käytävällä nitoniputken säteilyn satuttamana. Risteyksissä saattoi
Jorma mennä harhaan jonkun matkaa, mutta kun ei välähdystä näkynyt,
palasi hän takaisin ja yritti toista tietä. Aina löytyi lopulta pieni
loistava pilkku maassa, joka syttyi, hehkui ja sammui Jorman
kuljettaessa nitoniputkea sen ylitse. Hän kulki ensin leveitä puiden
reunustamia katuja, sitte erään suuren puiston halki, yli joen ja
taasen pitkin katuja, jotka yhä huononivat ja kapenivat. Sade pieksi
Jorman kasvoja, ukkonen jyrisi kuin hirmumyrsky jäätiköllä ja salamat
valaisivat silloin tällöin koko seutua. Jorma saapui jo aivan
asutuskeskuksen äärelle, hän näki salaman valossa ympäristön vaihtuvan
jo tavalliseksi viljelysalueeksi.
Vihdoin välähti erään synkän kiviaidan portin edessä nitoniputken alla
monta pientä kiiluvaa tähteä. Tähän oli Turja siis pudottanut kaikki
jälellä olevat käsineensä suomut. Ja se merkitsi varmasti, että Turja
oli tässä rakennuksessa. Mutta Jorman aivot ravasivat, kerran alkuun
päästyään, keksinnöstä toiseen aivan kuin eivät olisikaan enää olleet
Jorman aivot, jotka olivat koko Borealiassa kuulut kankeasta
liikehtimisestään -- yhtä kuulut kuin hänen lihaksensa olivat
voimastaan.
-- Mutta entäs jos Turja on vain poikennut tässä rakennuksessa ja häntä
on myöhemmin viety edelleen? järkeili Jorma.
-- Mutta me voimmekin olla vakuutettuja, jatkoi Jorma oikein
eduskuntatyyliä matkien, että se poikapa ei olekaan varistanut kaikkia
merkkejänsä tähän portin alle. Jos häntä on edelleen viety, niin kiiluu
niitä tiellä myöskin edelleen.
Jorma tarkasteli kaikilta teiltä, mutta ei löytänyt mitään. Turja on
kuin onkin siis tuossa luolassa. Kiviaidan takana näki Jorma salaman
valossa synkän kivirakennuksen melkein aukottomat seinät.
-- Ja nyt teemme siis hyökkäyssuunnitelman, ajatteli Jorma edelleen
tapansa mukaan ääneen.
Ei yhtä elävää olentoa tuntunut liikkuvan läheisyydessä. Rakennus oli
valoton, tie oli valoton, ympärillä synkkä pimeys, jonka räjähtävä
salama vähän väliä halkaisi. Satoi aivan siivottomasti. Joskus näkyi
meteorin valokaari ja kuului vongahdus ja räiskähdys.
Tämän myllertävän atmosferin alla, raivoavista luonnonvoimista
välittämättä, niitä tuskin huomaten, mittasi jättiläinen yhä kiihtyvin
askelin maaemon pintaa kolkon rakennuksen edustalla pyyhkien aivojen
ponnistelusta pusertunutta hikeä otsaltansa. Hän teki suunnitelman
toisensa perästä, korjasi, paikkasi -- ja hylkäsi vihdoin kokonaan. Hän
mörähteli, mumisi ja sadatteli aivojansa, jotka ponnistelivat ja
kiemurtelivat oudossa työssänsä.
Ensiksi hän ajatteli lävistellä rakennuksen radiosäteillä, murtaa
portit ja ovet ja hakea kaikki suojamat läpi kunnes löytäisi Turjan.
Mutta kun hän ei tiennyt millaisia ovia tuossa luolassa on, täytyi
hänen hyljätä tämä suunnitelma heti. Ovien murtaminen voisi viedä
päiviä. Hän voi murtaa tavallisen oven nyrkillänsä, vahvemman
potkaisulla, vielä vahvemman hartioillansa. Mutta jos tuossa luolassa
olisi vahvoja teräsovia, niin olisi niissä liian suuri urakka.
Suunnitelma heitettiin ähkäisten menemään ja alettiin uurastaa uutta.
Entä jos kolkuttaisi portille ja ilmoittaisi olevansa lähetetty
hakemaan Turjaa -- vaikkapa sen ukonkäkkyrän puheille siellä
hallintorakennuksessa. Tämä suunnitelma olikin periaatteessa mainio.
Sitä vaivasi vain pieni vika: Jorma ei osaa näiden keltiäisten kieltä.
Ja ne tuskin vievät kielentaitamatonta tuntematonta pimeästä yöstä
tulevaa miestä Turjan luolan ovelle. Se pieni vika oli tälle
suunnitelmalle hengenvaarallinen ja teki siitä vainajan.
Mutta jos yritettäisiin sillä tavalla, että tämä poika kiljahtaisi
täällä pimeässä yössä Turjan nimen. Hän tuntisi äänen, tuntisipa
varmaankin, ja kiljahtaisi vastaan. Ja sitte hän menisi sille kohdalle
seinää ja Turja neuvoisi hänelle suunnitelman. -- Mutta kuuluuko huuto
noiden seinien läpi tällaisessa myrskyssä? Ja onko Turjalla suunnitelma
valmiina kuin taskustaottaen ja antavatko ne hänen siellä sisällä
huudella?
Sillä tavalla sitä jatkui tiima tiimalta keskellä yötä myrskyn
raivotessa ja ukkosen jyristessä -- kunnes Jorma lopulta löysi
mielestään oivan ja yksinkertaisen suunnitelman. Kun hän mietti sitä,
tuli hän siihen tulokseen, että se otti huomioon kaikki mahdolliset
seikat, oli olosuhteisiin erinomaisen sopiva ja, mikä onnellisinta,
noudatti sellaista toiminnan periaatetta, jonka mukaan Jorma oli
tottunut tehokkaimmin toimimaan. Tämä suunnitelma oli kaikessa
lyhykäisyydessään: mennä portille, lyödä siihen niin perhanasti, kunnes
se avautuu, astua sisään ja -- toimia niinkuin parhaalta näyttää.
Turja ja muut sellaiset miehet rakentavat suunnitelmia ja toimivat
niiden mukaan. Jorman kaltaiset miehet taasen toimivat tällaisissa
tapauksissa parhaiten ilman suunnitelmaa. Tämä iloinen totuus selvisi
Jormalle ja hän oli kuin satapäiväisen myrskyn käsistä jäätiköltä
palannut.
Raju voimahan näyttää luonnossa tekevän työnsä aina tällä tavalla,
ilman suunnitelmaa, ja kuitenkin useimmiten saavuttavan päämääränsä --
tai ei-päämääränsä. Ja sillä hetkellä alkoi vyöryä päämääräänsä kohti
mahtavin voimamäärä, mitä silloin ja koskaan sen jälkeen oli sen tähden
pinnalla ihmishahmoon latautunut. Se alkoi matkansa pinnalta kuumana ja
sisältä levollisena, mutta se kuumeni sisältä sitä mukaa kuin matka
edistyi ja suunnattomia esteitä tuli raivatuksi pois tieltä ja jäähtyi
pinnalta -- sillä nyt toimi lihasvoima vanhaan totuttuun tapaan ja se
ei hiostuttanut niinkuin aivotyö.
Lyönnit jymähtelivät porttiin, piha kumahteli. Kuului huutoja pihalta.
Lyönnit jymähtelivät hiukan hillitymmin. Jorma ymmärsi pihalta
kuuluvista huudoista:
-- Ken siellä?
Jorma vastasi kolmella uudella lyönnillä. Avain pistettiin porttiin ja
se avautui raolleen. Sen reunan takaa näkyi vanhan ukon pää, käsi ja
lyhty, jonka valossa nuorempi pää tarkasteli ulos. Rautaketju esti
portin avautumasta sen enempää ilman noiden päiden tahtoa.
Jorma otti vauhtia kuin jäätikkötiikeri ja ryntäsi porttia vastaan. Se
lensi auki, lyhty särkyi ja molemmat äijät löysi Jorma kaukaa
pihamaalta tainnuksissa. Hän otti heidät kainaloonsa, heitti portista
ulos, väänsi portin lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.
Rakennuksen pienelle ovelle ilmestyi kaksi miestä, toisella lyhty ja
molemmilla paukahtavat rautaputket.
-- Näistä voisi olla apua, välähti Jorman mielessä.
Hän kaatoi heidät pienellä säteellä radioputkesta, nakkasi heidän
paukkunsa kauas kiviaidan yli, herätti toisen, otti lyhdyn ja jyrisi
onnettomalle vapisevalle miehelle: "Turja, Borealia" sekä viittoi
sisälle rakennukseen.
Onneton pudisti päätänsä. Ei tiedä, ei ymmärrä.
Nyt kokosi Jorma kaikki sanat, mitä hän näiden keltiäisten kielellä
osasi ja löysi niiden joukosta mielestänsä sopivat:
-- Suuri, kova mies, pulska mies, eilen -- -- -- ja viittoi sitte
käsillä, että hän oli sidottu, ja päällä, että hänet tuotiin tähän
rakennukseen.
Ja onnettoman, vapisevan miehen mieli ilahtuu:
-- Tiedän, tiedän, ymmärtää Jorma hänen selittävän. Mutta jatko ei
miellytä Jormaa. Kiihkeillä liikkeillä koettaa mies tulkita, että suuri
kova mies ei ole enää täällä, hän pois on, ei tiedä missä, mutta poissa
on suuri kova mies, pulska mies, joka eilen tuotiin.
-- Se peijakas aikoo täten päästä minusta -- narraamalla. No no
keltiäiset! Vai sillä tavalla! Ei sinne päinkään. Ja Jorma litistää
miehen seinää vasten, näyttää hänelle, miten hän murskaa nyrkillään
hänen päänsä, jos hän vielä viisastelee, vetää naamansa, joka itse
asiassa muhoili hyväntahtoisena, mielestään mahdollisimman julmiin
kurttuihin sekä viitaten rakennuksen sisäsuojiin karjasi vielä kerran:
-- Suuri, kova mies, pulska mies, eilen!
-- Kyllä, kyllä, piipitti mies ja lähti hoipertelemaan edellä.
Tuli vastaan ovi. Mies viittoi epätoivoisena, ettei hänellä ollut
avaimia, ei hän saa auki tätä. Ensin Jorma aikoi lähteä hänen kanssansa
hakemaan avaimia. Mutta kun ovi oli vain puuovi, katsoi tämän turhaksi.
Se voisi hänen käsittääkseen herättää vain tarpeetonta melua. Ja
välttääkseen tätä melua hän iski nyrkillänsä ovea, niin että koko
rakennus tärisi. Ovi avautui. Jatkettiin matkaa.
Tuli taasen ovi. Sama temppu.
Jorma arvosteli tämän oven suoraa päätä hartiainsa arvoiseksi. Hän
asettui tanaan, löysi käytävän permannosta sopivan kivensyrjän
ponnistuskohdaksi ja sitte alkoivat lihakset toimia. Tutiseva mies
katseli kuin naulittuna tätä mahtavaa näytöstä pidellen koreasti
lyhtyä, jonka Jorma oli hänen käteensä asettanut. Oven raudoitus
valitti ja vinkui ja ovi taipui. Jorma muutti hiukan ponnistuskohtaa ja
lisäsi hivenen jännitystä. Puuosa rätisi, raudat taipuivat, ovi oli
kouru ja aukeni hetken kuluttua. Taas eteenpäin ja alaspäin.
Vihdoin tultiin pienen kopin ovelle leveässä käytävässä, jossa
kivipilarit kannattivat kattoa. Jorman päähän pälkähti tarkastaa
permantoa nitoniputkella. Ja katso, tämän oven alla tuikahti useita
tähtiä. Vihdoinkin siis näin pitkällä! Jorma taputti seuralaistaan
olalle, niin että tämä lyyhistyi kasaan, koputti sitte reippaasti
ovelle ja kuunteli. Samalla hän piti varalla radioputkea tehdäkseen
vaarattomiksi mahdollisesti käytävään saapuvat liiat tämän luolan
isännät.
Kopista ei kuulunut hiiskahdustakaan.
Jorma koputti uudestaan tai pikemmin jyskytti. Ei hiiskahdustakaan.
Jorma katsahti kysyvästi seuralaiseensa. Tämä taasen toimittamaan, että
suuri kova mies poissa, eilen meni.
Nyt alkoi Jorma taasen hikoilla. Hän käveli edestakaisin käytävässä,
onnettoman miehen näyttäessä hänelle lyhdyllä tietä askel askeleelta ja
tuijottaessa tämän murisevan ääneen ajattelevan jättiläisen kasvoihin.
-- Perhanan keltiäiset! No, no. Minä katson tuon kopin sisälle, koska
kerran Turjan merkki on sen kynnyksen alla. Jorma koetteli ja
tarkasteli kopin ovea.
-- Katsos vain. Sehän on melko vahva ovi. Se voi kestää tiiman.
Silloin kuului ulkoa iskuja portille.
-- Mutta tässä taisi tulla kiire lopuksi, murisi Jorma.
Hän kävi sylin lähimpään kivipylvääseen, joka kannatti kattoa. Onneton
mies kauhistui ja aikoi juosta tiehensä, mutta Jorma murahti sillä
tavalla, että hän katsoi parhaaksi palata. Nyt murtui pylväs. Ja kun
katto ei pudonnut, kävi onneton mies melkein iloiseksi. Jorma valitsi
suurimman lohkareen pylvään kivistä, asettui sopivan välimatkan päähän
ja paiskasi sen lukon kohdalle kopin oveen. Se aukeni, lukon
pirstoutuessa palasiksi. Koppi oli tyhjä.
-- Suuri, kova mies, pulska mies poissa, eilen meni, selitti taasen
mies, näyttäen koppia Jormalle. Ja sitte teki hän liikkeen, joka pani
Jorman nauramaan täyttä kurkkua. Hän istui kopin penkillä ja nauroi
jyryytti niin että käytävässä kävi ukkonen. Hän taputteli onnetonta
miestä, pudisti häntä olkapäistä ja muhoili hänelle.
-- Vai paennut -- no, sen minä tiesin. Sanoinhan sen! Pois se sieltä
tulee, minä sanoin. Ja meidän Taitsan kanssa olisi ollut parasta
odottaa kiltisti häntä laivassa.
Porttiin kumahti uudestaan lyöntejä.
-- No, no. Nyt mennään avaamaan äijäparoille. Siellä on paha ilma
ulkona. Ja minä nakkasin heidät vain pois jaloista siksi aikaa kuin
asiat täällä sisällä selviäisivät. Päästäkäämme heidät jälleen sisään.
Ja minä annan avaimen sille vanhalle äijälle ja kiitän lainasta, puheli
Jorma.
Hän oli nyt erinomaisella tuulella.
Mies näytti tietä ja he tulivat jälleen pihamaalle. Myrsky raivosi
entisellään. Jorma työnsi avaimen lukkoon. Mutta hänen mielensä
leiskahteli iloisesti ja hänen päähänsä pälähti kujeilla hiukan äijien
kanssa.
-- Ken siellä? hän kysyi Ekvatorian kielellä.
Hän ei ymmärtänyt vastausta, mutta oli tuntevinaan äänen. Hän avasi
portin ja näki lyhdyn valossa edessään Taitsan. Jorma lasketteli
hänelle tervehdykseksi:
-- No, no. Häntä varten on täällä kyllä koppi varattu. Mutta jos hän
nyt aikoinaan livistää, ennenkuin minä annan tämän avaimen sille, jonka
virkaa olen väliaikaisesti joutunut toimittamaan, niin joutuu hänen
karkaamisensa minun tililleni.
Mutta Taitsa oli synkän näköinen eikä näyttänyt ollenkaan ymmärtävän
enää Borealian kieltä. Jormasta välittämättä hän kääntyi tämän
seuralaisen puoleen ja lausui juhlallisesti:
-- Hallituksen nimessä tulen noutamaan vankia n:o 10, joka tuotiin
tänne viimeistä edellisenä päivänä. Niinkuin näette on minulla
hallituksen vartijaosasto mukana. Taitsa viittasi aseistettuihin
miehiin, jotka Jorma nyt vasta huomasi pimeällä tiellä.
Kun Jorma ei ymmärtänyt mitään Taitsan puheesta, päätti hän katsella
ääneti, mitä tästä tulee.
Lyhtyä kantava mies selitti taas Taitsalle, että vanki n:o 10 oli
päässyt karkuun tämän yön alkaessa eikä häntä ole vielä saatu kiinni.
Taitsa meni pimeälle tielle asestettujen miesten taakse. Siellä kumotti
pimeässä vetojuhta ja katetut ajopelit. Taitsa kuului puhuvan ja naisen
ääni vastasi.
-- Siellä on se naaraskeltiäinen, murahti Jorma. Ja hänelle alkoi
selvitä koko Taitsan juttu. -- Tässä näyttää olevan parasta olla
edelleen portinvartijana, koskapa viran oikeata hoitajaa ei kuulu.
Lyhdyn kantaja tarkasteli Jormaa ja Taitsan joukkoa. Ilmeisesti hän
punnitsi, olisiko viisasta koettaa saattaa Jorma nyt kiikkiin. Hänen
laskelmansa lopputulos oli se, että hän ilmoitti Taitsalle Jorman
kolttoset ja vannoi, että hän on tappanut portinvartijan ja aikoo tässä
nyt näytellä portinvartijaa huomatessaan joutuvansa tekemisiin
vartijaosaston kanssa. Mies paha epäili kyllä laskunsa virheettömyyttä
ja odotti, milloin tuo jättiläinen kaataa hirvittävällä putkellansa
koko vartijaosaston ja murskaa hänen päänsä.
Hämmästyksekseen kuuli hän Jorman vain tyynesti murahtavan, kun Taitsa
teki hänelle tiettäväksi, että siinä tapauksessa on tämän roiston
seurattava häntä. Hän vie hänet sinne, missä tällaisetkin jättiläiset
pysyvät hiljaa.
Ja vielä suurempi oli miesparan hämmästys, kun Jorma antoi hänelle
portin avaimen, taputti häntä muhoillen olalle ja tankkasi Ekvatorian
kielellä:
-- Hyvästi, hyvä mies! Mene nukkumaan, ettei tule -- -- -- ja Jorma
tuhisteli ja kakisteli, sillä hän ei osannut sanoa "nuha" tai "yskä"
Ekvatorian kielellä.
Taitsa sopi Sonjan kanssa -- sillä hän oli se nainen, joka istui
ajoneuvoissa -- uudesta yrityksestä myöhemmin ja jättäytyi Jorman
kanssa jälkeen, vartio-osaston seuratessa Sonjaa.
Sitte nämä kaksi, Ekvatorian vankilan väliaikainen portinvartija ja
Ekvatorian hallituksen väliaikainen virkamies, kiiruhtivat suorinta
tietä satamaa kohti. Taitsa kertoi lyhyesti heidän kävellessään, että
hän oli suunnitelman mukaan hakenut käsiinsä Sonja Ounantyttären ja
tehnyt avustustarjouksen. Mutta tämä ei ollut antanut tehtävää yksin
hänen huostaansa, vaan vaatinut, että hänen tuli vain näytellä erästä
virkamiestä, jonka nimeen Sonja oli keinotellut määräyksen siirtää
vanki tänä yönä toiseen paikkaan. Sonja oli uumoillut petosta ja
pitänyt häntä koko eilisen päivän urkkijoittensa kautta silmällä, joten
hän ei uskaltanut käydä Jormaa tapaamassa. Mutta hän oli ollut
vakuutettu, että kaikki kävisi hyvin, jos hän saisi Turjan vain ulos
vankilan seinien sisältä.